Sivut

maanantai 30. marraskuuta 2020

Talven lapset

 

Jennifer McMahon: Talven lapset
Bazar 2020, 384s.
Suom. Sari Karhulahti


Talven lapset on koukuttava ja nopealukuinen kirja, joka tarjoaa kauhunväristyksiä ja saa tuskastumaan epäloogisesti käyttäytyviin päähenkilöihin.

Vuonna 1908 West Hallissa Sara Harrison Shea kirjoittaa salaista päiväkirjaa irtosivuille, joita hän kätkee kotitaloonsa irtonaisten lattialautojen alle ja muihin piiloihin. Saman vuoden talvella Saran tytär saa surmansa ja vain kuukautta myöhemmin Sara itse löydetään surmattuna kotinsa läheiseltä pellolta.

Nykyajassa samassa paikassa 19-vuotias Ruthie jää yksin pikkusiskonsa kanssa, kun äiti yllättäen katoaa. Tytöt koluavat talon jokaisen nurkan johtolankojen toivossa ja tekevätkin muutaman yllättävän löydön.

Surun murtama Katherine on muuttanut West Halliin miehensä kuoleman jälkeen. Katherine haluaa selvittää, mitä hänen miehensä teki West Hallissa kuolinpäivänään.

Miten kaikkeen liittyvät nukkujat, kävelevät kuolleet? Mitä Saran päiväkirjan kadonneissa sivuissa kerrotaan?

Luin noin kaksi kolmannesta tästä kirjasta hyvin nopeaan tahtiin. Tarina lähtee kiinnostavasti liikkeelle ja McMahon onnistuu kuvaamaan nukkujia ja Ruthien kotitalon lähiympäristöä niin painostavasti, että ainakin minua pelotti aivan tarpeeksi. Vaikka kirja kulkee kaiken aikaa maagisen ja realistisen välillä, sitä realismia olisi saanut tosiaan olla enemmän etenkin näiden nykypäivän hahmojen toiminnassa. Lisäksi koin, että loppua kohti kirjasta katosi jännite lähes kokonaan, kun tapahtui vain epätodennäköisyyksiä ja -uskottavuuksia toisensa perään. Kirjan loppuratkaisukin oli harvinaisen lässähtävä. 

Talven lapset ei ole täydellinen kirja, mutta se tarjosi kuitenkin viihdyttävän pelottavia lukuhetkiä. Erityisen paljon nautin tämän lukemisesta, kun saatoin istua takkatulen ääressä ja sivusilmällä vilkuilla ulos  lumisateeseen. (Vaikka myönnän, että aika pian suljin verhot, etten vahingossakaan näkisi mitään epämääräistä liikuskelemassa ulkona...)

lauantai 28. marraskuuta 2020

Katkenneita lankoja

 

Anssi Vieruaho & Karoliina Korhonen (toim.):
Katkenneita lankoja
tarinoita loppuunpalamisesta
Atena 2020, 128s.


" "Suomalaiset uupuvat jo 30-vuotiaina"

Tuo lause eräässä uutisartikkelissa nostatti kulmakarvoja muutama vuosi sitten. Miten niin jo? Onko meidän tarkoituskin uupua, mutta uupujat tekevät senkin liian tehokkaasti ja nopeasti. Olin itse juuri toipumassa työuupumuksesta ja mietin, että vaikka aihe puhuttaa paljon, haluaisin myös itse jotenkin osallistua tähän keskusteluun."

Näin Karoliina Korhonen, toinen Katkenneita lankoja -sarjakuva-albumin toimittajista, kirjoittaa alkusanoissa tämän projektin alkusykäyksestä. Osa kirjan yhdeksästä tarinasta perustuu tekijöiden omakohtaisiin kokemuksiin, osa taas on muiden läpikäymiä kokemuksia. 

Albumin jokaisella tarinalla on siis eri tekijä, mikä korostaa onnistuneesti uupumuksen moninaisuutta. Tarinat ovat keskenään erilaisia, mutta tietysti niistä löytyy yhteneväisyyksiäkin. Uupumusta voi olla hyvin vaikeaa tunnistaa alkuvaiheessa ja uupumuksen jyllätessä täydellä teholla avun hakeminen saattaa tuntua entistä raskaammalta. 

Sarjakuvien lukeminen on teknisesti nopeaa ja kevyttä, mutta nämä tarinat eivät todellakaan ole helpoimmasta päästä. Minua kosketti erityisesti Emmi Niemisen sarjakuva Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa. Niemisen hento mutta varma kynänjälki yhdistettynä haaleaan väritykseen toimii upean koskettavasti.

