Eletyt

Pekka Kejonen: Eletyt. Runot 1965-2000

WSOY 2001, 610s.

Muistan hyvin, kuinka yläasteella kierrätettiin kaverilta kaverille runovihkoja, joihin kopioitiin omat lempirunot. Suurin osa runoista oli niitä teinirakkausloruja (Sinun silmiesi tähden / nostan kytkimen ja lähden.), mutta vähitellen alettiin viihtyä kirjaston runohyllyllä ja löytää muitakin aiheita kuin ne pojat.

Kuten olen aiemminkin kertonut, yksi tuona aikana tärkeimmäksi muodostuneista runokirjoista oli Juice Leskisen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin. Mutta eihän se toki ainoa suosikkiteos ollut, vaan luin paljon myös Risto Rasaa ja Pekka Kejosta. Pekka Kejosen tyyliin ihastuin siinä määrin, että luin myös hänen romaaneitaan. Jameista kirjoitin muistiin hyviä sitaatteja, joiden sisältöä en tosin enää muista. (Yksi saattoi olla jotain siitä, kuinka pian ihmisille riittää musiikiksi pelkkä rytmi ja joku huutelemaan sekaan tangojen teksteistä lainattuja sanoja.)

Nyt olen tosiaan lueskellut tätä Pekka Kejosen runokokoelmaa, Eletyt. Valitsin Eletyt niin sanotuksi hammaspesukirjakseni siksi, että runoja ehtii lukea sopivan määrän kahden minuutin aikana. Lisäksi etenkin aamuisin on paljon miellyttävämpää lukea runoja kuin tuijottaa peiliin ja surkutella silmäpusseja, finnejä tai ryppyjen määrää.

Olen pelastettu.
Liian vähä yöuni aiheuttaa
ikääntymisen kaltaisia oireita.
Valvo ja oireile,
vanhenematta.

Voi, miten monta nostalgista hetkeä kirjan parissa vietinkään! Kokoelman avaavaa Käyttögrafiikkaa en ole aiemmin lukenut, enkä sille lämmennyt nytkään, mutta loput 540 sivua ovatkin sitten silkkaa nautintoa. Kejosen runoissa on sellainen rehellinen ja konstailematon asenne, joka antaa sanoille niiden ansaitseman tilan ja tehon. Aiheita on tietenkin vaikka kuinka paljon, mutta yhdeksi keskeisimmistä teemoista nousee luonto.

Kirkkautta näin liki varjoa
on vain runoissa;
ja luonnossa.

Monissa runoissa viehättää niiden oivaltavuus. Jokin itsestään selvä asia näyttäytyy uudella tavalla, paljon kauniimpana, hauskempana tai viisaampana, hienompana kuin itse on osannut ajatella.

Kalojen maailmassa
ovat avannot tähtiä.
Ja helvetti niiden yläpuolella.

Haluaisin sanoa tästä kirjasta vaikka mitä, mutta sanomisten sisältö olisi pitkälti sama: Kejosen runot ovat mahtavia, ne ovat kestäneet ja tulevat kestämään aikaa, nämä sopivat kaikille, tämä kokoelma on ihana. Mitä ihmettä tämän jälkeen voi oikein lukea, ettei pettyisi?

Enkä ollut vanki

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki

Tammi 2011 (7. painos), 188s.

Les! Lue! -blogin Reeta polkaisi vuoden alussa käyntiin elämäkertahaasteen. Maaliskuussa on myös minihaaste, johon osallistuakseen tulee lukea muun muassa yksi poliittinen elämäkerta/muistelma. Olen hävettävän vähän kiinnostunut poliitikoista, mutta omasta hyllystä löytyi tämä Hella Wuolijoen vankila-aikanaan kirjoittama teos, joka ei kylläkään ole suoranainen muistelma vaan sisältää alaotsikonsa mukaisesti Tuokiokuvia vankilasta.

Tietouteni Hella Wuolijoesta on kovin niukkaa. Tiesin Niskavuoren naisista ja vankilatuomiosta, mutta siinäpä se oikeastaan olikin. Vankilatuomion syystäkään ei ollut kuin haalea käsitys. Enkä ollut vanki ei sinänsä valaise Wuolijoen taustoja, vaan siinä keskitytään irrallisiin kuvauksiin vankilaelämästä, muista vangeista ja vaikkapa lapsenlapsesta, Tuulista.

Etukäteen "pelkäämäni" poliittista paatosta ja itsesäälin täyttämää vankilatuomion ruotimista ei vastaan tullut. Välillä piti oikein erikseen muistuttaa itselleen, että tätä on tosiaan kirjoitettu vankeudessa. Kirjan kauneimpia ja tunteikkaimpia ovat kuitenkin ne tekstit, joissa kuvataan vapautumishetkeä ja myöhemmin ensimmäisiä hetkiä omassa kodissa, oman peilikuvan näkemistä puolen toista vuoden tauon jälkeen.

Näiden lyhyiden tekstien kieli on miellyttävää ja onnistuneella tavalla toisteista. Wuolijoki tekee tarkkoja havaintoja muista naisvangeista, joista suurin osa on tuomittu sikiönlähdettämisestä tai varkauksista.

Enkä ollut vanki oli miellyttävä yllätys. Olin varautunut katkeraan ja kuivakkaan tekstiin, mutta tämäpäs onkin monella tapaa kaunis kirja.

The Bad Doctor

Ian Williams: The Bad Doctor

Myriad Editions 2014, 224s.

Kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä bongasin tämän Ian Williamsin The Bad Doctor -sarjakuvan. Olen tänä vuonna lukenut todella vähän sarjakuvia, koska houkuttelevia ei ole liiemmin tullut vastaan, joten The Bad Doctor oli tervetullut tuttavuus.

Tohtori Iwan James työskentelee yksityislääkärinä. Töitä riittää ja asiakkailla on hyvin monenlaisia vaivoja, jotka saavat tohtorin pohtimaan omaa asemaansa. Ovatko hänen tekemänsä ratkaisut potilaiden hoidossa oikeita? Oikeutettuja? Ehkä sittenkin ennakkoluuloihin perustuvia? Tohtori James ei ole onnellinen mies vapaa-ajallaankaan. Hänellä on vaimo ja aikuiset kaksospojat, mutta elämän tekevät raskaaksi pakko-oireiset häiriöt, jotka aiheuttavat häiritseviä ajatuksia. Takaumissa nähdäänkin, kuinka pakko-oireet alkoivat jo lapsena erilaisina rutiineina, joiden tarkoitus oli muun muassa suojella kaikkia läheisiä onnettomuuksilta. Vaikka tohtori James on tiedostanut ongelmansa jo vuosia, vasta samoista ongelmista kärsivän potilaan auttaminen saa hänet tajuamaan oman avuntarpeensa.

The Bad Doctor on hyvin toimiva sarjakuvaromaani. Nykyaika ja takaumat on piirretty eri tyyleillä, joten ne erottaa toisistaan helposti. Ideakin on mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu, mutta olisi tässä saanut olla vähän enemmän positiivisuutta. Tohtori Jamesin ahdistuneisuus on niin kokonaisvaltaista, että väkisinkin myös lukijaa alkaa ahdistaa.

Tarina saa miettimään lääkäreiden vastuuta ja tietynlaista valtaakin potilaisiinsa nähden. Jos asiakas haluaa todistuksen aseenkantolupaa varten, millä perusteella sen voisi evätä? Kenellä on vastuu, jos asetta käytetään väärin? Toisaalta tarina tekee selväksi myös sen, ettei ammattilaisenkaan ole helppo tunnustaa avuntarvettaan.

Mielenkiintoinen ja joutuisasti luettava sarjakuva.

Herra Gummi ja vuorenpeikot

Andy Stanton: Herra Gummi ja vuorenpeikot

(Mr Gum and the Goblins, 2007)

Schildts & Söderströms 2015, 201s.

