Escape from st.Hell

Lewis Hancox: Escape from st.Hell
My trans teen life levels up
Graphix 2024, 304s.

 

Lewis Hancox jatkaa omaelämäkerrallisen sarjakuvan parissa. Escape from st.Hell:in alussa Lewis on vastikään aloittanut testosteronihoidon ja odottaa innolla yliopiston alkamista: hän pääsee viimeinkin pois st.Hell:istä ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Fyysiset muutokset tapahtuvat kuitenkin hyvin hitaasti, eikä nuorena aikuisena ole helppo kokea murrosiän tunnemyllerryksiä uudestaan. Kun vielä kotikaupungissa joutuu jatkuvasti kuulla tytöttelyä, ei ole ihmekään että turhauttaa. Uusi elämä uudessa kaupungissa on kyllä kivaa, mutta ei sielläkään helppoa ole. Lewis näkee hirveästi vaivaa ollakseen oikeanlainen mies, vaikka ei oikein tiedä, mitä se sellainen edes olisi. Opiskelutkin jäävät sivuseikaksi. Rintojen poistoleikkausta Lewis odottaa malttamattomana.

Hancox kuvaa todella yksityiskohtaisesti ja henkilökohtaisesti omaa transitiotaan mieheksi. Tässäkin kirjassa aikuinen Lewis käy välillä juttelemassa nuoremman versionsa kanssa, mikä tuo tarinaan ikään kuin levollisuutta, armollisuutta ja perspektiiviä. Näistä sarjakuvista on varmasti apua vertaistukea kaipaaville.

Mintun makuinen murha

Mari Luoma: Mintun makuinen murha
WSOY 2024, 302s.

 
Mintun makuinen murha on paitsi todella kaunis, myös erittäin viihdyttävä kirja.
Tässä oli kohdallaan ihan kaikki henkilöistä miljööseen, juonikuvioista kuvitukseen.

Olivian vanhemmat ovat kuolleet ja holhoojaksi määrätty isosetä on laittanut hänet Koreilevan Kurjen tyttökouluun. Sisäoppilaitos on kuin pieni möhkäle 1800-lukua, sillä rehtori on kieltänyt koulusta kaiken nykyaikaan viittaavan kännyköistä tietokoneisiin, telkkareista meikkeihin. Olivia rakastaa salapoliisiromaaneja ja onkin niiden vuoksi saanut liikanimen Murhatyttö. Sen enempää koulukaverit eivät Oliviaan huomiota kiinnitäkään, eikä hänellä ole yhtään ystävää.

Eräänä aamuna sisäoppilaitoksen aulassa, portaiden juurella makaa kuollut tyttö. Olivia on ensimmäisenä paikalla, eikä voi tehdä muuta kuin todeta, että yksi oppilaista on surmattu. Paikalla käväisee poliisipartio, mutta juuri sen enempää asialle ei näytetä tekevän ja siksi Olivia päättää alkaa selvittää tapausta itse. Pian kouluun ilmaantuu myös tunnettu yksityisetsivä, Isac Icarus, jonka kuolleen tytön vanhemmat ovat palkanneet selvittämään tyttärensä viimeisiä vaiheita. Olivian ja Isacin ensikohtaaminen ei ole erityisen lämmin, mutta vähän vastentahtoisesti heistä kuitenkin tulee vähän kuin työpari.

Dekkarit eivät ole minulle ominta genreä, mutta tämän tyyppinen salapoliisitouhu viehättää. Luoma onnistuu kuvaamaan tämän sulkeutuneen sisäoppilaitoksen uskottavana "aikakapselina" niin että lukija ei kyseenalaista googlaamattomuutta tai muitakaan nykyaikaisten juttujen puutetta. Itse asiassa pidin tästä vanhanaikaisuudesta niin paljon, että melkein petyin aina kun jokin asia muistutti siitä, että ei tässä mitään muinaisia aikoja kuvata.

Pidin molemmista päähenkilöistä, joskin Oliviasta merkittävästi enemmän. Jännityksellä odotan seuraavaa osaa!

Taltuta klassikko! Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus

Maria Laakso: Taltuta klassikko!
Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus
Tammi 2024, 340s.
Kuvitus: Johanna Rojola

 

Maria Laakson Taltuta klassikko! -sarjan kolmannessa osassa käsitellään lasten- ja nuortenkirjoja. Ihan jokaista niistä en ole lukenut, ainakaan kokonaan, mutta kylläpä oli hauskaa luettavaa, kun oli sitä omaa lukukokemusta, johon peilata. Mutta nämä taltutukset toimii kyllä myös ilman aiempaa kokemusta ko. kirjoista!

