Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus 2013, 281s.

Ennakkokappale

Olen koko blogiaikani ollut tarkka siitä, että bloggaan kirjoista lukemisjärjestyksessä. Nyt on pakko poiketa tavoista ja blogata viimeksi lukemastani kirjasta ennen paria muuta, sillä Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ei anna ajatuksilleni muuten rauhaa.

Vilja ja Aleksi ovat vielä nuori aviopari, mutta jo neljän lapsen vanhemmat. Yksi raskaus on mennyt kesken ja Vilja on synnyttänyt myös kuolleen vauvan. Pienten lasten vanhemmuus ja kodin hoitaminen on raskasta ja jatkuva raskaudenpelko piinaa niin Aleksia kuin Viljaakin, mutta vanhoillislestadiolaisuus kieltää kaikenlaisen ehkäisyn käytön. Kun raskaustesti jälleen kerran näyttää kahta viivaa, ennen kuin nuorimmainen on täyttänyt vuottakaan, Vilja alkaa vaipua epätoivoon.

Lestadiolaisyhteisön tavat, näkemykset, odotukset, käytännöt ja arki avautuvat Rauhalan kirjassa luontevasti ja tietynlaisella hellyydellä suurista kipupisteistä huolimatta. Koska itse olen kotoisin pikkupaikkakunnalta, jossa lestadiolaisuus on voimissaan ja siten lähellä myös muiden ihmisten arkea, en osannut hätkähtää tai tyrmistyä oikein mistään. Muistan senkin perheen, johon syntyi alkuvuodesta kaksoset ja loppuvuodesta vielä yksi vauva. Ja sen, jossa lasten nimet muodostivat kuin loppusointuisen runon. Vaikka Taivaslaulu avaakin tietynlaisen tirkistysluukun lestadiolaisuuteen, en kokenut kirjaa tirkistelevänä vaan tunsin monen asian selkiytyvän. En edelleenkään hyväksy yhteisön asettamaa ehkäisykieltoa, mutta jollain tasolla ymmärrän sen. Ymmärrän myös sen mahdollisesti kaksijakoisen suhtautumisen jatkuvasti kasvavaan lapsilukuun: voimat voivat olla vähissä, mutta kuinka voisi "sortua" ehkäisyyn ja sen jälkeen aikojen lopussa kohdata Jumalan, joka haluaa tietää missä ovat ne lapset, jotka teille annettiin.

Kielellisesti Taivaslaulu on upea. Mielettömän upea. Näkökulmat vaihtelevat Viljasta Aleksiin, välillä ääneen pääsevät lapset leikkiensä kautta. Toisinaan lainataan nimetöntä blogia, jossa pohditaan uskonkysymyksiä. Olisin voinut lukea kirjan nopeasti, mutta en halunnut. Halusin pysähtyä pohtimaan asioita, sulattelemaan ajatuksia. Halusin antaa kananlihalle nousseen ihoni laskeutua tavalliseksi taas.

Tuntuu, että voisin kirjoittaa tästä kirjasta loputtomasti, mutta teidän onneksenne en ehdi. (Sisko lapsineen, äiti ja toinen pikkusisko tulevat tänään kylään ja haluan antaa kirjan heille luettavaksi. Pikkuisen pitäisi siivotakin ennen vieraiden saapumista.)

Taivaslaulu on sellainen kirja, jonka toivoisin päätyvän mahdollisimman monen lukijan käsiin.

"Minä pidän pelkistetyistä ihmisistä, jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa."

Karjalainen ruletti

Jouni Hynynen: Karjalainen ruletti

Like 2012, 254s.

Omasta hyllystä

Ostin tämän kirjan miehelle, mutta luin sitten itsekin. Kirja koostuu biisinteko-, levytys- ja keikkailupäiväkirjoista, A-klinikan kotisivuille kirjoitetusta Tipaton tammikuu -blogiteksteistä jne. Osa teksteistä on aiemmin julkaistu Hynysen kirjassa Rakkaudella, Hynynen sekä Kotiteollisuuden nettisivuilla.

Lukeminen oli sekä joutuisaa että hidasta: teksti kyllä soljuu vaivattomasti, eivätkä aiheetkaan vaadi mieletöntä keskittymistä, mutta sitten taas toisaalta ei siitä ryyppäämisestäkään nyt niin monin tavoin voi kirjoittaa, etteikö alkaisi puuduttaa. Mielenkiintoisinta oli seurata, mitä Hynynen milloinkin lukee, katsoo tai kuuntelee. Vähiten kiinnosti viinan laatu ja määrä.

Mitään suuria ajatuksia minulla ei ole jaettavaksi tästä lukukokemuksesta. "Ihan jees", "Enimmäkseen lepponen" ja "Kyllä mää aion Hynysen tekstejä jatkossakin lukea" saavat luvan toimia tämän blogitekstin syvimpinä mietteinä.

Lukumaratonin yhteenveto

Huomenna starttaa blogistanian Lukumaraton II, johon minunkin oli tarkoitus osallistua. Olosuhteet kuitenkin muuttuivat ja maratoonasin jo viime viikonloppuna. Nyt yritän sanoa lukemistani kirjoista muutaman sanasen lisää.

