Puunaamioiden kirous

Joonas Tolvanen: Puunaamioiden kirous
Otava 2021, 79s.
Kuvitus: Janne Kukkonen

 

Joonas Tolvasen edellinen kirja, Jademiekan arvoitus, oli meidän perheen nuorimmaisen mukaan parempi kirja kuin Harry Potterit. Niinpä ei ole ihme, että tämä Puunaamioiden kirous katosi omasta lukupinostani heti ilmestyttyään ja kerran luettuna jotenkin oudosti maastoutui pojan omaan kirjahyllyyn. Siinä siis syy siihen, miksi pääsen bloggaamaan tästä vasta nyt.

Jaakko ja Elias ovat vanhempiensa kanssa matkustaneet mumminsa luokse Etelä-Koreaan. Mummi työskentelee naamiomuseossa, josta on viime aikoina kadonnut näyttelyesineitä. Mummi ja vanhemmat lähtevät työmatkalle, jonka ajaksi pojat asettuvat taloksi museon johtajan luo. Illalla pojat huomaavat läheisen talon syttyneen tuleen ja rynnätessään auttamaan sammutustöissä he huomaavat joen rannassa oudosti käyttäytyviä, mustiin pukeutuneita miehiä. Tuota pikaa pojat ovat ajautuneet vaaralliseen seikkailuun, jossa vastassa on sulsa-sotureita. 

Puunaamioiden kirous on ripeälukuinen ja jännittävä kirja. Juoni vetää hyvin, eikä suvantovaiheita juurikaan ole. Näin aikuislukijana kahden lapsen ajautuminen vaarallisiin tilanteisiin vieraassa ympäristössä on toki eri tavalla jännittävä, kuin lapsen lukemana, mutta viihdyin silti hyvin. Ja se kuopus oli jälleen oikein ihastunut lukemaansa.

Ihon alla

Soili Pohjalainen: Ihon alla
Atena 2022, 298s.

 

Soili Pohjalaisen omiin kokemuksiin perustuva romaani Ihon alla käsittelee rankkaa aihetta: lapsen masennusta ja viiltelyä. Viiltely käy vanhemmille ilmi koulun uintipäivää edeltävänä päivänä. Aino näyttää verinaarmuiset käsivartensä äidilleen ja kysyy, miten hän voi mennä uimaan, kun kädet näyttävät tältä. 

Pohjalainen käsittelee aihetta aiemmista kirjoista tutulla tyylillään realistisesti ja rankalla huumorilla. Pari kertaa hörähdin nauramaan ääneen, vaikka mistään huumorikirjasta ei todellakaan ole kyse. Ainon masennus, sen aaltoileva olemassaolo on kuvattu erittäin vahvasti. Samoin vanhempien tuntemukset ensijärkytyksestä kiihkeään avun hakemiseen ja ajoittaiseen voimattomuuden tunteeseen, kun mikään ei tunnu auttavan. Perhe on tekemisissä lukuisten terveydenhuollon työntekijän kanssa, eri psykologien, lastensuojelun ja vaikka kenen. Joukkoon mahtuu ihania, rohkaisevia ammattilaisia ja sitten niitä, joiden hakeutumista alalle ja empatian ja/tai sosiaalisten taitojen puutetta ei voi kuin ihmetellä.

Pidin tästä kirjasta paljon. Se on kirjallisesti vaivatonta luettavaa ja aihe sellainen, josta ei ainakaan liikaa ole kirjoitettu.

Oboin kirja

Veera Salmi: Oboin kirja
Otava 2022, 304s.

 

Oboi, 13 v., on karannut vankilasta ja etsii keltaista taloa, oletettua kotia, josta hänellä ja hänen kahdella sisarellaan on vain hämärä muistikuva. Maailma on muuttunut niin, ettei kukaan enää osaa lukea. Tekstit on korvattu kuulutuksilla ja liikkuvalla kuvalla. Ihmisten vasemmassa kädessä hehkuu outo laite, kjammen, joka jollakin tavalla pitää ihmisiä hallinnassaan. Oboi päätyy kaupunkiin, jonka kirpputorilta hän saa oudon kirjan. Ensin kirja on tyhjä, mutta vähitellen siihen alkaa hahmottua tarina.

Tartuin Oboin kirjaan todella suurin odotuksin. Olin lukenut siitä ainoastaan kehuvia arvioita ja onhan kirjan idea lukutaidottomasta maailmasta kaikessa kauheudessaan erittäin kiehtova. Heti alkuun takeltelin kirjan kielen kanssa. En osaa määritellä, miksi teksti tuntui vaikealukuiselta. Jokin sen rytmissä ja tyylissä piti minut etäällä kaikesta. Ajattelin, että totun kyllä kirjan kieleen, kunhan tarina lähtee kunnolla käyntiin, mutta niin ei oikein käynyt. Eikä se tarinakaan tuntunut oikein ottavan tuulta alleen.