Laakso käyttää rentoa, vauhdikasta ja ilmeikästä kieltä, joka naurattaa väkisinkin. Teksti puhuttelee lukijaa välillä suoraankin ja sehän toimii myös vallan mainiosti.

Kaksi asiaa maltoin lukemisen lomassa kirjoittaa muistiin.
Eka asia koski Lucy in the Sky with Diamonds -biisiä, jonka kirjassa mainitaan olevan Lennonin kunnianosoitus Liisa Ihmemaassa -kirjalle. Ehkä oli, ehkä ei, biisin kun on kerottu - saman Lennonin toimesta - saaneen inspiraationsa Julianin piirtämästä kuvasta, jossa kaleidoskooppisilmäinen Lucy (tarhakaveri tms.) lentää taivaalla.

Toisena tartuin siihen, kuinka Topeliuksen Maamme kirjaa käytettiin oppikirjana 1940-luvulle asti. Meillä samaista kirjaa luettiin ahkerasti vielä 1992! :D Toki meillä oli ihan oikeat oppikirjatkin, mutta eivät pölyttyneet Maamme kirjat sen paremmin kuin Vänrikki Ståhlin tarinatkaan meidän pienen kyläkoulun kirjahyllyssä.

No mutta joka tapauksessa Laakso taltuttaa lanu-klassikon poikineen ja tekee sen niin, että jos lukupinoni ei olisi jo valmiiksi huojuva, saattaisin lukaista jonkun näistä klassikoista ihan vain saadakseni kokea sen taltuttajan avustamana.

Johanna Rojolan runsas ja veikeä kuvitus on jälleen oivaltavaa ja osuvaa ja tuo oman hurmaavan lisänsä lukukokemukseen.

Nuorikkoa näyttämässä

Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä
Gummerus 1984, 620s.

 

Olen ihan älyttömän iloinen siitä, että Iijoki-sarjaa on alettu julkaista äänikirjaformaatissa. Olen harmitellut monet kerrat sitä, että oma Iijoki-matkani uhkasi tökkäytyä Kallen armeija- ja sotavuosien puuduttaviin kuvauksiin. Onneksi näin äänikirjana matkaa on ollut helppo jatkaa.

Nuorikkoa näyttämässä on oikeastaan koko kirjan sisältö tiivistettynä kahteen sanaan. 
Kalle ja Laina lähtevät kesälomareissulle Taivalkoskelle. Kallehan on ikävöinyt kotiseudulleen kovastikin, Laina ei ole niin pohjoisessa aiemmin käynytkään eikä Kallio-Herkko ole nähnyt tuoreehkoa miniäänsä vielä ollenkaan.

Matka Tampereelta Taivalkoskelle on pitkä paitsi maantieteellisesti, myös matka-ajaltaan. Sotien jälkeen on pulaa paljosta, myös autojen renkaista, joten joukkoliikenne ei varsinkaan harvaanasutulla alueella liiemmin aikatauluissa pysy. Hankaluutta on jo Tampereen asemalla, kun junan lähtö viivästyy ja monenlaista vastoinkäymistä ehtii pariskunnalle osua, ennen kuin pääsevät Kallioniemeen saakka.

Niin, sellanen pitkänpuoleinen reissukuvaus tämä osa on. Mutta ai että tykkäsin taas! Päätalon kerronta saa aina uutta pontta, kun puheenparsi vaihtuu yleiskielestä kunnolla murteeksi. Ja nimenomaan pohjosen murreilmasut ne lämmittää mieltä erikoisen paljo.

He ovat suolaa ja valoa

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Otava 2024, 351s.

Tämä kirja on hieno, mutta monella tapaa ahdistava.

He ovat suolaa ja valoa -kirjan tapahtumat sijoittuvat Israeliin ja Länsirannalle. Jo tämä kertoo siitä, että huteralla maalla ja räjähdysherkissä olosuhteissa liikutaan. Kun vielä uskonto, tai ehkä sittenkin monikossa uskonnot, ovat keskeinen osa tarinaa, ahdistuskertoin nousee melkoisiin lukemiin.

