Sivut

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Pienten muutosten kauneussalonki

Alexander McCall Smith: Pienten muutosten kauneussalonki
(The Minor Adjustment Beauty Salon, 2013)
Otava 2015, 364s.
Suom. Outi Järvinen

Mma Ramotswe -sarja on edennyt jo neljänteentoista osaansa. Naisten etsivätoimisto nro. 1 menestyy juuri sopivasti: töitä riittää mutta mitään ruuhkaa ei pääse syntymään. Mma Ramotswen ja Mma Makutsin yhteistyö on sekin muotoutunut saumattoman soljuvaksi. Vastikään avioituneen Mma Makutsin vatsanseutu vihjailee kuitenkin tulevista muutoksista, mutta eihän niin arkaluontoista asiaa voi ottaa puheeksi ihan miten sattuu! Paahtava helle on kuivattanut maan halkeilevan kuivaksi, mutta ilma tuoksuu siltä, että pian saadaan nauttia sateesta.

Pienten muutosten kauneussalonki on juuri niin sympaattinen, hötkyilemätön ja herttainen kuin aiemmatkin osat. Lueskelin tätä tarkoituksella hitaasti ja nautin suuresti. Olen iloinen, että maltoin odottaa "kesän" kuumimpiin päiviin asti, ennen kuin aloin tätä lukea. Minuun tämä sarja vaikuttaa tyynnyttävästi ja ainakin hetken kuvittelen voivani suhtautua vähän seesteisemmin tavalliseenkin arkeen.

Pidän siitä, miten Mma Ramotswe muistaa hyvät käytöstavat ilkeidenkin ihmisten kohdalla ja kuinka hän Botswanaa arvostellessaankin rakastaa kotimaataan suuresti. Vaikka etsivätoimiston asiakkaiden mukana kirjoihin tulee myös vehkeilyä ja karujakin ihmiskohtaloita, on sarjan asenne äärimmäisen hyväntahtoinen.

"Vanhojen ystävien kesken puheenaiheet saattavat olla hyvin laajoja, vaikka kumpikin tietäisi ennalta, mitä toinen tulee sanomaan, ja vaikka sen saman olisi kuullut kuinka monta kertaa tahansa."

Mma Ramotswe -sarja ei ole vain kepeää hyvän mielen kirjallisuutta. Näistä kirjoista hohkaa lämpöä ja viisautta.

perjantai 28. elokuuta 2015

Maija

Luca Gargano & Maija Vilkkumaa: Maija
WSOY 2004, 255s.

Maija Vilkkumaa on pitänyt taukoa sooloartistin uraltaan jo useamman vuoden, mutta näin syyskuussa ilmestyvän uuden albumin alla oli oikein hyvä hetki kerrata Vilkkumaan muusikkouden alkutaivalta. Tämä vuonna 2004 ilmestynyt teos, Maija, kattaa Vilkkumaan uran Tarharyhmästä Ei-albumiin. Toki mukana on myös lapsuus- ja koulumuistoja, joten kirja on suhteellisen pätevä muusikkoelämäkerta.

Maija on rakenteeltaan selkeä ja sisällöltään monipuolinen. Gargano on haastatellut runsaasti Vilkkumaan läheisiä ja työkavereita sekä luonnollisesti artistia itseään. Päätekstin ohella sisältöä elävöittävät otteet Vilkkumaan päiväkirjoista (sekä yksityisistä että vanhoilla kotisivuilla julkaistuista) sekä keikkapäiväkirjoista, runsaat valokuvat ja muu materiaali, nuotteja ja leirinuotiosovituksia unohtamatta.

Minä "löysin" Vilkkumaan musiikin kunnolla vasta Ei-levyn myötä ja sitä seuranneet levyt ovatkin muodostuneet läheisimmiksi. Vuonna 2005 ilmestynyt Se ei olekaan niin -albumi on edelleen suosikkini kaikista ja samaisena vuonna pääsin nauttimaan myös Vilkkumaan energisestä esiintymisestä Provinssirockissa.


Minulla on tapana* raivata tieni eturiviin, koska sieltä näkee parhaiten.
*Tai ainakin oli tapana - viimeisimmästä keikkakokemuksesta on jo vuosia.