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kuvitus: David Tazzyman

Harry Potter ja salaisuuksien kammio joutui odottamaan vuoroaan iltasatujonossa, kun Herra Gummi ja vuorenpeikot ilmestyi postilaatikkoon. Olemme tykänneet edellisistä osista paljon, eikä Vuorenpeikot ainakaan vähemmälle tykkäämiselle jäänyt.

Lamonen-Pulissa on saatu elellä kaikessa rauhassa edellisen seikkailun jälkeen, mutta nyt edessä on jälleen toimintaa. Perjantain vaimo, rouva Suloinen, tulee yrttienhakureissulta peikkovuorelta pahoin piestynä ja sekavana. Hänen kimppuunsa on käynyt joukko tuntemattomia otuksia aivan Peikkoluolan vierellä, siellä missä Peikkojoki virtaa vuolaana ja sinisenä. Perjantai veikkaa asialla olleen mäyräporukan, Allan Raatali taas epäilee peikkoja. Polly ja Perjantai lähtevät etsimään syyllisiä ja joutuvat kasvokkain, kenenkäs muun kuin Herra Gummin kanssa.

Stantonin ajatuksenjuoksu on mahdottoman sopivaa viihdyttämään energisiäkin lapsia. Tarinan henkilöiden harmittomat typeryydet ja pahisten ilmiselvä vaarattomuus tekevät periaatteessa hurjastakin seikkailusta huvittavan. Peikot (vuorella tosiaan mellastavat peikot eivätkä mäyrät) ovat naurettavan ällöttäviä, vaikka eivät lopulta aivan aitoja peikkoja olekaan.

Lapsista oli hirveän hauskaa bongata tekstistä kaikenlaisia älyttömyyksiä ja viitteitä heille tuttuihin juttuihin. Ystävykset esimerkiksi valmistautuvat vuorelle lähtöön kovin eri tavoin: Polly hankkii paksuja talvitakkeja, mutta Perjantai pelasi pelihallissa tietokonepeliä ja sai todella korkeat pisteet. Eräässä kohtaa Perjantai ja Polly joutuvat tilanteeseen, josta selviytyäkseen pitäisi olla Harry Potter. Vuorella he joutuvat kohtaamaan kolme peikkojoukon asettamaa, mahdottomiksi tarkoitettua vastustajaa, jotka kirvoittivat lapsista melkoiset määrät hihittelyä.

Mikäli Herra Gummi ei ole vielä tullut tutuksi, suosittelen vilpittömästi tutustumaan. Kirjojen iso fontti, reilut marginaalit ja runsas kuvitus tekevät näistä oivallista luettavaa myös vähän lukeville ja aloitteleville lukijoille.

Ranta

Hanna Tuuri: Ranta

Otava 2015, 285s.

Kolme aikuistunutta lapsuudenystävää, joiden menneisyydessä on jotakin sellaista, joka yhdistää heidät vielä vuosienkin jälkeen. Siinä on Hanna Tuurin uusimman kirjan sisältö äärimmilleen tiivistettynä. Aihe ei sinänsä ole erityisen omaperäinen, mutta takakannesta löytyvä sana tiivistunnelmainen lupailee jotakin otteessaan pitävää.

Tartuin kirjaan suurin odotuksin, jotka eivät täyttyneet. Tunnelma on kyllä tiivis ja vahva, lähes ihailtavan painostava. Mutta noin muuten en kyllä vakuuttunut. Ensinnäkään en pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Eihän se tykkääminen ole välttämätöntä, mutta en edes kiinnostunut kenestäkään heistä. Jim, joka löydetään pahoin hakattuna syrjäkujalta, on ollut melkoinen naissankari ja täynnä itseään. Hän ei ilmeisesti koskaan ole ollut järin hyvä ystävä, kenellekään. Seamus, puoliksi kiertolaisten sukua, taas on vaimoaan pettävä rekkakuski, joka vapaa-aikanaan räplää autoja ja tekee keikkaa Kaunis-Johnille. Arkkitehtinä työskentelvä Nora taas tuntuu elävän lähinnä oman päänsä sisällä, eikä suo järin montaa ajatusta edes lapsilleen tai työttömäksi jääneelle miehelleen. Ihme haahuilijoita kaikki! Jim, Seamus ja Nora muodostavat omituisen kolmikon, joiden välejä sotkevat tunteet (joita Noralla ei liiemmin ole, ellei ahdistusta lasketa). Ne menneisyyden tapahtumat avautuvat vähitellen ja kun viimein selviää, mitä rannalla joskus muinoin tapahtui, ei voi kuin ihmetellä miksi nämä ihmiset ylipäätään haluavat edes nähdä toisiaan!

Lukeminen oli raskassoutuista ja mitä pitemmälle etenin, sitä turhautuneemmaksi tulin. Kieli on hyvin kuvailevaa, mutta mielestäni turhankin sievistelevää sisältöönsä nähden.

"Ilma oli harmaa, pakokaasuista ja lakaisukoneen savusta. Taivaskin oli harmaa. Vain meren päällä saavuttamattomissa vilkkui valoa hohtava raita. Siellä kaukana, sinisessä vapaudessa leijasivat valkovatsaiset lokit."

Runsaat adjektiivit eivät kuitenkaan olleet ainoa kielellinen kompastuskivi. Miksi ihmeessä Nora ostaa lounaaksi sandwichin eikä voileipää ja mitä ovat Seamusin rekan ohjaamossa lojuvat piristysjuomapullot? Joiko hän jotain omaa, salaista voimajuomaansa, vai oliko kyseessä ehkä sittenkin energiajuomapullot? En myöskään lämmennyt sanavalinnalle skitsi, vaan olisin toivonut puhuttavan luonnoksista tai hahmotelmista.

Ranta ei siis ollut sopiva kirja minulle, ei ainakaan tässä hetkessä ja näillä odotuksilla. Luin sen loppuun lähinnä siksi, että A) en osaa jättää kirjoja kesken ja B) tunnelma oli niin hyytävä, että odotin loppuratkaisun kääntävän kaiken päälaelleen. Vaikka minä en kirjalle lämmennyt, uskon että Tuurin kuvaileva kieli viehättää monia muita lukijoita.

More Fool Me

Stephen Fry: More Fool Me

Penguin Books 2014, 9h 49min.

Kävelylenkeillä minulle on seuraa pidellyt Stephen Fry tämän kolmannen omaelämäkerrallisen teoksensa verran. Osasin muiden kokemusten perusteella asennoitua ajoittaiseen puuduttavuuteen ja pitkään päiväkirjaosioon, joten kirja ei tuottanut pettymystä. Tosin tämä on muistelmista selkeästi se vähiten hyvä, mutta kuuntelemisen arvoinen kuitenkin.

More Fool Me kertoo Fryn elämästä 1980 -1990 -lukujen vaihteessa. Fry teki tuollon ahkerasti töitä mm. Kyllä Jeeves hoitaa ja A Bit of Laurie and Fry -sarjojen parissa, kirjoitti Virtahepoa ja esiintyi ahkerasti siellä, täällä ja tuolla. Vapaa-ajalla vauhti ei ollut sen hitaampi, vaan Fryn kalenteri oli hyvin täynnä erilaisia illallisia, ensi-iltoja ja muita illanistujaisia. Ja jos kalenteri olikin välillä tyhjempi, illat kuluivat rattoisasti vaikkapa snookeria pelaten ja kokaiinia nuuskutellen. Kokaiinia tosin kului myös työpäivinä ja -iltoina. More Fool Me voisikin olla alaotsikoltaan "Kokaiinivuodet". Fry ei missään vaiheessa kannusta ketään kokeilemaan kokaiinia, päin vastoin, mutta kertoo kyllä rehellisesti sen kuinka hämmästyttävän kauan kesti, ennen kuin kokaiini alkoi haitata hänen työtään ja arkeaan.

