Sivut

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Luettuja ja kuunneltuja

Alexander McCall Smith: Fatty O'Leary's Dinner Party
W F Howes 2014, 3h 47min.
Lukija: Steven Crossley


Pidän kovasti Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-sarjasta ja ajattelin että ehkä tämä Fatty O'Leary's Dinner Party tarjoaisi jotakin vähän saman tyyppistä viihdykettä.

Miljöö on kovasti erilainen kuin kuuma Botswana, sillä tässä kirjassa 40-vuotta täyttävä Fatty O'Leary lähtee vaimonsa kanssa Irlantiin, esi-isiensä maahan. Fatty on mukava mies, jolla on paljon ystäviä. Hän on myös reilun kokoinen, mikä aiheuttaa ongelmia heti odotetun matkan alussa ahtaassa lentokoneessa. Irlanti näyttää juuri sellaiselta kuin Fatty on aina kuvitellutkin, mutta mikään ei suju suunnitelmien mukaan.

Fatty O'Leary's Dinner Party muistuttaa hieman P.G. Wodehousen tyyliä, jossa kommellukset seuraavat toisiaan. Mutta siinä missä Wodehouse onnistuu pitämään tunnelman enimmäkseen hilpeänä, McCall Smithin tarina aiheuttaa kiusaantuneisuutta. Tässä kirjassa nimittäin kaiken "hauskuuden" lähteenä pidetään nimenomaan Fattyn lihavuutta. Että hahhah! lihavan miehen matkalaukku katosi, samoin kuin sen vaatteet pyykkikoneesta! Mistäs noin isolle muka saataisiin vaatteita päälle! Ja hohhoh! nyt se ei saanut tarpeeksi ruokaa ja sille jäi nälkä! Vielä pitäisi huvittua veneretkestä, jonka päätöksen voinette arvata ja monesta muusta vastaavasta "hupaisasta" tilanteesta.

Kiukutti kuunnella, mutta toivoin koko ajan, että homma muuttuisi paremmaksi. Ei muuttunut.




Ahndongshik: Lindbergh 8
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Juha Mylläri
Lindbergh-sarjan viimeistä osaa en voi mennä kehumaan.  Tässä osassa käydään pitkitettyä lopputaistelua, tehdään muutama paljastus menneisyydestä, taistellaan vielä vähän ja jätetään se minua eniten kiinnostanut arvoitus (Knitin istän kohtalo) täysin auki.

Jotenkin niiiiiin turhauttava sarja, ettei mitään rajaa.











Kore Yamazaki: Velhon morsian 6
Punainen jättiläinen 2017, 187s.
Suom. Antti Valkama

Velhon morsiamen kuudennessa osassa ollaan joulutunnelmissa. Chise saa salaperäisen kutsun saapua Lontooseen - jouluostoksille. Kotikyläänsä palattuaan hän törmää hätääntyneeseen tyttöön, jonka pikkuveli on kadonnut. Erityisen oudoksi katoamisen tekee se, etteivät tytön vanhemmat tai isovanhemmat muista poikaa koskaan olleenkaan.

Pidän Chisestä, mutta Eliaksesta en saa oikein minkäänlaista otetta. Hän on välillä enemmän ohikulkija kuin yksi päähenkilöistä. Edelleenkään Chisen ja Eliaksen väliltä en löydä mitään tunnelatausta, mutta ehkä sellainen kuitenkin on olemassa - tai kehittyy joskus myöhemmin.

Vaikka en ihan täysin myyty sarjalle olekaan, pidän sen ideasta ja piirrostyylistä niin paljon, että ehdottomasti seuraan Chisen ja Eliaksen vaiheita jatkossakin.








Roddy Doyle: Smile
Random House UK 2017, 5h 3min.
Lukija: Roddy Doyle


Victor Forde on juuri muuttanut asumaan yksin suurin piirtein lapsuutensa maisemiin. Hän käy joka ilta Donnelly's pubissa oluella, kaikessa rauhassa. Eräänä iltana hänen seuraansa änkeää mies, joka käyttäytyy tuttavallisesti, vaikka Victorilla ei ole hajuakaan miehen henkilöllisyydestä. Ehkä hänellä on edes hämäriä mielikuvia Fitzpatrickiksi esittäytyneen miehen sisaresta?

Smile jättää jälkeensä paljon kysymyksiä, mutta pidin siitä. Victor melkeinpä pakotetaan muistelemaan kouluaikojaan ja ensimmäistä naisystäväänsä, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa, vaikka avioliittoa ei koskaan solmittukaan. Doyle on lukijana persoonallinen ja hänen hivenen ärtyneenoloinen äänensä sopi tähän kirjaan todella hyvin.

Mikään hupailutarina Smile ei missään nimessä ole, mutta kirjan nimelle on selkeä syynsä. Pidin tästä yllättävän paljon, ehkä eniten lopun jättämän häkellyksen ansiosta.









Bomarn: Pahispomo ja kissat
Punainen jättiläinen 2017, 128s.
Suom. Antti Valkama
Yllättäen posti toi tällaisen höpsön hauskan huumorimangan, Pahispomo ja kissat. Elokuvissahan gangsteripomoilla ja muilla pahiksilla on toisinaan lemmikkinään kissa ja tässä sarjakuvassa kissa ja pahis -kombosta muodostetaan ihan viihdyttävää huumoria.

Kissathan ovat, noin stereotypioituna, itsekkäitä ja viihtyvät laatikoissa. Ne vaativat huomiota hankalissakin tilanteissa ja tykkäävät leikkiä milloin milläkin.

Jos siis pahispomolla on salkku täynnä lunnasrahoja, se on kissalle mitä oivallisin petipaikka. Ja jos samainen pomo hellyydenpuuskassaan tilaa kissoille hulppean pikku mökin, kissat ihan takuulla valtaavat sen pakkauslaatikon.

Sarjan piirrostyyli on vähän jäykkä, eikä tässä tainnut olla yhtään oikeaa sanaa - vain hohotusta ja muita huudahduksia. Kissat ovat kuitenkin niin hassuja, että kyllä tätä lukiessa joulustressi ainakin hetkeksi hellitti.






Alto Yukimura: Hopeasokerimestari ja musta keiju 1+2
Alkuteos: Miri Mikawa
Sangatsu Manga 2016-2017
Suom. Antti Valkama


Hopeasokerimestari ja musta keiju on kaksiosainen sarja orvoksi jääneestä Annista, joka haluaa äitinsä muistoa kunnioittaakseen tulla hopeasokerimestariksi. Ann lähtee pitkälle ja vaaralliselle matkalle pääkaupunkiin turvanaan torilta ostamansa soturikeiju Schar. Hellämielinen Ann kohtelee Shcaria ja muitakin keijuja vertaisinaan, mitä kaikki ihmiset eivät katso hyvällä ja keijutkin suhtautuvat Annin kiltteyteen epäillen.

Matkalla Ann kohtaa vaaroja ja monia haasteita, mutta määrätietoisesti hän sinnittelee kohti unelmaansa.

Hopeasokerimestari ja musta keiju on söpö ja hienovireisen romanttinen tarina. Pidän kovasti sarjan piirrostyylistä, jonka hempeys ja herkkyys sopii tarinaan oivallisesti.



Juba: Viivi ja Wagner - On-nöff-suhde
Otava 2017, 64s.

Joulupukki toi minulle yhden kirjalahjan, jonka lukaisin heti aattona. Viivi ja Wagner -sarjan kahdeskymmenes osa oli ihan kiva. Osittain strippien huumori ei nappaa sitten yhtään, sillä esimerkiksi Wagnerin jatkuva kaljan ryystäminen on vain ärsyttävää. On tällä albumilla silti hyvätkin hetkensä, kuten vaikka Wagnerin kahden pallon pallomeri tai piparkakkumuurahaiskeko.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Tyttö joka pelasti joulun

Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun
(The Girl Who Saved Shristmas, 2016)
Aula & Co 2017, 339s.
Suom. Sarianna Silvonen
Kuvitus: Chris Mould


Voisiko Matt Haig jatkaa joulukirjojen kirjoittamista vuosittain ja Aula & Co julkaista niitä suomeksi samaan tahtiin? Nyt kahden kirjan perusteella haluaisin nimittäin tehdä Haigista virallisen joulukirjailijan ja lukea näitä Chris Mouldin hurmaavasti kuvittamia seikkailuja joka joulu.

