En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018, 377s.
Äänikirjan lukija: Mervi Takalo, 11h 28min

Tartuin Satu Vasantolan esikoisromaaniin suurin odotuksin. En palaa takaisin koskaan, luulen vaikutti juuri sellaiselta sukuromaanilta, jossa riittäisi mielenkiintoisia käänteitä. Ja kyllä tässä riittikin, mutta kirjan imuun oli hyvin vaikea päästä.

Aloitin kirjan lukemisen perinteisen painetun kirjan muodossa, olinhan pyytänyt tämän arvostelukappaleena. Pitkään junnasin kirjan alun kanssa, mutta kun en millään päässyt muutamaa kymmentä sivua pitemmälle, vaihdoin äänikirjaan (jonka aloitin ihan alusta asti). Helposti ei äänikirjaformaattikaan minua mukaansa ottanut, mutta joten kuten onnistuin jolkottelemaan jossakin juonen laitamilla.

Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut Susanna on lakimies, joka tekee vapaaehtoistyötä turvapaikanhakijoiden parissa. Yksi turvapaikanhakija lapsineen päätyy asumaan Susannan ja hänen tyttärensä luo. Järjestelyn on tarkoitus olla lyhytikäinen tilapäisjärjestely.

Tarina kulkee pienissä pätkissä, ajassa edes takaisin pompahdellen. Välillä seurataan Susannaa, välillä Martta-mummoa, toisinaan Susannan Tapio-enoa. Sivusta seurataan montaa muuta kohtaloa, muun muassa Susannan kotona asuvan Fatiman ja tämän lasten ja veljen elämää.

En palaa takaisin koskaan, luulen jätti erikoisen jälkimaun. Tavallaan pidin tästä todella paljon, monista ankeuksista huolimatta. Silti kaiken aikaa tunsin olevani liian sivullinen ja vähän pihalla. Ja vaikka tiedän, että luultavasti kaikkiin sukuihin mahtuu erikoisia tarinoita ja kummallisia sattumuksia, alkoi Susannan suku tuntua jo kovin kohtalokkaalta. Sellaiselta perheeltä, joka voisi asua Pihlajakadulla tai jonkun muun saippuaoopperan naapurustossa.