Kishwar Desai: Postimyyntilapset
(Origins of Love, 2012)
Like 2013, 397s.
Suom. Ida Takala
Arvostelukappale

Aloitin maratonin lukemalla loppuun aiemmin aloittamani Kishwar Desain Postimyyntilapset. Intiassa toimiva sijaissynnyttämiseen erikoistunut sairaala joutuu hankalaan tilanteeseen, kun sijaissynnyttäjän synnyttämä vakavasti sairas tyttölapsi menettää brittiläiset vanhempansa hämärissä olosuhteissa. Sosiaalityöntekijä Simran Singh yrittää löytää lapselle kodin, mutta huomaakin olevansa keskellä hyvin monimutkaista ja valonarkaa systeemiä.

Kirjassa käsitellään niin montaa asiaa, että pahaa tekee. Sen lisäksi, että pohditaan kuinka pitkälle jotkut ihmiset ovat valmiita menemään saadakseen oman biologisen lapsen tutustutaan myös siihen kääntöpuoleen: mitkä ovat vähävaraisten sijaissynnyttjien motiivit. Entäpä sairaalat ja yksittäiset lääkärit - voiko heidän hyväntahtoisuuteensa ja vilpittömyyteensä luottaa? Kun mukaan otetaan vielä rahanahneet tullimiehet ja kielletyt kantasoluhoidot, aktiivinen spermanluovuttaja ja hitunen lempeä ollaankin jo niin solmussa, ettei mihinkään aiheeseen pystytä paneutumaan kunnolla.

Tietenkään aihe ei ole yksinkertainen ja ymmärrän hyvin, että kaikki kirjassa mainitut väärinkäytökset ja ongelmat ovat - tai ainakin voivat olla - todellisia. Ajattelemisen aihetta siitä saikin paljon. Mutta lukukokemuksena Postimyyntilapset oli minulle ihan liian poukkoileva jo näkökulmien runsauden vuoksi. Ehkä kärsin myös kerronnan sahaavuudesta, joka eteni kaavalla nykyaika - 9kk aiemmin - nykyaika - 8kk aiemmin - nykyaika... ymmärrätte kaavan. Pettymys, jonka yli kuitenkin varmasti pääsen.

**********

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Like 2010, 94s.
Kirjastosta

Olin suunnitellut lukevani novelleja muun lukemisen ohella yhden kerrallaan.  Mutta Hanna Haurun puhuttelevat novellit veivät niin totaalisesti mukanaan, etten malttanut lopettaa yhteen vaan luin kirjan kannesta kanteen. Liian pienet sandaalit sisältää 17 lyhyttä tarinaa naiseuden eri puolista: hikoilusta, karvoista, aikaisesta ja myöhäisestä murrosiästä, kuukautisista, raskaudesta, synnyttämisestä, lihavuudesta, velvollisuuksista - vaikka mistä.

Haurun monipuolisuutta ei voi olla ihailematta. Sen lisäksi, että aiheita on runsaasti, myös naisten äänet ovat omanlaisiaan. Erityisesti ilahduin niistä novelleista, joiden kertojaääni vei minut lapsuuteen ja kaukaisten sukulaisten kahvipöytiin kuuntelemaan tarinoita, joita en ymmärtänyt.

"Äitiltä mitään rintsikoita kehannu pyytää ku se oli niin vanhanaikanen. Vanhana mut saanu ja sitte ei osata yhtä teinityttöä kasvattaa. Terkkari mulle tunki läjän tietovihkosia mukaan ku lähin sieltä."

Moniääninen, täyteläinen ja ehdottomasti suositeltava teos.

**********

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa
(Trois ombres, 2007)
WSOY 2010, 268s.
Suom. Saara Pääkkö
Kirjastosta

Haurun puhuttelevien romaanien jälkeen ajattelin lukaista kevyenä välipalana Cyril Pedrosan Kolme varjoa sarjakuvaromaanin. Mutta kirjapa onkin Pedrosan läheisen ystävän lapsen kuoleman "innoittama", joten mistään kevyestä tarinasta ei ollut kyse.

Pikkuinen Joachim elelee kaikessa rauhassa vanhempiensa kanssa pienessä, syrjäisessä mökissä. Elämä on yksinkertaista ja lempeää, kunnes eräänä iltana Joachim näkee läheisellä mäellä kolme varjoa. Varjot ovat pelottavia ja uhkaavia, vaikka välillä ne katoavat näkyvistä. Varjot tuntuvat seuraavan Joachimia, mutta isä päättää yrittää viedä lapsen niiltä turvaan.

Joachimin ja isän pakomatka on painostava ja epätoivoinen. Se kuvastaa vahvasti sitä vimmaa, jolla vanhemmat haluaisivat suojella lapsiaan väistämättömältä lopulta. Luopumisen tuska on hirveä, eikä ikävä hellitä vuosienkaan kuluttua.

Pedrosan kuvitus on miellyttävää, ilmeikästä ja tunnelmallista. Jostakin hänen tyylinsä on tuttu, mutta en nopealla googlettelulla onnistunut löytämään syytä. (Parin vuoden takainen Ekoloogiset on hänen tekemänsä, mutta sitä en ole lukenut.) Kolme varjoa on ihana, mutta äärimmäisen surullinen tarina. Itkin  alussa, keskivaiheilla ja varsinkin lopussa pitkään ja hartaasti - ääneen. Olisin halunnut komentaa miehen ja lapset välittömästi kotiin halattavaksi, mutta sinnittelin ja tartuin seuraavaan kirjaan.