Tyttö joka pelasti joulun sijoittuu 1800-luvun puolivälin paikkeille, Lontoon ankeille kujille ja köyhäintaloon sekä Tonttuvaaraan. Lontoossa nuohoojan hommia äitinsä puolesta paiskiva Amelia joutuu erään herra Karmivan köyhäintaloon ja Tonttuvaaraan hyökkää lauma peikkoja. Joulu peruuntuu kokonaan!

Poika nimeltä joulu oli ihan mahdottoman hauska kirja, jossa tapahtui paitsi hassuja myös kamalia ja inhottavia asioita. Tyttö joka pelasti joulun ei mielestäni aivan yltänyt edeltäjänsä tasolle yllätyksillään. Ikään kuin tämän kirjan kanssa olisi vähän jarruteltu hulluttelun kanssa. Kyllä tässäkin on hauskoja kohtauksia kuten takkatulen sammuttava pissaava poro ja kamalia tapahtumia, kuten Amelian äidin kuolema, mutta kokonaisuus tuntuu silti hieman varovaiselta.

Vanhin lapsi piti eniten Amelian vaiheita kuvaavista jaksoista, kaksi pienempää Tonttuvaaran tapahtumista. Minä olisin halunnut lukea tämän kerralla loppuun, koska kaikki juonikuviot kiinnostivat.

Tyttö joka pelasti joulun on veikeä joulukirja, joka todennäköisesti saa lukutaitoisen lapsen valvomaan myöhään ja jännittämään sekä Amelian että joulun kohtaloa.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Bulevardi ja muita kirjoituksia

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
toim. ja suom. Sirke Happonen
Tammi 2017, 279s.


Sirke Happosen toimittama ja suomentama kokoelma Tove Janssonin tuntemattomampia tekstejä on kaunis kuin vaahtokarkki. Sisältö on koottu niin pitkältä aikaväliltä (1934-1995), ettei kokoelma ole sieltä tasaisimmasta päästä, mutta laatua yhtä kaikki.

Kuudentoista novellin joukosta selkeäksi suosikikseni nousi Vuokrataan huone... Siinä nuori naistaiteilija yrittää saada vuokrattua huonetta, mutta se on kovin haastavaa muun muassa kovan kilpailun vuoksi ja siksi, ettei taiteilijuutta pidetä vuokranantajien keskuudessa kelvollisena ammattina. Jansson kuvaa ilkikurisesti vuokralaisiksi haluavien nokittelua ja kilpailua siitä, kuka heistä olisi kelvollisin, eli hiljaisin vaihtoehto.

Samantapaisen huumorin vuoksi ihastuin myös novelliin Parta. Siinä nuori nainen kiinnostuu parrakkaasta taiteilijamiehestä, jonka kanssa on ihanaa kulkea pitkin Pariisin katuja ja keskustella kaikesta mahdollisesta. Mutta kun mies sitten menee leikkaamaan partansa pois, lumous haihtuu hetkessä.

Novellien väliin on koottu näytteitä Janssonin kuvituksista lyhyine esittelyteksteineen, mikä tuo kokonaisuuteen mukavaa vaihtelua ja antaa Janssonin monitaituruuden näkyä.

Ihastuttava kokoelma etenkin rauhalliseen tahtiin nautiskeltuna.


keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Nousu ja tuho

Liv Strömquist: Nousu ja tuho
(Uppgång och Fall, 2016)
Sammakko 2017, 133s.
Suom. Helena Kulmala


Vaivaako sinua näin välipäivinä hirveä ähky?
Purkautuuko mahdollinen joulustressi epämääräisenä tyytymättömyytenä?
Haluaisitko vaivojesi jatkoksi inhottavan ahdistuksen ja syyllisyyden ihan vain maailmanmenosta?
Sehän kuulkaas onnistuu helposti tutustumalla tähän Liv Strömquistin Nousu ja tuho sarjakuva-albumiin.

Albumin kuudessa tarinassa, jotka muistuttavat enemmän informaationtäyteisiä luentoja, käsitellään muun  muassa Ruotsin prinsessa Madeleinen miehen, Chris O'Neillin, yrityksen toimintatapoja, Ayn Randin kirjaa Atlas Shrugged (joka on äskettäin julkaistu suomeksi nimellä Kun maailma järkkyi) ja Randin näkemyksiä maailmasta. Strömquist pohtii myös sitä, miksi vasemmistolla menee nykyään niin kovin huonosti sekä äärimmäistä vaurautta ja sen keskittymisen vaikutuksia.

Mutta sen syyllisyydentäyttämän ahdistuksen tarjoaa aivan varmasti heti ensimmäinen osio, Carpe Diem. Strömquist ihmettelee, miksi mindfulnessia ja mielenrauhaa etsitään itämaisesta viisaudesta, vaikka oikeastaan tämä länsimainen kulttuuri on oikea mindfulnessin ruumiillistuma. Sen sijaan, että tuntisimme aktiivisesti olevamme vastuussa ja ajattelisimme ilmaston lämpenemisestä, jonka talousjärjestelmämme ikuisen kasvun vaatimuksineen on aiheuttanut, sekä niitä luonnonkatastrofeja, jotka lämpenemistä ovat seuranneet meidän kulttuurissamme reagoidaan lähinnä sellaisilla mietelauseilla, kuin "Don't let sorrows of yesterday ruin a beautiful today". Ja niin sitä voi taas sulkea silmät kauheuksilta ja jatkaa tavallista elämäänsä ihan kuin ei mitään.

En osaa edes sanoiksi pukea, miten inhottavan olon tämä kirja jätti! Ja juuri siksi toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi Strömquistin tuotantoon - muihinkin kuin tähän albumiin, mutta varsinkin tähän. On tässä sentään iloisia värejä kompensoimassa synkkääkin synkempää sisältöä!

tiistai 26. joulukuuta 2017

Aron morsiamet 1-9


Kaoru Mori: Aron morsiamet 1-9
(Otoyomegatari 1-9, 2009-2016)
Punainen jättiläinen 2014-2017
Suom. Antti Valkama


Olen suunnitellut lukevani Aron morsiamet -sarjaa ties kuinka kauan. Ainakin kerran lainasin pikkuveljeltä muutaman sarjan kirjan, mutta en mukamas ehtinyt niitä lukea. Nyt sain kaksi ensimmäistä osaa arvostelukappaleena ja siitä se sitten lähti. Onneksi kirjastosta löytyi seitsemän muuta osaa ja pääsin lukemaan laadukasta sarjaa tiiviiseen tahtiin.

Ensimmäisessä osassa 20-vuotias Amira avioituu 12-vuotiaan Karlukin kanssa. Myönnän, että tämä alkuasetelma tuntui vastenmieliseltä. Onneksi avioliitto vaikuttaa pysyvän platonisena kunnes tuore aviomies saa lisää ikää. Amiran sopeutumista uuteen kotikylään ja miehensä sukuun on ilo seurata, samoin englantilaisen tutkimusmatkailija Smithin intoa kirjata muistiin kaikki mahdollinen aron heimojen tavoista.

Sarjan edetessä Amira ja Karluk jäävät sopivasti taka-alalle ja muut hahmot saavat enemmän tilaa. osissa 4 ja 5 keskitytään vauhdikkaisiin kaksostyttöihin, jotka hinkuvat jo kovasti naimisiin ja pääsevätkin, vaikka itse avioliittoseremonia tuntuu tytöistä kovin pitkältä ja tylsältä. Kuudennessa osassa päästään kokemaan taisteluita ja enemmän vauhtia kuin aiemmissa osissa yhteensä, seitsemännessä osassa taas seurataan erään ylhäisörouvan sisarusliiton solmimista. Kaksi (toistaiseksi) viimeistä osaa keskittyy Amiran uuden kotikaupungin jälleenrakennukseen ja sosiaalisesti kömpelön Parian naimakauppoihin. Töksähtelevästi kommunikoiva tyttö joutuu aloittamaan kapioittensa teon alusta ja jännittämään samalla, onko mieluisa sulhanen valmis odottamaan niiden valmistumista.