Äänikirja on siitä hankala formaatti, että jälkikäteen on vaikea kerrata kuulemaansa. Fry kertoo runsaasti mielenkiintoisia ja useimmiten hauskoja anekdootteja kanssaihmisistään, useimmiten kuuluisista sellaisista. Eniten pidin tapauksesta, jolloin prinssi Charles otti vastaan teekutsun ja ilmaantui silloisen vaimonsa prinsessa Dianan kanssa Fryn maaseutuasunnolle.

Moni on muun muassa Goodreadsin arvioissa moittinut More Fool Me:tä name droppingista. (Mitä ihmettä se on suomeksi? Nimien latelemista? Tuttavuuksilla kehuskelua?) Kieltämättä kuuluisia nimiä vilisee vähän liiankin kanssa ja lukuisat alaviitteet useimpien julkkisten aseman selvittämiseksi tuntuivat vain korostavan asiaa. Mutta no, lienee ihan ymmärrettävääkin, että Fry on ollut ja on edelleen paljon tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa, joten moista on melko vaikea välttää.

Stephen Fry on lukenut kirjansa äänikirjaversion itse, mikä on luonnollisesti iso plussa. Rakastan Fryn rauhallista ääntä ja selkeää artikulointia. Kertojana hän ei ole mitenkään suoraviivainen tai edes kovin selkeä, mutta jotenkin hän onnistuu pitämään homman kasassa. Välillä tosin ehdin sitäkin epäillä, sillä kaksi ensimmäistä lenkkiä ja osa kolmannestakin kului siihen, kun Fry yritti keksiä parhaan tavan kerrata aiempien osien tapahtumia tylsistyttämättä vanhoja lukijoita.

Havainnollistan Fryn rönsyilevää kerrontaa yllä olevalla, taidokkaalla ja hiukan pelkisetetyllä kuvalla. Kaavio (A) kuvastaa perinteistä kronologista kerrontaa. Kaavio (B) taas on yksinkertaistettu versio Stephen Fryn tavasta kuljettaa tarinaa: aluksi hiukan muistelua ja sitten enemmän tai vähemmän tajunnanvirtaa sinne tänne, pompahduksia ajassa eteen ja taakse, alaviitteitä, anekdootteja ja muuta sellaista. Tämä voisi olla sekavaa, ellei Fry olisi kertojana niin hyvä.

More Fool Me ei ollut pettymys, sillä odotin jotain paljon pitkäveteisempää. Oli mielenkiintoista kuulla Virtahevon syntyvaiheista, vaikka melkoisia juonipaljastuksia kirjaa lukemattomille päiväkirjamerkinnät tekivätkin.

Kirjeitä saarelta

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

(Letters from Skye, 2013)

Bazar 2015, 327s.

Suom. Marja Helanen

Olen aina pitänyt kirje- ja päiväkirjamuotoon kirjoitetuista kirjoista. Pidän myös hyvistä rakkaustarinoista, joten Kirjeitä saarelta joutui kohtaamaan melko suuret odotukset.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Nuori runoilija, Elspeth, saa ihailijakirjeen amerikkalaiselta Daveylta keväällä 1912 ja heidän välilleen syntyy vuosien mittainen kirjeenvaihto. Kesällä 1940 Elspethin tytär Margaret kirjoittaa lentäjäksi pestautuneelle lapsuudenystävälleen, kun lähelle tiputettu pommi pakottaa keskeyttämään kirjoittamisen. Pommi paljastaa seinään kätketyt kirjeet, joiden ilmestyminen saa Elspethin suunniltaan. Margaret yrittää viimein selvittää äitinsä taustoja ajalta ennen omaa syntymäänsä.

Brockmole ja kääntäjä Helanen ovat saaneet tekstin todella elämään. Kirjeet tuntuvat hyvin tosilta: paikoin ne ovat juuri niin kömpelöitä ja väärinymmärryksiin johtavia kuin vain kirjeet voivat olla. Silti niistä välittyy tunteiden syttyminen ja kasvaminen, epävarmuus tulevaisuudesta ja kärsimätön odotus.

Kirjeitä saarelta on vaivatonta luettavaa, sillä luontevan kielensä lisäksi lyhyet kirjeet houkuttelevat lukaisemaan vielä yhden pätkän. Henkilöistä oli helppo pitää ja heidän tunteisiinsa samastua, mutta ikävä kyllä kirjan loppupuoli kompuroi ikävästi ja sortuu liian helppoon loppuratkaisuun. Tähän väliin juonipaljastusvaaaravaroitus! Kyllähän tarinaan kuin tarinaan mahtuu helposti yksi jääräpäinen ihminen, joskus jopa kaksi, mutta kolme tai enemmän on kyllä aivan liikaa. Lisäksi, jääräpää ei säilyttäisi vanhaa, lukematonta kirjettä vuosikymmeniä, vaan olisi todennäköisesti jääräpäisyyksissään viskannut sen menemään tuoreeltaan.

Minua tämän kirjan loppuratkaisu ärsytti todella, todella paljon, mutta tasapuolisuuden nimissä on todettava, että viimeistä viidesosaa lukuunottamatta Kirjeitä saarelta oli oikein hyvää, laadukasta viihdettä.

Harry Potter ja viisasten kivi

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

(Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997)

Tammi 2002 (16. painos), 335s.

Suom. Jaana Kapari

Olen haaveillut Harry Pottereiden uusintaluvusta jo kauan, mutta sellaiseen ei ole tuntunut löytyvän aikaa. Lapset ruinasivat Pottereita iltasaduksi ja vaikka näin tuhdin kirjasarjan ääneen lukeminen vähän hirvittikin (ja hirvittää edelleen), otin haasteen vastaan.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa jästiperheessä kasvaneelle Harrylle selviää, ettei hän olekaan tavallinen lapsi, vaan velho. Koulu vaihtuu Tylypahkaan, noidille ja velhoille tarkoitettuun sisäoppilaitokseen, joka pursuaa kaikkea kiehtovaa, jännittävää, erilaista ja upeaa. Harry saa ystäviä ja ajautuu ihan oikeaan seikkailuun.

Hah, sainpas Viisasten kiven kuulostamaan aika tylsältä! :D
Muistikuviini verrattuna (edellisestä lukukerrasta on jo pitkä aika, veikkaisin lähemmäs kymmentä vuotta) Viisasten kivi on yllättävän pelkistetty: taikamaailmaa, Tylypahkaa ja henkilöitä kuvataan oikeastaan hyvin vähän. Kirjaa paremmin muistan elokuvat ja Lego-pelit ja luultavasti olenkin onnistunut muodostamaan kirjoista, elokuvista ja peleistä ihan omat, vääristyneet mielikuvani. Jännittävää nähdä, kuinka paljon muut osat poikkeavat näistä omista "muistoistani".

Tavallaan elokuvien ja kirjojen sekoittuminen ei haittaa: elokuvien upea visuaalisuus antaa kirjoillekin enemmän hohtoa. Sitten taas, kirjan Ron ärsyttää tarpeettoman paljon, koska en osaa olla kuvittelematta elokuva-Ronin naamanvääntelyitä. Hermione on kirjassa sietämättömämpi kuin elokuvissa, Harry aika mitäänsanomaton kummissakin.

Esikoinen luki kaksi ensimmäistä Potteria ekaluokalla. Viime syksynä hän kuitenkin tunnusti hyppineensä yli tylsiä kohtia, joita minun mielestäni tässä osassa ei kyllä olekaan. Nyt kun hän sai nauttia Harryn seikkailuista pelkästään kuuntelemalla, tarina olikin kuulemma paljon jännittävämpi ja parempi.

Jaana Kaparin käännös on loistava ja velhosanasto nokkelasti suomennettu. Ääneen luettavaksi Viisasten kivi oli kuitenkin ajoittain haastava. En tiedä, oliko kieli rytmiltään työläs vai väsyinkö pitkiin lukuihin, mutta välillä kieli tuntui olevan todella solmussa ja eläytyminen tekstiin hirveän takkuista.

Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Karisto 2015, 75s.

On kirjoja, joiden aavistaa nostattavan suuria tunteita. Kun Kirsi esitteli Kirsti Kurosen Pahan puuskan blogissaan, jo blogiteksti sai silmäni kostumaan ja ihon kananlihalle. Vaikka osasin varautua, kirja pääsi silti iskemään ilmat pihalle.

Tarina Hillasta, jonka seiskaluokan juuri aloittanut pikkuveli jää tai menee tarkoituksella junan alle, on riipaisevan kipeä. Laurilla piti olla kaikki hyvin, mutta eihän kukaan voi vahingossa joutua junaradalle ja unohtaa väistää lähestyvää junaa? Hilla etsii kiivaasti vastauksia, isä muuttaa Tallinnaan  ja äiti yrittää sopeutua tuskansa keskellä. Hillalla on ystäviä ja bändi, mutta niitäkin enemmän häntä taitaa auttaa Laurin aikakone. Se on kivi, jonka avulla voi melkein saada yhteyden Lauriin. Melkein saada vastauksia.

Voi taivas.
Paha puuska on lähes sietämättömän kipeää luettavaa. Runomuoto antaa teksille kiivaan tahdin, joka riepottelee lukijaa - ja varsinkin lukijan tunteita - säälimättömästi. Tästä kirjasta haluaisi sanoa paljon, mutta ei vain pysty. Tuntuu vähättelyltä sanoa, että tämä on todella hyvä tai että suosittelen lukemaan. Paha puuska menee väkisinkin ihon alle ja ravistelee sellaisella rajuudella, jota en osaa pukea sanoiksi.

Olen Villiksen kanssa täysin samaa mieltä siinä, että tätä kirjaa pitäisi luetuttaa kouluissa. Laiskinkin lukija jaksaisi nämä 75 sivua lukea, enkä voi uskoa, etteikö sisältö herättäisi tarpeellista keskustelua.

Vihan ja rakkauden liekit

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit, Kohtalona 1930-luvun Suomi

Otava 2010. 278s.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on yksi kotimaisen kirjallisuuden helmistä. Vasta sarjaan suoranaisesti kuulumattoman Graniittimiehen jälkeen tajusin, että tästä Vihan ja rakkauden liekeistä voisi saada lisätietoa kaikkien Kähkösen kirjojen taustalle.

Täytyy sanoa, ettei tästä kirjasta ole lainkaan helppoa kirjoittaa. Alaotsikkonsa mukaisesti kirjassa kerrotaan usean kommunistin kohtalo, niiltä osin kuin kohtaloita on ollut mahdollista selvittää. Neuvostoliittoon loikanneiden tiedot ovat usein vajavaisia tai kadonneet. Eniten Kähkönen keskittyy kommunistivankeihin, joita pidettiin Tammisaaressa ja joiden kohtelu oli ainakin ajoittain hirvittävän huonoa. Yksi Tammisaareen viedyistä punavangeista oli Kähkösen isoisä, Lauri Tuomainen. Aihe on siis tekijälleen henkilökohtainen, mutta ainakin minusta kerronnan sävy pysyy puolueettomana.

Vihan ja rakkauden liekit on kenties ohut kirja, mutta minulta sen lukemiseen kului todella paljon aikaa. Teksti itsessään on Kähköselle ominaisen sujuvaa, mutta sisältö niin rankkaa ja raskasta, että en pystynyt lukemaan kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Totta kai olin tiennyt sisällissodan vaikutusten kestäneen vuosikymmeniä, mutta 30-luvun poliittisen ilmapiirin vihamielisyys ja poliittisten vankien kohtelu näyttäytyivät tämän kirjan sivuilla paljon voimakkaampina ja julmempina kuin olin osannut kuvitellakaan.

Kuopio-sarjan lukemisesta on jo aikaa, mutta olin tunnistavinani monia sarjan henkilöitä ja/tai kohtaloita tästä kirjasta.

Lohikäärme ja pingviini

Debi Gliori: Lohikäärme ja pingviini

(Dragon Love Penguin, 2013)

Kustannus-Mäkelä 2014, 30s.

Suom. Terhi Leskinen

Olipa kerran lohikäärme, joka löysi jäälautalta yksinäisen munan. Lohikäärme otti munan hoitaakseen ja rakasti syvästi suloista pienokaistaan, vaikka Pirpanaksi nimetty lapsi ei ollutkaan samanlainen kuin muut lohikäärmevauvat. Kun aikuisten lohikäärmeiden täytyi poistua kotivuorelta hoitamaan äärimmäisen tärkeitä asioita, alkoivat muut lohikäärmeet kiusata Pirpanaa. Samassa kotivuori alkoi syöstä tulta, eikä Pirpana voinutkaan nousta lentoon muiden lohikäärmelasten lailla. Pirpana heittäytyi vatsalleen, laski vuorenrinnettä alas ja löysi vuorostaan hylätyn munan.

Tällaisen sadun haluaa joka ilta kuulla Pyry, pieni pingviini, jonka perhe ei olekaan aivan samanlainen kuin kaikkien muiden pingviinien.

Debi Gliorin kuvakirja on suloinen ja viisas. Kuvista välittyy lämpöä ja rakkautta lohikäärmeeltä pingviinille ja päinvastoin. Lohikäärme ja pingviini näyttää lapselle, kuinka toisesta voi (ja kuuluukin) pitää huolta, vaikka oltaisiin erilaisia.

Kuvitus on jollain lailla pehmeää ja todella suloista. Lukeminen meinasi jumittua niille sivuille, joilla Pirpana oli vielä aivan pieni ja pörröinen, koska nuorimmaisen mielestä vauva-Pirpana oli ihastuttavan söpö. Vähän väkisin kääntelin sivuja eteenpäin ja luin tarinaa eteenpäin, vaikka vähän väliä pitikin palata takaisin "söpö!"-sivulle.

Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa

WSOY 2014, 434s. 

Viime vuonna 90-vuotta täyttänyt Kirsi Kunnas on varmasti tuttu useimmille suomalaisille vähintäänkin Tunteellisen siilin verran. Tämä Kunnaksen hyvän ystävän, Leena Kirstinän kirjoittama elämäkerta kiinnosti minua hyvin paljon ja tartuinkin siihen suurin odotuksin.

Jo kirjan johdannossa Kirstinä kertoo, kuinka "Runoilijan mielestä omaelämäkerta valehtelee, koska ihminen muistaa väärin" ja "[h]aluttomuus ryhtyä toisen kirjoittaman elämäkerran kohteeksi liittyy sekä Kirsi Kunnaksen elämänfilosofiaan että runousoppiin. Menneisyyden muistelemisen sijaan on elettävä tätä päivää." Se ettei elämäkerran kohde ole kovin innokas menneitä muistelemaan kävikin ilmi noin sadan sivun jälkeen.

Kirjan alussa kerrotaan Kirsi Kunnaksen lapsuudesta ja varhaisista kouluvuosista. Tuntui liki uskomattomalta, kuinka monia tuon ajan kulttuuri-ihmisiä Kunnaksen kotona vieraili ja miten luonnollinen osa nuoren perheen elämässä oli kirjallisuudella ja taiteella. Perheen toimeentulo oli varsin niukkaa, eikä isän kuolema Kirsin ollessa 4-vuotias ainakaan helpottanut tilannetta. Asiat kuitenkin järjestyivät vähitellen ja kaiken kaikkiaan lapsuusvuodet kuulostivat onnellisilta.

Vuonna 1943 Kirsi sairastui keuhkotautiin eli tuberkuloosiin, jonka vuoksi edessä oli monia parantola- ja sairaalajaksoja. Tuohon aikaan tuberkuloosiin ei ollut parantavaa lääkettä ja se leimasikin sairastuneet  usein loppuelämäkseen. Tartuntaa pelättiin ja sairastuneita saatettiin jopa vältellä. Sylvi-äiti kielsi Kirsiä heittäytymästä uudeksi Saima Harmajaksi, eikä hän jäänytkään sairaudessaan rypemään. Toimelias ja määrätietoinen Kirsi parantui, opiskeli ja työskenteli ahkerasti.