Kirjan tuotoista lahjoitetaan 75% mielenterveystyöhön.

torstai 26. marraskuuta 2020

Keskiyön kirjasto

 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto
Aula & CO 2020, 328s.
Suom. Sarianna Silvonen

 

35-vuotiaan Noran elämä ei ole sellaista, kuin hän oli nuorempana kuvitellut. Hän tuntee jämähtäneensä vanhaan kotikaupunkiinsa ilman ystäviä tai puolisoa. Lapsuudenperheestäkin on jäljellä vain veli, johon välit ovat katkenneet. Kun Nora saa potkut ja kissakin kuolee, hän ei enää halua elää. 

Yllätyksekseen Nora havahtuu eriskummallisessa kirjastossa. Sen hyllyt ovat täynnä kirjoja, joista jokainen sisältää yhden version Noran elämästä. Nora saa mahdollisuuden kokeilla niitä elämiä, joissa hän on tehnyt erilaisia valintoja: korjata tekemiään virheitä, joita on katunut ja joista on kantanut syyllisyyttä.

 

"Millaista elämäsi olisi voinut olla, jos olisit tehnyt toisenlaisia valintoja? Jos voisit perua sen, mitä kadut, tekisitkö jotakin toisin?"

Vaikka tarinan alkuasetelma on synkkä ja ankea ja raskaskin, jos masennukseen ja toivottomuuten voi samaistua, Keskiyön kirjaston lukeminen on kevyttä ja joutuisaa. Ajatus omien virheiden tai katumusta aiheuttavien valintojen korjaamisesta on kiehtova, vaikka toki kaikille on alusta asti selvää, ettei jonkin yksittäisen asian korjaaminen väistämättä tarkoita täydellistä ja onnellista loppuelämää.

Pidän Matt Haigin tavasta kirjoittaa kevyehköjä kirjoja aiheista, joissa olisi ainesta paljon raskassoutuisempiinkin kirjoihin. Myönnän kyllä, että erityisesti Keskiyön kirjaston loppu olisi kaivannut minusta enemmän rosoa ja realistisuuttakin.


tiistai 24. marraskuuta 2020

Ei enää mitään

 

Tommy Orange: Ei enää mitään
Atena & CO 2020, 327s.
Suom. Jussi Korhonen


"Kaupunkeihin siirtämisemme oli tarkoitus olla viisisataa vuotta kestäneen kansanmurhakampanjan, sopeuttamisen, sulauttamisen ja olemattomaksi tekemisen välttämätön vaihe. Mutta kaupungit uudistivat meidät ja me otimme ne omiksemme. Me emme eksyneet korkeiden rakennusten sekaan, kasvottomien massojen virtaan tai liikenteen tauottomaan jyrinään."

Tommy Orangen Ei enää mitään antaa äänen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille, heidän nykypäivän edustajilleen. Äänet eivät soi sulokkaassa sopusoinnussa, eivätkä sanat ole kaikille samat tai entuudestaan tutut. Joillekin alkuperäiskansan edustajille sukujuuret ovat vahva osa identiteettiä, toiset taas haluavat kieltää koko asian. Ja jotkut taas haluaisivat tuntea taustansa paremmin, mutta kukaan läheinen ei halua tai ehkä edes osaa puhua asiasta.

Ei enää mitään kuljettaa lukijan kahdentoista henkilön kautta powwow-juhlaan. Luvut on nimetty kunkin henkilön mukaan, mikä selkiyttää alkuun irrallisilta tuntuvien tapahtumien seuraamista. Powwown lähestyessä tarinat kuitenkin kulkeutuvat koko ajan lähemmäksi toisiaan.

Orangen kerronta on todella taidokasta, samoin Jussi Korhosen käännös. Minulle tämän kirjan lukeminen oli keskittymistä vaativaa, sillä halusin uppoutua tarinaan täysillä, ilman jatkuvia keskeytyksiä ja muita ulkoisia häiriötekijöitä. 

Tämän upean kirjan toivoisin löytävän tiensä mahdollisimman monien lukijoiden käsiin.

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Frankenstein terapiassa

 

Jenny Jägerfeld & Mats Strandberg:
Frankenstein terapiassa
Kauhuklassikot psykologilla
Like 2020, 295s.
Suom. Sirje Niitepõld


Frankenstein terapiassa alkaa Keskusrikospoliisille osoitetulla kirjeellä, jossa psykologi J:n puoliso M ilmaisee syvän huolensa kuukautta aiemmin kadonneesta vaimostaan. Vaimon vastaanotolta on löytynyt muistiinpanoja ja asiakaskäyntien litterointeja tapauksista, jotka vaikuttavat poikkeuksellisilta. M toivoo, että kansiot käydään läpi ja tutkitaan, onko niistä mahdollisesti apua vaimon löytämisessä.

