Staalo

Stefan Spjut: Staalo

(Stallo, 2012)

Like 2013, 722s.

Suom. Taina Rönkkö

Arvostelukappale

Olin kerännyt rohkeutta Staalon lukemiseen jo kotvan, kun sisko hehkutti peikkodekkaria ja komensi minutkin äkkiä lukemaan sen, jotta pääsisimme vaihtamaan ajatuksia mahdollisimman pian. Luonnollisesti isosiskolla on auktoriteettia sen verran, että tartuin Staaloon heti seuraavana päivänä. Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua pelkäsin ihan hirveästi, sillä Ruotsin metsissä väijyvät ja lapsia ryöstelevät peikot pelottivat ja piinasivat toden teolla herkkää mieltäni. Mutta sitten helpotti ja voi että miten tykkäsin!

Susso Myrén tutkii peikkoja ja niistä tehtyjä havaintoja. Hänen isoisänsä on aikoinaan napannut valokuvan karhusta, jonka selässä istuu jokin hiukan ihmisen kaltainen, karvainen olento. Pohjois-Ruotsissa eräs vanha rouva uskoo nähneensä peikon tai vastaavan kotipihallaan ja Susso matkustaa tutkimaan asiaa. Pian lähialueella katoaa pieni poika ja Susso ajautuu mukaan tutkimaan asiaa.

Etukäteen kuvittelin, että Staalossa peikot ryöstävät lapsia oikein urakalla ja koko Ruotsi olisi kasvavan kauhun vallassa tai muuta vastaavaa, mutta yllättäen kirjasta kehittyikin kiehtova katsaus peikkoihin. Ja kuten siskokin blogissaan huomauttaa, peikoista ja menninkäisistä huolimatta kirjassa on realistinen ote. Ihastuin kovasti Spjutin kehittelemiin teorioihin peikoista: mitä ja millaisia ne voisivat olla. Kiehtovaa! Kyseessä ei siis olekaan kauhukirja, vaikka niin luulin. Onneksi niin, sillä Staalo on ihanteellinen tällaisena kuin se on.

Ainoastaan harmittelen kahta asiaa:

1. Sitä, että tajusin vasta sivulla 86, että Susso on nuori nainen. Siihen asti olin kuvitellut hänet keski-iän ylittäneeksi kaljuuntuvaksi, tanakaksi mieheksi, joka käyttää ahkerasti nuuskaa.

2. Sitä, että en hoksannut kirjoittaa ylös siskon kanssa käytyä keskustelua tästä kirjasta! Meillä oli monia hirveän hyviä huomioita ja oivalluksia, että ihan harmittaa, kun en voi jakaa niitä teidän kanssanne. No, ensi kerralla olen viisaampi.

Harmitusten vastapainoksi olen erikoisen iloinen siitä, että minulla on sisko (tai oikeastaan kolme siskoa ja veli), joille voisin soittaa nähtyäni peikon, eikä kukaan pitäisi minua seonneena.

Himaset x 2

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Himaset 1- Juustoon ei saa piirtää (Otava 2008, 60s)

Himaset 2 - Keijut ei juo kahvia! (Otava 2009, 60s.)

Kirjastosta

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat varmasti kaikille jollain tasolla tuttuja Tatun ja Patun ansiosta. Meillä Tatuun ja Patuun vasta tutustutaan, mutta Himaset-sarjakuvat ovat tuttuja jo useamman vuoden takaa.

Himaset on yhtä kuin Hanna, Ola, Emmi ja Elina. Perhe on sellainen varsin tavallinen, jossa vanhemmat käyvät töissä ja lapset hoidossa. Joskus väsyttää lapsia, joskus aikuisia, mutta yleensä ottaen arki on oikein hyvää. Lapsilla riittää virtaa tehdä, touhuta ja kysellä. Aikuiset yrittävät pysyä vauhdissa mukana, vaikka joskus ikkunanpesunesteestä alkanut viaton keskustelu kulkee äidin satunnaisten siidereiden kautta siihen, että lapsi ilmoittaa tarhan tädille: "Isä käski meidän unohtaa, että on ihan nolmaalia, että äiti juo joskus tuulilasinpesunestettä."

Sivun mittaiset sarjakuvat lapsiperheen arjesta ovat hulvattoman hauskoja ja osuvia: ei sitä ehkä etukäteen osannut kuvitella, millaisia lauseita lasten kanssa joutuu käyttämään. Eikä etukäteen todellakaan uskonut vajoavansa vanhempana niin alas, että aloittaisi lauseen jos toisenkin sanoilla "silloin kun minä olin lapsi".