**********

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Kuopion Isänmaallinen Seura 2011, 74s.
Kirjastosta

Sain itkuni loppumaan varsin tehokkaasti lukemalla Jouni Hynysen Karjalaista rulettia. Biisien tekeminen, treenaaminen, keikkailu ja viinan juonti eivät kuitenkaan sovi (ainakaan minulle) suurina annoksina nautittuna, joten siirryin varsin toisenlaisiin kuviin ja tunnelmiin.

Sirpa Kähkösen Kuopion taivaan alla on pikkuruinen, mutta todella hurmaava opas Kähkösen Kuopio-sarjan maisemiin. Kirjassa on runsaasti vanhoja valokuvia Kuopiosta ja Kähkönen kuljettaa lukijan lempeästi menneeseen aikaan. Oli ihanaa nähdä niitä paikkoja, joita Kuopio-sarjassa kuvataan, vaikka kaikille paikoille ei toki aitoa ja oikeaa, konkreettista esikuvaa olekaan. Etenkin ihastuin Väinölänniemen uimalaan, jota en todellakaan ollut osannut kuvitella näin upeaksi paikaksi! Miksi vastaavia ei ole enää?!

Kirja oli mukavaa kertausta sarjan tapahtumista ja nostatti mukavasti odotusta sarjan seuraavaa osaa kohtaan. (Toivottavasti sarjalle on tosiaan tulossa jatkoa, mieluiten pian.)

***********

Nukkumaan mennessä aloin lukea Cecilia Samartinin Senor Peregrinoa. (Oho, en osaa tehdä sitä vänkyrää ässän päälle, sori!) Samartinin sulava kerronta vei mukavasti mukanaan, mutta hiukan yhdentoista jälkeen oli pakko pistää kirjaa sivuun ja nukkua. Aamulla heräsin vasta puoli yhdeksältä ja olo oli miellyttävän levännyt, vaikka yöllä pitikin pitää yksi maidonpumppaustauko jonka jälkeen unta piti odotella hyvä tovi. Jatkoin Senor Peregrinon parissa, vaikka aamutoimiin tuhraantuikin harvinaisen paljon aikaa.

Sari Poijärvi & Kjell Westö: Kasari
Otava 2011, 174s.
Omasta hyllystä

Syödessä ajattelin vähän vilkaista kirja-alesta ostamaani Kasari-kirjaa, jossa on Kjell Westön tekstejä ja Sari Poijärven valokuvia ja lehtileikkeitä. Leikekirjamainen rakenne toimii todella hyvin.

Poijärven valokuvia on hauska katsella, bongata "vanhoja tuttuja" muutamaa vuosikymmentä nuorempina. Erityisen herttaista oli nähdä omat teini-iän näyttelijäsuosikit Samuli Edelmann, Niko Saarela, Kalle Chydenius ja Santeri Kinnunen vuonna -86 otetuissa kuvissa. Voi miten söpöjä ja ennen kaikkea nuoria he ovatkaan! :)

Vaikka itse olin 80-luvulla pienen pieni lapsi (aloitin koulun -86), herättävät kuvat mukavia, nostalgisia muistoja. Kjell Westön tekstit taas saivat minut kiinnostumaan Westön kirjoista, joihin en ole tullut tarttuneeksi aiemmin.

Kasari vei siis tehokkaasti mukanaan, sillä kirja tuli luettua kerralla. Kuvia oli mukava tiirailla, mutta pakkohan ne on katsella ajatuksen kanssa vielä useammankin kerran.

**********

Lukumaraton oli kyllä hauska kokemus! Toivon voivani omistaa vuorokauden lukemiselle toisenkin kerran, joskin pieni etukäteisvalmistautuminen ei olisi pahitteeksi. Nyt kävin vähän liian suurilla kierroksilla, eikä jääkaapista sitten kuitenkaan löytynyt mitään nopeaa syötävää. Syömispuoli jäikin ruisleipään ja karkkeihin.

Lukemisia olisi ollut kiva suunnitella etukäteen paremmin. Olin haaveillut lukevani maratonin aikana keskeneräisiä kirjoja, lapsuus- ja/tai teini-iän suosikkeja, uutuuksia tai ikivanhoja kirjoja... Monenlaisia kategorioita olisi ollut, joista valita. Mutta menihän se näinkin, lukemalla sitä, mitä milloinkin eteen sattui.

Sivumäärällisesti "tulos" jäi varsin vaatimattomaksi. Sarjakuvaa luin 268 sivua, valokuvapainotteisissa kirjoissa oli yhteensä 248 sivua ja kaunokirjallista tekstiä tuli luettua vuorokauden aikana 434 sivua. Missään vaiheessa en kuitenkaan kokenut stressaavani lukuhitaudesta, vaan onnistuin keskittymään lukuhetkeen.

Hauskaa oli ja toivotan oikein mukavaa maratonia kaikille huomenna - tai milloin tahansa - starttaaville! :)

Lukumaraton

Olen haaveillut lukumaratonista pienen ikuisuuden, mutta pitänyt liki mahdottomana sellaisen toteuttamista. Moninaisten suostuttelupuheiden jälkeen sain viimein sumplittua itseni mukaan ensi keskiviikon yhteislukumaratonille ja olenkin ollut asian suhteen innoissani kuin karitsa kesälaitumella.

