Sivut

lauantai 31. lokakuuta 2020

Hulluna kirjoihin

 

Annie Austen: Hulluna kirjoihin
Mitä kirjahyllysi sinusta kertoo?
Minerva 2020, 204s.
Suom. Sirpa Saari

 

Toisinaan sitä kaipaa ihan hirveästi kirjapuhetta. Jos ei pääse juttelemaan kenellekään kasvotusten, niin tämä Annie Austenin Hulluna kirjoihin -kirja on kyllä aika oivallista korviketta.

Austen on koonnut pieneen kirjaseensa erilaisia sitaatteja kirjoista ja lukemisesta, lyhyitä listoja muutamien tunnettujen henkilöiden kirjahyllyjen sisällöstä, erilaisia kirjalistoja ja muuta kirjapuhetta. Hän muun muassa kirjoittaa kirjahyllyistä ja kertoo, että maailman suosituin kirjahylly on Ikean Billy. Minullakin on niitä!

Austen kertoo kirjojen keräilijöistä, joista osa ei ole ollut lainkaan maltillisia harrastuksessaan vaan muutamille kirjojen keräily on koitunut ihan kirjaimellisesti kohtaloksi. Samalla selviää, minkä suuruisia kotikirjastoja joillakin kirjaintoilijoilla on ollut - ja voi huokaista helpotuksesta, kun oma kokoelma onkin niihin verrattuna ihan pikkuruinen ja kaikin puolin helposti hallittavissa.

Hulluna kirjoihin on leppoisaa ja kevyttä luettavaa, sellaista lohtuluettavaa oikeastaan. Olisi ollut kiinnostavaa päästä kurkkimaan laajemminkin vaikka Marilyn Monroen kirjahyllyyn, sillä eihän viisitoista kirjaa anna vielä kovin kummoista kuvaa koko kirjastosta. Esimerkiksi omista hyllyistä voisi rajata viiteentoista kirjaan vaikka pelkkää Kalle Päätaloa tai Stephen Kingiä, eikä kumpikaan - tietenkään - tekisi oikeutta koko kokoelmalleni.

torstai 29. lokakuuta 2020

Sarjakuvia

 

Sarah Andersen: Fangs
Andrews McMeel 2020, 100s.


Vampyyri, joka rakastuu ihmissuteen. Siinä Sarah "Aikuisuus on myytti" Andersenin tuoreen sarjakuva-albumin idea. Yksinkertaista, mutta toimivaa. Näin ajattelin, kun kirjan tilasin. 

Fangs on ulkoisesti todella nätti kirja. Syvänpunaiset kangaskannet tuntuvat laadukkailta ja mustat painatukset erottuvat tietysti upeasti. 

Sisältö sitten taas on harmillisen laimeaa. Sarjakuvaromaanin sijaan tarjolla on lyhyitä, korkeintaan kuuden ruudun strippejä, joissa hihitellään parisuhteelle yleensä sekä tietysti vampyyrille ja/tai ihmissudelle parisuhteessa. 

Piirrostyylikään ei nyt sytyttänyt. Hieman animehenkinen tyyli näyttää kalsealta pelkistetyissä ruuduissa. Kynän jälki on ohuen ohutta ja minusta ikävällä tavalla terävää. Lisäksi tekstaus on vähän laiskaa ja epätasaista.

Fangs osoittautui kauniiksi pettymykseksi.

-------------------------------------------------------------

Jen Wang: Stargazing
First Second 2019, 213s.

Christinen vanhemmat tarjoavat piharakennuksen kodiksi Moonille ja tämän yksinhuoltajaäidille. Moon on kiehtova tyyppi. Hänestä kerrotaan monenlaisia huhuja, enimmäkseen aika ikäviä. Christinesta ja Moonista tulee ystävät, eroavaisuuksista huolimatta. Moon kertoo Christinelle suurimman salaisuutensa: toisinaan hänelle ilmestyy taivaallisia olentoja, jotka kertovat ihania asioita ja lupaavat hakea Moonin lopulta luokseen.

Stargazing on enimmäkseen aika herttainen kertomus ystävyydestä ja erilaisuudesta, vaikka Moonin tapauksessa kyse onkin lopulta varsin konkreettisesta asiasta. Christine ihailee Moonia ja on mustasukkainen, kun Moon ystävystyy helposti muidenkin kanssa. 

Jen Wangin piirrostyyli on sievää ja vaivattoman oloista. Albumin runsas mutta kuitenkin hillitty värimaailma sopii tarinaan täydellisesti. Ei Stargazingista mitään suosikkia tullut, mutta ihan kelpo sarjakuva-albumi se on joka tapauksessa.

