Pohjolan neito

 

Mikko Kamula: Pohjolan neito
Gummerus 2025

Metsän kansa -sarjan uusinta osaa ehdittiin varmasti odottaa muuallakin kuin meillä. Olen nauttinut Kamulan kerronnasta, joka on pitänyt hyvin otteessaan vaikka kirjoilla mittaa onkin. 

Pohjolan neito alkaa melko rauhallisesti: käydään läpi Tenhon ja hänen perheenjäsentensä tuoreita kuulumisia. Tenho on pikku hiljaa toipumassa rankasta matkastaan Tuonelaan, Varpu saa mahdollisuuden lähteä parantajaksi Hämeen linnaan ja Heiska nauttii perhe-elämän ensi askelista. Kun Tenho ja Yörnin äijä alkavat selvittää kadonneen sepän olinpaikkaa, käy selväksi että edessä on jälleen vaarallinen reissu, tällä kertaa Pohjolaan.

Kokonaisuutena Pohjolan neito on kyllä ihan viihdyttävä seikkailu, mutta minulla oli tämän kanssa haasteitakin. Ensinnäkin olen pitänyt eniten sarjassa arkisuudesta ja siitä, miten kansanusko maahisineen ja kotitonttuineen on ollut saumaton osa ihmisten elämää. Mitä kauemmaksi kotoa Tenhon sisarukset ovat lähteneet, sitä vähemmän sitä arkifantasiaksi kutsumaani elementtiä oikeastaan on mukana. Välillä tätä lukiessa tuli myös sellainen olo, että tarinaan on haluttu mahduttaa valtavasti historiallista tietoa, joka ei kuitenkaan tarinalle olisi välttämätöntä. Etenkin Varpun reissu Turkuun tuntui melkein luennoinnilta, kun sekä matkaseuralaiset että paikalliset kertovat milloin minkäkin rakennuksen/perheen/alueen taustoja. Viimeistään kakkuloiden esittely alkoi turhauttaa... 

Sitä arkisuutta tästä kirjasta ei tosiaan kovin paljoa löydä. Siitä pidin, että sisarukset ovat pitkästä aikaa kaikki kolme samassa paikassa samaan aikaan. Eikä Pohjolan neito missään nimessä huono kirja ole. Minä vain toivoin tarinan kulkevan vähän maltillisemmissa puitteissa.

Kalevan pojat

Mikko Kamula: Kalevan pojat
Gummerus 2022, 714s.

 

Ai että, ai että, ai että!
Tämän kevään odotetuin kirja oli ehdottomasti tämä Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan neljäs osa, Kalevan pojat. Edellinen osa loppui toki sinänsä toiveikkaisiin tunnelmiin, mutta paljon olin ehtinyt jännittää sitä, mitä seuraavaksi mahtaisi tapahtua.

Tenho ja Yörnin äijä toipuvat hitaasti koetuksistaan Tuonelassa. Varpu yrittää parhaansa mukaan saada otetta elämästään ja Heiska alkaa harkita uudestaan aiemmin saamaansa tarjousta. Olot ovat kovat, sillä sää on pysynyt jo pitkään poikkeuksellisen kylmänä ja pelko toisesta peräkkäisestä katovuodesta on todellinen. Edessä on yksillä matka pohjoiseen, toisilla Juvalle, kolmannet suuntaavat Pyhän Olavin linnaan. 

Voisin kirjoittaa tähän sata kehuvaa sanaa, enkä liioittelisi yhtään. Kalevan pojat on alusta loppuun nautinnollista luettavaa. Olen kiintynyt kaikkiin keskeisiin hahmoihin, joten joka ikinen juonikuvio oli kiinnostava. Jokin harvinainen tarinankertojan kyky Kamulalla on, sillä hän saa ne väistämättömät suvantohetketkin kuvattua niin, ettei pitkästytä hetkeäkään.

Vaikka Kalevan pojissa on runsaasti sivuja, olisin erittäin mielelläni lukenut vaikka tuplasti saman määrän. Rakastan tätä kansanuskomusten, menninkäisten ja taikojen maailmaa, jota kristinusko kaikkine tapoineen lähestyy.