Minulla oli suuria suunnitelmia siitä, miten valmistautuisin touhuun: hoitaisin häiritsevät kotityöt alta pois, varustaisin jääkaapin sopivilla syömisillä, tekisin erilaisia kirjapinoja valmiiksi jne. Mutta kas, muuttuva on miehen mieli ja yllättäen hän päättikin pakata lapset autoon ja poistua paikalta NYT. Joten, hei hei turhat etukäteisvalmistelut, tervetuloa extemporemaraton (extemporon).

Ihan ensimmäiseksi aion lukea loppuun kirjan, jota on jäljellä korkeintaan kymmenen sivua. Koska en ihan usko miesväen pysyvän poissa kotoa täyttä vuorokautta, voi olla että suoritukseni jää vajaaksi, mutta ei murehdita sitä nyt. Kuten koitan olla murehtimatta sitäkin, että olisi ollut hirveän kivaa maratoonata yhdessä muiden kanssa.

Yritän malttaa käydä täällä vähän päivittelemässä edistymistä. Tai takeltelua, jos sellaista esiintyy.

Klo 17.45
Oli niitä lukemattomia sivuja sittenkin 20. Mutta maraton on nyt käynnistetty Kishwar Desain Postimyyntilapsilla, jota olen lukenut yli viikon. Alkuun tykkäsin, mutta sitten väsyin sahaavaan kerrontaan ja siihen, että yhteen tarinaan piti ahtaa liian monta eettistä ongelmaa. Köyhien intialaisnaisten käyttäminen sijaissynnyttäjinä olisi jo sinänsä ollut riittävä aihe kirjalle, mutta mukaan piti ympätä epärehellisiä lääkäreitä ja tullimiehiä, kantasoluhoitoja, lapsettomien epärealistisia toiveita ja äärimmäisiä tekoja. Ai niin, ja salapoliisia leikkivä sosiaalitäti. Ja ahkera englantilainen spermanluovuttaja sekä hiukan romantiikkaa. Liikaa, ihan liikaa.

Klo 19.10
Novelleja oli tarkoitus lukea yksittäin, mutta enpä malttanut vaan luin kerralla Hanna Haurun Liian pienet sandaalit. Olipas taas antoisa lukukokemus! Hauru kirjoittaa naiseudesta 17 ärhäkän novellin verran ja voisin aplodeerata seisaaltani. Novelleissa käsitellään mm. sitä, millaista on kun murrosikä alkaa aikaisin tai myöhään, mikä on naisen (ja muiden ihmisten) suhde karvoihin, mitä ajatuksia herättää raskaus... Paljon ajateltavaa, ei mitään liikaa.

Seuraavaksi taidan tarttua sarjakuvaromaaniin, sillä haluan lukea jonkun hiukan pidemmän tarinan välillä.

Klo 20.05
Cyril Pedrosan Kolme varjoa ei ollut paras mahdollinen veto tähän väliin. Kuvitus on hienoa ja tarinakin on ihana, mutta ihan liian surullinen. Olen nyt vartin vollottanut ääneen ja juuri ja juuri malttanut olla komentamatta miestä ja lapsia heti kotiin. Buhuu!

Ehkä luen seuraavaksi jotakin ihan päinvastaista.

Klo 21.55
Suljin kyynelhanat lukemalla pätkän Jouni Hynysen Karjalaista rulettia. En nyt jaksanut sitä keikkaelämää yli viittäkymmentä sivua yhteen menoon, vaan siirryin viettämään mukavan tuokion Sirpa Kähkösen opastuksella Kuopion taivaan alla. Ihana pieni kirjanen, joka kuljetti lempeästi sinne Kuopio-sarjan tapahtumapaikoille. Toivottavasti sarjalle saadaan pian jatkoa.

Suihkussakin on käyty virkistäytymässä, jotta jaksaisin lukea ylipäätään jotakin ennen kuin uni vie voiton. Herätyskelloa en aio viritellä, sillä en usko nukkuvani hirveän myöhään muutenkaan. Tai jos nukunkin, niin kaikki lepo tulee kyllä tarpeeseen. Huomiseen! :)

Sunnuntaina, klo 9.45
Aloittelin illalla Cecilia Samartinin Senor Peregrinoa. Suljin kirjan yhdeltätoista, vaikka en olisi malttanutkaan. Yöllä heräsin kerran, valvoin reilun tunnin (mutta en lukenut), ja aamulla avasin silmäni vasta puoli yhdeksältä! Sain siis nukuttua huomattavasti normaalia paremmat yöunet.

Nyt aamulla lukuvire on vähän hakusessa. Keskittyminen on vaikeaa ja aamutoimiin tuhraantuu ihan liikaa aikaa. Mutta eiköhän tämä tästä taas lähde kulkemaan. :)

Klo 13.15
Kankeaa on, mutta jatkan lukemista sinnikkäästi. Olen Senor Peregrinon puolivälissä. Pidän Samartinin kerrontatyylistä ja tarinakin on jälleen kerran mielenkiintoinen. Mutta panikoin jo nyt perheen kotiinpaluuta. Kaikki autot kuulostavat ajavan meidän pihaan ja hötkyn jokaista tuulenpuuskaa ja peltikaton narahdusta.

Yritän nyt syödä jotakin ja tasata hermoja, jos vaikka sitten onnistuisin sulkemaan korvat ulkopuolisilta häiriötekijöiltä.

