Antti Tapani

Antti Tuisku, Antti Aro & Anton Vanha-Majamaa:
Antti Tapani
WSOY 2018, 352s.

Lisäsin tämän Antti Tuiskun elämäkerran lukulistalleni siksi, että luulin tarvitsevani Helmet-lukuhaasteeseen taiteilijaelämäkerran. No, sellainen näköjään oli jo luettuna, mutta mitäpä tuosta. En ole varsinaisesti seurannut Tuiskun uraa, vaikka toki muistankin hänet jo Idolsista ja muutama hitti on tullut tutuksi. Kahden viimeisimmän levyn biiseistä useampikin on ollut sellainen, että niiden soidessa on väkisinkin tullut hyvälle tuulelle.

Kirjan ilmestyttyä mediassa kerrottiin laajasti, kuinka Tuisku on joutunut parisuhdeväkivallan uhriksi ja kuinka hänen eräs seurustelukumppaninsa oli tullut raskaaksi. Kirjan aloitettuani kävi hyvin pian selväksi, että lehdissä onkin jo ehditty kertoa dramaattisimmat asiat.

Antti Tapani on kirjoitettu haastattelumuotoon. Kysymys - vastaus. Tuisku pitää tiukasti kiinni omasta ja läheistensä yksityisyydestä. Hän onnistuu myös olemaan avoin ja sulkeutunut yhtä aikaa. Tuisku kertoo vaikeista ja kipeistäkin asioista avoimesti, mutta tekstistä välittyy kuitenkin etäisyys ja ne täsmälliset reviirit. On kunnioitettavaa, että (lähes) koko kansan tuntema julkisuuden henkilö osaa ja jaksaa pitää yksityiselämänsä yksityisenä. Tätä kirjaa ei todellakaan ole tehty rahan kiilto silmissä, sillä siinä tapauksessa tuskin olisi pelattu näin varman päälle. Ja varman päälle pelaamisella tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että tästä kirjasta ei kyllä kukaan voi loukkaantua tai repiä kunnianloukkaussyytöksiä.

Kirjan luettuani minulle jäi kuitenkin vähän pettynyt ja väsynyt olo. Tuntui kuin lukijalle olisi annettu lupa tutustua Antti Tuiskuun, mutta vain huurrelasin läpi ja sittenkin niin kaukaa, etteivät äänet kuulu. En jäänyt kaipaamaan shokkipaljastuksia tai kumppaneiden nimiä, Tuiskun kotiosoitetta tai muuta vastaavaa, vaan vapautunutta ja avointa tunnelmaa. Väsymys taas tuli siitä, että Tuiskulla on ihan järkyttävä tahti päällä aivan kaiken aikaa! Jos kuvittelen lapsiperhearjen ja työn yhdistämisen pistävän aikataulut lujille, niin luultavasti Antti Tuisku saisi tähänkin kalenteriin mahtumaan vaikka mitä enemmän.

Linnunkesyttäjä

Karin Erlandsson: Linnunkesyttäjä
(Fågeltämjaren, 2018)
S&S 2018, 315s.
Suom. Tuula Kojo

Luin huhtikuussa lapsille iltasatuna Karin Erlandssonin Helmenkalastajan. Jatko-osan lukemiseen meni aika kauan, sillä yli 300 sivua on ääneen luettavaksi paljon ja kuten Helmenkalastajassa, myös tässä kieli on kovin viipyilevää ja siten haastavaa luettavaa.

Miranda ja Sirkka asettuvat pohjoiseen satamakaupunkiin ja valmistautuvat talven tuloon. Kumpikaan ei enää etsi helmiä, vaan Sirkka tutustuu Lydian opastuksella parantaviin yrtteihin ja Miranda ryhtyy puunhakkaajaksi. Kaikki sujuu mukavasti, kunnes päivytharakat alkavat käyttäytyä uhkaavasti. Ensin tippuu Erk, hieman myöhemmin Miranda, joka ei tajuihinsa tultuaan pysty liikkumaan ensin lainkaan. Päivytharakoista tulee olemaan vielä enemmän harmia ja myös Iberis ilmaantuu tekemään elämästä entistä vaikeampaa.