Himaset kestää hyvin useamman lukukerran. Edelleen tyrskähtelin ääneen nauramaan tietyille jutuille. Kuten Olan kasvaneelle mahalle, joka on oikeasti rakkausmaha. Perheelleen omistautuneella isällä ei ole aikaa urheilla ja vatsa "rakastaa täyttyä suklaasta sinä lyhyenä iltahetkenä, jonka se saa levätä sohvalla kun lapset ovat nukahtaneet." Niin totta! (Myös äidin kohdalla.)

PS: Tässä jälkimmäisessä kirjassa on muuten sellainen sarjakuva, jossa Ola asentaa palovaroittimia ja kertoo lapsille niiden olevan joulupukin valvontakameroita, joiden avulla tarkkaillaan ympäri vuoden lasten käyttäytymistä. Meillä on käytetty samaa selitystä hyvin kauan, enkä ole edes tajunnut napanneeni sitä todennäköisesti tästä sarjakuvasta! Luulin olleeni nokkela ihan itse. Höh. :)

Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni

(The Keep, 2006)

Tammi 2013, 346s.

Suom. Heikki Karjalainen

Kirjastosta

Jennifer Eganin Sydäntorni on ollut näkyvästi esillä blogeissa, aivan kuten Aika suuri hämäys viime vuonna. En ole Sydäntornin arvosteluja varsinaisesti lukenut, ainoastaan silmäillyt yleiskuvan saadakseni. Olen siinä käsityksessä, että tästä kirjasta on pääasiassa tykätty, joko vähän tai hirmuisesti tai jotain siltä väliltä.

Sydäntorni osoittautui ihanaksi ja kamalaksi kirjaksi. Ihanaksi siksi, että siihen oli helppo uppoutua ja antautua tarinan vietäväksi. Kamalaksi siksi, että siihen oli helppo uppoutua ja antautua tarinan vietäväksi. Tarina ei ole miellyttävä, joten olisi ollut mukavampaa pitää siihen hiukan etäisyyttä.

Howard kutsuu serkkunsa Dannyn luokseen Eurooppaan katsomaan ostamaansa linnaa. Linnasta on tarkoitus tehdä mahtava hotelli, rauhoittumisen tyyssija. Linnan sijainnista ei ole täyttä varmuutta, ehkä se on Saksassa, ehkä Itavallassa tai jossakin siellä päin. Kartasta paikkaa on turha etsiä, mutta jossakin siellä syrjässä ja hankalasti tavoitettavissa, metsien keskellä. Linnasta osa on kunnostettu, mutta valtaosa on vielä enemmän tai vähemmän raunioina. Pihalta löytyy pyöreä allas, jonka musta vesi haisee kaikelle kuviteltavissa olevalle pahalle. Kiehtovin on silti sydäntorni, jossa asuu edelleen vanha ruhtinatar, joka ei suostu poistumaan sukulinnastaan.

Toisaalla Ray osallistuu vangeille järjestetylle kirjoituskurssille. Opettaja on kiehtova nainen, Holly, johon Ray haluaisi tehdä vaikutuksen teksteillään. Vankilaelämä on passivoivaa eikä Ray odota vapautuvansa pitkiin aikoihin.

Jollakin tavalla nämä kaksi tarinaa liittyvät toisiinsa, eikä lukija voi olla kaiken aikaa varma siitä, mikä on totta ja mikä ei. Tunnelmat vaihtelevat suhteellisen leppoisista kammottaviin salakavalasti, painostavasta tulee sietämätöntä tai yhtäkkiä lähes normaalia. Kummituksiakin tässä taisi olla. Taidokasta, väitän.

Sydäntorni oli kaltaiselleni helposti säikähtävälle ihmiselle todella pelottava kirja. Yhtäkkiä vauvan yöheräilyt ja -itkut tuntuivat kuulostavan jotenkin pelokkailta ja teki mieli nukkua valot päällä. Pidin hirveästi, pelkäsin vielä enemmän. Kirjan loppuun en ainakaan näin tuoreeltaan ole kauhean ihastunut, mutta kokonaisuutena Sydäntornista jäi positiivinen, palkitseva olo.

Nörtti 2, Next level

Aleksi Delikouras: Nörtti 2, Next level

Otava 2013, 173s.

Kirjastosta

Luin äskettäin Delikourasin kirjan Nörtti, jonka jatko-osan halusin lukea mahdollisimman pian. On hurjan kätevää, että kirjastoon voi tehdä varauksia, joten eipä kestänyt kauan saada tämä Nörtti 2 luettavaksi.