Kirja koostuukin lähes täysin noiden tapauskansioiden sisällöstä. J:n vastaanotolla ovat käyneet niin herra Jekyll, tohtori Frankenstein perheineen, Dorian Gray kuin vampyyri ja tämän mielitiettykin. J on videoinut asiakaskäynnit, sillä hän on suunnitellut käyttävänsä näiden istuntojen materiaalia tulevassa kirjassaan. Mikäli menneiden aikojen asiakkaiden ilmaantuminen nykypäivän Tukholmaan ihmetyttää, niin heillä on ollut käytössään aikakone. Tietenkin. Tapauskansioista löytyy myös artikkeleita ja muuta oheismateriaalia.

Frankenstein terapiassa on visuaalisesti oivaltava kirja. Pidin siitä, että sivut ovat harmaareunaisia ja siellä täällä on muka valokopioituja sivuja. "Tapauskansioiden" lukeminen on mielenkiintoista, mutta kolmannen asiakaskansion kohdalla aloin jo tuskastua kirjan juonettomuuteen. J on siis kadonnut, mutta tässä minä luen vain tapauskansioita, joista ei tunnu selviävän yhtään mitään!

Jägerfeld ja Starndberg ovat kuitenkin - ja tietenkin - järjestäneet kirjan loppuun käänteen, joka keikauttaa leikiten kirjan "ihan ok":sta selkeästi vähintään kolmen tähden kirjaksi. 

Omaperäinen idea, huolellinen toteutus ja lukijan yllättäminen: tämä yhdistelmä toimii erittäin hyvin!

perjantai 20. marraskuuta 2020

Gargantis

 

Thomas Taylor: Gargantis
WSOY 2020, 341s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta


Aaveranta on jälleen hiljentynyt turistikauden päätyttyä. Tosin hiljaista ei todellakaan ole, sillä alueella ryskyy ja rymisee harvinaisen voimakkaan rajuilman riehuessa ja laittaessa jopa Aaverannan peruskallion koetuksille. Rouva Fossiili on lähtenyt myrskyä uhmaten rantaan etsimään aarteita ja löytääkin komean, kalanmuotoisen lasipullon, jonka sisällä tuikkii valo ja kylkeä koristavat salaperäiset merkit. Rouva Fossiili haluaa luonnollisesti pitää pullon sisältöineen, mutta museonjohtajan mielestä se kuuluu museoon. Kalastajat taas ovat vakuuttuneita siitä, että he ovat pullon oikeat omistajat.

Hotelli Vanhan Nautiluksen omistaja, Rouva Kraken, antaa kuitenkin pullon Herbert Sitrukselle, löytötavaratoimiston hoitajalle, ja kehottaa tätä ottamaan selvää pullon oikeasta omistajasta. Niin Herbert ja hänen ystävänsä Orvokki Parma ovat pian keskellä vauhdikasta ja selkeästi vaarallista seikkailua.

Gargantis on edeltäjäänsä hurjempi. Taylor kuljettaa tarinaa nopealla temmolla, eikä lukijalle suoda turhia hengähdystaukoja. Herbert ja Orvokki ajautuvat vaaratilanteesta toiseen ja tälläkin kertaa pahiksia tuntuu olevan vähän joka nurkan takana. Toiminnantäyteisyys pitää tunnelman vahvana (tämä olisi ihan täydellistä luettavaa myrskysäällä jossain veden äärellä!) ja pakottaa lukemaan vielä yhden luvun ja sitten vielä yhden tai viisi.

Erityisen paljon pidin kalapullon salakirjoituksesta. Jos olisin lukenut tämän lapsena, alkaisin takuulla kirjoittaa kavereille viestejä tällä systeemillä!

Gargantis osoittautui loistavaksi kirjaksi, joka asettaa sarjan päätösosalle melkoiset paineet.

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Kotiinpaluu

 

Lucia Berlin & Jeff Berlin:
Kotiinpaluu
Aula & CO 2020, 204s.
Suom. Kristiina Drews


Ai että!
Tätä kirjaa odotin kieli pitkällä ja sormet syyhyten. Olen nauttinut Lucia Berlinin novelleista valtavasti, joten luonnollisesti hänen elämäkertansa kiinnosti. 