Klo 15.25
Syödessä aloin lukea Kasari-kirjaa, jossa on runsaasti (pääasiassa) Sari Poijärven ottamia valokuvia sekä jonkin verran tekstiä Kjell Westön kynästä. Unohduin tunnelmoimaan tekstinpätkien ja kuvien parissa ja kirja tuli luettua ja katseltua. Tosin kuviin täytyy palata vielä uudestaan, sillä oli kutkuttavaa katsella kuvia tutuista julkisuuden henkilöistä nuorina.

Luulen, että mies ja lapset tulevat pian kotiin ja lukumaratonini päättyy pian. Olen lukenut ahkerasti, mutta hitaasti. Tiesinkin lukuvauhtini olevan tuskallisen hidasta, mutta kyllähän tämä vähän harmittaa. Tavallaan. Mutta on ollut ihanaa lukea melkein vuorokausi.

Senor Peregrinossa olen nyt sivulla 250 ja Karjalaista rulettia olen lukenut maratonin aikana 70 sivua, mikä itselleni muistinvirkistämiseksi tässä mainittakoon. Yritän alkuviikosta tehdä lukumaratonin aikana luetuista kirjoista ja lukumaratonista kokemuksena vähän pitemmät muistiinpanot tänne blogiin.

Suuri kiitos kannustuksista! :)

Hark! A Vagrant

Kate Beaton: Hark! A Vagrant

Drawn & Quarterly 2011, 160s.

Siskon kirjahyllystä

Onnea on pikkusisko, jonka hyllystä voi löytää hulvatonta luettavaa. Kävin lapsuudenmaisemissa lomailemassa (ja luokkakokoustamassa, mikä oli muuten hurjan hauskaa) ja nuorinta nukuttaessa huomasin siskon kirjahyllyssä Kate Beatonin sarjakuvakirjan Hark! A Vagrant. Kansi herätti kiinnostuksen, joten ei muuta kuin lukemaan.

Hark! A Vagrant pitää sisällään strippejä historiasta, kirjallisuudesta, supersankareista ja monista muista aiheista. Beatonin piirrosjälki ei ole silmiähivelevän kaunista tai viimeisteltyä ja tekstauskin on sen verran hutiloitua, että alkuun ärsytti. Mutta voi herranen aika sitä naurun määrää, kun pääsin lukemisessa oikeaan vireeseen! Kaikkein hersyvimmät naurut kirvoitti tämän postauksen viimeinen strippi, jonka muisteleminenkin saa hykertelemään mukavasti.

Mikäli Hark! A Vagrantia ei lähikirjastosta löydy, voi lohdutukseksi nauttia Beatonin nasevista sarjakuvista netissä, täällä näin.

(Tämä on muuten ensimmäinen uudella tietokoneella kirjoitettu postaus ja voin kertoa, että uudessa käyttöjärjestelmässä riittää opeteltavaa. Olen mm. onnistunut kopioimaan työpöydälle jonkun ihmeellisen tiedoston, jonka alkuperästä en ole ihan varma. Lisäksi olisi varmaan kohtuullista mainita Google postauksen pääyhteistyökumppaniksi, sillä sen verran ahkerasti piti sieltä neuvoja kysellä.)

Pelin henki

Chad Harbach: Pelin henki

(The Art of Fielding, 2011)

Otava 2013, 468s.

Suom. Tero Valkonen

Arvostelukappale

Jos kustantajan kuvastossa kirjaa luonnehditaan täysiveriseksi lukuromaaniksi John Irvingin hengessä, ei siitä voi olla kiinnostumatta. Chad Harbachin esikoisromaanissa keskitytään baseballiin, nuoriin miehiin ja ystävyyteen, aikuistumiseen, oman paikkansa etsimiseen ja ehkä jopa sen löytämiseen.

Henry Skrimshander on 17-vuotias ja hintelä, mutta miltei luonnottoman lahjakas baseballissa. Tarkemmin sanottuna polttajana, lyömisen suhteen ei mene lainkaan hyvin. Mike Schwartz, Westishin yliopiston opiskelija, kiinnittää huomiota Henryn taitoihin ja järjestää tälle stipendin Westishiin, jonka baseballjoukkue on luokattoman surkea. On aika kääntää joukkueen nokka voittojen suuntaan. Henryn huonetoveri, tyyni ja lauhkea Owen Dunne on lihaksi muuttunut rauhallisuus, julkihomo, jonka homous ei kuitenkaan ole kenellekään ongelma. (Tämä oli muuten piristävää vaihtelua, sillä yleensä homous on vähintään jollekin ylitsepääsemätön ongelma.) Nämä kolme nuorta miestä, rehtori Affenlight sekä tämän tytär Pella ovat ne henkilöt, joiden näkökulmista seurataan tapahtumia siellä baseballkentällä ja sen ulkopuolella.

Noh.
Ensimmäiset parisataa sivua tykkäsin kirjasta kovasti. Tykkäsin henkilöistä ja tapahtumat tuntuivat soljuvan kivasti eteenpäin, vaikka ei tuo baseball-maailma ihan se kotoisin paikka minulle olekaan. Mutta sitten tapahtui jotakin, joka katkaisi hyvän flown. Yritin ja yritin päästä samaan hyvään lukufiilikseen, saada otteen henkilöistä, ujuttautua katsomoon tai edes ruokalan nurkkaan seuraamaan tapahtumia. Mutta ei, loppukirja oli harmillisen väkinäistä puurtamista. Keskeyttämistä en tietenkään edes harkinnut, koska olisihan se hyvä meininki hyvinkin voinut löytyä vielä uudelleen. Pikkuisen tekisi mieleni syyttää tunnelman rikkoutumisesta Pellaa, joka vielä kirjan loputtuakin tuntuu vähän väkipakolla lisätyltä pakolliselta naishenkilöltä, jota ilmankin olisi pärjätty valtavan hyvin.