-------------------------------------------------------------

 

Marta Breen & Jenny Jordahl:
Naiset
150 vuotta vapauden,
sisaruuden ja tasa-arvon puolesta
Sitruuna 2020, 121s.
Suom. Sanna Manninen

Marta Breenin ja Jenny Jordahlin Naiset on tiivis ja helposti lähestyttävä kokoelma lyhyistä kertomuksista, joiden ansiosta naisten asema on tänä päivänä (edes) sellainen kuin se on. On tarvittu hurja määrä rohkeita ja edistyksellisiä naisia raivaamaan tietä miesten hallitsemassa maailmassa, jotta naisille on saatu muun muassa äänioikeus.

Jenny Jordahlin kuvitus on tismalleen minun mieleeni. Ihmishahmot ovat melko pelkistettyjä, mutta hurjan ilmaisuvoimaisia. 

Tämä kirja kannattaa kaikkien lukea.

-------------------------------------------------------------

Emilia Laatikainen: Kadonneet
Suuri Kurpitsa 2020, 64s.

Emilia Laatikaisen esikoissarjakuva-albumi Kadonneet kertoo noin viisikymmennen kadonneen suomalaisen tarinan. Tai no, se on liioitellusti sanottu. Albumissa nimittäin jokaiselle katoamistapaukselle on annettu tilaa yhden A4-sivun verran, eli käytännössä jutut jäävät pintaraapaisuiksi. Kaikkia näitä katoamistapauksia yhdistää se, ettei ketään heistä ole löydetty. Ajallisesti tapauksia on hyvin pitkältä ajalta. Vanhin tapaus taisi olla 1930-luvulta ja tuorein aivan lähivuosilta.

Kadonneet esittelee muun muassa 2006 kadonneen Antti Hanhivaaran tapauksen. Tuo tapaus on jäänyt minullekin mieleen, sillä muistan lukeneeni Hanhivaaran sisaren haastattelun, jossa kävi ilmi lukuisia epäilyttäviä asioita. Sisaren mukaan poliisi ei ole kuulustellut juuri ketään, eikä teletunnistetietoja tutkittu kuten ei myöskään Hanhivaaran auton istuimen rusehtavia läikkiä. Tapaus on monin tavoin epämääräinen ja epäilyttävä, eikä kymmenessä sarjakuvaruudussa mitenkään välity tapauksen lukuisat omituisuudet.

Olen siinä mielessä ollut äärettömän onnekas, ettei kukaan läheinen ole koskaan kadonnut, eikä minun ole tarvinnut jäädä epätietoisuuteen kenenkään kohtalosta. Tätä albumia lukiessa tulikin melkein syyllinen olo. Aivan kuin olisin tirkistellyt toisten ihmisten suruun.

tiistai 27. lokakuuta 2020

Taikuuden talo

Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo
Aula & Co 2020, 266s.
Suom. Terhi Kuusisto



Tänä vuonna Hedy ja spencer joutuvat viettämään joulun John-papan luona isän ja äidin suunnatessa arkeologisille kaivauksille Espanjaan. Äidin isä oli aikuinaan tunnettu taikuri, mutta hän on jättänyt taikatouhut jo vuosikymmeniä sitten. Isoäiti on kadonnut jo lasten äidin ollessa pieni, eikä hänestä ole juurikaan edes puhuttu.

John-papan talo on kolmikerroksinen ja tupaten täynnä toinen toistaan kiehtovampia tavaroita - joihin ei saa koskea. Pappa on muutenkin kovin tarkka siitä, missä lapset saavat liikkua. Ainakaan he eivät saisi mennä siihen makuuhuoneensa viereiseen huoneeseen, jossa he tutustuvat puhuvaan karhuntaljaan ja puhuvaan hirvenpäähän ja jossa valokuvakehyksen pölyiseen pintaan ilmestyy teksti "Etsi minut". 

Hedy ja Spencer alkavat tutkia kadonneen isoäidin tapausta ja tulevat samalla käynnistäneeksi melkoisen tapahtumien vyöryn. Taikuuden talo on nimensä veroinen, niin hyvässä kuin pahassa.

Taikuuden talo on mahtava kirja! Siinä ei ole pitkiä suvantokohtia, vaan tarina etenee sulavasti ja tasaisesti. Jännityskin alkaa heti kirjan ensimmäisillä sivuilla ja jännite pysyy hienosti yllä aivan loppuun saakka. Kirjan maailmassa taikuutta todellakin on olemassa ja se on ilahduttavan monipuolista. Jos tästä kirjasta tehtäisiin elokuva, toivoisin toteuttajaksi Studio Ghibliä. Tv-sarja tästä on jo suunnitteilla!