Lapset rakastivat Linnunkesyttäjää.
Kirja on (ainakin meidän) kirjastossa luokiteltu lastenkirjaksi, mutta tämä oli kyllä aika hurja, raaka ja verinenkin. Yhdessä vaiheessa esikoinen totesi, että tämä on oikeastaan aika kamala: koko ajan tapahtuu pahoja asioita. Raaimmissa kohtauksissa minua hirvitti eniten se, miten eskarilainen osaa ottaa kuulemansa vastaan. Ilmeisesti hyvin, tai sitten hän onnistui olemaan kiinnittämättä huomiota verisimpiin yksityiskohtiin.

Aivan viimeiset luvut luimme päiväsaikaan, koska arvelin lopputaistelujen yltyvän liian jännittäviksi nukkumaanmenoa ajatellen. Aika hurja loppu tässä olikin. Jatkoa on vielä luvassa ja lapset olivat sitä mieltä, että sitä pitäisi mieluiten saada nyt heti.

Kalevauvala

Kalevauva.fi: Kalevauvala
Kansanrunoutta keskustelupalstoilta
Atena 2018, 106s.

Ennen Kalevauvalan lukemista olin kyllä kuullut Kalevauva.fi:stä, mutta en ollut tullut tutustuneeksi heidän tuotantoonsa. Aapo Niinisen ja Kimmo Nummisen kahdenmiehenbändi on kerännyt sanoituksensa suoraan vauva.fi:n runsaslukuisista ja aiheiltaan monipuolisista keskusteluista.

Osasin kyllä odottaa hauskaa luettavaa, mutta en todellakaan ollut varautunut siihen naurun, myötähäpeän, tyrmistyksen ja samastumisen määrään, mitä näiltä sivuilta löytyi. Esimerkiksi keski-iästä runoillaan muun muassa siihen suuntaan, että keski-ikä on sitä kun pukeutuu Prisman vaatteisiin, jotain pikku kremppaa alkaa ilmaantua ja harrastuksetkin on ihan hissuttelua. Ja täällä minä istun Prisman farkuissa valmistautumassa kuukauden sisällä neljänteen lääkärikäyntiin samalla kun kuuntelen äänikirjoja ja teen palapelejä! :D


Osa runoista on sellaisia, että on vaikea uskoa keskustelujen olevan ihan oikeita. Tietysti joukkoon mahtuu trolleja ja niitä, jotka tekevät asiasta kuin asiasta vitsin, mutta silti: keskustelujen aloitukset lienevät pääsääntöisesti vakavissaan tehtyjä. Hihittelin runolle kuorsaavasta kissasta ja Tinder-treffi -potpurille, ääneen nauroin sille, joka kertoi saunaillassa telakoituneesta miehestä. Panohanskat yllätti varsinaisen huolenaiheen ollessa jotain muuta kuin ne panohanskat.

Luin Kalevauvalan yhdeltä istumalta ja ilman jaloittelutaukoa pistäydyin Youtubeen katselemaan Kalevauva.fi:n videoita.

Mahtava idea, loistava toteutus!

The Weight of Water

Sarah Crossan: The Weight of Water
Bloomsbury 2013, 228s.

Kasienka ja hänen äitinsä lähtevät Puolasta Englantiin etsimään perheen isää. Isä on häipynyt omille teilleen jättämättä yhteystietoja, mutta äiti on päättänyt löytää puolisonsa. Kasienka on melkein 13-vuotias, mutta hänet laitetaan pari vuotta nuorempien luokalle kielitaitonsa puutteiden takia. Kotina toimii nuhjuinen yksiö, jossa Kasienka jakaa sängyn äitinsä kanssa. Koulussa Kasienka joutuu pärjäämään pitkälti yksin, iltaisin hän kiertää äitinsä kanssa talosta taloon etsimässä isää, joka ei ehkä haluaisi tulla löydetyksi.