Elämäkerran painopiste vaihtuu, kun Kunnaksen ura runoilijana todenteolla alkaa esikoisteoksen Villiomenapuun ilmestyttyä, 1947. Tästä eteenpäin Kunnaksen henkilökohtaisestä elämästä ei juurikaan kerrota, vaan keskitytään nimenomaan hänen uraansa. Toki Kunnaksen ura on ollut hämmästyttävän tuottelias ja monipuolinen, eikä hänen saavutuksiaan ja aktiivisuuttaan voi olla ihailematta. Silti minulle Kirstinän tapa ruotia jokainen teos tarkasti analysoiden ei sopinut tippaakaan. En ole ylipäätään kiinnostunut runoanalyyseistä tai niiden rakenteista, joten suuri osa teoksesta oli melkoista pakkopullaa. Voihan metalepsis ja runon elliptinen muoto...

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä - myös syystä tai toisesta julkisuuteen nousseella -  on oikeus määritellä yksityisyytensä rajat. Noita rajoja on myös muiden kunnioitettava. Hyvin yksityisestä henkilöstä on vain vaikea saada aikaan sujuvaa elämäkertaa ja siksi Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa oli minulle pettymys: hyvin vähän elämäkerrallisuutta ja liian paljon runoanalyysia.

Suosittelen vierailemaan Saran blogissa, sillä hänelle tämä teos oli hyvin mieluinen.

Deenie

Judy Blume: Deenie

Macmillan Children's Books 1998 (3. painos?), 156s.

Judy Blume oli yksi varhaisnuoruuteni luottokirjailijoista. Luin monen monta kertaa Tiikerisilmän ja Hetulan sekä ainakin kerran vähiten muistijälkiä jättäneen Ei maailma tähän kaadu -kirjan. Ilmeisesti tuotteliaalta kirjailijalta ei muita nuortenkirjoja ole suomennettukaan.

Deenie on ilmeisesti Yhdysvalloissa jonkinlainen klassikko tai ainakin ollut ilmestyessään todella suosittu teos, sillä siihen viitataan hämmentävän usein niin tv-sarjoissa kuin kirjoissakin. Viimeisin Deenie-maininta tuli vastaan juuri kuuntelemassani Amy Poehlerin kirjassa, mutta kirjaan viitataan myös esimerkiksi Gilmoren tytöissä.

Minulla on parhaillaan kesken pari pahasti takkuavaa kirjaa ja koska Deenie löytyy omasta hyllystä, päätin lukaista sen tässä välissä. Lukeminen oli hyvin sujuvaa ja nopeaa, tarina kun on tiivis ja siksi turhankin vauhdikkaasti etenevä.

Deenie on 13-vuotias ja äitinsä mukaan hän on perheen kaunotar, kun taas isosisko Helen se fiksu. Tyttärensä mielipidettä kysymättä äiti on päättänyt tehdä Deeniestä mallin ja viikonloppuisin kuljetaankin ahkerasti koekuvauksissa. Vaikka Deenien kasvoja kehutaan paljon, hänen ryhtinsä saa moitteita. Vasta liikunnanopettaja huomaa, että kyseessä on jotain vakavampaa kuin teineille ominainen röhnöttäminen ja hän passittaa Deenien terveydenhoitajan puheille. Pian Deenie saa skolioosidiagnoosin ja hänellä on edessään neljä vuotta kankean ja ankean näköisen selkätuen kanssa. Äitiä tyrmistyttää enemmän mallin uran lykkääntyminen kuin tyttären selkärangan tila, mutta perheen isällä sentään on kaiken aikaa jalat maassa.

Kirjan aihe on sellainen, josta olisi helposti saanut moniulotteisen ja puhuttelevamman. Hiukan yli 150 sivua on kuitenkin niin pieni tila, että mutkia on vedelty suoriksi melko surutta. Deenien ystävät ja muutkin koulukaverit suhtautuvat selkätukeen epäuskottavan luontevasti, eikä siitä suuremmin kysellä. Toisin kuin koulun erityisluokkaa käyvät oppilaat, Deenietä ei edes meinata sulkea "tavallisten" porukoiden ulkopuolelle. Tietysti 13-vuotiasta tyttöä kiinnostavat myös pojat ja totta kai Deenie sattuu ihastumaan siihen kutakuinkin ainoaan teinipoikaan, jota ei lainkaan häiritse tyttöystävän massiivinen selkätuki. (En tiedä, mikä Milwaukee brace on suomeksi, mutta kuvahaun perusteella käy selväksi, ettei kyseessä ole mikään hienovarainen ja huomaamaton hökötys.)

Blume on halunnut ottaa kirjansa yhdeksi teemaksi myös seksuaalisuuden ja masturbaation. Muuten niin luontevassa tekstissä kömpelö masturbaatiokuvaus töksähtää kuin potkukelkka sulaan asfalttiin.

"I have this special place and when I rub it I get a very nice feeling. I don't know if anyone else has it but when I have trouble falling asleep, touching my special place helps a lot."

Ehkä vika on vain minussa, mutta minusta yllä oleva kuulostaa aivan liian sievistelevältä jopa vanhahkon nuortenkirjan ollessa kyseessä.

Kokonaisuutena Deenie on ihan ok tarina. Aiheesta olisi kyllä saanut paljon enemmänkin irti, mutta kai se on niin, että ohuet kirjat vetoavat nuoriin lukijoihin enemmän kuin sisällöllisesti monipuoliset mutta paksummat teokset.

Olipa kerran dinosauruserotica fanifiktio kuvakirja.

Blogissani on melko vähän mitään muuta sisältöä kuin kirjaesittelyitä. Tämä sopii minulle yleensä oikein hyvin, koska harvoin minulla muutakaan asiaa on, kuin puhua lukemistani kirjoista. En osaa sisustaa, käsityöt ovat keskinkertaisia ja polleana aloitettu liikuntaharrastus ja elämäntapamuutosprojekti tahtoo lopahtaa joka vuosi siinä vaiheessa kun ulkona tarkenee ilman jatkuvaa heilumistakin.

Tänään ajattelin siskon patisteluista johtuen astahtaa hetkeksi tältä hyvin tallatulta "luin tämän" -polulta ja esitellä erään oman aikaansaannokseni. Alunperin tein tämän omaksi ja ystävien iloksi, mutta sisko tosiaan kehotti jakamaan huikean taidonnäytteeni myös blogissa.

Fanifiktio, etenkin eroottinen sellainen, on viime aikoina ollut hyvin näkyvästi esillä. Eräässä facebookissa käydyssä, vinhasti rönsyilevässä keskustelussa tuli puheeksi sekä fanifiktio että dinosauruserotica, jotka päätin yhdistää tällaiseksi

dinosauruserotica fan fiction kuvakirjaksi!

(jolta muuten puuttuu nimi.)

"Onko Raptor & Raptor?

Tarvitsen kiireesti tuholaistorjujan palveluita.

Osoite on luolasto 8."

"Ohhoh! Täällähän täytyy turvautua rajuihin otteisiin."

*Kivitys*

"Vaara ohi, rouva."

"Oi, herra Raptor!

Olen ylettömän kiitollinen. 

Kuinka voin korvata tämän teille?"

"Vieno kosketus riittää, kultaseni…"

"Kiitos kaikesta, herra Raptor."

"Ei! Kiitos sinulle, rakas Grrgrl.

Olen aina käytettävissäsi."

*LOPPU*

Onnea on spontaanius, huonot ideat ja sisko, joka yllyttää!

MOKOMAKI 3

Satu Kontinen: MOKOMAKI! 3

Myllylahti 2014, n. 22s.