Kirja on muuten visuaalisesti erityisen sievä: kannessa on kutkuttavan jännittävä tunnelma, joka jatkuu myös kirjankansien sisälehdillä. Suosittelen isosti ja jään innokkaana odottelemaan jatkoa.

 

 

 

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Gregin kirous

Chris Rylander: Gregin kirous
Eeppisten epäonnistumisten sarja 2
Jalava 2020, 333s.
Suom. Kaisa Ranta


Eeppisten epäonnistumisen sarjan ensimmäisessä osassa Greg Belmontille selviää, että hän on itse asiassa kääpiö. Paljon muutakin Gregille uutta tietoa tulee ilmi. Esimerkiksi se, että hänen isänsä ei itse asiassa olekaan matkustellut pitkin maailmaa erilaisten teelaatujen perässä (no, vähän niidenkin), vaan etsimässä galdervatnia. Ai mitä? Taikuutta! Taikuutta on nimittäin pikku hiljaa tihkumassa uudestaan maan pinnalle ja se herättää eloon erilaisia taruolentoja, kuten hiisiä, kivipeikkoja ja lohikäärmeitä. Niin ja sitten on kaikki se juttu haltijoiden ja kääpiöiden huonoista, sotaisista väleistä, mikä on aika epäkäytännöllistä, varsinkin siinä vaiheessa kun Greg saa tietää että hänen paras ystävänsä Edwin on haltija. Vieläpä prinssi.

Gregin kirouksen alussa meno onkin jo melko villiä. Greg on uusien kääpiöystäviensä kanssa määrätty taltuttamaan eräs lohikäärme, ennen kuin se aiheuttaisi kauheita tuhoja. Asiat eivät kuitenkaan etene aivan suunnitelmien mukaan, mutta onko tuo ihmekään, kun kaikki suunnitelmat ovat aika suurpiirteisiä. Gregin isä ei ole ennallaan ja Greg haluaisi lähteä etsimään vastalääkettä, mutta matkassa on lukuisia muttia ja mutkia.

Tässä kirjassa on ihan kaikkea: ystäviä, huumoria, taisteluita, yllättäviä paljastuksia, lisää taisteluita, juonimista ja muutenkin mukavasti vauhtia.

Aloitin Gregin kirouksen lukemisen jo kevättalvella. Sitten kohdalle osui joku kääpiömäisen huonotuurinen perjantai (vaikka kyseessä olikin sunnuntai), koska minuun iski hirveä asentohuimaus. Kirjalle epäreilusti yhdistin sen rajuun huimaukseen ja oksenteluun, joten ehkä ymmärrätte, miksi kirjaan uudelleen tarttuminen ei hirveästi houkutellut. Tai no, se ei ole ihan totta, sillä halusin kyllä lukea tämän jo paljon aiemmin, mutta en halunnut muistella sitä huonovointisuutta. 

Joka tapauksessa, nyt kun viimein luotin tasapainoelimiini riittävästi ja aloitin kirjan uudestaan, se kyllä vei tehokkaasti mukanaan. Jatko-osan pitäisikin ilmestyä jo tänä syksynä, joten ei muuta kuin lukuhousut valmiiksi seikkailun päätöstä varten!



perjantai 23. lokakuuta 2020

Sisareni, sarjamurhaaja

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja
WSOY 2020, 235s.
Suom. Kaisa Kattelus


Korede työskentelee sairaalassa ja haaveilee komeasta ja mukavasta tohtorista. Elämä voisi olla melkein leppoisaa, ellei pikkusisko Ayoola sattuisi olemaan sarjamurhaaja. Kolme miesystäväänsä hengiltä päästänyt Ayoola on häikäisevän kaunis, ja koska perheestä pidetään huolta, on Koredella jo rutinoituneet tavat siivota murhapaikka ja hävittää ruumis.

Nigeriaan, Lagosin suurkaupunkiin sijoittuva tarina on alusta asti aika mukavasti koukuttava. Luvut ovat lyhyitä, joten on helppo jatkaa lukemista vahingossa esimerkiksi kirjan loppuun asti. Oyinkan Braithwaiten kirjoitustyyli on melko pinnallista. Kenenkään tunteita ei jäädä kovin pitkiä aikoja pohtimaan, eikä motiiveja, syitä tai seurauksiakaan. 