Kotiinpaluun voi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen osassa Lucia Berlin muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja (varhais)aikuisuuttaan asuinpaikkojensa rytmittämänä. Berlin ei uppoudu pitkiin kuvauksiin, vaan käyttää sanoja säästellen ja tehokkaasti. Välillä muistot ovat kuin pieniä listoja johonkin paikkaan tai aikaan liittyvistä asioista. Tarkkanäköistä tekstiä elävöittävät valokuvat.

Muistelmat jäivät Berliniltä kesken, eikä hänen poikansa Jeff Berlin ole kirjoittanut niitä loppuun äitinsä tyyliä imitoiden. Alun muistelmaosuuden jälkeen lukija pääsee tirkistelemään Lucia Berlinin kirjoittamia kirjeitä ja postikortteja. Ajallisesti nämä sijoittuvat samalle ajalle kuin muistelmaosuuskin. Kirjan lopussa on vielä Jeff Berlinin kirjoittama tiivis yhteenveto Lucia Berlinin elämästä.

Lucia Berlinin novelleja lukiessa tiesin, että hänellä oli tapana ammentaa omista ja läheistensä kokemuksista. Silti nämä lyhyet muistelmat pääsivät hätkähdyttämään sillä, että toistuvasti sain huomata milloin minkäkin hämmästyttävän tapahtuman olleen ihan totta! Esimerkiksi novellin Savitiilitalo ja peltikatto talo (ei sähköä tai vesijohtoa, viemäristä puhumattakaan) oli ihan todella Berlinien koti jonkin aikaa. Ja kirjeistä päätellen siellä oikeasti pyöri jatkuvasti joku aiempi asukas!

Kotiinpaluu on kiehtova kirja, jonka ainoa puute on sen lyhyys. Mielestäni oli kuitenkin tyylikäs ratkaisu jättää muistelmat siihen mittaan, johon Lucia Berlin itse ehti ne saattaa.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Levoton veri

Robert Galbraith: Levoton veri
Otava 2020, 892s.
Suom. Ilkka Rekiaro

 

Olen rakastanut Aiempia Cormoran Strike -kirjoja niin, niin paljon! Kuten blogistakin voi päätellä, luen todella vähän dekkareita tai muita jännäreitä, mutta tästä sarjasta olen nauttinut aina. Siksipä odotukset olivatkin todella korkealla ja ihan hihkuin nähdessäni, miten hillittömän paksusta kirjasta oli kyse.

Kirjan alussa Strike on istumassa iltaa vanhimman ystävänsä kanssa. Kapakan ulkopuolella Striken juttusille tulee kaksi naista, joista toinen pyytää tältä apua noin 40 vuotta aiemmin kadonneen äitinsä löytämiseksi. Strike ei tietenkään voi luvata mitään, mutta kiinnostuu kuitenkin tapauksesta niin paljon, että ottaa sen tutkittavakseen. Totta kai Striken ja Robin Ellacottin firmalla on myös muita tapauksia työn alla, mutta uuden sihteerin lisäksi palkkalistoilta löytyy myös kaksi miespuolista avustajaa.

Yksityispuolella Strike saa satunnaisia puheluita ja tekstiviestejä epävakaalta exältään Charlottelta ja Robin käy läpi vaikeaa avioeroa. Lisäksi Striken kasvattanut täti sairastaa syöpää ja kuuluisaan mutta etäiseen isäänkin liittyviä haasteita on ilmassa. 

Voi voi.
Vaikka enimmäkseen nautin lukemisesta, niin kokonaisuus oli kyllä kamala pettymys. Ensinnäkin tästä puuttui kaikki se jännite, josta olen aiemmissa osissa eniten nauttinut! Blaah! Toisekseen kirja olisi todellakin kestänyt (tiivistävää) editointia. Jos puuttui jännite, niin ei tässä jännitystäkään pääse syntymään juuri nimeksikään. 

Teksti oli kyllä sinänsä näpsäkkää luettavaa, mutta sisältö ei kyllä todellakaan yltänyt aiempien osien tasolle. Jatkoa jäin tietenkin kaipaamaan, eniten siinä toivossa että Rowling-Galbraith onnistuisi ensi kerralla paremmin.



lauantai 14. marraskuuta 2020

Helvetillinen vaelluskirja

Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja
Aula&CO 2020, 366s.
Suom. Aki Räsänen


Aloitetaan tämä vaikka tekemällä selväksi, että en todellakaan voi väittää olevani mikään vaellusihminen. Olen käynyt kiertämässä muutaman merkityn reitin noin 15 kilometrin päässä kotoa ja pisinkin "vaellus" kesti noin nelisen tuntia. Haluaisin tehdä joskus jonkun pitemmän, yöpymistä vaativan vaelluksen, mutta sellaisen eteen en ole tehnyt aktiivisesti yhtään mitään. Tai no, makuupussit on ostettu kyllä. Ja viimeisimmällä, myöhäisillan metsäretkellä tuli todistettua sekin, että pelkään edelleen pimeää ihan hirveästi. Että ehkä joskus keskikesällä saattaisin uskaltaa nukkua ulkona.