The Weight of Water on varsin suoraviivainen kertomus. Siinä missä Yksi jätti mielen myllertämään ja pakotti pohtimaan asioita vielä pitkään lukemisen jälkeen, Kasienkan tarina ei juurikaan kosketa. Hahmot jäävät niin etäisiksi, ettei heidän tekemisistään juurikaan kiinnostunut.

Ihan kiva kirja, mutta tuskin muistan tästä juuri mitään enää vuoden päästä.

Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018, 291s.

Tommi Kinnusen uusin teos, Pintti, on ollut näkyvästi esillä eri medioissa heti ilmestymisestään asti. Onnistuin aika hyvin välttelemään arvioita, mutta sen verran olin sisällöstä kuullut, että kyseessä on upea kolmenpäivänromaani jossa joidenkin mielestä kuvataan vähän liikaa lasitehtaan tuotannollisia yksityiskohtia. (Pintillä ei tosiaan tässä yhteydessä tarkoiteta reilun puolen litran tilavuusmittaa, vaan viallisista ja rikki menneistä lasiesineistä tehtyä mursketta)

Mutta Pintissä ei ole mitään liikaa.
Kolmen aikuisen sisaruksen elämää seurataan kolmena päivänä kesällä 1949, talvella 1950 ja syksyllä 1951, vuorotellen jokaisen silmin. Jussi, Raili ja Helmi asuvat lapsuudenkodissaan pienessä kylässä, joka elää lasitehtaan tahdissa. Jussi on ikänsä puolesta aikamies, mutta itsenäiseen elämään tai täysipainoiseen työntekoon hänestä ei ole. Raili ei vaivaudu peittelemään menneisyyttään, vaikka se saa kyläläiset suhtautumaan häneen epäluuloisesti. Helmi ahkeroi tehtaassa kaivaten elämää, jonka melkein ehti saada.

Pintti on upea kirja. Siinä kuvataan tarkkanäköisesti sekä ihmisiä että lasitehtaan arkea. Jussin, Railin ja Helmin elämäntarina on luonnollisesti osin sama, mutta jokaisella on omat henkilökohtaiset taakkansa, jotka on kannettava yksin.

Luin tämän tarkoituksella kolmessa osassa. Sillä tavalla pystyi helposti uppoutumaan kunkin sisaruksen tarinaan omana kertomuksenaan. Kokonaisuus on hallittu, haikea ja surumielinen.

Vanajaveden hirviö

Tapani Bagge: Vanajaveden hirviö
Karisto 2018, 135s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Apassit-sarjan toisessa osassa seikkaillaan Hämeenlinnassa. Apassit on kutsuttu avustamaan kadonneen Fabergé-munan etsimisessä ja samalla heillä on mahdollisuus yrittää ratkaista myös Vanajavedellä nähdyn hirviön arvoitus. Otto, Samuli, Heikki, Erik sekä Nelli ja Elli ovat mielissään heitä kohtaan osoitetusta luottamuksesta ja he tekevät kaikkensa ratkaistakseen mysteerin tai kaksi.

Vanajaveden hirviö on sarjan ensimmäisen osan tavoin aivan mainio kirja! Carlos da Cruzin kuvitus on todella runsasta ja näyttävää ja tekstit ja kuvat ovatkin upea yhtenäinen kokonaisuus.

Luin tämän pojille iltasatuna ja kirja oli menestys. Lukeminen venyi vähän pitkäksi esikoisen leirikoulun takia, mutta toisaalta oli kivaa, kun kirja kesti kauemmin. Ainoan miinuksen annan siitä, että Fabergén munan omistajan, Karlbergin kartanon isännän, nimi oli ihan kauhea ääneen luettavaksi: Standertskjöld. No, toki hän on ollut oikeasti olemassa ja olisi ollut hassua nimetä isäntä uudestaan, mutta silti. Standertskjöld. Kyllä meni kieli solmuun kerran jos toisenkin.