Kuten lukutahdista voi päätellä, ihastuin tähän sarjaan ikihyviksi. Pidän sympaattisista hahmoista ja siitä, että tarinassa seurataan useita hahmoja, jolloin asioihin saadaan monipuolisempia näkökulmia. Kaikken eniten ihastuin kuitenkin Morin piirrostyyliin. Näissä sarjakuvissa ei ole säästelty yksityiskohdissa, vaan vaatteiden monimutkaiset kirjonnat ja monet muut yksityiskohdat on kuvattu tarkoin. Kannet ovat todella ilo silmälle ja antavat hyvän käsityksen siitä, millaisesta piirrostyylistä näiden sarjakuvien kohdalla saa nauttia.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
(Prins Charles känsla, 2010)
Sammakko 2017, 135s.
Suom. Helena Kulmala

Prinssi Charlesin tunne pureutuu tarkkanäköisesti muun muassa avioliittoihin ja miehen, naisen ja rakkauden rooleihin parisuhteessa. Strömquistillä on jälleen paljon sanottavaa ja tutkittua tietoa kerrottavanaan paitsi Prinssi Charlesin tunteista, myös avioliiton muuttumisesta järjestetyistä liitoista rakkausavioliitoiksi. Strömquist käsittelee myös sitä, miten parisuhde esitetään tv-viihteessä usein miehelle enemmän tai vähemmän vastenmielisenä asetelmana, jossa nainen haluaisi puhua tunteistaan, mutta mies lähinnä katsoa jalkapalloa televisiosta.

Oli mielenkiintoista lukea siitä, kuinka ja miksi siirtyminen rakkausavioliittoon muutti suhtautumisen seksiin sievistelevämmäksi. Nykyisin seksin takia ei (ainakaan yleensä) mennä naimisiin, mutta useimmat parisuhteet perustuvat samaan periaatteeseen kuin (useimmat) avioliitot: seksiä harrastetaan vain oman kumppanin kanssa. Strömquist kritisoi - tai ainakin kyseenalaistaa - tämän käytännön varsin rankasti. Hän vertaa pettämisestä johtuvaa eroa esimerkiksi Jehovan todistajien tapaan katkaista välit lahkosta eronneisiin: että ennen oltiin tiiviisti yhdessä, mutta nykyisin ei lainkaan tekemisissä ihan hölmöstä syystä.

Kun on itse naimisissa ihan itse valitsemansa miehen kanssa ja kun suhde perustuu rakkauteen, Strömquistin tapa kyseenalaistaa systeemin järkevyys tuntuu hurjalta. En tiedä, onko asenteeni opittua, mutta itse en kyllä olisi valmis avoimeen suhteeseen.

Strömquistin piirrostyyli on aika karua, sellaista huoletonta ja välillä sotkuista. Toisaalta, tässäkin albumissa on niin paljon asiaa, että piirrokset jäävät joka tapauksessa sivurooliin.

torstai 21. joulukuuta 2017

Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa
(milk and honey, 2015)
Sammakko 2017208s.
Suom. Riikka Majanen

Intialaissyntyisen, Kanadassa kasvaneen Rupi Kaurin runokokoelmaa Maitoa ja hunajaa on luonnehdittu feministiseksi ja voimauttavaksi. Alunperin Instagramissa (ja ilmeisesti myös Twitterissä) julkaistut runot herättivät paljon huomiota ja lukijoiden pyynnöstä Kaur julkaisi runonsa. Omakustanteena julkaistusta kirjasta on sittemmin tullut kansainvälinen myyntimenestys.

Tätä kirjaa tarjottiin minulle luettavaksi ja lankesin noihin sanoihin feministinen ja voimauttava. Mitä pidemmälle luin, sitä vähemmän tunnistin kirjasta kumpaakaan. Runot on jaettu neljän otsikon alle: satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Ensimmäisessä osassa runot ovat rankimpia, niissä käsitellään muun muassa raiskauksia ja hyväksikäyttöä. Loput kolme ovatkin sitten sellaista teinirunoutta huippuihanasta seurustelusuhteesta, erosta ja siitä toipumisesta. Ja oraaliseksistä.

Rupi Kaurin tyyli on hyvin suoraa. Monien runojen lopusta löytyy jopa kursivoituna se, mitä runoilija on halunnut runollaan sanoa. Ihan siltä varalta, että lukijalta menisi muuten jotakin oleellista ohi. Kirjassa ei käytetä isoja alkukirjaimia, eikä liiemmin välimerkkejäkään.

Luulen, että olen jo kasvanut tällaisten runojen ohi. Esimerkiksi tämä runo:

jokainen vallankumous
alkaa ja loppuu
hänen huuliltaan

tai tämä:

joet virtaavat suustani
kyyneleet joita silmäni eivät
pysty kannattelemaan

olisivat todennäköisesti olleet teini-ikäisen Maijan mielestä uskomattoman upeita runoja, joissa puetaan sanoiksi jotain elämää suurempaa. Nyt ne lähinnä saavat kurtistamaan kulmia melodramaattisuudellaan. En tiedä, kuinka suuresti runot ovat kärsineet käännöksestä, mutta enempää en ole kiinnostunut tutustumaan Kaurin tuotantoon (mikäli lisää on joskus luvassa). Se, mikä toimii nettiaforismina tai "syvällisenä" ajatelmana, ei välttämättä toimi runoutena. Ainakaan kokonaisen kirjan vertaa.

Voi olla, että olen turhankin tyly Maitoa ja hunajaa -kirjalle. Odotukseni vain olivat aivan eri tasolla kuin millaiseksi kirjan sisällön koin. En tuntenut saavani tästä mitään ajattelemisen aihetta. Piirrokset tuovat mieleen John Lennonin rennon tyylin, joten annan kokoelmalle pisteitä siitä, että sentään kuvituksena ei ole mitään photoshopattuja vesipisaroita, kyyneliä, voikukan hahtuvia tai auringonlaskuja.

tiistai 19. joulukuuta 2017

50/50

Lauri Mäkinen: 50/50
Siltala 2017, 320s.

Syksyllä 1942 Kiestingissä tippuu maahan venäläinen lentokone. Miehistö löytyy kuolleena, mutta neljä desanttia on kadoksissa. Pian desanteista kolme on löydetty ja tapettu, ja neljänneksi desanttiehdokkaaksi löydetään kaksi henkilöä: metsässä alastomana harhaillut tatuoitu mies sekä joen rannasta tajuttomana maannut nainen. Sotaetsivä Härmällä on mutkikas juttu ratkaistavanaan.

Lauri Mäkisen 50/50 olisi takuuvarmasti jäänyt lukematta, ellen olisi lukenut Kirsin kirjanurkan arviota tästä. Meidän kirjastossa 50/50 on sijoitettu sotakirjoihin, mutta yhtä hyvin tämä voisi olla jännäri tai tyystin ilman genrejaottelua.

Mäkinen avaa desantiksi epäiltyjen taustoja harkiten ja upealla rytmillä, siten että lukija kallistuu väkisinkin ensin toisen, sitten toisen epäillyn puolelle. Jos minulla olisi tapana nimetä vuoden onnistunein juonenkäänne, niin tästä kirjasta löytyy todellakin sellainen. Eräässä kohtaa kirjaa, oli pakko pitää järkyttynyt (ja jollain kierolla tapaa ilahtunut) hengähdys-/sulattelutauko ja sitten se olikin taas menoa.

50/50 pitää otteessaan paitsi juonellaan, myös vaivattomalla kerronnallaan. Ilahduttava yllättäjä!

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kiekkokaupunki

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki
(Björnstad, 2016)
Otava 2017, 14h 56min.
Suom: Riie Heikkilä
Lukija: Aku Laitinen

Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki aloittaa Björnstadin pikkukaupunkiin sijoittuvan kirjasarjan. Kaupunki on jääkiekkokaupunki henkeen ja vereen. Juniorijoukkueelta odotetaan suuria, sillä mahdollinen mestaruus voisi tuoda kuihtuvalle paikkakunnalle urheilulukion ja ehkä lisää työpaikkoja. Miten käy, kun yksi nuorista jääkiekkoilijoista tekee rikoksen? Ummistetaanko siltä silmät paremman tulevaisuuden toivossa, vai voittaako oikeus?

Kiekkokaupunki tuntui alkavan jotenkin nihkeästi. En ole mikään jääkiekkoihminen, joten jatkuvat treenikuvaukset ja muu väistämättä aiheeseen liittyvä tuntui puuduttavalta. Kun rikos tapahtuu ja sitä aletaan selvittää, en voinut lopettaa kuuntelemista. Backman kuvaa tapahtumia tarkkasilmäisesti ja tunnelma muuttuu koko ajan painostavammaksi ja ahdistavammaksi. Mitä lähemmäksi loppua tarina eteni, sitä isommaksi muuttui pala kurkussa ja sitä tiheämmin piti niistää nenää ja kuivata silmiä.