Sisareni, sarjamurhaaja ei ole täydellinen kirja, mutta se on viihdyttävä ja nopealukuinen. Braithwaite ei mässäile verisillä yksityiskohdilla ja oikeastaan kirja on "murhatarinaksi" melkeinpä kepeä. Tätä lukiessa ei liikoja tarvitse jännittää, mutta ajoittain sentään tulee epämukava olo.


keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Margarita

Anni Kytömäki: Margarita
Gummerus 2020, 582s.


Senni työskentelee hierojana kylpylässä, jonne osa kesävieraista tulee rentoutumaan, osa hoitamaan terveyttään. Sennin äiti työskentelee samassa kylpylässä ja niin teki isäkin ennen. Senni on enemmän kotonaan luonnossa kuin ihmisten keskellä ja hän haaveileekin lähtevänsä pohjoiseen auttamaan jokihelmisimpukoiden elinpaikkojen kartoittamisessa. 

Sennin tarinan rinnalla seurataan Mikkoa ja Anttia. Mikko on sodassa haavoittunut sotilas, joka toivuttuaan palaa eturintamalle. Antti taas tutkii metsiä ja päättää, missä suoritetaan hakkuita ja minkä verran: sodan jälkeen puulle on kova kysyntä.

Keskeinen rooli on myös jokihelmisimpukoilla.

Kytömäen kerronta on kaunista ja soljuvaa, vaikka tarina itsessään ei mikään kepeä olekaan. Margaritassa kuvataan velvollisuuksia, joita kaikki eivät kykene täyttämään ja maksavat niistä kovan hinnan. Tavallaan tässä kirjassa ei tapahdu paljon mitään, mutta toisaalta tässä tapahtuu kaiken aikaa mullistaviakin asioita. Ihan kuten elämässä tavallisestikin.

En voi olla ihailematta Kytömäen taitoa kuvata 50-lukua niin elävästi ja ohimennen pieniä yksityiskohtia mainiten. Margarita hemmottelee lukijaansa paitsi upealla kielellään, myös sillä, kuinka ihmiset ja heidän elämässään tekemät valinnat kietoutuvat toisiinsa - tai ohittavat toisensa - hienovaraisesti ja sulavasti.

Ulkoisesti hämmentävän hentoisen kirjan sivut on muuten valmistettu ympäristöystävällisimmästä paperista, jota markkinoilta löytyy.

 

 

maanantai 19. lokakuuta 2020

Kirjamessut 2020 ennakkotunnelmia + lippuarvonta!



Tänä vuonna melkein kaikki on mennyt eri tavalla kuin aikaisemmin, eivätkä Helsingin kirjamessut ole poikkeus. Täpötäyden Messukeskuksen sijasta messut toteutetaan verkossa 22. - 25.10.

Osa messuohjelmasta on taltioitu etukäteen, osa tullaan toteuttamaan suorana. Kaikki ohjelma kuitenkin taltioidaan ja materiaali on katsottavissa 8.11. asti, eli halutessaan voi katsoa vaikka kaikki haastattelut - tai katsoa omat suosikkinsa useampaan kertaan.

 

 

Arvon täällä blogissani viisi kokoaikalippua
Helsingin Kirjamessut verkossa -tapahtumaan. 

 

Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tätä postausta ja jättämällä sähköpostiosoitteen, jonka kautta saan yhteyden voittajiin. Liput ovat sähköisiä. Arvontaan voi osallistua tiistai-iltaan 20.10. klo 20.00 asti ja arvon viisi voittajaa.


220.10.2020
ARVONTA ON PÄÄTTYNYT!
Lähetän liput voittajille tämän illan aikana.

--------------------------------------


Itse odotan kirjamessuja vaihtelevissa fiiliksissä.

On mahtavaa, että messut ylipäätään toteutetaan!
Verkon kautta kuulen takuulla, mitä haastatteluissa puhutaan, kun yleinen häly ei peitä puhetta alleen. Todennäköisesti näenkin puhujat paremmin. Koska ohjelma on katsottavissa myös jälkikäteen, pääsen seuraamaan myös päällekkäin meneviä haastatteluja. 

Mutta...
Messut ilman fyysisten kirjojen selailua, kirjaostoksia, satunnaisia kohtaamisia, samanhenkistä seuraa.
Messut pelkältä ruudulta, omassa kodissa, arjen keskeltä. Ei mahdollisuutta uppoutua kirjamaailmaan, kun täytyy huolehtia pyykit ja ruoat, olla läsnä myös perheelle. Ei iltafiilistelyjä hotellilla päivän tapahtumia kerraten ja hankintoja ihaillen. Ei hotelliaamiaista! 