Are Kalvøn Helvetillinen vaelluskirja oli minulle hyvin sopivaa luettavaa. Kalvø on norjalainen koomikko, joka havahtui huomaamaan, että ihan kaikki muut retkeilevät suurin piirtein aina ja nauttivat siitä enemmän kuin mistään muusta koskaan ennen. Kalvø alkaa selvittää, mikä niissä vuorissa ja hankalasti kuljettavissa poluissa oikein kiehtoo.

Kalvø ei lähde suin päin vaeltelemaan, vaan käyttää ensimmäiset 80 sivua asioiden pohtimiseen ja valmistautumiseen. Mutta vaeltamaan lähdetään ja tuo retkiraportti oli todella viihdyttävää luettavaa. Ei sillä, pidin myös niistä alun pohdinnoista ja pähkäilyistä, varsinkin kun pidin mielessä että ihan huumorilla tämä on kirjoitettu. 

Kalvø pohtii muun muassa kaupunkilaisten ja maalaisten luontosuhteiden eroja. Nauroin ääneen tälle tiivistelmälle:

"Kaupunkilaiset lähtevät luontoon löytääkseen sisäisen rauhan. Maaseudun väki lähtee luontoon ampumaan eläimiä."

Helvetillinen vaelluskirja oli viihdyttävää luettavaa, joka sai haaveilemaan lisää niistä pitemmistä vaelluksista. Hankalaksi koin sen, kun yhtäkkiä hoksasin, että kirjan lopussa on ikään kuin alaviitteitä, joita ei kuitenkaan ollut merkattu itse tekstiin mitenkään. Oli siis hankalaa, kun piti vähän kuin tuurilla lukea niitä takasivujen pätkiä, että jos vaikka tulisi lisävalaistusta johonkin asiaan. Ja niin paljon kuin Kalvøn tekstistä nautinkin, olisin kaivannut loppuun toisenlaista, vakavampaa yhteenvetoa. Silti tämä oli mainio kirja, jonka voi vallan hyvin lukea, vaikka luonnossa kulkeminen ei edes kiinnostaisi.




torstai 12. marraskuuta 2020

Kolme yövuoroa jouluun on

 

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on
Art House 2020, 130s.
Suom. Ari Jaatinen

 

Lääkäristä koomikoksi ryhtyneen Adam Kayn tuoreessa kirjassa päästään tirkistelemään lääkäreiden arkea, tällä kertaa joulunpyhinä. Juuri mikään ei poikkea tavallisesta, sillä työntekijöitä on silloinkin niukasti asiakasmäärään nähden ja työajat pääasiassa suuntaa-antavia. Mutta ainakin siellä täällä on muutama joulukoriste ja jostain saattaa kantautua jopa paikallisten lasten rouheasti esittämiä joululauluja.

Kolme yövuoroa jouluun on on ohkainen kirjanen, jonka jopa lääkärit saattavat ehtiä lukea joulun aikana. Paitsi jos ovat töissä. Kay kertoo muun muassa potilaasta, jota ambulanssin oli pitänyt odottaa viisi minuuttia, koska tämä oli halunnut pukeutua parhaimpiinsa ja pestä hampaansa ennen lähtöä (siltä varalta, että hän olisi tarvinnut tekohengitystä).

Koska Kay tosiaan erikoistui synnytyksiin ja naistentauteihin, tästäkin kirjasta löytyy ns. alapääjuttuja. Kuten sellainen, että potilaalla oli selkeästi raju hiivatulehdus, jossa oli kuitenkin epätavanomaisia kynsilakkahileitä muistuttavia asioita. (Ihan kaikki pitkulainen esineistö ei sovi masturboimiseen!) Ja sellainen tapaus, jossa potilas oppi olevansa allerginen pähkinöille myös alapäästään.

Sunnuntai, 26. joulukuuta 2004

Täydet pisteet nukutuslääkärille, jonka rintamerkissä luki "Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu".


Tämä sievä pieni kirjanen sopii mainiosti kaikille, jotka haluavat nauraa omituisille asioille. Kirjan maltillisen sivumäärän takia se ei yllä viihdyttävyydessään aivan edeltäjänsä tasolle, mutta mitäpä tuosta. Suosittelen siis lämpimästi, myös joululahjahankinnaksi!