Tämä kirja menee tunteisiin ja saa miettimään ihmisten raadollisuutta. Tarina on kamala ja uskottava, hyvin kerrottu, käännetty ja luettu.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Iltasatuja kapinallisille tytöille

Elena Favilli & Francesca Cavallo:
Iltasatuja kapinallisille tytöille
(Good Night Stories for Rebel Girls, 2016)
S&S 2017, 212s.
Suom. Maija Kauhanen


Iltasatuja kapinallisille tytöille on mainio kirja.
Joukkorahoituksella toteutettu kirja esittelee sadunomaisissa lyhyissä teksteissä lukuisia eri-ikäisiä naisia ajalta ennen ajanlaskumme alkua aina 2000-luvulle asti. Kaikki kirjassa esitellyt naiset ovat loistavia esikuvia kenelle tahansa, iästä ja sukupuolesta riippumatta. On hienoa lukea näistä naisista, jotka ovat/ovat olleet mitä tahansa soturikuningattaresta räppäriin ja koululaisesta tutkimusmatkailijaan.

Kertomukset kustakin kirjan naisesta ovat vain sivun mittaisia, mutta jo se riittää. Jokaisesta on myös sivun kokoinen muotokuva. Muotokuvat ovat kuudenkymmenen taiteilijan käsialaa, mikä tuo kuvitukseen upeasti vaihtelua.

Kirjaa voisi kritisoida siitä, kuinka siinä toistuvasti kerrotaan, miten naiset kyllä voivat tässä miehisessä yhteiskunnassa olla mitä tahansa, mutta se vaatii taitoa ja tahtoa. Minä kuitenkin koen, että vaikka sukupuolten välisessä tasa-arvossa ollaankin päästy eteenpäin, työtä on edelleen tehtävä ja siksi monissa asioissa sukupuolten eriarvoisuus on edelleen tosiasia. Lisäksi olisi hassua kieltää se fakta, että aikoina jolloin naisten koulutukseen ei haluttu panostaa, joku kuitenkin onnistui saamaan tahtonsa läpi ja sai opiskella ja saavutti suuria.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ei se pelkkä taito ja tahto aina riitä, sillä kaikilla ihmisillä kaikkialla maailmassa ei todellakaan ole samoja mahdollisuuksia toteuttaa unelmiaan, niin kaunis ajatus kuin se olisikin.

Iltasatuja kapinallisille tytöille on sellainen kirja, jonka toivoisin päätyvän mahdollisimman monen lapsen joululahjapakettiin.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
(I Let You Go, 2014)
Gummerus 2017, 416s.
Suom. Päivi Pouttu-Delière


Annoin sinun mennä oli näkyvästi esillä ilmestyessään ja jo ennen sitä. Olen lukenut tästä vain hehkuttavia arvioita, tosin vain varoen, etten saisi tietää juonesta liikaa.

Clare Mackintoshin kirja on ilmeisesti trilleri, joten se on varmasti parhaimmillaan silloin, kun sisällöstä tietää mahdollisimman vähän. Takakannessa kerrotaan lähtöasetelma: äiti irrottaa otteensa poikansa kädestä vain pieneksi hetkeksi ja 5-vuotias poika jää auton alle. Lapsi kuolee ja yliajaja pakenee paikalta. Koska itselläni on saman ikäinen poika, meinasin jättää kirjan lukematta. Mutta vähitellen uteliaisuus voitti ja päätin katsoa, millaisen tarinan Mackintosh on kutonut kasaan.

Luin tämän kahdessa päivässä, mikä on kaltaiselleni hitaalle lukijalle melkoinen saavutus. En silti osaa sanoa, pidinkö tarinasta. Clare Mackintosh paiskaa lukijan kasvoille melkoisen juonenkäänteen hieman ennen kirjan puoltaväliä. Lukuintoni meinasi tyssätä siihen paikkaan. Juonenkäänteet ovat tietenkin tervetulleita ja nautin siitä, jos kirjailija onnistuu eksyttämään lukijan. Mutta jostakin syystä koin Mackintoshin tavan huijaukseksi. Ei se sitä ollut, sillä asiat - tietenkin - selviävät ennen pitkää, mutta tunnetasolla en tainnut aivan päästä yli tästä yllätyksestä.

Vaikka Annoin sinun mennä jätti jälkeensä ristiriitaisen fiiliksen, nautin todella paljon siitä, että kirja piti niin tiukasti otteessaan. Muutama sivujuonikuvio tuntui turhalta, mutta tavallaan ne toivat tarinaan enemmän syvyyttä.

Koukuttava, mutta ei ikimuistoinen lukukokemus.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Luupäät: Päivänseisaus

Jeff Smith: Luupäät: Päivänseisaus
Toinen trilogia
(The Dragonslayer,
Rockjaw,
Old Man's Cave, 2005)
Like 2017, 408s.
Suom. Jorma Penttinen


Laakson rauha on vakavasti uhattuna. Tahvo syöttää kyläläisille pelottavia juttuja lohikäärmeistä ja saakin heidät kanssaan lohikäärmejahtiin. Oikeasti Tahvo ei kyllä aiokaan taistella kenenkään kanssa, vaan palata takaisin kotiseudulleen kyläläisten kokoamat aarteet matkassaan. Leppo ja Auvo löytävät pienen rottaolennon, jota he lähtevät palauttamaan omiensa luo. Matka on pitkä ja haastava, sillä vastassa on jättimäinen vuorileijona Kivileuka sekä rottaolentojen johtaja Pääjehu. Olga-mummo katoaa omille teilleen jo kirjan alkusivuilla ja Venlalla riittää selvittelemistä oman roolinsa ja uhkaavien unien kanssa.

Seikkailu etenee jälleen mukavasti ja tarina on hauska. Smith yhdistää onnistuneesti huumorin, jännityksen ja fantasian niin, että tarina viihdyttää takuulla monenikäisiä lukijoita. Tälläkin kertaa nauroin ääneen rottaolennoille, jotka ovat pelottavia pahiksia, mutta myös hyvin tyhmiä. Venlalle olisin toivonut hieman suurempaa roolia, mutta ehkäpä hänellä sellainen seuraavassa osassa jo onkin.

Nautin Päivänseisauksesta alusta loppuun ja olisin hyvin voinut jatkaa vielä toisetkin 400 sivua. Laadukasta piirrosjälkeä yhtä tasokkaasti väritettynä on aina ilo lukea.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Lyhyesti

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton
Penguin Books 2016, 4h 12min
Lukija: Kimberly Farr

Klikkasin Elizabeth Stroutin My Name is Lucy Bartonin kuunneltavakseni Storytelistä siksi, että tämä kansi näytti minusta syystä tai toisesta kiehtovalta.

Lucy Barton makaa sairaalassa huonossa kunnossa. Yhtäkkiä hänen huoneeseensa ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosiin. Vähitellen Lucy kertaa mielessään etenkin lapsuuttaan, joka ei ollut helppo, sekä syitä siihen, miksi hän ei ole ollut missään tekemisissä perheensä kanssa enää aikoihin.

Tämä kirja oli yllättävän lyhyt. Olisin mielelläni kuullut enemmänkin Lucyn lapsuudesta ja myöhemmästäkin elämästä, sillä tämä himpun verran päälle neljä tuntia tuntui vain pinnan raapaisulta. Tarina on kuitenkin kiehtova ja se jätti jälkeensä sellaisen tunteen, että tähän haluan palata vielä uudestaan.



Lalli, surma järven jäällä
Kuvitus: Venla Poskela
Käsikirjoitus: Jukka Rantala
Lasten Keskus 2017, 38s.

Lallin tarinasta muistan kuulleeni kaksi versiota, jotka kerrataan tässä Venla Poskelan piirtämässä ja Jukka Rantalan käsikirjoittamassa sarjakuvassa. Kolme koululaista jutustelee keskenään Lallista ja pohtii syitä sille, miksi tarinasta kerrotaan kahta erilaista versiota. Nykypäivään sijoittuvat osuudet ovat värillisiä ja Lallista kertovat mustavalkoisia, mikä toimii oikein hyvin.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä sarjakuva "johdattaa lukijan pohtimaan historiatiedon alkuperää ja tulkinnallisuutta" ja mielestäni albumi tekee sen onnistuneesti. En muuten muista aikaisemmin kuulleeni mitään Lallin myöhemmistä vaiheista, joten tämä ohuen ohut sarjakuva onnistui myös opettamaan jotakin uutta.