DragonSlayer666:n päiväkirjamerkinnät ovat tällä kertaa pitempiä, mutta kyllä nyt tapahtuukin enemmän. Dragon luokka tekee nimittäin luokkaretken Kreikkaan ja Dragon isäpuoli Jorgos on ilmoittautunut yhdeksi vapaaehtoiseksi valvojaksi. Jorgos on veikeä mies, joka ei ole turhan tarkka suomalaisten kurinalaisuuden kanssa. Jake ja Fetasalaatti seurustelevat edelleen tiiviisti, eivätkä Dragon tunteet Fetasalaattia kohtaan ole minnekään kadonneet. Drago kompastelee ihmissuhdekuvioissa, eikä kolhuilta välty sivullisetkaan. Tai varsinkaan sivulliset.

Nörtti 2 on vähän vakavampi kuin ensimmäinen osa. Kiusaaminen on julmaa, eivätkä nuoret itsekään ole aina perillä siitä missä menee kiusaamisen ja hauskanpitämisen raja. Pelejä tietysti pelataan edelleen ja välillä sitä tallennusmahdollisuutta kaivattaisiin oikeassa elämässäkin.

Nörtti 2 tarjosi leppoisan lukutuokion, joka ei kuitenkaan yltänyt aivan edeltäjänsä tasolle. Pidin kuitenkin erityisesti siitä, että pojat pelasivat Heroesia, sillä se on minullekin tuttu peli. Erityisesti tykkäsin XL-kokoisten kenttien uudelleenmuokkaamisesta niin, että sijoitin graalin maljan oman linnani edustalle, jolloin resursseista ei ollut pulaa missään vaiheessa. Näin asiasta toiseen...

20 tapaa piirtää kissa ja 44 muuta veikeää eläintä

Julia Kuo: 20 tapaa piirtää kissa ja 44 muuta veikeää eläintä

(Quarry books, 2013)

Atena 2013, 96s.

Arvostelukappale

"Äiti piirrä mulle kissa!"
"Äiti, piirrä vielä toinen kissa. Ei sitä samaa!"
"Äiti, mää en osaa piirtää ________*"
*mikä tahansa eläin

Meillä on käyty aika monta ylläolevan kaltaista keskustelua. Koska lapsi rakastaa kissoja ja äiti lastaan, niin pakkohan sitä on yrittää piirtää, vaikka ne piirustustaidot ovatkin pahasti ruosteessa. Perusasiat sitä kyllä osaa, kuten pään sijainnin ja korvien paikat, mutta miten ihmeessä piirretään istuva kissa? Tai vaaniva? Miten ne takajalat saisi näyttämään siltä, että ne ovat edes suurin piirtein oikeissa kohdissa?

Julia Kuon 20 tapaa piirtää kissa on oivallinen apu etenkin arkailevalle piirtäjälle. Kissojen lisäksi Kuo on piirtänyt malliksi erilaisia sammakoita, sikoja, flamingoja, apinoita, jäniksiä, norsuja, merileijonia, perhosia ja 35 muun eläinlajin edustajia. Osa malleista on yksinkertaisia ja pelkistettyjä, osa hiukan haastavampia, joten kirjan lukijalle (vai olisiko käyttäjä parempi termi?) löytyy monentasoisia esimerkkikuvia, joista valita.

Minä piirtelin ensin arasti niitä kaikkein yksinkertaisimpia, mutta aika pian sitä rohkaistuu kokeilemaan vähän vaativampiakin kohteita. Lapsilta onneksi löytyy luottoa omiin kykyihinsä siinä määrin, ettei mokoma emmääosaa-asenne pääse sotkemaan kuvioita.

Minä suorastaan rakastan näitä oravia ja hiiriä! :)

Kirjan rakenne on sellainen, että pääasiassa vasemmanpuoleisella sivulla on Kuon mallipiirustuksia ja oikealla on tyhjä(hkö) sivu lukijan omia piirustuksia varten. Meillä on kuitenkin piirretty erilliselle paperille, jotta samaan aikaan mahtuu piirtämään useampi ihminen. (Vaikka äidin osana onkin ollut kurkkia kirjaa ylösalaisin.)

Mutta tässä kohtaa on virhe!
Olen oppinut Linnealta, että kaikki kotilot eivät ole etanoita!

Meillä tykätään tästä kirjasta kovasti, muun muassa siksi, että nyt tulee piirrettyä yhdessä ja pitempiä aikoja, rohkeammin ja innokkaammin. Mainiota vaihtelua erilaisille tehtävä- ja värityskirjoille, joista on iloa vain yhden käyttökerran verran.

Safiirinsini

Kerstin Gier: Safiirinsini

(Saphirblau, 2010)

Gummerus 2013, 355s.