Kaksi suomalaisnaista matkustaa samaan aikaan Israeliin. Susanna on lääkäri, joka uskoo Jeesuksen palaavan heti kun kaikki juutalaiset ovat palanneet Israeliin. Hän työskentelee laittomassa siirtokunnassa ja tekee lahjoituksia, joilla mahdollistetaan muualla asuvien juutalaisten tulo luvattuun maahan. Susannalla on suomessa puoliso ja teini-ikäinen tytär, mutta kaikkein tärkeintä hänelle on tehdä kaikki mahdollinen Jeesuksen paluun eteen. Opettajana työskentelevä Anu on aktiivinen seurakuntalainen hänkin (jos en väärin muista, niin helluntailainen). Hän pysähtyy kysymään tietä mieheltä, johon nopeasti hullaantuu. Pian Anu jo alkaa maalailla mielessään tulevaisuudenkuvia, joissa hän synnyttää juutalaisvauvan ja kaikki on ihanaa.

Törmälehto kirjoittaa kaunista kieltä ja kuvaa sekä Anun että Susannan ajatuksia erittäin uskottavasti. Israelin historia ja nykytilanne on niin monimutkainen, että ymmärrän siitä vain hippusen. Fundamentalismi on tullut tutuksi, vaikka mielelläni olisin siihenkin pitänyt etäisyyttä. Edellämainitusta syystä kirjan molemmat päähenkilöt olivat minusta aika kamalia. Susannan ja Anun ehdottomuus ja luotto siihen, että he tietävät täsmälleen miten asiat tulee hoitaa, tuntuu ylimieliseltä. Edes se, että näkee vierestä tai ajautuu osalliseksi jotakin konfliktia, ei hetkauta, koska Raamatussa sanotaan sitä ja tätä.

Ajankohtainen ja taidokas kirja aiheesta, josta ei loppujen lopuksi hirveän paljon keskustella.

Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin

 

Juice Leskinen: Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin
Kirjayhtymä 1989, 62s.

Joskus yläasteella oli hetken aikaa sellainen buumi, että kerättiin runoja vihkoihin ja muistikirjoihin. Niitä runokirjoja sitten kierrätettiin vähän kaikilla ja kopsattiin itselle ylös mieluiset sekä kirjoitettiin muutama oma suosikki kaverille muistoksi. Minäkin halusin oman runokirjan ja koska siihen piti saada täytettä muutenkin kuin kavereilta, joten ei muuta kuin kirjaston runohyllylle ja sieltä runokirjoja kotiin. Tämä Juice Leskisen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin oli yksi niistä runokirjoista, ja yksi niistä harvoista, joihin olen palannut uudestaan ja uudestaan. Bloggaankin tästä jo toista kertaa!

Analysoimaan en lähde, koska en sitä osaa ja toisaalta en näe sitä hirveän tarpeelliseksikaan. Mutta ai että miten nämä runot puhuttelevat edelleen! Osin samalla tavoin kuin sitä teini-ikäistä Maijaa, mutta myös siten, että tämä nykyinen, keski-ikäinen versioni minusta, saa runoista irti jotakin uutta.

Koska Leskinen on runoilijanakin monipuolinen, olen lukenut pari muutakin runokirjaa. Sonetteja laumalle (Kirjayhtymä, 1975) sisältää runojen lisäksi laulujen sanoituksia, joita en osaa lukea laulamatta niitä mielessäni. Aika jätti (Tammi, 1999) taas on saanut lisätäytettä parista, ymmärtääkseni tilaustyönä tehdystä, juhlarunosta. Huomaan, että Leskisen varhaisempi tuotanto osuu enemmän mun... niin, en edes tiedä mihin. Tavallaan huumorintajuun, mutta myös tapaan katsoa ja nähdä maailmaa.

Meren ja veren liitto

 

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024, 334s.

Isovihan aika, syyskuu 1714.
Venäläiset sotilaat ovat saaneet käskyn tuhota kaiken perämeren rannikolta, kymmenen peninkulman levyiseltä kaistaleelta. Matthias Erwast on loukkaantunut pahoin taistelussa ja jäänyt jälkeen sotajoukostaan. Matkalla ryhmänsä luo Matthias käy varoittamassa sukulaisiaan nopeasti lähestyvästä vaarasta. Monen muun tavoin Matthiaan siskontytär Christina lähtee pakoon lähes varmaa tuhoa ja kuolemaa. Ruotsissa olisi turva, mutta matka sinne on pitkä ja haastava ja pakenijoita on satoja muitakin. Välietappina Suomen ja Ruotsin välillä on Hailuoto, jonne pakolaisten lisäksi rantautuu 200 venäläissotilasta. Yhden vuorokauden aikana sotilaat surmaavat raa'asti satoja hailuotolaisia ja puolustuskyvyttömiä pakolaisia.