Toki ymmärrän, kuten varmasti kaikki muutkin, että tämä on ainoa mahdollisuus Kirjamessuille tänä vuonna. Tässä säilyvät turvavälit. Ja onhan tämä kukkarolle merkittävästi kivuttomampi vaihtoehto.

Jännittää nähdä, kuinka saavutan messutunnelman tietokoneen ääressä ja päädynkö virtuaalisesti seuraamaan ihan eri ohjelmia kuin alunperin olen suunnitellut. Kirjailijoita lienee turha bongailla omasta olkkarista, eikä kirjoihin saa omistuskirjoituksia, mutta ehkä niiden tilalle ilmaantuu jotain muuta.

Mielenkiintoista messuviikkoa meille kaikille!

lauantai 17. lokakuuta 2020

Runkkarin käsikirja

Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja
Kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi
Into 2020, 312s.
Kuvitus: Alessandra Bernard


Runkkarin käsikirja on reilun kokoinen tietopaketti pornosta, runkkaamisesta, seksuaalisuudesta ja seksuaalisesta itsetunnosta. Takakannessa kirjan kerrotaan sopivan kaikille, mutta se on selkeästi suunnattu nuorille aikuisille. Vaikka kirjan sisältö sinänsä voisi antaa uutta tietoa iäkkäämmillekin lukijoille, on Mikkolan kirjoitustyyli lähes luotaantyöntävää. Puhekielisyys on sinänsä ok, mutta kun lukee 300+ sivua siitä, kuinka jotkut fiilaa just tällasta jynkkymatskuu, niin ei se oikein uppoa. 

No, kun tekstin tyyliin turtui, niin saihan tämän luettua. Kirjan loppupuolen pornojutut olivat kiinnostavia, mutta olisin mielelläni lukenut enemmänkin pornon kulttuurisista eroista: mikä kiinnostaa missäkin päin maailmaa ja miksi.

Ehkä kirjan tärkeimmäksi anniksi koin sen, että siinä muistutetaan moneen kertaan omista rajoista, mutta myös siitä, ettei toisen seksuaalisia kiinnostuksen kohteita tulisi mollata. Kenenkään ei tarvitse suostua mihinkään sellaiseen, mikä ei itseä innosta, mutta toisen mieltymyksiä ei silti kuulu mollata. 

Hienoa, että näistäkin aiheista on nyt tarjolla suorapuheinen tietokirja - harmi ettei se puhe ole yleiskielistä.

torstai 15. lokakuuta 2020

Hyvät aikeet

 

Mari Manninen: Hyvät aikeet
Miksi autamme ja mitä siitä seuraa?
Atena 2020, 227s.


Äkkiseltään on helppo kuvitella, että auttaminen on aina hyvä asia. Mutta edes auttamisesta ei seuraa väistämättä tai pelkästään hyvää. Myös auttamisen motiiveja kannattaa pysähtyä pohtimaan. Toimittaja Mari Manninen kirjoittaa vetävästi auttamisen monista muodoista ja auttamiseen liittyvistä haasteista. Miksi romanikerjäläisen näkeminenkin saattaa ärsyttää enemmän kuin herättää autaamisenhalua - ja miksi on yksiselitteisen väärin edes puhua romanikerjäläisistä?

Hyvät aikeet käsittelee paitsi auttamisen motiiveja, myös auttamisen kulttuurisia eroja. Beninissä pyydetään apua ja avustuksia ja myöskin odotetaan hyväosaisemman auttavan. Kiinassa hyödynnetään verkostoja varsin auliisti, mutta pidetään myös tarkasti muistissa ketä on autettu, jotta "auttamistilit" voidaan myöhemmin tasata. Toiset tekevät hyväntekeväisyystyötä pelastaakseen Viipurin koirat, toiset tekevät hyväntekeväisyysmatkoja orpokoteihin.

Missä kohtaa auttaminen muuttuu ongelmaksi? Ihannetapauksessa ei tietenkään missään vaiheessa. Manninen avaa kuitenkin esimerkiksi ns. orpokotiturismia. Orpokotejakin toki voi auttaa, mutta auttajan olisi hyvä tehdä taustatyönsä huolella. Esimerkiksi jos orpokoti antaa ilman taustatutkimusta avustajan ulkoilla lasten kanssa, pitäisi hälytyskellojen soida. Ylipäätään jatkuvasti vaihtuvat aikuiset voivat olla lapsille enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Puhumattakaan siitä, että osa orpokodin lapsista ei ole orpoja laisinkaan.