Suom. Riitta Virkkunen

Arvostelukappale

Viime vuonna ihastuin suuresti Rubiininpunaan, aikamatkailu-rakkaus-teinikirjaan. Jatko-osaa olen odottanut malttamattomana ja voin kertoa, että Safiirinsini tuli luettua vauhdilla.

Safiirinsini jatkaa tismalleen siitä, mihin Rubiininpuna loppui, vaikkakin alun prologi sekoitti ensialkuun muistikuviani. Gwendolyn jatkaa aikamatkailujuttuihin sopeutumista ja ihastumiskuviot ovat ärsyttävästi ja ihanasti takkuisia. Kronografien kanssa säädetään monessa ajassa ja paikassa, salaseurakuvioita sekoitetaan entisestään ja samaan aikaan Gwenin pitäisi opetella entisaikojen tapoja sanastoista tansseihin. Niin ja hoitaa koulunkäynti kunnialla. Unohdinko kertoa, että Gwen näkee kummituksia ja demoneita ja pystyy keskustelemaan niiden kanssa? Sekin tuo oman, yleensä humoristisen, lisänsä tarinaan.

Periaatteessa Safiirinsini on aika kehno kirja. Se on edellisen kirjan tapahtumien muistelua ja seuraavan kirjan pohjustusta, mutta itsenäisenä teoksena sillä ei ole juurikaan mahdollisuuksia. Gwenin ja Gideonin suhdekiemurat ovat rasittavuuteen asti epäselviä, mutta niin kai ihastumiset usein ovat. Erityisesti kirjassa kompuroidaan aikamatkailuasioiden ympärillä: miten nykyajassa ei muista jotakin, joka tapahtuu menneessä, vaikka se tapahtuisikin nykyajasta katsoen tulevaisuudessa? Jos henkilö B matkustaa ensi viikolla 50 vuotta ajassa taaksepäin ja tapaa henkilö A:n, niin kuinka A ei muista sitä tänään?

Heikkouksistaan huolimatta tykkäsin tästäkin kirjasta kovasti. Gier on kirjoittanut viihdyttävän, koukuttavan ja sympaattisen kirjan, jota luin erittäin innokkaasti, enkä olisi halunnut sen loppuvan. Gwendolyn on mukava hahmo ja nämä aikamatkailuhommat ovat (hitaasta etenemisestään huolimatta) mielenkiintoisia. Missään nimessä en suosittele lukemaan Safiirinsineä yksittäisenä kirjana, vaan ehdottomasti Rubiininpunan jatkona. Ja sitä viimeistä osaa, Smaragdinvihreää, jään odottamaan kieli pitkällä.

Lumous

Hanna van der Steen: Lumous

Karisto 2013, 380s.

Arvostelukappale

Viimeinkin kolmas osa Tähtisilmät-fantasiatrilogiasta on luettu. Kauan kesti, sillä kesä sotki iltarutiinimme aika tehokkaasti, eikä aina ollut aikaa tai halujakaan iltasatua lukea/kuunnella. Vanhin poika on lisäksi innostunut lukemaan Asterixeja siihen tahtiin, että iltasadulle ei senkään vuoksi tahdo jäädä tilaa.

Tähtilinnan valtakuntaan saapuu vierailulle Matador Mustakuu, nuori pilviveikkonen. Pilviveikkoset ovat ihmisen kaltaisia, mutta pilvillä varustettuja olentoja, jotka ovat jo pitkään eläneet eristäytynyttä elämää Pilvilinnassaan. Matador Mustakuu on kuitenkin päättänyt ottaa selvää maanpäällisestä elämästä ja hyötyä näistä alempiarvoisina pitämistään elijöistä. Armada ja Elena, kuten kaikki muutkin, ihastuvat aluksi sulavakäytöksiseen ja suojelevaan Matadoriin, mutta pikkuhiljaa ärtymys vie voiton. Matadorilla on kyky saada muut valtaansa, eikä hän epäröi käyttää taitoaan oman etunsa saavuttamiseksi.

Lumous oli selkeästi jo jännittävämpi kirja kuin edeltäjänsä. Matador Mustakuu on hahmona ahdistava ja julma, eivätkä hänen tekonsa jää vaille viattomia uhreja. Hän esimerkiksi määrää kaikki lentävät eläimet suljettavaksi samaan häkkiin ja lopulta nälkäiset lepakkosudet ottavat ja syövät lentävän possun.  Vaikka kirjan opettavaisuus on aikuislukijalle hiukan liian korostettua, on kirjan sanoma toki tärkeä: kaikki ovat saman arvoisia.