Satu Kontisen Hupskeikkaa-pahvikirja oli meillä todellinen hitti kuopuksen ollessa pikkuvauva. Kirja, jonka kuvia saattoi katsoa myös ylösalaisin, ihastutti suuresti myös minua. Sittemmin Kontisen töitä on tullut usein vastaan runsaasti siellä täällä, muun muassa kirjojen kansikuvina.

Mokomaki-sarjan kolmas kirja tarjoaa vähäisestä sivumäärästään huolimatta viihdykettä hyväksi aikaa. Pikku seepra suree kadottamiaan raitoja, joita ystävälliset pikkulinnut lähtevät etsimään kirjan sivuilta. Jokainen aukeama on itsenäinen etsi ja löydä -tehtävä, vaikka vikkelät pikkulinnut pyrähtelevätkin raitojen perässä.

Esimerkiksi tällä aukeamalla joku on mennyt haukkaamaan palasen poron piirakasta. Vasemmalla sivulla poro katselee harmistuneena puraistua piirakkaansa ja viereisellä sivulla on joukko "epäiltyjä", jotka kukin syövät jotakin. Lapsi saa itse tutkia, kuka siellä haukkaa piirakkaa - ilman lupaa! Jokaisella aukeamalla on myös surullinen, raidaton seepra, joita pikkulinnut väsymättä lohduttavat. Niitä raitojakin löytyy joka aukeamalta ja laskutaitoiset lapset mielellään pitävät tarkkaa lukua löydetyistä raidoista.

Kirjan päätekstit on kirjoitettu tavutetuin suuraakkosin, joten tämä sopii hyvin lukemista harjoitteleville lapsille. Lintujen repliikit taas ovat hivenen koukeroista tekstausta ja niiden lukeminen vaatii jo vähän kehittyneempää lukutaitoa. 

Mokomaki 3 on ihanan värikäs ja selkeä. Eniten tästä kirjasta on nauttinut perheen 2-vuotias ja eskarilainenkin on osoittanut tykkäävänsä. Tokaluokkalainen taas esittää välinpitämätöntä, mutta kummasti hänkin käy kurkistelemassa joka ikisen aukeaman muiden lukiessa. Sopii siis hyvin monen ikäisille lukijoille, vaikka ainakin meillä tuon nuorimmaisen lukemisia pitää vahtia, etteivät ohuet sivut heti repeilisi.

Amy Poehler: Yes Please

Amy Poehler: Yes Please

HarperAudio 2014, 7h 31min

Kiinnostuin Amy Poehlerin kirjasta heti kun kuulin sen olevan tulossa, sillä tykkään ihan valtavasti hänen roolistaan Leslie Knopena Parks and Recreation -sarjassa. (Koko sarja on älyttömän hauska, vaikka minulla onkin viimeinen kausi katsomatta.) Luin myös "Leslien" kirjoittaman opaskirjan Pawneesta, pikkukaupungista, johon kyseinen sarja sijoittuu.

Yes Please on muistelmatyyppinen kirja, jossa Poehler kertoilee elämästään, urastaan ja ajatuksistaan ylipäätään. Luonnollisesti komediennen kirjakin on pääosin humoristinen, mutta kansien välistä löytyy myös vakavampia tekstejä esimerkiksi mauttomaksi paljastuneesta sketsistä, jossa Poehler tuli tietämättään loukanneeksi oikeaa henkilöä kuvitteellisen hahmon sijaan. Poehler on paikoin hämmästyttävän avoin, esimerkiksi kerratessaan kokeilemiaan huumeita ja kokemuksiaan niistä, mutta aivan kaikesta hänkään ei halua avautua kenelle tahansa. Poehler ei missään vaiheessa repostele avioeronsa syitä, vaan pysyy kaiken aikaa omissa kokemuksissaan ja omissa tunteissaan. Tämä jos mikä on suoraselkäistä ja kunnioitettavaa.

Minä kuuntelin tämän kirjan äänikirjana, sillä uhkaavasti kiristävät housut pakottivat aloittamaan reippaat kävelylenkit. Päättelin - aivan oikein - että mikäli kävellessä kuuntelee hyvää kirjaa, tulee lenkille lähdettyä huomattavasti helpommin ja seuraavaa kävelykertaa voi jopa odottaa malttamattomana.

Yes Please teki umpijäisillä jalkakäytävillä liukastelun melkeinpä mukavaksi. Naurahtelin ääneen, mikä luultavasti säikäytti muutaman vastaantulijan, ja huomasin virnuilleeni typerästi kilometritolkulla vasta siinä vaiheessa kun hampaita alkoi palella.

Tosiaan, Poehler lukee kirjansa itse ja äänistudiossa vierailevat muun muassa Poehlerin vanhemmat sekä Seth Meyers ja Mike Schur. Kirjan viimeinen luku on nauhoitettu live-esiintymisessä UCB-teatterissa, Los Angelesissa. En tiedä, kuinka paljon tämä äänikirja poikkeaa tekstiversiosta, mutta äänikirja kyllä toimi todella hyvin.   Vierailevien lukijoiden kanssa syntyy spontaanilta kuulostavia keskusteluja ja nauru raikaa.

Toivottavasti onnistun valitsemaan jatkossakin hyviä äänikirjoja, ettei hyvin alkanut kävelyharrastus lopahda alkuunsa.

Valoa ja varjoa - 90 kuvaa Suomesta

Jaana Iso-Markku & Sirpa Kähkönen: Valoa ja varjoa - 90 kuvaa Suomesta

Otava 2007, 185s.

Kävin helmikuun alussa kirjastossa kuuntelemassa siellä vierailevaa Sirpa Kähköstä. Tilaisuus oli oikein mukava ja kirjailija hurmaava. Kirjaston väki oli ystävällisesti koonnut Kähkösen teoksia näkyville ja tilaisuuden päätyttyä (ja saatuani Graniittimieheen omistuskirjoituksen <3 ) lainasin tämän Suomen 90-vuotis juhlavuoden kunniaksi tehdyn kauniin teoksen.

Valoa ja varjoa - 90 kuvaa Suomesta on Sirpa Kähkösen ja Jaana Iso-Markun yhteistyössä tekemä kirja, jossa kerrataan itsenäisen Suomen taivalta vuosi vuodelta. Jokaiselle vuodelle on varattu yksi aukeama, jonka toisella sivulla on mustavalkoinen valokuva ja toisella kuvaa avaava teksti. Kähkönen ja Iso-Markku eivät ole tyytyneet niihin ilmeisimpiin merkittäviin tapahtumiin, kuten sotien alkamis- ja loppumispäivämääriin, vaalituloksiin jne. Ei tämäkään kirja tietenkään sivuuta sotavuosia tai ensimmäisen naispresidentin valitsemista, mutta lähtökohtaisesti Valoa ja varjoa keskittyy arkisempiin asioihin.

Lueskelin tätä kirjaa pikkuhiljaa, suuresti nauttien. Oli yllättävänkin liikuttavaa tehdä tällainen aikamatka, jonka aikana pääsi tutustumaan muun muassa ensimmäisten korkeajännityslinjojen pystyttämiseen ja eduskuntatalon rakentamiseen. Sain olla mukana, kun kieltolaki kumottiin, pönttöuunit helpottivat kotien lämmittämistä ja nuorisokulttuuri syntyi. Kuinka herttaiselta kuulostikaan nuoren Danny-fanin Suosikissa julkaistu teksti:

"Se on niin ihana, kun sen silmät pyörii ja välillä se rypistelee otsaansa ja huohottaa ja murisee. Sitten se hymyilee ja katsoo silmiin ja sitten minä kirkaisen."

Yksi suosikeistani kirjan 90 kuvasta on ehdottomasti vuoden 1962 kohdalla. Silloin VR täytti sata vuotta ja sitä tietenkin juhlittiin näyttävästi. Kuvassa juhlavuosibanderollin alla seisoo yksi ainoa huivipäinen tyttö, katse totisena ja kädessään Suomen lippu. Ristiriita juhlahumun ja totisen tytön välillä nostaa väkisinkin suun hymyyn.

