Stefan Spjut: Staalo
(Stallo, 2012)
Like 2013, 722s.
Suom. Taina Rönkkö
Arvostelukappale
Olin kerännyt rohkeutta Staalon lukemiseen jo kotvan, kun sisko hehkutti peikkodekkaria ja komensi minutkin äkkiä lukemaan sen, jotta pääsisimme vaihtamaan ajatuksia mahdollisimman pian. Luonnollisesti isosiskolla on auktoriteettia sen verran, että tartuin Staaloon heti seuraavana päivänä. Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua pelkäsin ihan hirveästi, sillä Ruotsin metsissä väijyvät ja lapsia ryöstelevät peikot pelottivat ja piinasivat toden teolla herkkää mieltäni. Mutta sitten helpotti ja voi että miten tykkäsin!
Susso Myrén tutkii peikkoja ja niistä tehtyjä havaintoja. Hänen isoisänsä on aikoinaan napannut valokuvan karhusta, jonka selässä istuu jokin hiukan ihmisen kaltainen, karvainen olento. Pohjois-Ruotsissa eräs vanha rouva uskoo nähneensä peikon tai vastaavan kotipihallaan ja Susso matkustaa tutkimaan asiaa. Pian lähialueella katoaa pieni poika ja Susso ajautuu mukaan tutkimaan asiaa.
Etukäteen kuvittelin, että Staalossa peikot ryöstävät lapsia oikein urakalla ja koko Ruotsi olisi kasvavan kauhun vallassa tai muuta vastaavaa, mutta yllättäen kirjasta kehittyikin kiehtova katsaus peikkoihin. Ja kuten siskokin blogissaan huomauttaa, peikoista ja menninkäisistä huolimatta kirjassa on realistinen ote. Ihastuin kovasti Spjutin kehittelemiin teorioihin peikoista: mitä ja millaisia ne voisivat olla. Kiehtovaa! Kyseessä ei siis olekaan kauhukirja, vaikka niin luulin. Onneksi niin, sillä Staalo on ihanteellinen tällaisena kuin se on.
Ainoastaan harmittelen kahta asiaa:
1. Sitä, että tajusin vasta sivulla 86, että Susso on nuori nainen. Siihen asti olin kuvitellut hänet keski-iän ylittäneeksi kaljuuntuvaksi, tanakaksi mieheksi, joka käyttää ahkerasti nuuskaa.
2. Sitä, että en hoksannut kirjoittaa ylös siskon kanssa käytyä keskustelua tästä kirjasta! Meillä oli monia hirveän hyviä huomioita ja oivalluksia, että ihan harmittaa, kun en voi jakaa niitä teidän kanssanne. No, ensi kerralla olen viisaampi.
Harmitusten vastapainoksi olen erikoisen iloinen siitä, että minulla on sisko (tai oikeastaan kolme siskoa ja veli), joille voisin soittaa nähtyäni peikon, eikä kukaan pitäisi minua seonneena.