Tähtilinnan valtakunnan runsaus ja erikoisuus viehättivät jälleen kerran. Orvokki etenkin ihastutti, sillä vanha neiti ja Herra Vaapukka valmistelevat tässä häitään. Tai lähinnä Orvokki järjestelee unelmiensa prinsessahäitä välittämättä tippaakaan esim. siitä, sopiiko se Lumikin puku iäkkäälle ihmiselle.

Tähtisilmät on hauska sarja ja toivoisinkin, että moni lapsi/varhaisnuori sen löytäisi.

Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Tammi 2013, 267s.

Arvostelukappale

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori valikoitui luettavakseni kepeän hömpän toivossa. Odotukseni ylittyivät heti alkuunsa! Hihittelin, hörähtelin ja välillä jopa hieman huokailin, kun tarina eteni vauhdilla, vaivattomasti soljuen. Nieminen kirjoittaa kuin Anni Polva ja Sophie Kinsella yhteensä: kepeää, nasevaa, osuvaa ja viatonta viihdettä suomalaisessa ympäristössä. Toimiva kokonaisuus, kerrassaan.

Aino, puheliaan karjalaisen perikuva, tapaa messuilla raamikkaan Jussin. Rakkaus syttyy ja roihuaa niin suurella liekillä, että entiset heilat heivataan saman tien ja jo paria päivää myöhemmin Aino ajaa Volvo täynnä tavaraa Suomen rajalta toiselle, kuukaudeksi miehelään. Jussi asuu länsirannikolla maalaistalossa ja hoitaa tilaa yhdessä isänsä ja tämän aikamiespoikaveljen kanssa. Myös pikkuveli Jaakko asuu saman katon alla. Ainoa ei säikäytä ajatus talosta täynnä miehiä, sillä mihinpä hän ei sopeutuisi. Kuukausi maalla olisi "kuin yhdistelmä Maajussille Morsianta, Unelmien poikamiestä ja Leidejä Landella." Mutta kun Jokikunnan pihalla vastassa onkin Jussin sijasta ukko, joka vastaa tervehdykseen urahtamalla "uggologoi", alkaa Ainoa jo hieman jännittää.

Avioliittosimulaattorin henkilöt ovat erittäin onnistuneita. Jussi jää miltei isänsä ja setänsä jäyhien hahmojen jalkoihin, mutta eipä sitäkään osaa harmitella. Erkki-sedästä muodostuukin mielenkiintoisin sivuhahmo (vaikka ei tässä kukaan oikein sivuhahmolta tunnukaan), sillä niin tapoihinsa piintynyt ja pedantti hän on, ettei tiskikonettakaan kannata muiden yrittää täyttää. Jotenkin kummasti Nieminen onnistuu kuvaamaan myös lapsivuoteelle kuolleen anopin tarinan niin, ettei se synkistä tunnelmaa liiaksi, eikä myöskään tule vähätelleeksi surua ja ikävää.

Avioliittosimulaattori oli hurmaavan hassu ja piristävä kirja. Rakkaustarina, jossa arjellekin on rutkasti tilaa.

Eivätkä he koskaan hymyilleet

Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet

Like 2002, 90s.

Kirjastosta

Eivätkä he koskaan hymyilleet on Hanna Haurun ensimmäinen teos. Novellikokoelma koostuu omalaatuisista, niukoista välähdyksistä karuista asioista.

Olen kehunut Haurun kirjoja kovasti, mutta tästä en kyllä tajunnut mitään. Runonomaiset, surrealistiset, inhottavat ja häiritsevät pikkuruiset novellit jättivät jälkeensä turhautumisen tunteen: Miksi en ymmärrä, mitä juuri luin? Alussa yritin lukea tekstejä moneen kertaan, koska epäilin keskittymiskykyni herpaantuneen. Se ei auttanut, joten lukea posotin vauhdilla eteenpäin, mutta en edelleenkään päässyt kirjan juttuihin mukaan. Tämä oli tosin ihan hyväkin asia, sillä novellit olivat tosiaan enimmäkseen ällöttäviä.

En tiedä, onko rujo ote tietoinen valinta, mutta olen iloinen, ettei lukemissani myöhemmissä kirjoissa kuljeta ihan näin omissa sfääreissä. Joko Hauru on tietoisesti muuttanut tyyliään tai sitten kehittynyt huimasti parempaan suuntaan. Tai sitten lukija ei taaskaan vain ymmärrä, mikä on hyvin mahdollista sekin.

