Aikuisten leikkikirja

Metti Vuosku: Aikuisten leikkikirja
Tuuma 2020, 158s.
Valokuvat: Anette Siili

Kovasti on ollut puhetta ja huolta siitä, kuinka lapset ja nuoret viettävät liikaa aikaa tietokoneiden/puhelinten/television äärellä ja esim. liikkuvat ja leikkivät aivan liian vähän. Samaa huolestumista ei kuitenkaan ole havaittavissa aikuisten osalta, vaikka ihan takuulla syytä olisi. No hyvä on, jatkuvasti saa lukea siitä, kuinka aikuistenkin pitäisi liikkua enemmän, mutta leikkiä pitäisi myös!

Minä pidän leikkimisestä ja erilaisten leikkien kehittelystä. Viimeksi keksin omenankeruuleikin, jota ei kylläkään leikitty, mutta onpahan säännöt valmiina jos joskus on sopiva porukka kasassa. Illanistujaisissa tahtoo aina käydä niin, että jossain vaiheessa olo käy levottomaksi, jos kovin pitkään vain istutaan ja hengaillaan. Minun täytyy saada tehdä jotakin! Esimerkiksi piilosta on leikitty, mutta siinä olen tosi huono, koska se on minusta niin hauskaa, että alan aina hihittää...

Aikuisten leikkikirja on visuaalisesti sievä ja sisällöltäänkin suloinen. Kirja on tosiaan suunnattu aikuisille, mutta näiden leikkien sisältö ei kuitenkaan ole mitään K-18 materiaalia, eli leikit sopivat hyvin vaikka sukujuhliin. (Jos on leikkisä suku.)

Parasta kirjan leikeissä on se, että suurin osa ei vaadi juuri mitään etukäteisvalmisteluja tai erikoistarvikkeita. Eikä niitä sääntöjäkään ole juuri lainkaan, joten leikkien opetteluun ei tarvitse varata erikseen aikaa.

Haluaisin ensitilassa päästä leikkimään Todellista sielunkumppania, Tapahtumabingoa, Tv-dubbausta ja Alku- ja loppukirjainleikkiä. Ja Minuuttilistaa!

Sh*t My Dad Says

Justin Halpern: Sh*t My Dad Says
Dey St 2010, 159s.

Sh*t My Dad Says on pyörinyt Goodreadsin suosituksissa jo pitkän, pitkän aikaa. Nyt kaipasin luettavakseni jotakin pöhköä ja viihdyttävää ja tämä kuulosti juuri sopivalta.

20+ vuotias Halpern oli väsynyt etäsuhteeseen pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. Kun Halpernille tarjoutui mahdollisuus etätöihin, hän irtisanoi asuntonsa ja körötteli autonromullaan kertomaan tyttöystävälle nämä ilouutiset. Mutta siinä kävikin niin, että ilahtumisen sijaan tyttöystävä ilmoittikin haluavansa erota ja niin Halpern olikin yhtäkkiä vailla asuinpaikkaa. Niin Halpern kääntyi vanhempiensa puoleen ja muutti takaisin lapsuudenkotiinsa. Halpernin isä on suorapuheinen mies ja jossain vaiheessa Halpern alkoi twiitata isänsä lohkaisuja. Nämä twiitit saavuttivat suuren suosion ja niin Halpern päätyi kirjoittamaan tämän kirjankin.

"All I ask is that you pick up your shit so you don't leave your bedroom looking like it was used for a gang bang. Also, sorry that your girlfriend dumped you."

No niin.
Minä siis oletin lukevani hulvattomia kertomuksia siitä, miltä tuntuu muuttaa nuorena aikuisena takaisin lapsuudenkotiin. Sen sijaan ohuen ohut kirja kertoileekin juttuja Halpernin lapsuudesta. Naurahdin noin kahdesti, hymähdinkin pari kertaa. Sinänsä ihan hauskoja tarinoita, mutta ei lainkaan sitä mitä kuvittelin ostavani.

Ja siinäpä oikeastaan kaikki, mitä tästä haluan sanoa.