Apassien seikkailu oli tälläkin kertaa aika jännittävä, mutta jännitys pysyi kaiken aikaa sellaisena sopivan leppoisana. Ei siis painajaisia, vaan vain hyvin viihdyttäviä iltasatuhetkiä.

Belzebubs

JP Ahonen: Belzebubs
Kumiorava 2018, 128s.

Somea on helppo parjata monesta syystä, mutta kiitos Facebookin ja Instagramin minäkin olen saanut nauttia JP Ahosen Belzebubs-sarjakuvista jo hyvän aikaa. Nyt tämän ilmeikkään okkultistiperheen ja perheen isän bändin vaiheista kertovat sarjakuvastripit on julkaistu myös perinteisenä paperikirjana.

Ai kamala, miten hyvä tämäkin Ahosen tuotos on!
Piirrosjälki on niin käsittämättömän kepeää ja vaivattoman näköistä, että väkisinkin käy vähän kateeksi, vaikka en itse edes piirrä mitään.

Stripeissä seurataan Sløthin ja Lucyferin kaksilapsisen perheen elämää sekä Sløthin bändin vaatimatonta urakehitystä. Teini-ikäinen Lilith tuskailee ensirakkauden tunnemyrskyissä tunteiden tulimeressä, mutta onneksi hänellä on rinnallaan nuttarapäinen ystävänsä Blasphe My.

Belzebubs on loistava sarjakuva-albumi, joka kärsii vain yhdestä asiasta: alunperin englanninkielinen sarja tuntuu suomeksi luettuna dubatulta, vaikka käännös laadukas onkin.

Susi

Stefan Spjut: Susi
(Stalpi, 2013)
Like 2018, 436s.
Suom. Stella Vuoma ja Ida Takala

Lähes tarkalleen viisi vuotta sitten luin Stefan Spjutin Staalon, josta pidin ihan valtavan paljon. Koska Susi on jatkoa Staalolle, kuvittelin tämänkin olevan tunnelmaltaan samantyyppinen.
No ei ollut.

Peikkokultin johtaja on paennut vankilasta ja Susso Myrénin äiti on huolissaan tyttärensä turvallisuudesta. Edellisen kirjan tapahtumien jälkeen Susso on muuttanut syrjäiseen mökkiin yhdessä orava-peikkonsa kanssa, eikä hän pidä yhteyttä juuri keneenkään. Susson lapsuudenystävä Diana lähtee käymään Susson luona, mutta vierailu ei suju aivan suunnitelmien mukaan: sekä Diana että Susso kaapataan ja kuskataan omituisessa seurueessa vielä syrjäisemmälle paikalle.

Edellisen kirjan perusteella minulla oli Sussosta kuva sinnikkäänä ja toimeliaana naisena. Tässä kirjassa hän on kuin häivähdys entisestä itsestään. Tuntuu kuin kaikki sekä itselle että muille tapahtuva, olisi Sussolle aivan samantekevää. Peikkojen vaikutus ihmisiin on todella vahva, enkä tämän kirjan luettuani ole enää lainkaan varma siitä, ovatko oravat arvoituksellisia vai pelottavia.

Susi oli minulle pieni pettymys, sillä odotin verkkaista ja tunnelmallista peikkotarinaa, mutta sainkin sekavan ja eritteisen toimintarysäyksen, jossa realismia oli vain hippunen.

Quiet Girl in a Noisy World & The Trouble With Women

Debbie Tung: Quiet Girl in a Noisy World
An Introvert's Story
Andrews McMeel 2017, 177s.