Tämä novellikokoelma sujahtaa siihen kirjakategoriaan, jonka nimi on "Lue ja tunne itsesti tyhmäksi". Jospa seuraavaksi onnistuisin lukemaan jotakin yksiselitteisempää.

You're all just jealous of my jetpack

Tom Gauld: You're all just jealous of my jetpack

Drawn & Quarterly 2013, 160s.

Kirjastosta

Nyt haluaisin kiittää suurella sydämellä sitä ihanaa ihmistä, joka jossakin (ehkä facebookissa) vinkkasi You're all just jealous of my jetpackin olemassaolosta. Ilman tuota vinkkiä en olisi tullut kirjaa lainanneeksi ja voi mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi!

Tom Gauldista en tiedä mitään, mutta tämän pienen sarjakuvan perusteella pidän miehestä kovasti. Kirja sisältää yhden sivun (tai toisinaan ruudun) mittaisia hauskoja sarjakuvia. Piirustustyyli on pelkistetyn söpöä, vitsit hauskoja. Vaikka ihan kaikkia vitsejä en kyllä tajunnut, koska en ole tarpeeksi perehtynyt mm. Tom Waitsin musiikkiin.

Kirjojen ystävänä nautin tietysti erityisesti kaikista kirjallisuuteen viittaavista vitseistä, kuten Brontën sisarusten tasohyppelypeli-ideasta ja erilaisista kirjat vs. joku muu jutuista.

Ensin meinasin suositella tätä ihan kaikille, mutta sitten kumpikaan pikkusiskoista ei tykännyt tästä yhtään, joten menin ihan hämilleni. En ymmärrä, miten näistä voisi olla pitämättä.

Käsi jota kerran pitelin

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

(The hand that first held mine, 2010)

Schildts & Söderströms 2013, 391s.

Suom. Maija Kauhanen

Arvostelukappale

Eletään 50-luvun puoliväliä ja yliopistosta pois potkittu Alexandra Sinclair on äärimmäisen turhautunut. Sisaruksia vilisevä maalaistalo keskellä ei-mitään ahdistaa, eikä elämä vanhempien valvovan katseen alla ota sujuakseen. Räiskyvä neiti pakkaa tavaransa ja muuttaa Lontooseen, jossa unelmilla on mahdollisuus toteutua.

Nykypäivän Lontoossa Tedin ja Elinan elämä on juuri muuttunut suuresti esikoisen synnyttyä. Dramaattinen synnytys on melkein koitunut Elinan kohtaloksi, eikä vauva-arki tahdo lähteä sujumaan. Muistikin toimii vähän sinne päin. Pian myös Tedin muisti alkaa tehdä tepposia.

Olen lukenut Maggie O'Farrelilta aiemmin yhden kirjan, The vanishing act of Esmé Lennox, josta pidin sen verran paljon, että halusin ehdottomasti lukea tämän juuri suomennetun teoksen. Näissä kahdessa kirjassa olikin yllättävän paljon samoja piirteitä, selkeimpänä kahdelle aikakaudelle jakautuneet tarinat, jotka jollakin tavalla liittyvät toisiinsa. Tälläkin kertaa olin paljon kiinnostuneempi menneisyyteen sijoittuvasta tarinasta, joka oli koskettava, elämänhaluinen ja surullinen. O'Farrell on kertojana taitava. Jollakin ilveellä hän saa tarinan kuulostamaan sopivasti taianomaiselta, vaikka mitään yliluonnolliseen viittaavaakaan kirjassa ei tapahdu. Tunnelma on kuitenkin hämmästyttävän seesteinen ja vangitseva, niin että lukeminen oli miellyttävää vaikka loppujen lopuksi en kirjaan suuremmin ihastunutkaan.

Kun sain kirjan luettua, oloni oli lähinnä hämmästynyt. Ja hivenen pettynyt. Tuntui tyhmältä, että loppuratkaisu oli niin ennalta-arvattava, että jopa minä sen tajusin liian pian. Vaikka kirja ei olekaan kohtuuttoman paksu, siitä olisi silti voinut karsia paljon pois. Etenkin Elinaan keskityttiin valtavan paljon, lopulta aika turhaan. Tietysti oli mielenkiintoista huomata, että kirjassa oli suomalaissukuinen henkilö, mutta suomalaisuuteen ja Elinan äiti-suhteeseen kulutetun sivumäärän perusteella olisi voinut olettaa, että Elina olisi ollut kovinkin keskeinen henkilö. (No hyvä on, kyllähän hän oli keskeinen henkilö, mutta nuo sivujuonteet olivat epäoleellisia juonen kannalta.)

Hömelö olo ei ota väistyäkseen. Taitavasti kerrottu, mutta tylsähkö tarina.