Hyvin moni asia on muuttunut sitten Maija:n ilmestymisen. Jo kirjan alkutervehdyksessä Vilkkumaa toteaa asioiden muuttuneen huomattavasti sitten kirjaa varten tehtyjen haastattelujen, sillä hän oli vastikään eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan. Sittemmin Vilkkumaa on avioitunut, tullut äidiksi ja kirjoittanut kirjankin.

Maija:n loppupuolella puhutaan faneista ja moneen kertaan mainitaan viralliset nettisivut kysymyspalstoineen ja keskustelufoorumeineen. Sittemmin sivut ovat uudistuneet ja nuo osiot ovat jääneet pois. Koska Ei:n jälkeen on ilmestynyt monta, äärettömän laadukasta albumia, tuntuu kirjasta puuttuvan paljon asiaa. Mutta eihän se nyt kirjan vika ole, että aika kuluu ja artistin ura jatkuu.

Minusta oli mielenkiintoista lukea Vilkkumaan lapsuudesta ja teinivuosista. Kaikesta näkyy lapsuudenkodin turvallinen ilmapiiri ja molemminpuolinen kunnioitus. Nuoruuden sekoilut ja ongelmat ovat luonnollisesti aivan erilaisia Helsingissä kuin pienessä maalaiskylässä, mutta ne pohjimmaiset tunteet ja "ongelmat" ovat universaaleja ja ajattomia.

Maija on visuaalisesti näyttävä ja sisällöltään runsas, mutta kyllähän tämä soolouran alkuun loppuva teos jättää auttamatta vähän keskeneräisen fiiliksen. Mutta tosiaan, hyvä se vain on, että ura jatkuu. Elämäkertoja ja bändihistoriikkeja ehditään kirjoittaa ja lukea sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun niiden aika on.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Normaali

Graeme Cameron: Normaali
(Normal, 2015)
HarperCollins Nordic 2015, 341s.
Suom. Sanna Lönnfors
Verentäyteiset trillerit murhaajineen kaikkineen ei lähtökohtaisesti ole se minua eniten kiinnostava genre. Markkinointipuheet Graeme Cameronin Normaali-esikoisteoksen kohdalla tekivät kuitenkin tehtävänsä ja otin kiinnostuneena vastaan tarjotun arvostelukappaleen.

Kirjan nimeämätön päähenkilö on päällisin puolin normaali työssäkäyvä mies, joka pitää moitteetonta huolta syrjäisestä kodistaan. Traumaattista lapsuutta vilautellaan siellä täällä, mutta eihän mikään selitä sitä, miksi miehestä on tullut kiduttamisesta nauttiva hirviö. Autotallin alle rakennettu salainen kellari toimii siepattujen naisten välisijoituspaikkana, josta kukaan ei ole vielä päässyt pois elävänä.

Kirjaa on verrattu Dexter-sarjaan, jota en kylläkään itse jaksanut seurata muutamaa jaksoa pitemmälle, mutta joka silti oli selvästi omaperäinen versio hyvin kalutusta aiheesta. Myös humoristinen näkökulma mainitaan sekä markkinointimateriaalissa että kirjan takakannen lukija-sitaatissa. Näistä lähtökohdista kuvittelin Normaalin olevan kepeämpi ja ehkä jopa sympaattinen, toisin kuin kidutustarinat yleensä.

No eihän tämä ollut yhtään kepeä tai sympaattinen, enkä tavoittanut sitä luvattua huumoriakaan. Sinänsä ihan luettava teksti tuntui alusta asti varsin hengettömältä ja jotenkin teennäiseltä. Kun aihe on näinkin raaka, eikä herra kiduttaja näyttäytynyt ainakaan minulle mitenkään syvällisenä hahmona, tuntuivat jotkut maalailevat kuvaukset aivan liian väkisin väännetyiltä ja asiaankuulumattomilta.

"Kauempana toisella rannalla tuomiokirkon torni kohosi ylpeänä tumman puurajan yläpuolelle, kuin inhimillisyyden kirkas majakka sieluttoman harmaanoranssilla taivaalla."

Paikoin käännöskin töksähteli todella pahasti:

"Haparoin vyöni auki ja ravistin housuni pois. Värähdin yöilman kiristyessä ihoni ympärille ja kietoessa minut kananlihaan."