 

Kikka - Mä haluun viihdyttää

Raija Pelli: Kikka - Mä haluun viihdyttää
Docendo 2020, 220s.

Tartuin Raija Pellin kirjoittamaan Kikka-elämäkertaan todella suurin odotuksin. Ensinnäkin Pelli ja Kirsi Viilonen olivat hyviä ystäviä ja ystävistä puhutaan yleensä lämmöllä ja arvostuksella. Toisekseen Kikasta artistina ja esiintyjänä on viime vuosina puhutta huomattavasti arvostavampaan sävyyn kuin hänen uransa huippuvuosina, joten ilman muuta oletin kirjan keskittyvän positiivisiin asioihin.

Kikka - Mä haluun viihdyttää on melkeinpä häiritsevän kevyttä luettavaa. Tuntui, kuin käsissäni olisi ollut tuhti aikakauslehden Kikka-numero. Kirja etenee melko kronologisesti, vaikka ajoittain hypätään hieman kömpelöstikin Kikan lapsuuteen.

Pelli kuvaa Viilosta määrätietoisena naisena, joka todellakin näki vaivaa saavuttaakseen unelmansa. Kirjan mukaan levy-yhtiön puolelta patistettiin laihdutuskuurille, mutta toisaalta samalta suunnalta saatettiin toisinaan huomautella hameen helman lyhyydestä. Kikan kerrotaan suunnitelleen esiintymisasunsa itse, mutta ei hän silti ilahtunut kun erääseen esiintymiseen jätettiin se kohta, jossa vilahti nänni. Myöhemmin urallaan Kikka olisi halunnut vaihtaa tyyliä, sekä ulkoista että musiikillista. Tähän muutokseen ei kuitenkaan tullut paljoa rohkaisua tai tukea levy-yhtiöltä, eikä juuri yleisöltäkään.

Pelli kertoo varsin laveasti ystävänsä alkoholismista ja sen vaikutuksista sekä työhön että yksityiselämään. Totta kai alkoholismi on iso asia, eikä sen vaikutuksia pidäkään väheksyä, mutta mielestäni nämä kännisekoilut saivat liian paljon palstatilaa. Olisin halunnut lukea enemmän Kikan mahtavista keikoista, hänen faniklubinsa toiminnasta ja Kikan suhtautumisesta faneihinsa. Ja varsinkin siitä, kuinka Kikka toimi tienraivaajana toisenlaiselle naiskuvalle: miten naisellakin on oikeus haluta seksiä, olla seksikäs, puhua siitä, antaa sen näkyä.

Kirjassa ei käsitellä aikaa Kikan kuoleman jälkeen, mikä on minusta harmi kun hänestä tosiaan viimeinkin puhutaan arvostavammin, eikä niin ulkonäkö- ja sukupuolikeskeisesti kuin aikoinaan.

 

 

 

Liittymiä

 

                                                                                        Simon Stålenhag: Liittymiä
                                                                                         Johnny Kniga 2020, 144s.
                                                                                           Suom. Tarja Lipponen

On vuosi 1997. Droonisodat ovat ohi, mutta Amerikka on edelleen monin tavoin raunioina. Yhteiskunnan rakenteet ovat romuttuneet, aivan kuten suurin osa kaikesta muustakin. Teillä ruuhkia eivät aiheuta muut autoilijat, vaan hylätyt autonromut ja hajonneet droonit. Siellä täällä on myös ihmisiä, mutta nekin, jotka vielä ovat teknisesti ottaen elossa, ovat eksyneet jonnekin laajennettuun todellisuuteen. Kaiken tämän puolikuolleen (entisen) sivistyksen keskellä teini-ikäinen Michelle yrittää päästä länsirannikolle, meren rannalle. Matkaseuranaan hänellä on vain lelurobotti Skip.

Liittymiä on kuin aikuisten kuvakirja. Tekstiä on kaiken kaikkiaan pitkän novellin tai lyhyen pienoisromaanin verran, eli niukasti, mutta ei mitenkään mitättömän vähän. Tunnelma syntyy ensisijaisesti Stålenhagin kuvituksen ansiosta. Kuvat ovat vähintään yhden sivun kokoisia, välillä tilaa tarvitaan koko aukeaman verran. 