Viisisataa tähteä!

Tuonela

Mikko Kamula: Tuonela
Gummerus 2019, 701s.

Harvaa kirjaa olen odottanut ilmestyväksi yhtä kovasti, kuin Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan kolmatta osaa, Tuonelaa. Välillä piti tarkistaa ilmestymispäivää ja yrittää malttaa odottaa vielä vähän aikaa. Kun viimein sain Tuonelan käsiini, aloin lukea sitä saman tien. Tänä vuonna lukeminen on ollut haasteellista ja niin kävi tämänkin kirjan kanssa, että vaikka lukuhaluja oli ja kirja oli todella mieluinen, en meinannut millään päästä lukemisessa vauhtiin. Onneksi lopulta pääsin, sillä kyllä Kamulan kerronta toimii parhaiten silloin, kun siitä saa nauttia suurina annoksina.

Juko Rautaparran perhe ei ole päässyt helpolla. Iso härkä sai aikaan suurta tuhoa ja nyt karjalasta ilmaantuu ryöstöretkeläisiä sotkemaan valmiiksi vaikeita olosuhteita. Heiska lähtee tarkistamaan mielitiettynsä kohtaloa ja päätyy lopulta vihollisen maille osoittaakseen oman arvonsa. Varpu ei oikein tiedä, mitä tulevaisuudelta odottaisi vai uskaltaisiko odottaa yhtään mitään. Tenho taas ei tästä maailmasta tiedä mitään, sillä vaikka hänen kehonsa hengittää, tietoisuus on jossakin kaukana tuonelassa. Yörnin äijä ei halua luovuttaa nuoren oppilaansa suhteen, vaan lähtee uhkarohkealle pelastusmatkalle, jonka onnistumsesta ei ole takeita.

Tuonela lunasti kaikki odotukseni. Kerronta on jälleen kerran niin vaivattomasti soljuvaa, että lukeminen oli silkkaa nautintoa. Paitsi ettei tarinan puolesta kyllä ollut, koska Rautaparran perhe kohtaa jatkuvasti erilaisia haasteita. Etenkin Varpun osa on raskas ja häntä olisin mielelläni yrittänyt lohduttaa. Tähän kirjaan oli tuotu aiempia osia enemmän suomalaista tarustoa. Tai sitten se oli tässä niin paljon tutumpaa, että minäkin taruviittauksia tunnistin.

Jatkoa odotan yhtä kovasti kuin edellistenkin osien jälkeen. Sitä odotellessa aion suositella metsän kansa -sarjaa kaikille potentiaalisille lukijoille.

Iso härkä

Mikko Kamula: Iso härkä
Gummerus 2018, 602s.

Viime kesänä olin aivan myyty Mikko Kamulan esikoisteokselle, Ikimetsien sydänmailla. Jatkoa Juko Rautaparran perheen tarinalle saatiin tänä keväänä, eikä hehkutuksia tarvitse säästellä tämänkään kirjan kohdalla.

Iso härkä jatkaa sulavasti siitä, mihin Ikimetsien sydänmailla päättyi. Iso härkä piinaa Tenhoa unissa ja vähitellen kaikkien on uskottava, ettei kyse ole tavallisista painajaisista. Neljännesmies vaikeuttaa perheen elämää entisestään kohtuuttomilla vaatimuksillaan ja epäinhimillisellä käytöksellään. Tenho jatkaa tietäjänopissa, Varpu yrittää sopeutua uuteen rooliinsa perheessä ja Mateli tekaisee paran.

Totean saman kuin muutaman kerran aiemminkin: erikoisen hyvästä kirjasta on todella vaikea kirjoittaa blogiin! Juonesta en oikein halua paljastaa mitään, etten vain vahingossakaan pilaa mitään muilta lukijoilta. Kaikki, mitä tähän saan näpyteltyä, kuulostaa saman tien auttamattoman lattealta. Mutta olkoon, jatketaan.