Ihan vahingossa löysin Storytelin tarjonnasta sarjakuvaromaanin! Quiet Girl in a Noisy World kuvaa välähdyksiiä Debbie Tungin elämästä. Hän on introvertti ja kuvaa sarjakuvissaan muun muassa sitä, miten sosiaaliset tilanteet kuluttavat hirvittävästi energiaa ja kuinka ihanaa on edes joskus viettää päivä aivan yksin. Mitään kovin omaperäistä Tung ei onnistu kirjassaan kuvaamaan, vaan useimmat jutut tuntuivat jo liian moneen kertaan kuulluilta.

Piirrostyyli on vähän luonnosmainen ja värimaailma mustavalkoinen. Ihan herttainen kirja.

Jacky Fleming: The Trouble With Women
Vearsa - Andrews McMeel 2016, 128s.

The Trouble With Women on kuin veikeä yhdistelmä Kate Beatonia ja Liv Strömquistia. Jacky Fleming kertoo kirjassaan kuvin ja pienin faktoin, miksi naisia ei näy historiankirjoissa. Yksi syy on tietysti se, että naisten aivot ovat pienemmät kuin miesten. Pieniin aivoihin mahtuu rajallisesti asioita ja siksi oli parempi, että naiset elivät pienessä kotitalouskuplassaan. Naisten ei kannattanut haaveilla vaikkapa urheilijan urasta, mutta onneksi naisten kädet soveltuivat valtavan hyvin taputtamiseen!

Tälle kirjalle olisin toivonut rutkasti lisää pituutta, sillä typeriä "faktoja" naisista olisi takuulla löytynyt ainakin tuplasti lisää. Piirrostyyli on beatonmaisen pelkistettyä faktat taas tuovat mieleen Strömquistin. Kokonaisuus on silti omanlaisensa, joten painan Jacky Flemingin nimen muistiin vastaisen varalle!




Sarjakuvien löytyminen Storytelistä oli iloinen yllätys. Kovin montaa en onnistunut löytämään, mutta pari kiinnostavaa nyt kuitenkin. Kännykältä Tungin kirjan lukeminen ei onnistunut, sillä sivuja ei saanut suurennettua, joten en nähnyt lukea tekstejä. Onneksi tabletissa oli tarpeeksi kokoa.

Ainoa taivas

Essi Ihonen: Ainoa taivas
WSOY 2018, 5h 23min
Lukija: Anni Kajos

Aino on 17-vuotias lukiolainen, jolla on sama haave, kuin niin monella muullakin ikäisellään: yliopisto-opinnot. Vanhemmilleen Aino ei ole unelmastaan kertonut, sillä se olisi ihan turhaa. Edes ylioppilaskirjoituksilla ei oikeastaan ole niin väliä, sillä ihannetapauksessa Aino avioituisi jo lukulomalla ja raskaaksi olisi hyvä tulla mahdollisimman pian.

Perheessä kaikesta päättää isä, joka pitää huolen siitä että tyttäret tietävät paikkansa. Tyttöjen on peitettävä hiuksensa kaulan alle sidotulla huivilla ja pukeuduttava hameisiin, valmistautua kaikin tavoin suurperheen äidiksi. Sanoinko kaikin tavoin? Ei sentään, sillä mistään sukupuoliasioista ei tyttöjen tarvitse tietää etukäteen mitään. Riittää että aviomies tietää, mitä kuuluu tehdä.

Aino ei kuitenkaan tunnu kuuluvansa täysin siihen muottiin, johon häntä pakotetaan. Onneksi Ainolla on seurakunnan jättänyt isoveli ja tämän vaimo, joten hänellä on edes joku jolta kysyä mieltä vaivaavia asioita ja keskustella niistä.

Ainoa taivas on teos, jonka toivoisin löytävän tiensä yläkoulujen äidinkielen tunneille. Ainolla on hirvittävän kapea tila kasvuun, eikä hänen odoteta suunnittelevan tulevaisuuttaan koska tavoitteita pitäisi olla tasan sen suuren lapsikatraan verran. Jos se vaihe aikuisuuden kynnyksellä tuntuu mutkikkaalta, Ainolle ja hänen kaltaisilleen se voi olla ahdistavan selkeä.