Piirrosjälki on vähän hailakkaa, mutta ilmeikästä ja persoonallista.



Evan Dahm: Riisipoika - Ensimmäinen kirja
(Rice Boy: The First Book, 2006)
Taikapaja 2007, 92s.
Suom. Mikael Hed

Riisipojan ensimmäisen (ja ilmeisesti ainoan suomennetun) osan lainasin kirjastosta jo aikaa sitten, koska kansi näytti sympaattiselta. Itse tarina ei nyt sitten oikein innostanut, enkä muista enää edes muiden hahmojen nimiä. Tässä oli kyse jostain vanhasta ennustuksesta ja sen kenties lähitulevaisuudessa tapahtuvasta toteutumisesta.

Piirrostyyli on sinänsä sievää, mutta hahmoista puuttuu joustavuus ja ilmeet. Jotenkin kankeaa, oudosti rumaa ja söpöä yhtä aikaan ja väritkin hyppivät silmille.




Giant Days volume 6
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Max Sarin
Boom! Box 2017

Onneksi pääsin lukemaan mieluistakin sarjakuvaa. Giant Days sarjan kuudes kokoelma-albumi on vallan mainio. Daisy, Susan ja Esther opiskelevat toista vuottaan yliopistossa, mutta opiskelusta ei näillä sivuilla juurikaan puhuta. Tyttöjen asuntoon murtaudutaan ja he päättävät yrittää itse hankkia varastetun omaisuutensa takaisin. Susan sairastaa ihan hirvittävän flunssan ja hänen isänsä saapuu hoivaamaan lastaan.

Tykkäsin taas ihan hirveästi koko albumista. Luin kerralla loppuun ja harmittelin vain sitä että Ediä ja McGrawta näkyi aivan liian vähän.



Tuija Takala: Onnen asioita
Avain  2017, 91s.

Luen runoja aivan liian harvoin, mutta onneksi sentään edes joskus. Tuija Takalan Onnen asioita on selkokielinen runokirja, joka ilahdutti ja kosketti suuresti.

Liikutuin lukiessani tätä seuraavaa runoa, joka voisi hyvin kertoa omasta isästä. (Paitsi että isän kainalossa katsottiin telkkaria, ei niinkään luettu satuja.)

Muistan illat isän kainalossa.
Isällä oli kirja kädessä.

Sen sanat saattoivat satuun.

Ei mikään eikä kukaan vie muistoa,

jossa on turvassa.

Kirjan loppupuolella on matkarunoja. Sieltä tunnistin monia ajatuksia, vaikka en itse matkustelekaan. Silti olen monesti pohtinut samoja asioita kuin Takala runossaan: sokeutuuko oman elinympäristön kauniille asioille, kun ne näkee joka päivä?

Minä tulen kaukaa
ja näen lähelle.
Katson jokaisen kiven muurista.
Katson jokaisen pylvään palatsista.
Katson jokaisen kulman kadusta.

Jos kuljen täällä joka päivä,
kävelenkö vain ohi?
Huomaanko ihmeelliset asiat, 
jos ne ovat vieressä joka päivä?


lauantai 9. joulukuuta 2017

Siivoojan käsikirja

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
(A Manual for Cleaning Women: Selected Stories)
Aula & Co 2017, 292s.
Suom. Kristiina Drews

Lucia Berlinin novellit ovat aivan omaa luokkaansa. Näissä tarinoissa, jotka ovat sotkuinen sekoitus Berlinin omia kokemuksia ja keksittyjä käänteitä, on mainio asenne. Tarinat eivät useinkaan ole iloisia, vaan näissä vilisee rankkoja ja inhottavia asioita. On alkoholismia, katkaisuhoitoja ja epämääräinen aborttiklinikka, on hammaslääkäri-isoisä joka haluaa lapsenlapsensa repivän kaikki hampaat isoisän suusta ja aviomies, joka häipyy kun vaimo alkaa odottaa toista lasta. Silti, kaikista ankeuksista huolimatta, päällimmäiseksi näistä novelleista jää mieleen sisukkuus ja elämänhalu.

"Yhtenä aamuna pesulassa rouva antoi minulle avaimen, ja minä otin sen vastaan. Rouva sanoi, että jos häntä ei jonain torstaina näy, se tarkoittaa että hän on kuollut, ja voisinko minä käydä etsimässä ruumiin. Karmeaa pyytää toiselta sellaista - ja sitä paitsi minun piti torstaisin pestä pyykit."

Luin ensin novellit ja vasta sitten alkusanat, johdannon ja lopun elämäkertaosuuden. Oli samaan aikaan kiehtovaa ja kamalaa huomata, mikä kaikki novelleissa kumpusi Berlinin omista kokemuksista. Berlin oli itsekin alkoholisti, mutta myös arvostettu kirjallisuuden opettaja. Hän oli neljän lapsen yksinhuoltaja ja teki muun muassa sairaanhoitajan töitä elättääkseen perheensä.

Pidin Berlinin novelleista aivan valtavasti. Siivoojan käsikirjassa novelleja on 25 ja olisin helposti voinut lukea vielä tuplasti sen verran. Tai enemmänkin. Toivon hartaasti, että Berlinin tuotantoa suomennetaan lisää. Pian.

torstai 7. joulukuuta 2017

Uncommon type

Tom Hanks: Uncommon Type
Some Stories
Random House Audiobooks 2017, 10h 1min
Lukija: Tom Hanks


Yläasteella väittelin kiivaasti ystäväni kanssa siitä kumpi on parempi näyttelijä, Tom Hanks vai Tom Cruise. Kumpikin pysyi järkähtämättömästi omassa näkemyksessään, minä Hanksin ja ystävä Cruisen kannattajana.

Tom Hanksin novellikokoelma Uncommon Type osui tielleni aivan odottamatta. Heti kun sain edellisen äänikirjan loppuun, siirryin ihan innoissani Hanksin lukemien tarinoiden pariin. En osannut odottaa oikein mitään, mutta yhtään ei tarvinnut pettyä.

Hanksin tarinoissa on luontevuutta, tunnelmaa, yllätyksiä ja miellyttävää vanhanaikaisuutta. 17 novellia ovat keskenään erilaisia, vaikka sama kaveriporukka toimii ainakin kolmen novellin henkilökaartina. Hanks on kokenut ääninäyttelijä ja sen kyllä kuulee. Hänellä on miellyttävä ääni ja taito saada jokaiselle hahmolle omanlaisensa ääni sortumatta ylilyönteihin.

Useita novelleja yhdistää kirjoituskone, sellainen vanha mekaaninen. Tavallaan tällainen yhdistävä elementti voisi helposti tuntua päälleliimatulta, mutta onneksi sellaista ongelmaa ei näiden novellien kanssa synny.

Parhaiten mieleen jäi kokoelman päättävä novelli, jonka nimeä en muista enkä nopealla googlettamisella löytänyt, joka on kuin elokuvakäsikirjoitus. Lukijoita on useita Hanksin toimiessa kertojana ja onpa mukana äänitehosteita ja musiikkiakin. Tarinassa törkeän rikas, omaperäinen liikemies lähtee assistenttinsa kanssa tutustumaan pieneen ja syrjäiseen motelliin.

Uncommon type on ilahduttavan laadukas novellikokoelma. Jos olenkin tipahtanut elokuvamaailman tapahtumista ihan pihalle, voin ilolla liputtaa edelleen Hanksin puolesta.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Benjamin Hawk - Myrsky nousee

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk - Myrsky nousee
Karisto 2017, 192s.

Jes! Benjamin Hawk - Merirosvon oppipoika sai kuin saikin jatkoa!!

Edellisen osan jälkeen Benjamin on palannut Portsmouthiin isoisänsä, äitinsä ja siskonsa luo. Ja setänsä, vaikka häntä Benjamin ei kyllä olekaan kaivannut. Kaupunkiin saapuu merirosvoja jahtaava mies, joka kailottaa suureen ääneen hirttävänsä kaikki merirosvot. Ilmapiiri alkaa muuttua niin uhkaavaksi että isoisä katsoo parhaimmaksi huuhdella kaupungin pölyt kasvoiltaan ja kaikeksi onneksi hän ottaa Benjaminin mukaan pakoreissulleen.