Ylipäätään suurin osa kirjasta tuli luettua jonkinlaisella automaattilukemisella, kun tarina ei kerta kaikkiaan tuntunut käynnistyvän tai edes pysyvän häävisti kasassa. Tarinassa vilisee muutamia selvästi keskeisiä henkilöitä, mutta kerronta oli niin haparoivaa, että välillä tuntui kuin päähenkilö olisi ollut kolmessa paikassa yhtä aikaa. Vasta aivan kirjan loppupuolella, kun yksi kaapatuista naisista osoittautuukin kaikista aiemmista poikkeavaksi, syntyy oikeasti jännittäviä tilanteita ja lukijaa alkaa oikeasti kiinnostaa, mihin suuntaan homma etenee.

Pitäisi mitä ilmeisimmin luottaa vaistoonsa ja jättää jatkossakin lukematta tällaiset raa'at jutut. Normaali ei tehnyt ollenkaan hyvää vaikutusta, enkä osaa suositella sitä edes genren ystäville.

maanantai 24. elokuuta 2015

Kaikki taivaan linnut

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut
(Go Set a Watchman, 2015)
Gummerus 2015, 286s.
Suom. Kristiina Drews

Tämän vuoden suurin kirjatapaus lienee tämä Harper Leen arkistoista löytynyt, kauan odotettu romaani. Kaikki taivaan linnut on kirjoitettu ennen Kuin surmaisi satakielen -klassikkoa, eikä tämä mielestäni missään mielessä ylläkään Satakielen tasolle.

Minulle Kuin surmaisi satakielen on yksi suuren vaikutuksen tehneistä kirjoista. Aloitin sen lukemisen aikanaan sillä "no lukis nyt tänkin, kun se kerran on joku klassikko" -asenteella, enkä oikeasti odottanut pitäväni tarinasta ollenkaan. Aivan toisin kävi. Kaikki taivaan linnut taas koki lähes päinvastaisen kohtalon: odotin suuria, mutta jouduin pettymään.

26-vuotias Scout matkustaa kotikaupunkiinsa Maycombiin tapaamaan isäänsä Atticusta ja muita rakkaita ihmisiä. Aluksi kaikki onkin juuri niin herttaista kuin aina ennenkin, mutta pian Scoutille selviää, etteivät läheiset ihmiset olekaan aivan sellaisia kuin hän on koko ikänsä kuvitellut.

Satakielen lukemisesta on minulla jo aikaa, mutta silti tyrmistyin siitä, kuinka henkilöt tässä kirjassa käyttäytyivät ja tuntuivat ajattelevan tyystin eri tavalla kuin siinä. Toki tämä sama asia suistaa Scoutinkin raiteiltaan, mutta myös Scout itse on ihan kummallinen hepsankeikka. Vanha lapsuudenystävä ja potentiaalinen aviomiesehdokas Hank/Henry on jatkuvasti Scoutin kummallisen leikittelyn kohteena, kun hän välillä käyttäytyy rakastuneen naisen tavoin, välillä torjuu miehen täysin.

Minun oli todella vaikea saada otetta tästä kirjasta. Enimmäkseen teksti on sujuvaa ja etenkin dialogien osalta nopeaa luettavaa, mutta teksti on myös epätasaista. Arjan tavoin en voi olla miettimättä, onko tekstin haluttukin näyttää hiomattomalta, jotta käsikirjoituksen löytötarina olisi mahdollisimman uskottava. Koska Satakielen ja Taivaan lintujen vertaileminen toisiinsa ei ole reilua, olisi todella mielenkiintoista kuulla Satakieltä lukemattoman henkilön ajatuksia Kaikki taivaan linnut -teoksesta.

Kaikki taivaan linnut ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin etukäteen odotin, mutta luulen sen johtuneen nimenomaan kohtuuttomista ennakko-odotuksista itsestään. Luulen, että jos olisin osannut ottaa tämän kirjan enemmän itsenäisenä teoksena, en olisi jatkuvasti harannut vastaan epämieluisille juonenkäänteille.

lauantai 22. elokuuta 2015

Lupaus. Unien ensimmäinen kirja


Kerstin Gier: Lupaus. Unien ensimmäinen kirja
(Silber - Das Erste Buch der Träume, 2013)
Gummerus 2015, 338s.
Suom. Heli Naski

Ilahduin, kun huomasin Gummeruksen kirjakatalogissa uuden Kerstin Gierin nuortenkirjan. Gierin edellinen nuorten sarja, Rakkaus ei katso aikaa -trilogia, oli minusta kömpelöä loppuratkaisua lukuunottamatta oikein viihdyttävää luettavaa. Viihdyttävä on myös tämä uuden sarjan avausosa, jossa seikkaillaan enimmäkseen unissa.