Alasalmi kuljettaa tarinaa vuoroin Matthiaan, vuoroin Christinan näkökulmasta.  Lukija lähes hengästyy, kun toisaalla Christina pyrkii turvaan, mutta Matthiaan osuuksissa vaara on koko ajan läsnä ja lähestyy pakoon yrittäviä. Ja koska Hailuodon hirmuteot ovat tiedossa ja kirjan takakannen vuoksi, koko ajan jännitti sitä enemmän, mitä lähemmäksi Hailuotoa Christina kulkee. Tarinan merkittävimmät tapahtumat sijoittuvat Hailuotoon, mutta eivät ne karmeudet kirjan ainoa sisältö ole. Vain 17-vuotias Christina kasvaa kirjan tapahtumien aikana - ehkä muutamien viikkojen? En hoksannut kiinnittää tähän huomiota. - todella paljon. Viattomasta ja helppoon elämään tottuneesta tytöstä kasvaa pakon edessä toisenlainen. Itsestään ja muista oppii ääritilanteissa uusia, yllättäviäkin asioita.

Tuntuu vähän väärältä sanoa, mutta nautin tämän kirjan lukemisesta paljon. Tarinan jännite kasvaa kuin varkain ja tapahtumat etenevät niin koukuttavassa rytmissä, ettei kirjaa olisi malttanut laskea käsistä ollenkaan. Alasalmi kuvaa raakojakin tapahtumia, mutta jättää silti paljon myös lukijan oman mielikuvituksen varaan. Teksti on jouhevaa ja karmeuksista huolimatta kaunista, mikä on tavallaan ristiriitaista, mutta enemmän kiehtovaa.

Meren ja veren liitto oli siinäkin mielessä kiinnostavaa luettavaa, että tapahtumapaikat ovat melko tuttuja. Rutostakin puhutaan, samoin Kokkolasta ja kas vain, Kokkolastahan löytyy Katariinan kalmisto, joka on otettu käyttöön 1710-1711. Vaikka nykyiset hautaholvit ovatkin hieman myöhempää perua, kalmisto on puhutteleva näky. 

Tämä kirja on yhtä aikaa puhutteleva, karu ja viihdyttävä. Väistämättä tästä jotain oppiikin, paitsi historiasta, myös ihmisyydestä.

You like it darker

 

Stephen King: You like it darker
Hodder & Stoughton 2024, 484s.

 

Tilasin Stephen Kingin uusimman novellikokoelman kesälomalukemiseksi ja kylläpä You like it darker sopikin siihen täydellisesti! Kirjassa on 12 novellia, joista kaksi täyttää pituutensakin puolesta pienoisromaanin määritelmän. Tarinoiden taso toki vaihtelee, mutta ne joista pidin, ovat niin hyviä, että tälle kirjalle annan taas kaikki tähdet.

Novellit ovat myös tyyliltään erilaisia. Osa on hyvinkin realistisia, osa ei todellakaan. Laurie on kaunis ja haikea kuvaus surusta, Finn kertoo niin epäonnisesta nuorukaisesta, että hänestä olisi voinut kirjoittaa myös jöröjukkamaisen, kammottavan opettavaisen lastenlorun. 

Minä pidin eniten niistä pitkistä tarinoista. 
Danny Goughlin's Bad Dream on piinaavan ahdistava novelli, jossa yliluonnollisuutta on vain ripaus. Danny näkee häiritsevän todentuntuisen unen, joka jää kalvamaan mieltä päivien ajaksi. Lopulta hänen on mentävä käymään unen tapahtumapaikalla, mistä hän löytää juuri sen, mitä on unessaan nähnyt. Tahtomattaan Danny päätyy keskelle murhatutkimusta, tietysti epäiltynä murhasta. Novellissa kauheinta ei ole murha, ei edes se uni, vaan toinen tapausta tutkivista poliiseista. 