Valoa ja varjoa on kaunis ja laadukas kirja. Sen esiin nostamat tuokiokuvat ovat yhtä monimuotoisia kuin Suomikin.

Arne & Carlos, Norjalaisneuleiden uudet kuviot

Arne & Carlos: Norjalaisneuleiden uudet kuviot

(Strikk fra Setesdal -tradisjon med ny vri, 2013)

Nemo 2014, 143s.

Suom. Kaija Koirikivi

Arnelta ja Carlokselta (Carlosilta?) on julkaistu suomeksi viisi neulontakirjaa. Joulupalloista kehittyi valtava hitti, enkä usko että miesten suosiolle on lähiaikoina luvassa minkäänlaista laskusuhdannetta. Tänä vuonna heiltä ilmestyy uusi kirja, jonka ohjeilla voi tehdä 30 paria tossuja!

Viime syksynä tältä parivaljakolta ilmestyi Norjalaisneuleiden uudet kuviot. Jälleen kerran Arne ja Carlos ovat perinteisiä kuvioita ja malleja hyödyntäen onnistuneet luomaan lukuisia tuoreita ohjeita. Valikoimakin on ihanan monipuolinen: kauniita kuviovillapaitoja, lapasia, pipoja, säärystimet, sukat, peitto, tyynyjä, koiran villapaita jne. Norjalainen villapaita olisi todella ihana ja lämmin, mutta tähän päivään mennessä en ole onnistunut kutomaan käyttökelpoista villapaitaa. (Paitsi lapsille kaksi, mutta lapset olivat silloin pieniä.) Kirjoneulesukat ja -säärystimet näyttävät nekin ihanilta, mutta ahkerasta harjoittelusta huolimatta en ole oppinut kuljettamaan lankoja työn nurjalla puolella ilman että koko tekeleestä tulisi surkean näköinen - ja usein epämääräisesti kiristävä.

Minulle tämän kirjan parasta antia oli selkeät ohjeet kaksipuoliseen neulontaan. Puikoille luodaan tuplamäärä silmukoita ja lankoja jännästi työn välissä kuljettaen neulotaan "etusilmukat" oikein ja "takasilmukat" nurin. Näin työn molemmille puolille syntyy kaksi sileää neulepintaa, kuvioinneiltaan toistensa vastakohdat.

Olen jossakin kuullut, että esimerkiksi lapaset voisi neuloa kaksinkertaisena, mutta en ole lainkaan tajunnut, miten tämä olisi mahdollista. Ihan hetkessä en Arnen ja Carloksenkaan ohjeilla tekniikkaa oppinut, mutta nyt hallitsen perusteet ainakin jollakin tasolla. Tässä kirjassa kaksipuoliselle neulonnalle varatut ohjeet ovat helpohkoja, mutta eivät minun makuuni kovin tarpeellisia. Minulla on tarpeeksi patalappuja, ehjä hiirimatto ja lasinalusia en käytä. Päätinkin siis rohkeasti neuloa heti harjoitustilkun jälkeen kaksipuolisen lapasen.

Kaksipuolisessa neuleessa parasta on se, että sitä käyttämällä kirjoneule onnistuu pakostakin. Koska kumpaakin lankaa käytetään koko ajan, ei langanjuoksuja tule lainkaan ja neule säilyttää joustavuutensa. Valitsin lapaseeni (kyllä, olen saanut valmiiksi vasta ensimmäisen) kuviot tästä miesten villapaidasta ja värit kaapista löytyvien lankojen mukaan.

Tämmöinen käännettävä lapanen siitä sitten tuli. Kaksipuolisessa neuleessa neulejälki on tavallista löysempää, etenkin päällimmäisessä kerroksessa. Minä kudoin valkoinen puoli päälläpäin ja varsinkin puikkojen vaihtumiskohdissa alta kuultaa vähän turhan paljon punaista läpi. Mutta ensimmäiseksi tällä tekniikalla toteutetuksi lapaseksi tämä on vallan mainio! Lisäksi tästä tuli ihanan paksu lapanen, joka lämmittää vähän kovemmillakin pakkasilla. Pakko tehdä lapsille ensi talveksi tämmöisiä paksuja vanttuita.

Suosittelen tätä kirjaa paitsi Arnen ja Carloksen faneille, myös kenelle tahansa perinteikkäistä kuvioneuleista pitävälle. Minä jatkan toisen lapasen kutomista ja seuraavan kirjan odottelua.

Taikalasi

Agathe Damois & Vincent Godeau: Taikalasi

(La Grande Traversée, 2014)

Nemo 2015, 24s.

Suom. Mika Siimes

Toisinaan kuvakirja on huikean hieno, vaikka varsinainen tarina olisi lähes tylsä. Taikalasi on sellainen kirja, jonka tarinan minäkin unohdin jo lukiessa, mutta jonka kuvia jaksaa tutkia pitkään ja hartaasti. Meidän perheen isommat lapset eivät enää hirveästi innostu kuvakirjoista, mutta tämän kirjan lukuvuoroista on käyty kovaäänisiä riitoja kaikkien kolmen lapsen kesken.

Taikalasin tarina, jossa pieni punanokkainen lintu lähtee lentelemään ja näkee matkallaan yllättäviä asioita, ei tosiaan ole erityisen omaperäinen. Kuvien ansiosta sen ei tarvitsekaan olla. Oikeastaan koko kirjan nerokkuus piilee siinä, kuinka lapselle voi konkreettisesti näyttää, miten asiat eivät aina ole (ainakaan pelkästään) sitä miltä ensi silmäyksellä näyttää.

Kirjan kuvat ovat punaisia, tavallaan pelkistettyjä vaikka viivoissa ei olekaan säästelty. Kirjan mukana tulevan, hiukan pahvista suurennuslasia muistuttavan taikalasin ansiosta kuvista paljastuu kuitenkin mitä yllättävämpiä asioita. Paljain silmin puut ovat pelkkiä puita, mutta taikalasin punaisen kalvon läpi katsottuna paljastuu oravien maailmanpyörä, jättisarvinen hirvieläin ja oravien rakennustyömaa. Ihmisvilinässä voi kurkistaa yhden ajatuksiin, parin sisälmyksiin (jotka muuten eivät ole sellaisia kuin ensimmäiseksi kuvittelisi) sekä solmuisiin ajatuksiin. Äärimmäisen tylsän näköisen tehtaan sisältö yllättää: piipusta ei nousekaan savua vaan upouusia pilviä!

Taikalasi on ihastuttava kirja, jonka toteutus on todella hyvin onnistunut. Ainoana miinuksena mainitsen selkämyksen yläreunaan, perinteiselle kirjanmerkkinauhan paikalle kiinnitetyn taikalasin narun. Olisi nimittäin käytännöllisempää, jos naru olisi selkämyksen alareunassa, sillä silloin sivujen kääntely olisi vaivattomampaa. Nyt taikalasi piti nostaa korkealle käännettävän sivun edestä, mikä oli etenkin lapsille hankalaa.

Taikalasi on oivallinen lahjakirja sellaisellekin lapselle, joka ei normaalisti kirjoista juurikaan välitä. Idea on oikeastaan varsin yksinkertainen, mutta niinhän parhaat ideat usein ovat. Mainio kirja, joka sopii ääneenluettavaksi myös silloin kun ei oikeastaan jaksa lukea ääneen.

Siinäpä tärkeimmät & Kuka murhasi rock'n'roll tähden

Juice Leskinen: Siinäpä tärkeimmät
Edellinen osa, E. ch.
Tammi 2003, 203s.

Olen onnistunut lukemaan lyhkäisiä kirjoja ja saanut aikaan bloggausjonon. Siksipä jälleen vuorossa kaksi kirjaa yhdellä klikkauksella.