Tässäkin osassa seilataan Karibianmerellä aarteen perässä. Moni vanha tuttu on mukana tässä uudessa seikkailussa ja ehkäpä Benjaminin isänkin olinpaikkaan saadaan selvyyttä!

Aloitimme tämän lukemisen heti tuoreeltaan, mutta lukeminen on venynyt monesta syystä. Syksy ei ole koskaan ollut minulle hyvää aikaa, eikä energiaa ole tahtonut riittää yhteisiin lukuhetkiin edes lapsilla. Hyvin kirja kuitenkin etenee ja pitää otteessaan, hitaallakin lukutahdilla. Ja tietysti loppua kohti lukutahtikin kiihtyi, kun kaikki halusivat tietää miten seikkailu päättyy.

Pidän todella paljon Koskisen tavasta kertoa tarinaa lukijoita aliarvioimatta. Kielenkäyttö on värikästä ja ajoittain rumaakin, mikä merirosvoille hyvin sopii.

Näitä Benjamin Hawk -kirjoja on todella helppo suositella vauhdikasta ja jännittävää lukemista kaipaaville 3-6 -luokkalaisille. Ja tietysti myös meille vanhemmillekin. :)

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Paper Girls vol. 1-3

Brian K. Vaughan: Paper Girls 1-3
Piirrokset: Cliff Chiang
Image Comics 2016-2017

Kaipasin kipeästi jotakin vauhdikasta, laadukasta ja yllättävää sarjakuvalukemista. Sagan perusteella päättelin, että tämä Brian K. Vaughanin käsikirjoittama Paper Girls olisi varmaankin juuri sellaista luettavaa.

Ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1988. Neljä tyttöä pyöräilee aamuyön tunteina jakamassa sanomalehtiä, kun jotakin outoa alkaa tapahtua. Ensin kolme epämääräistä rääsyihin kietoutunutta miehentapaista ryöstää toisen tyttöjen radiopuhelimista. Tytöt lähtevät jäljittämään ryöstäjiä ja päätyvät rakenteilla olevan talon kellariin, jossa suuren kankaan alla nököttää ihmeellinen kone. Pian välähtää outo valo, taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi ja tähdet oudoiksi. Tyttöjä lukuun ottamatta kaikki muut ihmiset tuntuvat kadonneen jäljettömiin. Alkaa hämmentävä, vauhdikas ja pelottava seikkailu, joka ei albumeiden lisääntyessä juurikaan selkene.

Tytöt joutuvat ajasta ja paikasta toiseen, aina uusien haasteiden ja uhkien eteen. Välillä nelikko pysyy kasassa, välillä tapahtuu väistämätöntä hajaannusta.

Sarja jatkuu edelleen ja vähän näiden kolmen albumin perusteella veikkaan, että ainakaan lähiaikoina sarja ei tule loppumaan. Vaughan pyörittelee tyttöjä sellaisella vauhdilla odottamattomasta käänteestä toiseen, että ei tätä tarinaa aivan kokoelma-albumissa tai kahdessa saada tyylikkäästi pääteltyä.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Asterix: Kilpa-ajo halki Italian

Jean-Yves Ferri: Asterix: Kilpa-ajo halki Italian
Piirrokset: Didier Conrad
Egmont 2017, 48s.
Suom. Mirka Ulanto


Kaikki tiet vievät Roomaan, mutta syystä tai toisesta tiet ovat viime aikoina muuttuneet todella huonokuntoisiksi. Teiden kunnosta vastaavaa senaattori Lactus Bifidusta syytetään senaatissa teiden ylläpitoon tarkoitettujen varojen käyttämisestä orgioihin. Lactus Bifidus keksii hätäpäissään Italian halki kulkevat kilpa-ajot, joiden tarkoituksena on todistaa Rooman teiden parhaus. Kilpailuun osallistuu ajajia monelta suunnalta, mutta luonnollisesti huomio keskittyy Rooman ja erään pienen gallialaiskylän edustajiin. Naamiolla kasvonsa peittävä Coronavirus menestyy kisassa ilmiömäisesti, mutta sisulla (ja taikajuomalla) Asterix ja Obelix sinnittelevät mukana kärkikamppailussa.

Didier Conradin piirrokset vetävät hyvin vertoja alkuperäiselle kuvitukselle. Jean-Yves Ferrin käsikirjoitus on ihan kelpo, mutta vähän on tarinassa turhaa kiireen tuntua ja hätäisyyttä. Etenkin albumin viimeisen ruudun juhlapöytään olisin kaivannut edes jonkinlaista nasevaa heittoa lopun napakoittamiseksi.

Kilpa-ajo halki Italian ei tarinana nouse parhaimpien Asterix-seikkailuiden joukkoon, mutta jo pelkästään kuvituksen ansiosta albumi on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Peter Pan

Régis Loisel: Peter Pan
Soaring Penguin Press 2013, 334s.
Käännös: Nicolas Rossert & Paul Rafferty, Nora Golberg ja Cheryl Anderson

Ranskalaisen Régis Loiselin Peter Pan -sarjakuva on paras koskaan lukemani versio Peter Panista. Loiselin versio kuvaa Peterin taustoja ennen Mikä-Mikä-Maata ja valaisee myös muun muassa sitä, miksi Kapteeni Koukulla on koukku käden tilalla ja miksi Peteristä on muodostunut hänelle pakkomielle. Tämän kuuden albumin yhteisniteen lukemalla saa tietää myös sen, mistä Peter Pan sai nimensä.

Olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa suomeksi joskus aiemmin ja nyt siis pääsin lopultakin lukemaan sarjan kokonaisuudessaan. Kiitokset pikkusiskolle, joka luotti siihen, että en tällä kertaa onnistuisi irrottamaan sivuja hänen kirjastaan ja suostui lainaamaan tämän minulle.

Loiselin kuvaama 1800-luvun lopun Lontoo on todella karu ja rujo. Peter kertoo ystävilleen tarinoita rakastavasta äidistä, vaikka kotona odottaa juoppo, raivokas ja rakkaudeton äidinkuvatus. Helinä-keiju näyttäytyy aluksi onnenkantamoisena, sillä hänen avullaan Peter pääsee pois ankeilta kaduilta seikkailuihin ja saa paljon uusia ystäviä. Loppujen lopuksi kirjan ilkein pahis ei kuitenkaan ole kukaan merirosvoista vaan juuri se pieni ja sievä Helinä-keiju, joka on niin häijy julmuri, että Peterin äitikin uhkaa jäädä toiseksi.

Loiselin Peter Pan on kamala. Tässä ei vietetä viatonta ikuista lapsuutta, vaan kahlataan todella karuissa vesissä. Piirrosjälkikin on sellaista, että mitään söpöä on aika turha etsiä. Syystä tai toisesta Loisel on halunnut ympätä tarinaan mukaan myös Viiltäjä Jackin. Tavallaan ilmankin Viiltäjä Jackia olisi pärjätty vallan mainiosti, mutta toisaalta pidin tavasta, jolla Loisel antaa ymmärtää, kuka noiden murhien takana oli.

Tämä versio Peter Panista ei sovi missään nimessä lapsille, mutta näin aikuiselle kirja on kyllä todella huimaava kokemus.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Augustus

John Williams: Augustus
(Augustus, 1971)
Bazar 2017, 429s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Rakastin John Williamsin Stoneria ja ihastuin myös hänen toiseen romaaniinsa Butcher's Crossingiin. Oli selvää, että haluan lukea tuoreeltaan myös Williamsin viimeiseksi jääneen teoksen, Augustuksen, heti sen ilmestyttyä.

Aloitin kyllä Augustuksen heti kun sen sain, mutta kovasta yrityksestä huolimatta en meinannut millään päästä tarinaan sisään. Lopulta luovutin. Näin puolisen vuotta myöhemmin sisuunnuin ja päätin, että nyt tämä on luettava vaikka väkisin. Tällä kertaa osasin valmistautua hitaaseen alkuun, mutta yllättävän äkkiä juoni pääsikin jo kunnolla vauhtiin.

Augustuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari 33-vuotiaana. Tämä kirja on eräänlainen kirjemuotoinen elämäkerta miehestä, joka kylmän viileästi raivasi tiensä Rooman hallitsijaksi. Ääneen pääsevät Augustuksen läheiset, vihamiehet, sukulaiset ja monet muut aikalaiset, harvemmin mies itse.

Tekstit eivät ole kronologisessa järjestyksessä ja Augustuksella tuntuu olevan niin monta nimeä, etten aina ollut varma, puhutaanko hänestä vai jostakusta muusta. Vauhtiin päästyäni tuntui kuin olisin lukenut aitoja asiakirjoja ja tavallaan niin teinkin, sillä Augustus perustuu vahvasti todellisiin tapahtumiin, henkilöihin ja asiakirjoihin.

Augustus on hieno romaani, joka tahmeasta alustaan huolimatta lunasti sille asettamani korkeat odotukset.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Joe Speedboat

Tommy Wieringa: Joe Speedboat
(Joe Speedboat, 2005)
Avain 2008, 304s.
Suom. Titia Schuurman

Lokakuun lopulla Kirsi kertoi kirjanurkassaan unohdetuista kirjoista kustantamoiden näkökulmasta. Kiinnostuin Kirsin bloggauksen perusteella hollantilaisen Tommy Wieringan kirjasta Joe Speedboat. Olisin ostanut kirjan omaksi, mutta tätäpä onkin ihan turha etsiä nettikirjakaupoista, joten käännyin kirjaston puoleen.

Joe Speedboat saapuu Lomarkin kylään ryminällä. Perheen muuttoauto karauttaa suoraan erään talon olohuoneeseen ja samassa rytäkässä Joen isä kuolee. Pian Joen saapumisen jälkeen ennen niin rauhallisessa kylässä alkaa tapahtua erilaisia räjähdyksiä. Tarinaa kertoo pyörätuolista käsin Fransje, joka pääsee viimein palaamaan kouluun vakavan onnettomuuden ja pitkän sairaalajakson jälkeen. Fransje, Joe, Engel ja Christof muodostavat hyvin rosoisen kaveriporukan. Joe on porukalle eräänlainen pomo, tai ainakin hän saa ne hulluimmat ideat. Hänen ideansa lentokoneen rakentaminenkin on.

Kirjan aikana aikuistuvista pojista lukijalle läheisimmiksi tulevat selkeästi Joe ja Fransje. Engelin ja Christofin merkitys vähenee vuosien edetessä. Joe on sellainen heppu, ettei hänestä ota selvää kukaan, tuskin edes hän itse. Hänellä riittää toinen toistaan omalaatuisempia ideoita ja virtaa toteuttaa ne kaikki.

Tämä kirja kyllä todellakin ansaitsisi nousta unohduksen alhosta. Wieringan kertomus Titia Schuurmanin taitavana käännöksenä on kerta kaikkiaan virkistävä kokemus kaikessa päättömyydessään. Joe Speedboat ei ole mikään hupsu hyvänmielenkirja, vaikka huumoriakin tästä kirjasta löytyy. Jokin tässä kaikessa sekalaisuudessa muistuttaa (varhaisesta) John Irvingistä. Moottoripyörien sijaan tässä ajetaan lentokoneella ja tuunatulla kaivurilla, eikä tässä kirjassa näy karhujakaan, mutta omalaatuisia henkilöitä, erikoisia kuolinsyitä ja vimmaista nuoruutta kyllä.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Himmelin harmonia

Eija Koski: Himmelin harmonia
Maahenki 2017,87s.

Tänäkin syksynä olen tiiraillut teiden varsia sillä silmällä, että löytyisiköhän jostakin himmeliin sopivaa heinää. Näin kaupungissa on ihan turha haaveilla aidosta oljesta, mutta onneksi on olemassa muitakin himmeleihin sopivia heiniä. Ja onhan sitä materiaalia taas kertynyt.

Eija Kosken uusimmassa himmeli-kirjassa, Himmelin harmonia, esitellään jälleen hienoja ja persoonallisia himmelimalleja. Kirjan alun tekstiosiot puheineen himmelin pyhyydestä, materiaalin pyhyydestä ja himmelin pyhästä levollisuudesta eivät oikein olleet minun makuuni. Luonnollisesti pidän himmeleitä arvossa, mutta en osaa ajatella niitä mitenkään pyhinä. Minä näen himmelit ihanina ja upeina taidonnäytteinä. Uudet, persoonalliset ideat ihastuttavat, mutta mitään harrasta en himmeleihin liitä.



Tämän kirjan malleista olen toteuttanut himmeli-korvakorut. Tosin en tehnyt niistä neliöön pohjautuvia, vaan viisikulmioon pohjautuvat, sillä se on perusmuodoista eniten mieleeni.

Pidän näistä ihan valtavasti, sillä ne sopivat yhtä hyvin arkikäyttöön kuin juhliinkin, eivätkä paina käytännössä lainkaan. Liotin näitä ohjeen mukaisesti liima-vesi-seoksessa yön yli, minkä pitäisi kovettaa olki (tai tässä tapauksessa heinä) huomattavasti tavallista lujemmaksi.



Ihastuin ensinäkemältä tuohon kannessa näkyvään Asanoha-malliin. Minusta se sopisi mustista pilleistä tehtynä täydellisesti koristamaan makuuhuoneen valkoista seinää, mutta toistaiseksi en ole saanut miestä innostumaan ajatuksesta. Ehkä vain teen Asanohan ja näytän, miten hyvältä se näyttäisi.



Tällä hetkellä teen Äiti maa -himmeliä. Se koostuu neljästä eri kerroksesta, jotka on yhdistetty toisiinsa kulmista.Valmiina on vasta kaksi ylintä kerrosta, mutta tästä tulee varmasti todella näyttävä.

Himmelin harmonian malleista löytyy muutamia melko helppoja, mutta enimmäkseen kirjan ohjeet sopivat perusasiat jo osaaville.



sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Velhon morsian 1-5

Kore Yamazaki: Velhon morsian
(Mahoutsukai no Yome, 2014-2016)
Punainen jättiläinen, 2017
Suom. Antti Valkama

15-vuotias japanilaistyttö kaupataan erikoisessa huutokaupassa viidellä miljoonalla. Tyttö on sleigh peggy, ihminen joka näkee keijuja ja haltijoita. Tietämättään hänellä on myös erikoisia voimia. Tytön ostaa Elias, pääkallopäinen olio, joka on jotakin velhon ja ihmisen väliltä. Hän antaa tytölle nimen Chise ja ottaa tämän oppilaakseen, josta on myöhemmin tuleva hänen vaimonsa.

Näissä sarjan viidessä ensimmäisessä osassa Chise opettelee käsittelemään omia voimiaan sekä ymmärtämään kaikkia niitä lukuisia uusia hahmoja keijuista hirvittäviin pahiksiin. Chiselle magian käsitteleminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä hänen on vaikea säädellä sen määrää. Mitä niihin kaikkiin erikoisiin olentoihin tulee, myös Elias on Chiselle pitkälti iso kysymysmerkki.

Sarjan piirrosjälki on miellyttävää, joskin ajoittain mangalle tyypillisesti turhankin söpöä ja välillä makuuni liian pornoa. Jälkimmäisestä esimerkkinä olkoon Leannan sith, eräänlainen vampyyri, joka imee uhristaan verta ja antaa vastalahjaksi miehelle lahjakkuutta jossain asiassa. Leannan sithillä on hillittömät rinnat pikkuriikkisissä rintsikoissa ja jalassa niin minimaaliset pikkuhousut, että luultavasti ne pysyvät paikoillaan vain jonkin taian avulla.

Tapahtumat sijoittuvat pääosin Englantiin, vaikka toki välillä sujahdetaan aivan toisenlaisiin maailmoihin.Ehkä silti juuri tämä englantilais-japanilainen yhdistelmä tekee tarinasta tunnetasolla jähmeän. Vaikka Elias ja Chise tuntevat kuuluvansa yhteen, en minä kokenut näiden kahden väliltä löytyvän oikein minkäänlaisia tunteita. Kumpikaan ei liikoja puhu tai kysele, vaan pohtii asioita itsekseen.