Kay on muuten koonnut kirjansa loppuun lopputekstit, mikä on aivan mahtava idea! Toki sitä tietää, että kirjan tekemisessä on mukana muitakin kuin kirjailija, mutta eipä sitä ihmismäärää hahmota ellei asiaa avata. Kay toivoo lopputekstien yleistyvän normaaliksi käytännöksi ja minä kyllä kannatan tätä ideaa.

tiistai 10. marraskuuta 2020

Avoimesti parisuhteista

Parisuhteiden moninaisuudesta ei ole aiemmin ilmestynyt kotimaista tietokirjaa, mutta tänä vuonna sellaisia on ilmestynyt kaksin kappalein. Ensin ilmestyi Paula Tiessalon ja Aune Karhumäen Parisuhdepäivitys ja nyt syksyllä Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet. Aiheena parisuhteiden monimuoitoisuus on kiinnostava, joten luin molemmat teokset. 

Tässä bloggauksessa esittelen ensin lyhyesti kummankin kirjan ja kirjoitan sitten molemmista yhdessä. Näin toivottavasti vältyn liialta asioiden toistamiselta.


Paula Tiessalo & Aune Karhumäki:
Parisuhdepäivitys
Atena 2020, 219s.


Tiessalon ja Karhumäen Parisuhdepäivitys on napakka ja helposti lähestyttävä teos. Tekijät ovat tutustuneet laajaan lähdemateriaaliin sekä kartoittaneet kokemuksia erilaisista suhteista netissä toteutetulla kyselyllä sekä kasvokkain tehdyillä haastatteluilla.

Kirjassa käydään läpi muun muassa parisuhteiden historiaa, suhtemuotojen moninaisuutta, seksuaalisuutta ja suhdemuodon vaikutusta yhteiskunnallisiin seikkoihin. Avoimia suhteita tai monisuhteisuutta ei esitellä täydellisinä, vaan kirjassa on oma lukunsa monogamiasta poikkeavien suhdemuotojen haasteille. Kaikille eivät sovi samat säännöt, ei monogamiassa eikä missään muussakaan suhdemuodossa. Jokaisella on oikeus pitää kiinni omista rajoistaan ja tarvittaessa muuttaa niitä oman hyvinvoinnin säilyttämiseksi.

Teksti on melko selkeästi jaettu siten, että haastattelut ja kyselyvastaukset ovat erillään varsinaisesta tietotekstistä. Tämä on sinänsä toimiva ratkaisu, joka kuitenkin teki lukemisesta aaltoilevaa.


Mirja Hämäläinen: Avoimet suhteet
Kosmos 2020, 327s.


Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet on mielestäni Parisuhdepäivitystä teoriapitoisempi teos. Hämäläinenkin on tehnyt kirjaansa varten haastatteluja, mutta ne ovat kuitenkin "vain" syventämässä ja elävöittämässä muuta tekstiä, eivätkä siis pääroolissa. 

Myös tässä kirjassa käsitellään parisuhteiden ja erilaisten suhdemuotojen historiaa, mutta Hämäläinen käy asioita läpi perinpohjaisemmin ja laajemmin taustoittaen. Esimerkiksi monogamialle on jo kirjan alussa varattu oma päälukunsa, jotta lukija hahmottaisi paremmin kuinka useimmat meistä pitävät monogamiaa oletusarvona. 

Hämäläisen kirjasta löytyy havainnollistava taulukko, jonka avulla on ehkä helpompi pysyä kärryillä siitä, miten erilaiset asiat missäkin suhdemuodossa yleensä nähdään tai koetaan. Esimerkiksi miten missäkin suhdemuodossa suhtaudutaan seksisuhteeseen tai emotionaaliseen suhteeseen useamman ihmisen kanssa tai miten pysyvänä suhdetta pidetään.


--------------------------


Kummassakin kirjassa muistutetaan siitä, ettei avoin suhde ole sama asia kuin pettäminen. Toki avoimessakin suhteessa voi kokea tulevansa petetyksi, jos yhdessä sovituista rajoista tai säännöistä ei ole pidetty kiinni. Kommunikoinnin tärkeyttä ei siis voikaan korostaa liiaksi: avoin ja selkeä kommunikointi on ensiarvoisen tärkeää. Tämä tosin pätee, oli suhdemuoto mikä tahansa.