Oksi

Mari Ahokoivu: Oksi
Asema 2018, 368s.

Oksi on komea kirja. Ahokoivun piirrostyyli on selkeää, kaunista ja ilmeikästä, maltillinen värienkäyttö taidokasta.

Takakannen mukaan Oksi on laulu äidistä ja tyttäristä. Karhuemo synnyttää kolme poikasta, vai ehkä sittenkin neljä? Kolme on selvästi pieniä karhuja, neljäs erikoinen pieni ukkeli, jonka hiukset ovat kuin tulta.

Ahokoivu on kieputellut tarinaansa kalevalaista karhun syntytarinaa, fantasiaelementtejä, yhden scifikohtauksen sekä kovasti Hayao Miyazakin Henkien kätkemässä esiintyvien mustakaapuisten, valkoisia naamareita käyttävien hahmojen kaltaisia olioita. Tarina itse on sen verran unenomainen, että en voi väittää ymmärtäneeni siitä paljoakaan. Karhuäiti haluaa piileskellä, tulitukkainen pentu ei sopeudu porukkaan ja metsässä hiimailee sarvipäinen Mana ja joukko hänen kätyreitään. On myös saari, jolle kuolleet päätyvät ja jolta ei ole paluuta.

Halusin ihastua Oksiin täysillä, mutta vaikka Ahokoivun piirrostyylistä pidänkin, itse tarinasta en saanut oikein mitään irti.

Elämänrakentajat

Anne B. Ragde: Elämänrakentajat
(Liebhaberne, 2017)
Tammi 2018, 11h 3min
Suom. Katriina Huttunen
Lukija: Mervi Takalo

Neshovien sukutarina on jälleen saanut jatkoa.

Erlend ja Krumme kunnostavat huvilaa ja yrittävät opetella nauttimaan terveellisemmästä ruoasta. Isoisä nauttii elämästään vanhainkodissa, tarpeeksi kaukana Neshovista. Torunn remontoi sukutilaansa vähitellen ja työskentelee Margidon hautaustoimistossa.

Voi miten tämä olikin kiva kirja, vaikka suurta suruakin tuli vastaan. Torunnin ja Margidon välit ovat ihanan lämpimät ja suorat, samoin molempien suhde isoisään. Vain Erlendiin ja Krummeen on otettu etäisyyttä aiempien tapahtumien takia, mutta unohdettu ei heitäkään ole.

Elämänrakentajat on toiveikas ja katsoo luottavaisesti tulevaisuuteen. Paljon on vielä tekemistä jokaisella, mutta työtä nämä ihmiset eivät pelkää.

Toivottavasti Ragde jatkaa Neshovista kirjoittamista, sillä nyt kun näiden ihmisten pariin on päässyt takaisin, ei heistä haluaisi luopua millään.

Ei muisteta pahalla

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla
Tammi 2018, 202s.

Tartuin Veera Niemisen uuteen romaaniin sillä oletuksella, että tässä on tarjolla ihanan kepeää viihdettä Avioliittosimulaattorin tapaan. Ihan aluksi siltä vaikuttikin: Piipen ja Jurin kohtalaisen lyhytikäinen ja myrskyisä parisuhde on päättynyt, tällä kertaa lopullisesti. Piipe on päättänyt kostaa ja pyytää ystävänsä Eetun avukseen räjäyttämään Jurin postilaatikon. Vähän äärimmäistä, mutta tällaisen voinee vielä laittaa erotuskan piikkiin.

Hyvin pian huomasin kuitenkin, että eihän tämä tarina ole kepeää viihdettä nähnytkään. Piipe ahdistelee Juria minkä ehtii, vaikka Juri yrittää parhaansa mukaan saada sen loppumaan. Hän pyytää napakasti, yrittää ollaa noteeraamatta Piipen temppuja, asentaa valvontakamerat ja erään tempauksen jälkeen ottaa jo puheeksi poliisitkin.