Kirjan vahvuus onkin ehdottomasti kuvissa. Minä koin kirjan tekstin vaikeasti seurattavana ja kankeana, vaikkakin kirjan viimeiset parikymmentä sivua olivat hurjan vaikuttavia - sekä tekstin että kuvien osalta. Ehkä Liittymiä on niitä kirjoja, jotka eivät välttämättä näytä kaikkea hienouttaan ensimmäisellä lukukerralla.

Suosittelen lukemaan tämän häiriöttömässä ympäristössä, mieluiten yksin kaukana muista, jotta kirjan tunnelma pääsisi rakentumaan mahdollisimman vahvaksi.

 

 

 

Kaikki elämästä(ni)

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Otava 2020, 304s.

 

Elokuun alussa kirjoitin, että aion lukea tämän Antti Holman tuoreen romaanin tuoreeltaan.
Ja katso, niin tein!

Kaikki elämästä(ni) on autofiktiivinen romaani, jossa Antti Holma esimerkiksi tuskailee äärimmäisen nahkeasti etenevän romaanikäsikirjoituksen kanssa. Kun eihän se oikein etene. Ei ole mitään, mistä kirjoittaa ja vaikka olisikin, niin eihän sitä noin vain osaa kuitenkaan. Samalla tulee käytyä läpi lapsuutta, nuoruutta ja elämää yleensä.

Ihan piruuttani haluaisin kuvailla kirjaa hulvattoman hauskaksi, mutta eihän tämä sellainen ole. Tämä on sympaattinen ja paikoin jopa herkkä. Puolisostaan Holma kirjoittaa melkeinpä siirappiseen sävyyn, paitsi siinä kohtaa, jossa toteaa, että "unenkertojat ovat sietämättömin ihmistyyppi ja ettei hänen pitäisi haluta kuulua heihin." Mutta kun unet on joskus sellaisia, että niistä on pakko saada puhua! Ja omalla kohdallani unet on jännintä, mitä elämässä tapahtuu!

Kirjan kansikuvasta ja kuvituksesta vastaa Elina Warsta (jonka naapurissa muuten istuin erään kesäyön*).

Holman kirjoitustyyli on hyvällä tavalla lakoninen, tarkkanäköinen ja miellyttävän pisteliäs. Nauraa räkätin erittäin epähienostuneesti ääneen monet kerrat, usein jollekin sinänsä sivuhuomautukselle. Kuten että:

"[S]itten minusta tulisi hetero. Normaali, tyhmä, tylsä hetero, joka ottaa kuvia grillistään sosiaaliseen mediaan ja kullistaan valikoiduille työpaikan tytöille. Minun ei koskaan tarvitsisi käyttää hetkeäkään identiteettini miettimiseen, tuntisin oloni kotoisaksi Prismassa, itsetuntoni olisi niin kova, että rohkenisin leuattomaksi turvonneenakin kommentoida kauniiden missien Instagram-kuvien alle, että voisit olla vähän laihempi."

Voisin ylisanoittaa tähän vaikka miten pitkät kehut, mutta nyt on kiire hakemaan kuopusta iltapäiväkerhosta, joten tehokkaat suosittelut tähän loppuun!

 

*Niin että jos tosi elämässä(ni) tämä on mainitsemisen arvoista, uskotte varmaan aika helposti, että uneni ovat kiinnostavampia...

Historian jännät naiset

 

Maria Pettersson: Historian jännät naiset
Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja
Atena 2020, 502s.

Maria Petterssonin kirjoittama Historian jännät naiset on sellainen kirja, jota olisi mahtavaa lukea vaikka lukupiirikirjana. Pettersson esittelee kirjassaan runsaan joukon mielenkiintoisia naisia, joista suurin osa on todennäköisesti lukijalle ihan uusia tuttavuuksia. Nämä naiset ovat kukin tahollaan eläneet jollakin tavalla erityisen elämän (kuten toki kaikki meistä, mutta ei nyt mennä siihen ollenkaan), vaikkei heistä monia historiantunneilla mainitakaan.