Rattlesnakessa King on ehkä parhaimmillaan. On koronapandemian aika ja äskettäin leskeksi jäänyt mies muuttaa ystävänsä taloon Floridan rannikolle kesän ajaksi. Siellä on helppo pitää turvallista etäisyyttä muihin ihmisiin, mutta samalla saa ainakin maantieteellistä etäisyyttä menetykseensä. Naapuritalossa asuu rouva, joka kulkee kaikkialle lykäten kaksosten rattaita. Rattaisiin nainen on asetellut lasten vaatteet siten, että jos oikein käyttää mielikuvitusta, voi kuvitella lasten istuvan rattaissa. Naisen kaksospojat ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten, mutta naiselle lapset ovat yhä olemassa. Mies yrittää pitää naiseen etäisyyttä, ihan jo koronankin takia, mutta se ei onnistu.
Aivan loistavaa kummituskauhua!

You like it darker on tosiaan tasokas novellikokoelma. Jos Kingin tuotanto on jo entuudestaan tuttua ja mieluista, tykkää tästäkin varmasti. Jos taas ei ole, niin tässäpä mainio ja monipuolinen kirja, jonka avulla tutustua Kingin tyyleihin!

Sateenkaarikäärme

Silja Sillanpää: Sateenkaarikäärme
WSOY 2024, 257s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

 

Blogi laahaa armottomasti jäljessä, kun kesällä tuli pidettyä lomaa täältäkin. Mutta nyt taas jatkuu!

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama Sateenkaarikäärme on ensimmäinen osa Ouroboros-sarjaa. (Ouroboros tarkoittaa käärmettä, joka jahtaa tai puree omaa häntäänsä.) Tämä on esineenä todella kaunis. Kirja on kooltaan näppärän kokoinen: vähän isompi kuin peruskirjat, mutta riittävän pieni kulkeakseen helposti mukana. Kuvitusta on kautta kirjan valtavan paljon, kuin Kepler62-sarjassa ikään, joten tottumatonkin lukija varmasti jaksaa sivuja käännellä.

Kivi ei tiedä isästään mitään, äidistäänkin vain sen verran, että tämä katosi riimukiviä tutkiessaan Kivin ollessa vielä aivan pieni. Hän on kasvanut isovanhempiensa hoivassa heidän omistamansa matelijaliikkeen yläkerrassa. Nyt isovanhemmat alkavat olla vanhoja ja vähän höpsähtäneitä: enää ei kodin ja myymälän välillä ole oikein minkäänlaista eroa ja jotenkin isovanhemmatkin alkavat muistuttaa matelijoita. Tilanne on niin haastava, että isovanhemmat haetaan hoivakotiin. Isoisä ehtii antaa Kiville liudan järjettömiltä kuulostavia ohjeita, mutta onneksi Kivi tietää tarkalleen, mitä isoisä viestittää.

Kivi toimii ohjeiden mukaan ja lähtee etsimään äitiään mukanaan vain muutama välttämätön tavara sekä lemmikkikäärme Niji. Pian Kivi humpsahtaa maanalaiselle juna-asemalle ja tuota pikaa hän onkin jo hypännyt koko ajan liikkeellä pysyvään junaan. Oppaanaan teini-ikäinen Dia Kivi yrittää ymmärtää minne hän oikein on päätynyt. Juna ei ole mikään tavallinen menopeli, vaan se kiertää taukoamatta samaa kehää. Vaunut erottaa toisistaan riimuin koristellut ovet, jotka voi avata vain käärmeellä. Jokaisessa vaunussa näyttää olevan aivan omanlaisensa meno, eikä maan päällä kasvaneen Kivin ole ollenkaan helppoa yrittää sopeutua junan moninaisiin tapoihin.

Tarina ei aivan onnistunut pitämään minua otteessaan. Jokin junan vaunujen välisissä isoissa eroissa sai junan kuulostamaan peliltä: tämän vaunun jälkeen pääset seuraavaan ja ehkä sieltä etenemään seuraavaan ja niin edelleen. Ehkä siksi kokonaisuus tuntui hataralta. Kirjan loppu on sellainen, että tavallaan Sateenkaarikäärme toimii itsenäisenäkin kirjana, mutta paljonhan tässä jää myös asioita auki. Henkilöihin en onnistunut kiintymään ja turhauduin jatkuvaan säntäilyyn ja siihen, ettei asioista puhuta heti vaan odotetaan jotain mystistä parempaa hetkeä ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Mutta vaikka Sateenkaarikäärme jättikin minut asemalle, uskon että tämä on kohderyhmälle (ehkä 3.-6. -luokkalaisille?) oikein mieluista luettavaa.