Luin tammikuussa Antti Heikkisen Juice-elämäkerran, joka herätti liki pakonomaisen tarpeen lukea lisää Juice Leskisestä ja Leskiseltä. Runoja luin heti elämäkerran jälkeen, nyt tartuin muistelmiin ja päiväkirjamerkintöihin.

Siinäpä tärkeimmät, Edellinen osa, E. ch. on erittäin miellyttävälukuinen muistelma(n tapainen). Leskinen muistelee lapsuuttaan ja elämäänsä vuoteen 2003 asti suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä. Kerronta on rentoa ja jutustelevaa, sellaista, joka on helppo kuvitella kahvipöydässä puhutuksi. Vaikka monet tässä kerrotuista jutuista olivatkin jo tuttuja Heikkisen kirjasta, oli totta kai hauskaa kuulla niitä uudestaan. ("Kuulla". Teksti todellakin on hyvällä tavalla puhutun oloista.)

Leskisen rakkaus sanoihin ja sanaleikkeihin käy hyvin ilmi pitkin kirjaa. Välillä tajusin nokkeluudet vasta paria riviä myöhemmin, mikä ei edes häirinnyt. Melkeinpä päinvastoin: liian selkeät sanaleikit tuntuvat usein pelkältä kikkailulta.

Juice Leskinen:
Kuka murhasi rock'n'roll tähden
Lehtijussu Oy,
Soundi-kirjat 1978, 122s.

Kuka murhasi rock'n'roll tähden on vuoden 1977 kesä-elokuun päiväkirjamerkinnöistä koottu kirja, jota keventävät lukuisat valokuvat kunkin kuukauden lopussa. Teksteissä kuvaillaan muusikon elämää niin keikoilla kuin kotonakin. Luin tämän Siinäpä tärkeimmät -kirjan jälkeen ja tekstit eroavat kyllä valtavasti toisistaan. Siinä missä viimeksi mainittu on rento ja konstailematon teos, Kuka murhasi rock'n'roll tähden tuntui paikoin hyvinkin teennäiseltä. Onhan se aivan selvää, että 50-vuotta ylittänyt mies kirjoittaa kypsemmin ja itsevarmemmin kuin sama ihminen 28-vuotiaana.

Kuka murhasi… seuraa Leskistä bänditreeneihin, keikoille ympäri Suomen, selvittelemään jossakin viipyviä teostokorvauksia ja verovelkoja. Kotielämääkin kuvataan hempein sanoin, syntyyhän kesäkuussa esikoistytär Johanna, joka luonnollisesti sulattaa vanhempiensa sydämet täysin.

Leskinen tekee teräviä havaintoja muun muassa muista muusikoista, heidän sanomistensa ja tekojensa ajoittaisesta ristiriidasta. Esimerkiksi Hymy-lehden haastattelema Toivo Kärki oli antanut kärkkäitä lausuntoja Leskisen tuotannosta:

"Toivo Kärki mm. väitti Marilyniä silkaksi pornoksi. (Lisäksi hän ei tajunnut, miten 'Jyrki, Jyrki älä tyrki' -kaltainen hokema voi saavuttaa sellaista suosiota. Myöhemmin hän teki kappaleet Alli ethän muiden salli ja Elli oot kuin karamelli.)"

Vaikka kirjallisesti Kuka murhasi rock'n'roll tähden on varsin vaatimaton, on siitä tietenkin selkeästi tunnistettavissa Leskiselle ominainen tyyli ja asenne. Lukeminen oli kenties takkuista, mutta myös hyvin mielenkiintoista. Vähän kuin aikamatkalle olisi päässyt.

Bouncer, Osa 1 - Kainin silmä & Del 2 - Bödlarnas medlidande

Alejandro Jodorowsky: Bouncer, Osa 1 - Kainin silmä 

Kuvitus: François Boucq 

Jalava 2015, 56s. 

Suom. Heikki Kaukoranta

Bouncer olisi saattanut mennä minulta ohi aivan tyystin, ellen olisi ollut onnekas ja voittanut sitä viime vuoden lopulla Jalavan Facebookissa järjestämässä kilpailussa. Jo kansikuvasta huokuu sellainen rujous ja häikäilemättömyys, ettei sisällöltäkään erehdy odottamaan mitään hilpeää viihdykettä.

Yhdysvaltain sisällissota on päättynyt ja konfederaation joukot antautuneet vahvempansa edessä. Raakalaismainen kapteeni Ralton ei kuitenkaan haluaisi myöntää tappiota. Toisaalla hurskas Blake odottaa vaimoineen poikaansa Sethiä päivälliselle. Ennen kuin päivä ehtii kunnolla kääntyä iltaan, Seth joutuu katkeralle pakomatkalle Barro Cityyn, etsimään Inferno Saloonia ja sen portsaria, yksikätistä Bounceria.

Villi länsi on minulle tutuin lähinnä romantisoituna versiona. Lucky Luken länsi on kesy kuin kissanpentu ja Deadwoodkin lähes herttainen paikka verrattuna Bouncerin todellisuuteen. Tarina jyrää sellaisella vauhdilla ja julmuudella, että hirvittää. Boucq'n realistinen kuvitus ei kaunistele mitään tai ketään. 

On vaikea kehua sarjakuvaa, joka on iljettävyyteen asti raaka mutta silti todella hyvä. Kainin silmä on vasta tarinan ensimmäinen osa. Loppuratkaisua saa odottaa ensi syksyyn asti, jolloin toinen osa, Armottomien laupeus, julkaistaan. (Kirjastosta tosin näkyisi löytyvän kuusi Bounceria ruotsiksi, joten taidan testata kielitaitoni riittävyyttä niiden kanssa syksyä odotellessa.)

Bounceria voi suositella etenkin kaikille westernin ystäville, mutta myös muille laadukasta sarjakuvaa arvostaville.

Alejandro Jodorowsky: Bouncer, Del 2 - Bödlarnas medlidande

Kuvitus: François Boucq

Albumförlaget 2002, 60s.

Ruotsiksi kääntänyt: Jonas Anderson 

Bouncerin jatko-osat löytyivät tosiaan kirjastosta ja sinnikkäästi tavasin heti tämän Kainin silmän jatko-osan, Bödlarnas medlidande. Kielitaito oli enimmäkseen riittävä, mutta pikkuisen meni välillä arvailuksi. Ja hihitykseksi, koska baarissa riehuvan korston uhkailu "Jag ska mosa honom!" kuulosti jotenkin kovin harmittomalta.

Seth saa Bouncerilta oppia aseiden käsittelyn jalon taidon, ihastuu kylän uuteen opettajattareen ja hautoo kostoa Raltonille. Lopussa useimmat hahmot ovat enimmäkseen tyytyväisiä asioiden uuteen tilaan ja lukija jää mielenkiinnolla odottamaan Bouncerin seuraavia seikkailuja. 

Kovasti on toimintaa tässäkin albumissa, joka tosin kielitaidollisista syistä ei aivan tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin edeltäjänsä. Pakkohan tämä on lukea sitten syksyllä uudestaan suomeksi. Pidin muuten enemmän suomenkielisen version paperivalinnasta: kiiltävällä paperilla värit olivat huomattavasti enemmän edukseen kuin tällaisella vaatimattomalla mattapinnalla. 

Lopuksi napinaa vastuuttomista kirjastonkäyttäjistä: on aina yhtä kurjaa havaita vasta kotona, että juuri kirjastosta lainattu kirja onkin ihan kappaleina. Tämän albumin sivut tipahtivat syliini heti kun sen avasin ja hetken pelkäsin, ettei kaikkia sivuja ole edes tallessa. Ärsyttää, ettei edellinen lainaaja ole vaivautunut mainitsemaan liimauksen pettämisestä kirjaa palauttaessaan, sillä kirjaston tädit osaavat tehdä ihmeitä kituvillekin kirjoille.