Lueskelin tätä kirjaa säästeliäästi. Tai oikeastaan yritin tehdä niin, mutta nämä lyhyet kertomukset ovat niin mukaansatempaavia, että aika monta tarinaa tuli luettua yhdellä kertaa. Kirjan naiset on jaettu seitsemään kategoriaan. Aluksi on luvassa tiedenaisia, sitten hallitsijoita, taiteilijoita ja urheilijoita, aktivisteja ja toisinajattelijoita, rikollisia ja virkavallan edustajia, sotilaita ja vakoojia sekä lopuksi tutkimusmatkailijoita ja seikkailijattaria. 

Minä nautin eniten viimeisestä osiosta, sillä nämä seikkailevat ja tiedonjanoiset naiset olivat kerta kaikkiaan niin omaa luokkaansa. Etenkin ihastelin Alexandra David-Néeliä, joka ei antanut avioitumisen hidastaa tutkimusmatkailuaan. Aviomies kustansi mukisematta David-Néelille reissun, jolta vaimo lupasi palata vuodessa tai korkeintaan 19 kuukaudessa. Ja kyllähän vaimo tuli takaisin kotiin, joskaan ei kovin pitkäksi aikaa, heti 14 vuotta myöhemmin!

Tämä kirja on sellainen, joka sopii ihan kenelle tahansa. Jos on vaikeuksia keksiä hyvää lahjaideaa kummilapselle, kaverille, anopille tai vaikka itselle, niin tässäpä sopiva kirja pakettiin kääräistäväksi.

Kirjoituskonevaras

 

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras
WSOY 2020, 293s.

Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras on jännä kirja. Se alkaa kuin autofiktiivinen romaani, mutta jossakin vaiheessa kirjan tyyli vaihtuu ja teksti on enenevässä määrin kolumnityyliin kirjoitettuja havaintoja ja ajatuksia maailmasta ja sen oudosta menosta kirjoittajansa näkökulmasta.

Eniten nautin kirjan viimeisestä kolmanneksesta. Mitään selkeää syytä en tälle lukiessakaan keksinyt, mutta ainakin kirjan loppupuolella alkoivat aiheet olla niin ajankohtaisia, että niistä oli jo itselläkin jotain ajatuksia. Korona-arki on nyt toisenlaista kuin keväällä, enkä itse missään vaiheessa tehnyt etätöitä (joskin jouduin jäämään pitkälle lomalle ja siitä suoraan työttömäksi), mutta samastumiskohtia löysin silti. 

Kyrö kirjoittaa muuten UFC:n presidentistä, Trumpia kannattavasta Dana Whitesta, joka yritti sinnikkäästi löytää ottelupaikkaa nimekkäille ottelijoille. Toisin kuin Kirjoituskonevarkaassa kerrotaan, sellainen paikka lopulta löytyi saarelta Arabiemiraateista. 

Tästä kirjasta on näköjään hankala blogata. Se herätti paljon ajatuksia, mutta näköjään niiden ilmentäminen vaatisi ihan liikaa pohjustusta. Siksi toteankin tähän loppuun vain, että Kirjoituskonevaras on hetkellisestä väsyttävyydestä huolimatta kiinnostavaa luettavaa. Myös niille, jotka eivät ole seuranneet Kyrön uraa muuten kuin hänen kirjoittamiensa kirjojen muodossa. Ja sitten kun ehditte kirjassa yhteen tiettyyn kohtaan (jonka kyllä tunnistatte helposti!), niin kannattaa kuunnella Monty Pythonin Every Sperm Is Sacred!

Viimeinen ilta

 

Rainbow Rowell: Viimeinen ilta
Karisto 2020, 211s.
Suom. Taina Wallin
Kuvitus: Faith Erin Hicks

 

Ihan mahtava juttu, että Rainbow Rowellin ja Faith Erin Hicksin Viimeinen ilta julkaistiin suomeksi! Tykkään sarjakuvaromaaneista todella paljon, mutta supersankarittomia tarinoita ilmestyy aivan liian harvoin - englanniksikaan.