Mannisen kirjoitustyyli on erittäin lukijaystävällistä. Hän pistää itsensä peliin, mikä tekee tekstistä ikään kuin helpommin nieltävää. Mikäli kirjoittaja keskittyisi kertomaan epäkohdista ja auttamisen oikeista tavoista, olisi lopputulos helposti paasaava. 

Hyvät aikeet on koukuttavaa luettavaa, joka pistää ajattelemaan. Toivottavasti myös toimimaan.


 

 

tiistai 13. lokakuuta 2020

Vieraskynä: My Hero Academia

 

Kohei Horikoshi: My Hero Academia
Sangatsu Manga



Olen lueskellut jonkin verran mangaa ja tätä My Hero Academiaakin kahden ensimmäisen osan verran. Siinä missä minulle sarjan menossa mukana pysyminen tuotti haasteita, poika on tästä ihan tohkeissaan. Kahdeksatta luokkaa käyvä esikoinen on lukenut sarjan kaikki suomennetut osat, ensimmäiset useampaan otteeseen.

Nyt onkin blogini ensimmäisen vieraskynä-postauksen vuoro ja annetaan puheenvuoro - tai siis näppis - 14-vuotiaan pojan haltuun!

My Hero Academia -sarjan tarina alkaa siitä, kun uutiset kertovat vauvasta, joka hehkuu ja jolla myöhemmin havaittiin olevan supervoima jota kutsutaan oikuiksi. Tapaukset liisääntyivät, kunnes noin 80%:lla oli jonkin sortin oikku. Kaikki eivät kuitenkaan käyttäneet oikkuaan oikeudenmukaisesti. 

Sarjassa seurataan poikaa nimeltä Izuku Midoriya, joka menestyy koulussa mutta hänellä ei ole minkään sortin oikkua. Eräänä päivänä hän kuitenkin oikuttomana yrittää pelastaa luokkakaverinsa Bakugo Kacchanin, joka on kiusannut Izukua eskarista asti, roiston kynsistä, mutta tuleekin itse pelastetuksi Bakugon kanssa. Pelastajana oli sankari numero yksi, All Might. Tämän jälkeen All Might on vaikuttunut ja haluaa Izukun saavan hänen oikkunsa. 

Oma suosikki hahmoni on varmaan Izuku, koska häneen on itseni helppo samaistua. Piirrostyyli on hieno ja yksinkertainen, ei paljon yksityiskohtia mutta niitäkin on. Taisteluissa on helppo huomata mitä tapahtuu, koska piirroksissa ei ole mitään ylimääräistä taustan lisäksi. 

Parasta sarjassa on Izukun sinnikkyys ja tunteellisuus:

 jos hän ei olisi ollut sinnikäs hän ei olisi päässyt niin pitkälle. Mieleen painuvinta sarjassa on Izukun ihailu sankareita kohtaan ja hänen unelmansa tulla sankariksi numero yksi.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Laiton lapsi

 

Trevor Noah: Laiton lapsi
Atena 2020, 358s.
Suom. Jaana Iso-Markku


Katson hyvin vähän televisiota ja ilmeisesti seuraan viihdemaailman uutisiakin lähinnä silmät kiinni, sillä Trevor Noah ei ollut minulle entuudestaan tuttu nimi. Hänen muistelmateoksensa Laiton lapsi alkoi kuitenkin kiinnostaa heti kun siitä kuulin.

Noah syntyi Etelä-Afrikassa vuonna 1984. Hänen äitinsä on musta ja isänsä valkoinen, minkä ei pitäisi olla iso juttu, mutta tuolloin ja tuolla todellakin oli sitä. Etelä-Afrikan laki kielsi eri rotuisten ihmisten välisen seksin, joten lisääntyminen se vasta epätoivottua olikin. Noah kirjoittaa sulavasti ja ihmeen kevyestikin kasvuvuosistaan haastavissa oloissa. Noah oli äitiään huomattavasti vaaleaihoisempi, eivätkä he näin ollen voineet näyttäytyä julkisilla paikoilla kahdestaan. Isää ei saanut kutsua isäksi muiden kuullen. Myöhemmin Noahille tuotti haasteita löytää oma paikkansa koulun eri porukoiden keskellä, sillä värilliseksi luokiteltavasta ulkonäöstään huolimatta hän identifioi itsensä mustaksi.