Jollain tasolla kyllä näen, mikä Piipen touhuissa voisi jotakuta huvittaa. Mutta minusta tämä oli ihan hirvittävän ahdistava kirja! Mikään ei oikeuta ketään käyttäytymään Piipen tavoin. Jos asetelma olisi ollut päinvastainen ja ahdistelijana Piipen sijaan Juri, olisi kansikin ehkä enemmän psykologisen trillerin näköinen. Toisen ihmisen vainoamisessa ei ole mitään söpöä tai hassua, vaikka fyysinen koskemattomuus säilyisikin.

Nieminen kyllä kirjoittaa edelleen jouhevasti ja tarinaa on vaivatonta ja nopea lukea, huumorintajuni ei vain kerta kaikkiaan venynyt tarpeeksi. Eikä sen mielestäni ihan kaikkeen tarvitsekaan venyä.

Miehuuskoe 1917

Laila Kohonen: Miehuuskoe 1917
Otava 2017, 154s.

Laila Kohosen isän kokemuksiin perustuva Miehuuskoe 1917 on jännittävä ja mieleenpainuva kertomus ajasta juuri ennen Suomen itsenäistymistä. Kirjaan tapahtumia ja henkilöitä on hieman muunneltu, mutta tarinasta aistii silti sen, että juuri näinkin olisi voinut tapahtua.

Savonlinnassa vietetään kesäloman viimeisiä päiviä. Vilho on viimein suorittanut eräänlaisen miehuuskokeen kierrettyään Olavinlinnan muurin ulkoreunaa pitkin. Toisenlainen miehuuskoe on kuitenkin edessä, kun syksyn aikana venäläiset kasakat alkavat käyttäytyä arvaamattomasti. Aikaisemmin taloista on kadonnut nuorta miesväkeä paikkaan, josta Vilholle ja muille lapsille ei kerrota. Pian eivät kaikki isätkään enää palaa kotiin, kun venäläissotilaat pidättävät miehiä mitä pienimmistä syistä. Vilho ystävineen päättää vakoilla venäläisten sotilaiden puuhia, mutta leikkinä alkanut touhu muuttuu hetkessä oikeasti pelottavaksi ja vaaralliseksi.

Miehuuskoe 1917 on lyhkäinen kirja, mutta siihen mahtuu paljon mielenkiintoista asiaa Suomen lähihistoriasta. Tätä lukiessa etsimme netistä kuvia Olavinlinnasta ja kasakoista, pysähdyimme juttelemaan jääkäreistä, keisarista sekä kuningaskunnan ja tasavallan eroista. Uskon, että tämän kirjan myötä tuon ajan tapahtumat jäivät paremmin päähän, kuin koulukirjasta luettuna.

Moonrise

Sarah Crossan: Moonrise
Bloomsbury 2017, 383s.

Ed katosi perheensä elämästä tätinsä autolla juuri ajokortin saatuaan. Hänen haaveilemansa toisenlainen elämä ei ehtinyt kestää kauankaan, kun hänet pidätettiin poliisin murhasta epäiltynä. Nyt 17-vuotias Joe matkustaa Texasiin tavatakseen veljensä Edin, jota ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Isoveljen teloituspäivä lähestyy ja Joe haluaa viimeinkin kuulla, mitä Edille oikein tapahtui.

Moonrise on proosarunomuotoinen kertomus, joka etenee Joen kertomana. Hän muistelee lapsuuttaan, kertaa Edin vaiheita ja yrittää parhaansa mukaan tulla toimeen vieraassa kaupungissa lähellä veljensä vankilaa. Joe on sinnikäs nuorukainen, joka joutuu kohtaamaan elämän raadollisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden enimmäkseen yksin.