Molemmissa kirjoissa avoimista suhteista ja monisuhteista puhutaan kautta linjan positiivisessa valossa ja rohkaistaan tekemään omaan suhteeseen / omiin suhteisiin muutoksia hyvien asioiden maksimoimiseksi. Mitään painostusta monogamiasta luopumiseen ei kumpikaan kirja kuitenkaan harrasta. Hämäläisen kirjassa muistutetaan siitäkin, että avoimesta suhteesta voi palata monogaamiseen suhteeseen, mikäli se tuntuu parhaalta. Itselle sopiva (pari)suhdemuoto saattaa muuttua ajan myötä siinä missä oma seksuaalisuuskin.

On myös tärkeää pitää mielessä avoimien suhteiden ja monisuhteiden eettinen puoli. Hämäläisen kirjassa käsitellään esimerkinomaisesti yksisarvisen metsästystä eli tilannetta, joissa pariskunta etsii suhteeseen kolmatta osapuolta. Näissä tilanteissa pariskunta on saattanut määritellä etukäteen kolmannen osapuolen roolin ja rajat etukäteen. Eettinen kolmiosuhde muotoutuu yhteisymmärryksessä, jokaista osapuolta kuunnellen ja jokaisen tunteita kunnioittaen.

Pidin molemmista kirjoista ja uskon oppineeni jotain uuttakin. Vaikka omaa parisuhdetta ei kokisi tarpeelliseksi avata muille, tekee hyvää hieman ravistella käsitystä parisuhteistakin. Parisuhdepäivitys on kätevä yleisopas avoimiin suhteisiin ja monisuhteisiin, Avoimet suhteet taas tarjoaa astetta syvemmän katsauksen aiheista kiinnostuneille.


sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Koiramies ja Kisulii

 

Dav Pilkey: Koiramies ja Kisulii
Tammi 2020, 253s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta


Koiramiehen kasvatti, Peten pikkuinen klooni, saa lapsenvahdikseen valepukuisen Peten. Alkuperäinen Pete vakuuttaa Pikku-Petelle, että vaikka tämä luulee olevansa kiltti, hän on syntyjään pahis. Koiramiehestä ollaan tekemässä elokuvaa ja molemmat Petet kurvaavat paikalle sotkemaan elokuvan kuvauksia. Luvassa on valepukuja, ilkeyksiä, erikokoisia robotteja sekä loppuhuipennus!

Koiramies ja Kisulii jatkaa samaa, hyväksi todettua rataa edellisten osien kanssa. Toimintaa ja varsinkin koheltamista riittää, samoin pöhköilyä ja sanoilla leikittelyä. Pilkeyn piirrostyyli on todella kiva yhdistelmä rentoutta ja varmoja otteita. Kirjan lopun vaiheittain etenevät piirustusohjeet toimivat nekin erittäin hyvin ja jälleen kerran nuorimmainen vietti hyvän tovin Koiramiehiä ja Kisulii:ta (miten ihmeessä Kisuliista muodostetaan toimiva monikko?) piirrellen.

Koiramies-sarja sopii erittäin hyvin jo pienille alakoululaisille, mutta viihdyttää tehokkaasti vielä yläkouluiässäkin. Ja 40+ -vuotiaita myös.

perjantai 6. marraskuuta 2020

Kaikilla mausteilla

 

Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla
Karisto 2020, 334s.
Suom. Leena Ojalatva

Emoni Santiagolla on nuoresta iästään huolimatta jo monta roolia. Isoäitinsä kasvattama yksinhuoltajaäiti opiskelee viimeistä vuotta High schoolissa ja työskentelee pikaruokapaikassa. Opiskelu on Emonille haastavaa muutenkin kuin ajan rajallisuuden takia: lukuaineiden kanssa tahtoo olla takkuista, mutta käytännöllisemmät sujuvat kuitenkin hyvin. Emoni on aina rakastanut ruokaa ja varsinkin ruoanlaittoa. Isoäiti onkin sanonut, että hänellä on taikakädet. Keittiössä Emoni pystyy melkeinpä mihin vain. Koulussa alkava gastronomiakurssi on kuin luotu Emonille, vaikka kurssiin kuuluva opintomatka onkin hintava. Niin, sitten on tietenkin myös Emonin tyttären isä, Tyrone, joka suhtautuu äkeästi Emonin uuteen luokkakaveriin Malachiin.

Kaikilla mausteilla on tasokasta nuortenkirjallisuutta, jonka pääasiassa lyhyet luvut pitävät kerronnan rytmin tiiviinä. Emoni on varmasti osin olosuhteiden pakosta kypsä ikäisekseen, välillä vähän turhankin kypsä. Voiko kukaan 17-vuotias olla niin loputtoman ymmärtäväinen lastaan, isoäitiään ja isäänsä kohtaan kuin Emoni on? No hyvä on, isälleen Emoni sentään kantaa pikkuruista kaunaa, mutta hyvin minimaalista ottaen huomioon, millaisia valintoja ja päätöksiä tämä on elämässään tehnyt. 