Ja mitä siihen John Irvingin henkeen tulee, kyllä sitä häivähdys oli havaittavissa, mutta ei niin paljon kuin olisin toivonut.

Joyland

Stephen King: Joyland

Titan Books 2013, 283s.
Omasta hyllystä

"When you're twenty-one, life is a roadmap. It's only when you get to be twenty-five or so that you begin to suspect you've been looking at the map upside down, and not until you're forty are you entirely sure. By the time you're sixty, take it from me, you're fucking lost."

Uutta Kingiä! Mainiota!

Joyland on sympaattinen, hiukan vanhanaikainen huvipuisto pienehkössä rantakaupungissa. Devin Jones pestautuu Joylandiin kesätöihin, kun pitkäaikainen tyttöystävä on yllättäen hankkinut itselleen pestin toisesta kaupungista, eikä Devin tunnu olevan tervetullut mukaan. Töitä riittää, mutta onneksi Devin, tai Jonesy kuten työkaverit häntä nimittävät, sulautuu nopeasti joukkoon ja osoittautuu synnynnäiseksi maskotin esittäjäksi. Jonesy saa uusia ystäviä, toipuu hiljalleen erosta ja haluaisi nähdä omin silmin kummitusjunantapaisessa oleskelevan oikean kummituksen: siellä muutamaa vuotta aiemmin surmatun nuoren tytön levottoman, apua anelevan sielun.

Odotukseni Joylandin suhteen eivät olleet kovin korkealla, sillä mielsin sen - syystä jota en enää muista - vauhdilla kirjoitetuksi kioskijännäriksi. Kirja kuuluu Hard Case Crime -sarjaan ja kansikuvakin on kovin jännärimäinen, mutta tarinapa onkin sitä minulle rakkainta Kingiä: nostalgista nuoruusvuosien muistelua, hiukan yliluonnollisuuksia, ystäviä, rakkauksia ja pelottavuuksia. Ihana, koskettava tarina, vaikka ei ehkä Kingin kärkiteoksiin nousekaan.

When it comes to past, everyone writes fiction.

Jos minun pitäisi verrata Joylandia johonkin toiseen Kingin teokseen, ottaisin vertailukohteeksi novellin Ruumis (josta on tehty yksi harvoista onnistuneista filmatisoinneista, Stand by Me). Vaikka tässä kirjassa henkilöt ovat vanhempia, ystävyys ja halu nähdä jotakin pelottavaa omin silmin ovat pohjimmiltaan samat.

Suosittelen estoitta Kingin faneille, mutta myös häntä tietoisesti (tai tiedostamattaan) karttaville.

PS: Lukiessani vieraalla kielellä yritän välttää sanakirjaan tarttumista ja päätellä sanan merkityksen asiayhteydestä. "Seat of the pants" oli kuitenkin pakko googlettaa.

Luki-live

Christine Nöstlinger: Luki-live

(Luki-live, 1978)

Otava 1982, 191s.

Suom. Leena Viljakainen

Muistan lukeneeni ala-asteella muutaman kirjan monen monta kertaa. Yksi oli Kumi-Tarzan ja toinen tämä Luki-live. Kun sitten näin tämän suhteellisen hyväkuntoisen Luki-liven kirpputorilla, minuun iski nostalginen olotila ja kirja oli pakko ostaa. Ja aloittaa lukeminen heti autossa. (Mies ajoi.)

Kirjan kertojana on 14-vuotias Ariane, joka on ollut Luki-liven paras ystävä pienestä asti. Vielä viime vuonna he kulkivat koulumatkat yhdessä, viettivät välitunnit yhdessä - tekivät kaiken yhdessä. Mutta sitten Luki-live (jonka oikea nimi on Lukas ja lempihokema "sun olis pitänyt nähdä se livenä") lähetetään kesäksi Englantiin kielikurssille ja asiat menevät ihan sekaisin. Palatessaan Luki-live pitää hiuksiaan väkisin ponnarilla, vaikka hiukset eivät ole edes kovin pitkät, pukeutuu sekalaisiin sukulaisten jämävaatteisiin ja neuloo kaulahuivia koulussa. Lisäksi hän on päättänyt olla täysin rehellinen, kaikessa ja kaikille. Kielikurssilla Luki-live on nimittäin huomannut, että hänen täytyy löytää oma persoonansa. Ja koska sellaista ei tunnu kumpuavan sisältä päin, hän aloittaa uuden minänsä etsinnät muuttamalla ulkokuortaan.

Ottaen huomioon useat aikaisemmat lukukerrat, muistin kirjasta hämmästyttävän vähän. Suoraan sanoen kansikuvaa lukuunottamatta kaikki tuntui vieraalta. Mistään muistojen täyttämästä lukukokemuksesta ei siis voi puhua. Paitsi sen suhteen, että edelleenkin minua häiritsevät kansikuvassa Luki-liven hiukset: minusta näyttää ihan selvästi siltä, kuin hänellä olisi päässään kummallinen karvalakki. Nyt sentään osasin lukea kirjan nimen alusta asti oikein. Muistan, että olen niihin ala-asteen lukupäiväkirjoihini taiteillut tämän kirjan nimen mahdollisimman samannäköiseksi kuin kirjan kannessa, koska en ollut varma, lukeeko siinä Luki-live vai Luki-iive. Senköhän takia luin kirjan niin monesti, selvittääkseni sen nimen? (Ja Kumi-Tarzanissa päähenkilön nimi oli muistaakseni Iikka ja väkisinkin luin nimen aina Ilkaksi tai Likaksi...)