Kirjassa tapahtuu paljon, mutta silti viimeisellä sivulla tuntui siltä, että tarina jäi aivan liian pahasti kesken. Kamulan teksti on todella vaivatonta luettavaa, sellaista että luulee lukevansa vain pari sivua, mutta jotenkin sivut kääntyvät huomaamatta niin että kohta onkin jo sata sivua luettuna.

Pidän yhtä lailla hahmoista ja ajankuvasta, kerronnasta ja juonenkulusta. Edelleen ihastelen sitä vaivattomuutta, jolla kodinhaltiat, menninkäiset sun muut hahmot ottavat tilansa ja roolinsa tässä tarinassa. En lokeroisi Metsän kansa -sarjaa fantasiaksi, korkeintaan jonkinlaiseksi (muinais)arkifantasiaksi.

Kolmannelle osalle aion raivata lukuvuoron sillä hetkellä, kun kirja ilmestyy.

Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017, 678s.

Mikko Kamulan esikoisteos, Metsän kansa -sarjan aloittava Ikimetsien sydänmailla, on alusta loppuun laadukasta ja nautinnollista luettavaa. Olin toki jo kuullut runsaita kehuja, mutta odotukseni ylittyivät silti roimasti.

Kirjan keskiössä on Juko Rautaparta perheineen. Eletään 1400-lukua ja elo uudisraivaajaperheessä Savon vesistöjen rannoilla on vaativaa mutta enimmäkseen rauhallista. Harvojen naapureiden lisäksi eletään rinta rinnan kodinhaltijoiden, maahisten ja metsänneitojen kanssa ja avuntarpeessa käännytään tietäjän puoleen. Perheen lapsilla on jokaisella omat haaveensa ja haasteensa. Heiska odottaa innolla ensimmäistä metsästysretkeään ja Varpu kaipaa kipeästi jonnekin ihmisten ilmoille. Tenho taas on aina ollut kiinnostunut haltijoista ja metsänväestä sekä tietäjien taioista.

Liki seitsemäänsataan sivuun mahtuu tietenkin paljon tapahtumia. Rautaparran perhe kohtaa haasteen jos toisenkin lappalaisnoidan kirouksesta metsänpeittoon joutuneeseen naisväkeen, Rantasalmen neljännesmiehen asettamista kovista veroista noiduttuun härkään. Ei elämä silti silkkaa vastoinkäymisten sarjaa ole, vaan ajoittain löytyy aihetta juhliinkin: nimenantojuhla, peijaiset ja Ukon vakat.

Luin tätä kirjaa lähes pakonomaisesti. Vietin yhden sunnuntain melkein kokonaan ulkona sohvalla maaten ja lukien. Jollain ihmeellisellä tavalla luontokin tuntui olevan tarinan lumoissa: Heiskan ampuessa ensimmäisen saaliinsa hipsi viereiseen koivuun orava, joka asettui alimmalle oksalle maate. Siellä se aikansa lekotteli ja tuijotti minua pää sievästi toisen etukäpälänsä päällä. Lappalaisnoidan langettaessa kiroustaan nousi äkillinen tuulenpuuska ja lämpötilakin laski hetkellisesti roimasti.

Kamula kertoo tarinaa niin luontevasti, että haltijoista ja maahisista huolimatta unohdin välillä lukevani fiktiota. 1400-luku tuntuu niin elävältä, että tuntui kuin kirjailija kertoisi omista kokemuksistaan. Toki kirjan henkilöt puhuvat tätä nykyaikaista yleiskieltä, eli historiallisesti katsoen vapauksia on otettu, mutta en pidä sitä lainkaan pahana. Tuskin olisin jaksanut lukea "muinaissuomea" montaakaan sivua.

Kirjan luettuani vietin hyvän tovin netissä etsien tietoa seuraavan osan ilmestymisajankohdasta. Jostakin olin saanut päähäni että toinen osa ilmestyisi jo tänä syksynä, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hetken kiemurtelin epätoivosta, sillä tätä tarinaa olisin halunnut lukea lisää välittömästi. Pidin tästä kirjasta ihan valtavasti. Erityisesti ihastuin siihen, kuinka saumattomasti haltijat ja muut solahtivat tähän reaalimaailmaan.