Deja ja Josie ovat työskennelleet kurpitsafarmin maissimuhennosmajalla jo useampana vuotena. Sieltä käsin Josie on haikaillut toffeekojulla työskennelleen nätin tytön perään, mutta ei ole koskaan käynyt edes tervehtimässä tätä. Nyt on Dejan ja Josien viimeinen ilta kurpitsafarmilla, sillä seuraavana syksynä he molemmat lähtevät opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Deja on järjestänyt heidät työskentelemään lähemmäksi toffeekojua, mutta kun se nätti tyttö on siirtynyt muihin tehtäviin, Deja ylipuhuu Josien kanssaan kulkemaan farmin läpi tuon tytön luokse. Matkalla olisi hyvä mahdollisuus maistaa kaikkia tarjolla olevia herkkujakin!

Illan mittaan Deja ja Josie juttelevat niitä näitä, mutta käsittelevät myös ystävyyttä ja sitä, kuinka jokainen voi ainakin jossain määrin ottaa elämässään ohjat omiin käsiinsä. 

Olen lukenut tämän aiemmin englanniksi, mutta se ei kyllä ollenkaan himmentänyt lukukokemusta. Minusta Viimeinen ilta on kerta kaikkiaan sympaattinen ja suloinen. Faith Erin Hicksin kuvitus on ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista, kynänjälki varmaa ja joustavaa. Kun tarinakin on hyvä, sarjakuva-albumin lukeminen on ilman muuta nautinto!

Vaikka kirjan henkilöt ovat jo täysi-ikäisiä - tai ainakin täysi-ikäisyyden kynnyksellä - tämä sopii hyvin jo alakoulun 5.-6. -luokkalaisille ja yläkoululaisille tietysti myös.

Neiti Kymenen ihmeellinen talo

 

Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo
Otava 2020, 184s.
Kuvitus: Teemu Juhani

 

Neiti Kymene ei ilahdu lainkaan, kun hänen ovelleen ilmaantuu nenäänsä kaiveleva poika. Neiti Kymene ei todellakaan välitä ihmisistä, mutta tämä poika ilmoittaa kyläilevänsä niin kauan, että löytää Rohkeutensa. Neiti Kymene ei ehdi toipua lainkaan pojan aiheuttamasta järkytyksestä, kun oven taakse ilmaantuu jälleen väkeä. Niin vain käy, Neiti Kymenen vastusteluista huolimatta, että kaikki kolme lasta asettuvat taloksi. 

Lasten lisäksi talossa häärivät apinapalvelijat, talon ulkopuolella taas hiippailee lauma bengalintiikereitä. Jo talo itessään on arvoituksellinen ja ehkä hieman pelottavakin, mutta vielä eriskummallisempia juttuja on luvassa.

Aloin lukea Neiti Kymenen ihmeellistä taloa ääneen kuopukselle, joka täyttää marraskuussa 8 vuotta. Minä pidin tarinasta, mutta lapsi huokaili syvään jo muutaman sivun jälkeen. Yleensä hän kuuntelee mielellään, mutta nyt ei sinnikkyys riittänyt paljon alkua pitemmälle. Ei hän mitään varsinaista moitittavaa löytänyt, jotenkin tämä ei vain ollut hänen juttunsa.

Ehkä kirjassa on sen verran paljon kerroksia ja vertauskuvia, ettei se ole aivan kaikille nuorimmille lukijoille. Tarina vaatii keskittymistä ja aika paljon heittäytymistäkin, että siitä pääsee nauttimaan eniten. Kertoja puhuttelee välillä lukijaa, mikä oli minusta hauskaa.

Teemu Juhanin runsas kuvitus on todella upeaa katseltavaa. Hennoin, mutta määrätietoisin viivoin piirretyt mustavalkokuvat tukevat tarinaa täydellisesti.