No, joka tapauksessa Luki-live on aika kiva kirja varhaisnuorille, vaikka ajat ovat toki rutkasti muuttuneetkin. Ehkä en enää Luki-liveä lue, mutta muistona aion kirjan säilyttää kaikesta huolimatta.

Levollisuuden kirja

Carita ja Tommy Hellsten: Levollisuuden kirja

Kirjapaja 2013, 129s.

Carita Hellstenin tekstit suomentanut Sirpa Hietanen

Arvostelukappale

Ihailen niitä ihmisiä, jotka eivät hötkyile ja stressaa joka asiasta, jotka osaavat suhtautua vastoinkäymisiin tyynesti ja rauhallisesti. Olen yrittänyt ajatella, kuten Pekka Ruuska laulaa "Ei meistä huomisen taakaksi ottajaa, se mitä tulee se tulla saa." Mutta ei. Minä stressaan, ahdistun ja kohkaan reilusti yli tarpeen, mikäli olosuhteet ovat otolliset. Toisaalta, kyllä minä myös iloitsen ja nauran isosti, mutta sitä en sentään koe ongelmaksi.

Hellstenien kirjoittaman Levollisuuden kirjan halusin lukea yksinkertaisesti siksi, että toivoin sen auttavan löytämään "sisäisen levollisuuteni". Kirjassa onkin paljon mielenkiintoista pohdintaa elämästä vastoinkäymisineen kaikkineen. Usein toistuu ajatus siitä, että ahdistuksen ja levottomuuden syy on todennäköisesti se, että "emme ota vastaan elämää sellaisena kuin se meille tulee, vaan pyrimme tekemään todellisuuden meille sopivammaksi. Etsimme onnea yrittämällä luoda oikeat olosuhteet sen sijaan, että asettuisimme oloihin, joissa elämme." Eihän tälle ajatukselle voi muuta kuin nyökytellä. Hyvin usein huomaa ajattelevansa tai kuulee jonkun toisen toteavan, että kunhan ensin X niin sitten! Pitäisi osata tyytyä ja nauttia, eikä aina tavoitella jotakin muuta. (Miksi tyytyminen muuten kuulostaa jotenkin huonolta vaihtoehdolta? "Tyydyn osaani" on selvästi surkutteleva sanonta. Mutta jos kaikki on jo hyvin, miksi siihen ei saisi tyytyä iloisin mielin?)

Levollisuuden kirja oli mukava ja rauhoittavakin luettava. Hengellisyys nousee pintaan ajoittain, mutta tekstien pohdinnoista sai paljon irti myös tällainen ei-uskova. Kirja koostuu Tommy Hellstenin lauseen tai parin mittaisista ajatuksista, joista kumpikin aviopuoliso on kirjoittanut oman pohdintansa. Toimiva ja kiva ratkaisu, kun sekä mies että vaimo saivat selvästi omat äänensä kuuluviin. Minusta tämä jätti myös tilaa lukijan omalle ajattelulle, eikä missään vaiheessa tullut sellaista oloa, että kukaan olisi yrittänyt syöttää minulle valmiita ajatuksia.

Pidän konkreettisista esimerkeistä enemmän kuin suurpiirteisistä filosofoinneista. Erityisen paljon rakastan esimerkkejä, jotka ymmärrän kerralla:

"Ihmisen käsityskyky ja tietoisuus muuttuvat. Kun on lukenut jonkin kirjan ja kokenut saavansa siitä paljon, voi palata siihen jonkin ajan kuluttua ja löytää siitä jotain, mitä aiemmin ei huomannut. Silti teksti on kirjassa sama, lukijan käsityskyky vain on muuttunut."

Tämä ei ole lasten maa

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa

(Ingenbarnsland, 2012)

Schildts & Söderströms 2013, 350s.

Suom. Outi Menna

Arvostelukappale

Minä olen sitä ikäluokkaa, joka melkeinpä väkisinkin tuntee jonkun joka on syntynyt tai asunut Ruotsissa. Meidänkin ala-asteelle tuli pari paluumuuttajaa, joiden "Ruotsinvuosista" ei tosin paljoa puhuttu. Typerän suoraviivaisesti olen ajatellut, että totta kai suomalaisten Ruotsissa syntyneet lapset ovat suomalaisia ja onpa kivaa, että heidän on mahdollista käydä peruskoulunsa äidinkielellään. Tämä ei ole lasten maa saikin minut tajuamaan, ettei se suomalaisuuden korostaminen välttämättä olekaan hyvä asia.

Miira on syntynyt Ruotsissa. Koska isä ja äiti ovat suomalaisia Miira laitetaan koulussa suomiluokalle. Hänen luokkansa on 3Fi, mutta Miiran mielestä 3CP olisi ollut parempi nimitys:

"CP-luokkalaiset erosivat muista siten että kaikki puhuivat suomea ja kaikilla oli suomalaisia opettajia ja suomalaiset vanhemmat, jotka olivat muuttaneet suomalaisesta Suomesta ruotsalaiseen Ruotsiin ja synnyttäneet suomalaiset lapsensa siellä."