Yksi iso kompastuskivi minulle on kirjan kohdeyleisö. Oboi on 13-vuotias, joten sen perusteella kohderyhmäksi voisi ajatella nuoria, ehkä jopa lapsia. Kirjassa on kuitenkin muutamia rankkoja ja raakoja kohtauksia, jotka eivät aivan pienimmille alakoululaisille mielestäni sovi. Kirjassa on runsaasti kirjallisuusviitteitä, mutta ne ovat melko vanhoihin kirjoihin. Esimerkiksi Michael Enden Momo ei ollut uusi edes minun lapsuudessani 1980-luvulla, joten minkä verran nykynuoret sitä tuntevat? Ylipäätään kirjallisuusviittauksissa ei ole tuoreita kirjoja/hahmoja ollenkaan. Tuntuikin, että tässä on kirjoitettu aikuisille suunnattua nuortenkirjaa.

Toinen tuskastuttava piirre oli sellainen, joka varmasti vain korostui, kun kirjan lukeminen oli muutenkin työlästä. Välillä kertojana toimiva Oboi puhuttelee lukijaa suoraan. Hän esimerkiksi vetoaa lukijaan, siihen tyyliin, että vaikka et vielä ymmärräkään kaikkea niin jatka vielä vähän, kohta kaikki selviää tai ärsyttävästi "et ehkä usko, mitä seuraavaksi tapahtui!" Jos kirjan täytyy tsempata lukijaa jatkamaan lukemista, se ei välttämättä ole positiivinen asia.

Tajuan kyllä, ettei Oboin kirja ole huono, sillä niin monet ovat siihen ihastuneet. Minä en kuitenkaan lämmennyt, eivätkä lopun lukuisat yllättävät käänteet pelastaneet tilannetta.

Kalevan pojat

Mikko Kamula: Kalevan pojat
Gummerus 2022, 714s.

 

Ai että, ai että, ai että!
Tämän kevään odotetuin kirja oli ehdottomasti tämä Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan neljäs osa, Kalevan pojat. Edellinen osa loppui toki sinänsä toiveikkaisiin tunnelmiin, mutta paljon olin ehtinyt jännittää sitä, mitä seuraavaksi mahtaisi tapahtua.

Tenho ja Yörnin äijä toipuvat hitaasti koetuksistaan Tuonelassa. Varpu yrittää parhaansa mukaan saada otetta elämästään ja Heiska alkaa harkita uudestaan aiemmin saamaansa tarjousta. Olot ovat kovat, sillä sää on pysynyt jo pitkään poikkeuksellisen kylmänä ja pelko toisesta peräkkäisestä katovuodesta on todellinen. Edessä on yksillä matka pohjoiseen, toisilla Juvalle, kolmannet suuntaavat Pyhän Olavin linnaan. 

Voisin kirjoittaa tähän sata kehuvaa sanaa, enkä liioittelisi yhtään. Kalevan pojat on alusta loppuun nautinnollista luettavaa. Olen kiintynyt kaikkiin keskeisiin hahmoihin, joten joka ikinen juonikuvio oli kiinnostava. Jokin harvinainen tarinankertojan kyky Kamulalla on, sillä hän saa ne väistämättömät suvantohetketkin kuvattua niin, ettei pitkästytä hetkeäkään.

Vaikka Kalevan pojissa on runsaasti sivuja, olisin erittäin mielelläni lukenut vaikka tuplasti saman määrän. Rakastan tätä kansanuskomusten, menninkäisten ja taikojen maailmaa, jota kristinusko kaikkine tapoineen lähestyy.

Viisisataa tähteä!

Palermotien taivaallinen laulu

Annette Bjergfeldt: Palermotien taivaallinen laulu
Into 2022, 367s.
Suom. Outi Menna

Palermotien taivaallinen laulu oli monin tavoin ihastuttava kirja. Palermotiellä olevassa talossa asuu kolmen sukupolven väkeä ja meno on kerta kaikkiaan vinhaa. Ensinnäkin Estherin isoisä Hannibal on aikoinaan hankkinut talon suurelle rakkaudelleen, Varinkalle, joka esiintyi isänsä sirkuksessa Petrogradissa. Sirkukseen tilattiin aikoinaan elefantti, mutta saatiinkin virtahepo, joka aiheutti yhden Varinkan elämän suurimmista tragedioista. Sitten on Eva, lentoemäntä, joka rakastuu kirjekyyhkyjä kouluttavaan mieheen. Kertoja Estherillä on kaksoissisko Olga, sekä isosisko, joka ei ole kuin muut.

Bjergfeldtin tarina on kuin John Irvingiä parhaimmillan. Paitsi että karhun tilalla on virtahepo ja moottoripyörän korvaa skootteri. Kirjassa tapahtuu vaikka mitä, enkä silti osaisi piirtää tästä selkeää aikajanaa - ei sillä, että haluaisinkaan. Tarina pitää ihanasti otteessaan ja vie mukanaan mitä yllättävämpiin käänteisiin.

Riemastuttava, vaikka ei pelkästään hilpeä kirja!