EDIT: Ahaa! Luin juuri kirjan kansilievetekstit ja näköjään Elina oli nimenomaan tärkeä henkilö ja se, mitä minä pidin kirjan tärkeimpänä juonena (Ted) ei ollutkaan niin oleellinen kuin luulin. No, tässä sen näkee: jokainen lukee kirjan omasta lähtökohdastaan ja tekee omat tulkintansa. Minä tulkitsin selvästikin väärin. :)

Nörtti, New game

Aleksi Delikouras: Nörtti, New game

Otava 2012, 206s.

Kirjastosta

Aivot on nollattu ja lukeminen sujuu taas. Siitä on kiittäminen Aleksi Delikourasin hilpeää Nörtti, New gamea. Kirjastoreissulla näin tämän Nörtin esittelytelineessä ja muistin heti Morren hehkutukset, joten ei muuta kuin lainaustiskin kautta kotiin. Illalla päätin ihan vähän aloitella kirjaa, mutta luinkin puoleen väliin, sillä päiväkirjamerkinnöistä koostuva kirja on nopeaa luettavaa.

DragonSlayer666, tuttavallisemmin Drago, on virtuaalimaailmoissa viihtyvä teinipoika, jonka elämää hankaloittavat kohtuuttomasti nalkuttava äiti ja koulu. Drago haluaisi tulla maailman parhaaksi pelaajaksi, mutta äiti nakkelee ahkerasti kapuloita rattaisiin pyrkimällä rajoittamaan nettiaikaa, pakottamalla mökille jne. Hege91 on Dragon arkkivihollinen, jonka pitäisi lopettaa se jatkuva koneella luuhaaminen ja hankkia oikea elämä.

Vaikka pelaaminen on Dragon elämän keskeisin asia, pohdittavaa riittää myös ihmissuhderintamalla. Miten toimia, kun on ihastunut älyttömän nättiin Fetasalaattiin? Koulussa Drago on joutunut silmätikuksi ja muutenkin asiat ovat välillä sellaisia, että ottaa rankasti päähän.

Mikäli pelimaailma on täysin vierasta, Nörtti ei välttämättä herätä hirveän vahvoja tuntemuksia. Mutta jos taas nörttiyteen on edes välillisiä suhteita, ei kirjaa voi nauramatta lukea. Dragon käyttämä kieli istuu luontevasti teinipojan suuhun, samoin kuin hieman ristiriidoista kärsivä logiikka. (Koska kouluhan on maailman typerin ja epäterveellisin keksintö: siellä pitää istua paikoillaan kahdeksan tuntia ja kotonakin viettää läksyjen parissa lisää aikaa. Kun senkin ajan voisi koulutta Rune-ukkoa!)

Varasin jo jatko-osan kirjastosta, sillä se on ihan pakko lukea. Haluan omistaa tämän lukukokemukseni veljelleni (jonka nimimerkiksi sopisi JooJoo95), joka pelaa peliä jonka nimeä en tiedä ja juo Pepsin sijaan Dr Pepperiä.

Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

(Where'd You Go, Bernadette?, 2012)

Gummerus 2013, 319s.

Suom. Outi Järvinen

Arvostelukappale

Bernadette Fox on kadonnut, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Perhe on suunnitellut matkaa Etelämantereelle ja lähtövalmistelut ovat jo hyvällä mallilla kun yhtäkkiä *puff* Bernadettea ei löydy mistään. Koska omalaatuinen Bernadette ei juurikaan poistu kotoaan, on hän ulkoistanut mahdollisimman paljon tehtäviä intialaiselle Manjulalle. Sähköpostikirjeenvaihto Denverin ja Intian välillä on vilkasta, eikä Bernadette arkaile avautua henkilökohtaisistakaan asioista kaukaiselle assistentilleen. Aviomies Elgie ahertaa Microsoftilla pitkää päivää ja tytär Bee odottaa jo kovasti sisäoppilaitokseen pääsemistä. Kun Bernadette katoaa, Bee haluaa selvittää mitä äidille on tapahtunut.

Sähköpostiviesteistä, kirjeistä ja Been omista, viestejä selventävistä kertomuksista lukijalle rakentuu pikkuhiljaa jonkinlainen kokonaiskäsitys tapahtuneesta. Millainen menneisyys Bernadettella on, miksi hän viettää niin eristäytynyttä elämää, millainen mies Elgie on jne. Myöskin Been koulukavereiden äidit vauhkoine luonteineen ja omituisuuksineen saavat oman tilansa, sillä heillä jos kenellä tuntuu olevan Bernadettesta vahvat näkemykset.