Vaikka kirjassa on romanttinenkin vire, pääasia on kuitenkin Emoni itse ja hänen tulevaisuutensa, jota määrätietoinen nuori nainen ei suinkaan jätä sattuman varaan. Emonissa on ainesta roolimalliksi vähän varttuneemmillekin lukijoille.

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Me olemme susia

Evie Wyld: Me olemme susia
Tammi 2020, 415s.
Suom. Aleksi Milonoff


 

Häiritsevä, ahdistava, piinaava, painostava ja koukuttava, sellainen on Evie Wyldin Me olemme susia.

Kirjassa kulkee rinnakkain kolme tarinaa. Ne sijoittuvat suurin piirtein samaan paikkaan, mutta eri aikakausille. 1700-luvulla seurataan noituudesta syytetyn Sarahin vaiheita, kun tätä autetaan pakenemaan vainoajiaan. Metsä tuntuu loputtomalta, eikä juuri sen turvallisemmalta kuin vihamielinen kylä. 1900-luvun puolivälin paikkeilla Ruth huomaa ajautuneensa tilanteeseen, jossa ei haluaisi olla. Aviomies viettää yhä enemmän aikaa työmatkoillaan ja Ruthin tehtävänä tuntuu olevan lähinnä miehen lapsista huolehtiminen näiden lomaillessa sisäoppilaitoksesta. Aluksi sympaattiselta vaikuttanut pieni kylä paljastaa itsestään yhä häiriintyneempiä puolia. Nykyajassa Viviane yrittää tyhjentää suvun vanhaa taloa ylimääräisestä tavarasta ja käy samalla läpi omia haasteitaan.

Lukijalle on selvää, että jollakin tavalla nämä tarinat nivoutuvat yhteen ja kaksi risteääkin melko varhaisessa vaiheessa. Wyld kuljettaa tarinoita taitavasti ja ripottelee pieniä paljastuksia säästeliäästi. Minuun suurimman vaikutuksen teki kirjan tunnelma, joka oli ajoittain niin vahva, että en kerta kaikkiaan pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni.

Me olemme susia on erittäin hyvä kirja. Mutta täydellinen se ei kuitenkaan ole. Vaikka pidän siitä, että kirjailija jättää asioita lukijan tulkittavaksi, olisin kaivannut tähän kirjaan hiukan vähemmän avoimeksi jääviä asioita. Tosin tämä voi olla myös Wyldin tyyli, sillä näköjään olisin kaivannut loppuselvennyksiä myös hänen Kaikki laulavat linnut -romaaniinsa...

 

 

maanantai 2. marraskuuta 2020

Tiukun salaisuus (Värikkäät 1)

 

Vuokko Hurme: Tiukun salaisuus (Värikkäät 1)
S&S 2020, 199s.
Kuvitus: Reetta Niemensivu


Tiukun perhe on muuttanut uuteen kotiin. Taas kerran. Tällä kertaa Tiuku aikoo kuitenkin tehdä asioita eri tavalla kuin aiemmin. Hän aikoo hankkia ystäviä! Tiukun perheellä on salaisuus, jota ei missään nimessä saisi paljastaa ulkopuolisille. Mutta ensin Tiukulle tapahtuu vahingossa pieni lipsahdus ja sitten vähän isompi ja pian uusille ystäville selviää, että Tiuku pystyy liikuttamaan punaisia esineitä ajatuksen voimalla!

Kirjan tarina on miedolla tavalla jännittävä. Tiuku aistii ajoittain jotakin epämääräistä harmautta ja hänen vanhempansa ovat erittäin varovaisia, kuten ovat olleet aina ennenkin. Kuitenkin tunnelma on pääosin hyvällä tavalla kutkuttava Tiukun tutustuessa naapuruston lapsiin ja etenkin hieman vanhempaan Liiaan, joka kiehtoo Tiukua kovasti.

Tiukun salaisuus on Värikkäät-sarjan ensimmäinen osa. Mielenkiinnolla odotan, jatkaako Tiuku sarjan päähenkilönä, vai pääsevätkö isosisko ja pikkuveli keskeisempiin rooleihin jatko-osissa. Reetta Niemensivun iloinen kuvitus ja kirjan - tietenkin! - punainen värimaailma tuo tarinaan kivasti lisää tunnelmaa. Kirjan sivujen pitkää reunaa värittää punainen rantu, joten Tiukun oma väri on ikään kuin koko ajan äänessä.