Siinä missä suomenkielinen opetus näyttäytyy vanhemmille upeana asiana, se samalla leimaa lapset poikkeaviksi. Toisia asia ei häiritse, mutta Miiraa se ahdistaa alusta asti. Miira tuntee olevansa ruotsalainen. Hän tietää, että suomiluokalta on vaikeaa päästä jatkamaan opintoja esimerkiksi lukioon ja yliopistoon, sillä kielitaito jää auttamatta puolinaiseksi. Eikä Miira haluaisi tulla leimatuksi suomalaiseksi koulun ulkopuolellakaan.

Miira on vihainen kaikille ja kaikesta - eikä tämä ole kovin pahasti kärjistetty. Miiraa ahdistaa se, ettei hän tule kuulluksi ja ymmärretyksi koulussa, joten hän häiriköi niin tunneilla kuin välitunneillakin. Hän opettelee kivikasvoilmettä, joka on hyvä suoja narkkiksia ja spurguja vastaan, opettelee polttamaan tupakkaa ja juomaan, näpistelemään ensin karkkia lähikiskalta ja sitten vaatteita isommista liikkeistä.

Luin kirjan melko tiiviiseen tahtiin. Miiran tarina vei mukanaan ja halusin tietää, miten hänelle käy. Ehkä eniten kuitenkin toivoin, että Miira rauhoittuisi - edes vähäsen - ja alkaisi käyttäytyä ihmismäisemmin. Jos kielitaitoni riittäisi, olisi mielenkiintoista selailla alkuperäistä teosta ja nähdä, minkä verran suomenkielisiä sanoja ja ilmauksia siinä on käytetty.

Aiheeltaan Tämä ei ole lasten maa on rankka, mutta tärkeä. Ainakin minut se sai ajattelemaan maahanmuuttajalasten koulutusta monesta uudesta näkökulmasta. Ajattelenkin näköjään niin kiivaasti, etten saakaan tähän blogitekstiin sellaista pätevää loppukaneettia, kuin olisin halunnut. Jätän siis vastuun lukijalle: Sijoita seuraaville riveille häkellyttävän fiksu ajatus siitä, kuinka maahanmuuttajalasten koulutus tulisi järjestää, jotta he saisivat opiskella sekä omaa äidinkieltään että saisivat samat jatko-koulutusmahdollisuudet kuin kantaväestön lapset.
__________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________

Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

Malin Kivelä & Linda Bondestam: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

(Bröderna Pixon och TV:s Hemliga sken, 2013)

Teos & Schildts & Söderströms 2013, 32s.

Suom. Maarit  Halmesarka

Pixonin pojat eli Pekka, Olli, Olle ja Bille Pixon rakastavat TV:n katselua. He avaavat television heti herättyään ja lopettavat katsomisen ainoastaan hakiessaan lisää karkkia ja muroja naposteltavaksi. Tai pelatakseen tietokoneella. Heidän lihaksensa ovat pikkiriikkiset, hampaat reikäiset ja kunto kuin vanhuksilla.

"Toisinaan äiti huutaa: Miksi istutte aina sisällä! Yleensä lapset hiihtävät ja rakentavat majoja! Kiipeävät puissa! - - Kun minä olin pieni, kävelin joka päivä kouluun: kolme tai kolmetoista kilometriä, satoi tai paistoi! Ilman kenkiä! Kaarnanpalat jalkojen suojana!"

Eräänä aamuna tapahtuu kauheita, kun TV hajoaa. Sieltä näkyy pelkkää lumisadetta. Äiti ei jaksa tehdä asialle mitään, mumisee vain jotakin ja menee jatkamaan uniaan. Arkaillen pojat menevät rappukäytävään, sillä jotainhan täytyy tehdä. Elämässä.

Päivän mittaan pojat tutustuvat kahteen naapurin tätiin, jotka ruokkivat poikia vatkulilla. Ulkona he kuljailevat aikansa, kunnes keksivät kiivetä suuren kiven päälle leikkimään dinosauruksia. Kun viimein tulee hämärää, pojat lähtevät kotiinsa, mutta erilainen päivä on ollut huonokuntoisille pojille liian rankka - ja he kuolevat.

No eivätpä kuolekaan, sillä vatkuli ja raikas ilma sekä liikkuminen tekevät ihmeitä. Kotiovella on vastassa äiti, joka oli juuri huolestumaisillaan. Jälleen on kiva istahtaa sohvalle katsomaan lempiohjelmia ja syömään muroja tai omena.

Meillä Pixonin pojat on luettu jo monen monta kertaa. Ensimmäisellä lukukerralla poikien "kuolemaa" taisivat säikähtää kaikki, mutta hyvin äkkiä kävi selväksi, että tämähän onkin ehkä jänskin kirja ikinä. Varsinkin 5-vuotiaalle kirja tuntuu olevan ihanan sopivasti jännittävä. Kirjan opetus oli myös sen verran osuva, että meillä selvästi lapset itse vähensivät television katseluaan - joskin vain hetkeksi. Tykkäsin Pixonin pojista kovasti, sillä se onnistuu hätkähdyttämään ja valistamaan olematta saarnaava tai sievistelevä.

Värikäs päivä Lastenkirjablogissa on myös kirjoitettu Pixonin pojista. Siellä voitte tutustua myös kirjan hauskaan kuvitukseen, joka ei todellakaan ole sieltä siloitelluimmasta päästä.