Pidin kirjan rakenteesta erittäin paljon. Melko lyhyet kappaleet houkuttelivat lukemaan vielä yhden pätkän ja koska teksti ylipäätään oli sulavaa, koin pitkästä aikaa sellaisen nautinnollisen lukuflown. Menen aikaisin nukkumaan ja yleensä luen sängyssä vain pienen hetken, mutta Bernadetten parissa vierähti ihan huomaamatta jopa pari tuntia. Hupsista. Kirja on kepeä, mutta ei mielestäni varsinaisesti hauska. Ei nyt mikään synkistelykään, mutta huumori oli minusta mustanpuoleista. Kirja toi monin paikoin mieleeni J. K. Rowlingin Paikka vapaana -kirjan, sellaisen surullisehkon ajankuvan.

Lukiessa kävi mielessä, mitenkähän Microsoftilla suhtauduttaisiin tähän kirjaan. Elgie tosiaan työskentelee Microsoftilla ja vaikka hänen työpaikkaansa ei mollatakaan, ei Microsoft nyt suoranaisesti kehujakaan saa. Yleensä kirjoissa käytetään suurpiirteisiä ilmauksia "suurista tietotekniikkayhtiöistä" tai muuten kierrellen ilmaistaan jättiyhtiöt, joten rehellinen nimenkäyttö tuntui melkeinpä röyhkeältä. (Sitä paitsi nyt minäkin mietin, saako Microsoftin työntekijöillä olla iPhoneja yms.? Työpuhelimena?) Ihan kirjan loppu vähän lässähti turhan siloiseksi, mutta noin muuten suosittelen Missä olet, Bernadettea viihdyttävän, mutta ei ihan höttöisen lukemisen kaipuuseen.

Señor Peregrino

Cecilia Samartin: Señor Peregrino

(Tarnished Beauty, 2008)

Bazar 2010, 381s.

Suom. Tiina Sjelvgren

Omasta hyllystä

EDIT: Blogger temppuilee jotakin omituista. Yritin julkaista tämän tekstin aiemmin, mutta blogiin ilmestyi vain valkoisia palkkeja, nyt en näe enää sitäkään. Toivottavasti vika on väliaikainen.


Aloitin Señor Peregrinon lukemisen lukumaratonilla ja luinkin sen loppuun nopeaan tahtiin. Cecilia Samartin kirjoittaa miellyttävän sulavasti ja siten, ettei lukemista malttaisi millään lopettaa.

Jamilet joutuu jo syntyessään mekiskolaisen kotikylänsä silmätikuksi. Isätön tytär syntyy selkäpuolellaan valtavan suuri, punainen syntymämerkki, kuin paholaisen kädenjälki. Jamilet itse ymmärtää erilaisuutensa vasta ensimmäisenä koulupäivänä, joka jää myös viimeiseksi. Äitinsä kuoleman jälkeen Jamilet lähtee etsimään apua syntymämerkkinsä poistamiseen Yhdysvalloista, ylittää luvatta rajan ja asettuu tätinsä luo asumaan. Pian Jamilet saa työpaikan läheisestä mielisairaalasta, jossa hänen työnään on hoitaa yhtä ainoaa, ylimmässä kerroksessa asuvaa potilasta. Mies ei ole poistunut huoneestaan moneen vuoteen, eivätkä aiemmat hoitajat ole tulleet toimeen hänen kanssaan kuin lyhyitä aikoja. Tuo erikoinen potilas, Señor Peregrino, alkaa kertoa Jamiletille omaa elämäntarinaansa: nuoruutensa pyhiinvaellusmatkasta Santiago de Compostelaan.

Pidin kirjasta kovasti. Vaihtuvat kertojat erottuivat hyvin, hahmot olivat mielenkiintoisia ja tietynlaisesta yksipuolisuudesta huolimatta sympaattisia. Erityisen paljon viehätyin tietenkin työteliäästä ja vaatimattomasta Jamiletista, mutta Señor Peregrino kiinnosti myös paljon.

Erikoista kyllä, tämän kirjan kansiteksteissä ei mainita, että se on Peregrino-trilogian ensimmäinen osa. Tänä syksynä ilmestyy suomeksi toinen osa, La Peregrina, jonka lukemista odotan jo kovasti. Mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Jamiletin tarina etenee.

(Aivoni ovat edelleen Rauhalan Taivaslaulun lamaannuttamat ja sen vuoksi tämäkin blogiteksti jää ihan liian pintapuoliseksi. Lukeminen ei oikein ota luonnistuakseen, sillä palaan ajatuksissani usein Aleksin ja Viljan pariin.)