Tarina on koskettava, mutta jokin tässä piti minut etäällä. En tiedä mistä etäisyydentunne johtui, ehkä miljööstä tai itselle täysin vieraasta tilanteesta? Vaikka tiedän kuolemanrangaistuksen olevan käytössä vieläkin monissa Yhdysvaltojen osavaltioissa, jotenkin koko asia on helppo unohtaa. Edin kohdalla tilannetta mutkistaa väärin perustein annettu tuomio.

Koskettava tarina kuitenkin, vaikka en aivan täysillä siihen eläytynytkään. Mikä tosin saattoi olla kannaltani hyväkin asia.

Viikko on pitkä aika

Francesca Hornak: Viikkko on pitkä aika
(Seven Days of Us, 2017)
Tammi 2018, 445s.
Suom. Karoliina Timonen

Tartuin tähän kirjaan sillä asenteella, että nyt luen kepeän ja viihdyttävän tarinan perheestä, joka joutuu viettämään seitsemän päivää keskenään ja kaikki taantuvat vanhoihin rooleihinsa, vaikka lapsetkin ovat jo aikuisia. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että olin aika lailla hakoteillä.

Vanhempien avioliitto on vuosien myötä hiipunut kumppanuudeksi, kotona yhä asuva Phoebe on jämähtänyt aina kaiken tahtomansa saavan kuopuksen rooliinsa. Olivia on työskennellyt vapaaehtoisena lääkärinä Liberiassa Haag-sairaalassa ja hänen kotiinpaluunsa takia perheen on sulkeuduttava maalaiskartanoonsa karanteeniin. Jokaisella on omat odotuksensa ja murheensa, jotka vähitellen - tai rysähtäen - selviävät myös muille.

Hornak on luonut perheen, joka on enemmän neljä yksilöä kuin yhtenäinen perhe. Viikon aikana moni asia kuitenkin muuttuu ja koska karanteenin takia kaikkien on pysyttävä saman katon alla (tai ainakin samassa pihapiirissä ilman kontakteja ulkomaailmaan), jokaisen on myös yritettävä tulla toimeen järkyttävienkin uutisten kanssa.

Kerronta on todella jouhevaa ja suomennos ihanan vaivatonta. Ahmin tätä kirjaa aina kun ehdin ja oikein harmitti, kun arki ja velvollisuudet estivät uppoutumasta siihen yhdeltä istumalta. Kirjan loputtua oli pakko itkeä vähän aikaa ja todeta lapsille, että ei hätää, oli vain niin hyvä tarina.

Villimpi Pohjola - Irtiotto

JP Ahonen: Villimpi Pohjola - Irtiotto
WSOY 2018, 96s.

Anna ja Rontti ovat muuttuneet ikisinkuista temperamentisen tyttären vanhemmiksi, Muusa ja Ukko toivovat kipeästi omaa lasta. Verneri kuulee vanhemmiltaan liikaa yksityisiä juttuja ja Otto yrittää tuskaisesti saada gradunsa valmiiksi. Minna pyrähtää poikaystävänsä kanssa lomalle etelään ja jättää Kuolema-kissansa Oton hoidettavaksi.

JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjan uusin albumi on sarjakuvaa parhaimmillaan. Piirrosjälki on varmaa ja luontevaa, värimaailma täydellistä. Hahmot ovat solahtaneet omiin rooleihinsa niin hyvin, että tuntui kuin olisin katsonut laadukasta tv-sarjaa. (Oikeasti en juurikaan edes katso televisiota, mutta jos sieltä tulisi jotakin niin hyvää kuin tämä sarjakuva, ihan taatusti katsoisin.)


Luin aiemmat Villimpi Pohjola -albumit noin kolme vuotta sitten, joten aivan tuoreessa muistissa eivät aiemmat tapahtumat olleet. Mutta jos ovat hahmot löytäneet paikkansa, lukijallekin on jätetty niin sopiva rooli, että lukeminen oli pelkkää nautintoa.

Ihan huikea sarjakuva-albumi!