Trevor Noahin lapsuus on ollut monin tavoin erikoinen, erityinen ja täynnä erilaisia haasteita. Helpolla ei ole päässyt hänen äitinsäkään, Patricia Nombuyiselo Noah, joka onkin kirjassa näyttävästi esillä - ja ihan aiheesta. Patricia Noah ei tyytynyt elämään odotusten ja määräysten mukaan, vaan hän otti jo nuorena elämänsä omiin käsiinsä. 

Tätä kirjaa lukiessa piti monta kertaa pysähtyä ajattelemaan sitä, ettei kirjan tapahtumista oli kulunut kovin pitkää aikaa. On hämmentävää tajuta, ettei apartheid ole erityisen vanha juttu vaan minuakin nuoremmat ovat joutuneet elämään niiden typerien sääntöjen keskellä.

Laiton lapsi on vetävästi kirjoitettu ja taidolla suomennettu teos, joka imaisee lukijan helposti maailmaansa. Vaikka kirjassa kuvataan paljon ankeita ja kauheita asioita, Noahin kertojanääni on humoristinen. Kaikesta ei hänkään väännä vitsiä, joten huumori ei lipsahta mauttomuuden puolelle.

Kirjasta on jo tekeillä elokuva, jota jään mielenkiinnolla odottamaan.

perjantai 9. lokakuuta 2020

Portugali

Cyril Pedrosa: Portugali
WSOY 2020, 261s.
Suom. Saara Pääkkönen

Simon Muchat työskentelee taideaineiden opettajana. Hän on julkaisuut pari kirjaakin, mutta viimeisimmästä on jo pitkä aika. Mikään ei inspiroi, eikä Simon ole saanut aikoihin piirrettyä mitään kelvollista. Loppuun palanut Simon ei jaksa suuremmin kriisiytyä edes parisuhteen päättymisestä: koko elämä tuntui jo valmiiksi raskaalta. Omaksi yllätyksekseen Simon lähtee serkkunsa häihin Portugaliin, vaikka ei ole ollut tekemisissä sukulaistensa aikoihin. Eikä isovanhempien kotimaahankaan ole päässyt syntymään kummoista tunnesidettä. Käy niin, että Portugali yllättää Simonin.

Portugali on jo esineenä todella kaunis. Se on kookas, jykevä ja painojälkikin on laadukasta. Pedrosan piirrostyylit pääsevät oikeuksiinsa albumissa, jossa hienoisilla piirrosjäljen eroilla ja värimaailmoilla erotetaan eri aikakaudet ja eri kertojat. Kirjan värimaailma onkin erillisen maininnan arvoinen: vaikka luin tätä ankeassa syyssäässä, kirjasta hohkasi Portugalin kesän lämpö. 

Tarinaltaan tämä sarjakuva-albumi on tavallaan tapahtumaköyhä, mutta toisaalta tässä on koko ajan jotakin meneillään. Verkkainen tahti sopii Simonin hahmoon täydellisesti, sillä eihän uupunut ihminen todennäköisesti jaksaisikaan vouhkata menemään siellä täällä.

Cyril Pedrosan Portugali on rauhoittava ja toiveikas. Se on kaunis ja lämmin ja saa kaipaamaan omaa sukua.




keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Noidan käsikirja: Aaveet

Christopher Maynard: Noidan käsikirja: Aaveet
Tammi 2020, 80s.
Suom. Antti Hulkkonen


Pari vuotta sitten Tammi julkaisi uudestaan Noidan käsikirjan, jota oli vaikea saada käsiinsä edes kirjastoista - kirjat kun olivat mystisesti katoilleet (todennäköisesti liian ahneiden lukijoiden matkaan). Nyt syksyllä ilmestyi Noidan käsikirjan "salattu jatko-osa", Aaveet.

Aaveet on vain 80-sivuinen pieni kirjanen, jonka ulkoasu ja taitto on aivan samaa sarjaa edeltäjänsä kanssa. Sisällössä ei sen sijaan ole merkittävää päällekkäisyyttä. Kirjassa kerrotaan eri aavetyypeistä, aaveiden tehtävistä, eri puolilla maailmaa kerrotuista aavetarinoista, annetaan vinkkejä aaveen metsästykseen ja paljastetaanpa muutamia huijauksiakin. Kirjan lopussa on lyhyt sanasto, joka on kuitenkin harmillisen kömpelö. Ihanko totta hirsipuuhaamu ja tienristekysen aave pitää selittää auki sanastossa?