Parasta tässä sarjassa on monet pienet tarinat varsinaisen tarinan sisällä. Erityisesti pidin, julmuudestaan huolimatta, tarinasta nuorukaisesta joka yritti ilkeän  kiertävän taikurin ohjeilla pelastaa sairaalloisen vaimonsa.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Selvät sävelet, Jeeves

P.G. Wodehouse: Selvät sävelet, Jeeves
Jeeves tarinoita 6
Teos 2017, 445s.
Suom. Kaisa Sivenius

Tämä blogiteksti voisi alkaa sellaisella ihastuneella huokauksella, josta heti kuulisi, että voi miten oli ihanaa tavata jälleen vanhoja tuttuja.

P.G. Wodehousen Jeeves-tarinat ovat aina yhtä ilahduttavia ja niillä on minuun piristävä vaikutus. Lukiessa näen tietenkin Jeevesin Stephen Fryna ja Bertie Woosterin Hugh Lauriena ja nautin suuresti tästä päänsisäisestä televisio-ohjelmasta.

Selvät sävelet, Jeeves on kuudes Jeeves-tarinoita sarjan kirja. Kahdeksassa novellissa ja yhdessä pienoisromaanissa Bertie onnistuu järjestämään itsensä pulaan jos toiseenkin ja yhtä monta kertaa järkähtämätön Jeeves pelastaa nuoren herrasmiehen pulasta. Useasti ongelmia aiheuttaa nuori nainen, joka syystä tai toisesta haluaa naimisiin Bertien kanssa. Yleensä syynä ei ole tunteiden palo, vaan esimerkiksi se, ettei se mieluisin vaihtoehto kenties olekaan suostuvainen neitokaisen määräiltäväksi.

Kaisa Siveniuksen suomennosta on ilo lukea. Tarinat kulkevat sujuvasti, eikä näitä oikein hymyilemättä voi lukea. Vallan mainio kirja, suosittelen!

torstai 23. marraskuuta 2017

Suuri lapaskirja

Jorid Linvik: Suuri lapaskirja
45 hauskaa ohjetta
Sitruuna kustannus 2017, 215s.
Suom. Kaija Koirikivi


Jorid Linvikin Suuri Lapaskirja on upea sisarteos Suurelle sukkakirjalle. Kirjan 45 mallia esitellään sekä sanallisesti että kuvallisesti ja ohjeita on helppo seurata, kunhan saa kirjan pysymään auki. (Pyykkipojista on tähän ongelmaan hyvä apu: rivi pyykkipoikia kiinni sivun laitaan ja jo vain pysyvät kannet auki.)

Lapaskirjan malleista löytyy kirjoneulelapasia yhtä lailla lapsille ja aikuisille. Kokotaulukot ovat selkeitä, joten oikean kokoisten lapasten valmistaminen on helppoa, kunhan muistaa tarkistaa oman neulontakäsialansa.


Ensimmäiseksi päätin neuloa lapaset kummitytölle. Tässä kohtaa voin kertoa, että en tehnyt mallitilkkua ja lapasista tuli hurjan paljon isommat kuin mitä kuvittelin. Kummityttö täyttää pian vuoden, mutta luulen että nämä lapaset ovat sopiva lahja vasta kolmen vuoden kuluttua... Kuten hailakasta kuvasta näette, tein myös sen virheen, että en valinnut lankoja, joiden värien välillä olisi riittävästi kontrastia. Pikkuketut  ja kämmenpuolen käpäläkuvio ovat kyllä olemassa, mutta turhan haaleina. No, virheistä oppii.

Ehkä parasta Linvikin malleissa on se, että näissä ei  pääse syntymään pitkiä langanjuoksuja. Langan sitominen työn taakse on ainakin oman kokemukseni mukaan aika hidasta, joten on mainiota kun sellaista ei tarvitse tehdä kuin hyvin harvoin.

Suuri lapaskirja on oiva valinta kirjoneuleista pitävän himoneulojan pukinkonttiin.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
(The Ministry of Utmost Happiness, 2017)
Otava 2017, 477s.
Suom. Hanna Tarkka

Arundhati Royn ensimmäinen kirja, Joutavuuksien jumala, teki minuun suuren vaikutuksen kaksi vuosikymmentä sitten. En muista kirjan sisällöstä juuri mitään, mutta edelleen jo kirjan ajattelemisesta tulee sellainen jännä "että tällaisiakin kirjoja on!" -tunne. Harmittelin silloin tällöin sitä, ettei Roylta ilmestynyt lisää kirjoja ja kylläpäs olikin huima yllätys, kun sellainen aivan yhtäkkiä ilmestyikin.

Äärimmäisen onnen ministeriö on siis Arundhati Royn toinen kirja. Se on huumaavan täynnä ihmisiä ja ihmissuhteita, Intiaa, uskontoja, kasteja, taisteluja, konflikteja, uskoa parempaan ja vaikka mitä muuta.

Lukuisista henkilöistä keskeisin on Anjum, Aftab-nimiseksi pojaksi syntynyt mutta sittemmin Haaveiden talon asukkaaksi liittynyt hijra, jonka ympärille muiden kirjan henkilöiden tarinat tavalla tai toisella kietoutuvat. Hijrat ovat kolmannen sukupuolen edustajia, jotka muodostavat oman alakastin.

Royn kerronta on poukkoilevaa, kiertelevää ja kaartelevaa, laveaa ja runsasta. Kronologiasta voi vain haaveilla ja välillä täytyi pinnistellä ihan tosissaan, että pysyi kärryillä siitä mihin kohtaa aikajanaa tapahtumat sijoittuvat. Äärimmäisen onnen ministeriö pitää sisällään niin monta aihetta aina muunsukupuolisista Kashmirin alueen itsenäisyyshaaveisiin ja kaikkeen siltä väliltä, että ihan pakahduttaa. Jälkikäteen ei voi kuin ihmetellä, että kaikki se runsaus ihan todella mahtuu yksien kansien väliin.

Kirjan kaksi viimeistä lukua kuuntelin äänikirjana automatkalla. Valitsin englanninkielisen version, silläArundhati Roy lukee kirjan itse, mikä tuo kuuntelukokemukseen lisää hienouspisteitä. Toki kielen vaihtaminen kesken kirjan vaati hieman sopeutumista, mutta nopeasti palaset loksahtelivat paikoilleen. Royn lausumana urdun ja/tai hindin kieliset runot heräsivät eloon aivan erilailla kuin itse luettuina.

Kaikessa paljoudessaan ja kiemuraisuudessaan Äärimmäisen onnen ministeriö on hivenen tavallista enemmän keskittymistä vaativaa luettavaa, mutta ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Giant Days vol. 1-5

Giant Days volumes 1-5
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Lissa Treiman & Max Sarin
Boom! Box 2016-2017


Yhden Lumberjanes-sarjakuvan lopusta löytyi  Giant Days -sarjan ensimmäinen luku. Luin näytteestä vain ensimmäisen sivun ja pidin sekä piirrostyylistä että hahmoista niin paljon, että tilasin ensimmäisen albumin omaksi. Sen luettuani tilasin neljä seuraavaa ja voin todeta, että oli kyllä hyvä hankinta.

Daisy, Susan ja Esther ovat ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat sattumalta päätyneet kämppiksiksi opiskelija-asuntolassa. Mikään muu näitä tyttöjä ei yhdistäkään, mutta silti heistä on muodostunut tiivis ja persoonallinen kolmikko.

Daisy on isoäitinsä kasvattama suloisen viaton kiltti tyttö. Lääketiedettä opiskeleva Susan on ärhäkkä tapaus, jolta ei mielipiteitä tai kykyä niiden ilmaisemiseen puutu. Esther taas on vaatteita rakastava goottityttö, jolle opiskelu on täysin toissijainen asia.

Tykkäsin näistä sarjakuvista valtavasti. Lissa Tremainen (ensimmäisessä albumissa) ja Max Sarinin kuvitus (kaikissa muissa) on luontevaa ja ilmeikästä. Mitään yhtenäistä juonikuviota sarjassa ei ole, vaan pääasiassa seurataan erilaisia sattumuksia opiskelijatyttöjen elämässä. Näiden viiden ensimmäisen albumin aikana vierähtää se ensimmäinen yliopistovuosi ja käväistään kesäfestareilla. Sieltä muuten silmiin osui hauska pieni yksityiskohta! Selkeästi festarijoukossa on mukana suomalaisia ainakin yhden kynnysmaton verran!



Sarja jatkuu edelleen, mistä olen hyvin iloinen. Hymyilyttää ajatuskin siitä, että jossain vaiheessa pääsen lukemaan lisää Giant Dayseja.