Siinä missä Noidan käsikirjan kummitusosuus saa minut edelleen säpsähtelemään, Aaveet lähinnä nauratti. Luulen, että koska tähän kirjaan ei ole päässyt syntymään vahvaa tunnesidettä lapsena, eikä se siksi päässyt nauttimaan minkäänlaisesta nostalgiakertoimesta, jäi koko lukukokemus valjuksi. 

Mutta vaikka tämä ei nyt saanutkaan minussa aikaan samanlaisia väristyksiä kuin odotin, niin onhan tämä silti mainio kirjanen. Toivottavasti lapset löytävät tämän ja innostuvat aaveista.

maanantai 5. lokakuuta 2020

Juice puhuu. Kootut muistelmat vol. II

 

Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius:
Juice puhuu. Kootut muistelmat vol. II
Into 2020, 324s.


Tässäpä kirja, joka tuli luettua tismalleen oikeaan aikaan. Keskittymiskykyni ei ole ollut paras mahdollinen, joten tällainen varsin lyhyin luvuin etenevä haastattelu toimi loistavasti: ei tarvinnut pinnistellä minkään laajemman juonen muistamisen kanssa tai ylipäätään pitää mielessä, mihin jäinkään.

Juice puhuu -muistelmat pohjautuvat Waldemar Walleniuksen ja Harri Tuomisen radio-ohjelmasarjan Juice 40 haastattelunauhoihin. Tekstistä on karsittu haastattelijoiden osuudet lähes kokonaan pois, mikä vaati totuttelua ensimmäistä osaa lukiessa. Tämän kirjan kohdalla tyyli oli jo käynyt tutuksi, joten mitään alkukankeutta ei ollut havaittavissa.

Ensin käsittelyyn pääsee Kuusessa ollaan -albumi ja jälleen edetään julkaisujärjestyksessä aina Radioaktiivisten marssi -singleen. Juttu - tai siis teksti - luistaa vaivattomasti ja enimmäkseen pysytään asiassa eli Leskisen tuotannossa. 

Osan kirjasta kuuntelin äänikirjana. Syy oli täysin käytännöllinen: halusin jatkaa kirjan lukemista, mutta halusin myös koota uudet vaatekaapit välittömästi, eikä jälkimmäinen olisi onnistunut kirja kourassa. Pemo Ojala oli hyvä valinta lukijaksi!

Suosittelen tätä ja aiempaakin osaa kaikille Leskisen tuotannosta kiinnostuneille.

perjantai 2. lokakuuta 2020

Spiritistinen istunto

 

Marjo Kaartinen: Spiritistinen istunto
SKS 2020, 245s.


1800-luvun lopulla Euroopassa innostuttiin magiasta, okkultismista ja vaihtoehtoisesta hengellisyydestä. Myös Suomessa otettiin varsin innokkaasti vastaan Madame d'Espérance, brittitaustainen meedio, jonka spiritistisissä istunnoissa nähtiin valkoisia, huntumaisiin vaatteisiin pukeutuneita henkiä ja koettiin tyhjästä ilmestyvien käsien kosketuksia. Aivan kaikki eivät tietenkään uskoneet Madame d'Espérancen maagisiin kykyihin, mutta Madame d'Espérance itse seisoi kykyjensä takana niin vahvasti, että salli istunnoissaan tehtävän erilaisia tarkkailuja.

Madame d'Espérancen ja hänen kaltaistensa meedioiden lisäksi liikkeellä oli myös antispiritistejä. Sellainen oli esimerkiksi tanskalaissyntyinen Faustinus Capriello, jonka esityksissä tapahtui monenlaisia käsittämättömiä asioita, mutta joita Capriello ei väittänyt yliluonnollisiksi. Päin vastoin, hän kertoi avoimesti tekevänsä vain temppuja, ei vain halunnut paljastaa kuinka hän ne toteutti.

Marjo Kaartisen Spiritistinen istunto on mielenkiintoinen kuvaus erikoisesta ilmiöstä ja aikakaudesta. Kirjan lopussa on melkein 50 sivua alaviitteitä ja laaja lähdeluettelo, eli taustatyö on tehty tarkasti. Mutta vaikka aihe kiinnosti minua todella paljon, lukeminen oli työlästä. Teksti tuntui kankealta ja takkuiselta, vaikka en missään vaiheessa saanutkaan kiinni siitä, mikä siinä töksähteli. Etenkin Madame d'Espérancesta kertova osuus vaati keskittymistä ja pinnistelyä, Faustinuksen kohdalla pääsin hetkittäin jopa tekstin imuun.

Vaikka lukukokemus olikin minulle työläs, aihe on todella kiehtova.