15-vuotias Liv Silber pikkusiskoineen ei pääsekään asumaan idylliseen Oxfordiin vaan Lontooseen, lähelle äidin uutta miesystävää. Hajamielisen professorin karikatyyriä muistuttava äiti on äiti lähinnä nimellisesti, sillä Liv ja Mia ovat kasvaneet pääasiassa lasten-/taloudenhoitajan Lottien hoidossa. Jälleen kerran tytöt aloittavat uudessa koulussa, eikä aikaakaan kun Livistä kirjoitellaan koulun juorublogissa, jonka ylläpitäjän henkilöllisyys on kaikille arvoitus. Eräänä yönä Liv näkee erikoisen todentuntuista unta, jossa ovat mukana myös hänen uusi velipuolensa Grayson ja kolme tämän ystävää. Pian Liv saakin kuulla hyvin epäuskottavan salaisuuden ja vastoin järjen ääntä hän lähtee mukaan poikien uniseikkailuihin.

Lupaus on Gierin aiempien kirjojen tavoin helppolukuinen, vauhdikas ja humoristinen. Teksti on pääosin kelpo suomea, mutta kananlihalla-ilmausta käytettiin jotenkin hassusti väärin. Laitoin kyllä merkin siihen kohtaan, mutta nuorimmainen on hyvä nyppimään muistilaput pois, enkä nyt löytänyt esimerkkilausetta tähän hätään.

Reaali- ja unimaailman yhdistäminen yhdeksi tapahtumapaikaksi on toteutettu toimivasti siten, että unimaailman surrealistisuus ja arvaamattomuus säilyy. Tässäkin sarjassa on mukana ihastumiskuvio, sellainen kiltti pussailutason suhde. Ehkä kirjan muuhun sisältöön verrattuna Graysonin ja tämän ystävien salainen "harrastus" onkin yllättävän raju. Demonit, veriuhrit ja mystiset rituaalit ovat hyvin kaukana siitä hormonihuuruisesta teinimaailmasta, jossa nuoret päivänsä viettävät.

Odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan Livin tarina tästä lähtee etenemään. Oikeastaan Lupaus olisi toiminut ihan kohtuullisesti itsenäisenäkin teoksena, mutta onhan tarinan idea sen verran mehevä että aivan mielelläni seikkailen Livin ja muiden unissa vielä parin kirjan verran.

torstai 20. elokuuta 2015

Lassi ja Leevi




Muistatteko vielä hyvin omat teinivuotenne? Sen, miten valtaosa ihmisistä (varsinkin aikuisista) oli jotenkin käsittämättömän ärsyttäviä, tyhmiä, tylsiä ja tiukkapipoisia ja joiden käsitys elämästä oli kummallisen vääristynyt? Ehkä joku teistäkin vietti paljon aikaa omassa huoneessa kuunnellen radiosta nauhoitettua musiikkia c-kasetilta ja kirjoittaen päiväkirjaan tai kavereille.

Minä toki jouduin tekemään paljon hommia pikkusisarusten vahtimisesta metsän istutukseen, toisin kuin kukaan muu teini ikinä missään, mutta silti ehdin raapustaa monta päiväkirjallista syvällisiä ajatuksia (tai listoja kivoista pojista) ja pinotolkulla kirjeitä. Noihin kirjeisiin saatettiin lisätä lehdistä leikattuja kuvia tai sarjakuvia ja Lassista ja Leevistä tuntui silloin löytyvän täsmälleen oikeanlaista huumoria. 

Nyt kun luin nämä kuusi omasta hyllystä löytyvää juhlakirjaa, en oikein tiennyt nauranko enemmän strippien nostattamille muistoille vai itse sarjakuvalle. Niin tai näin, pienen alkukankeuden jälkeen Lassin ja Leevin koheltamiset ja keskustelut tuntuivat aivan yhtä ajankohtaisilta kuin 20 vuotta sitten.


Yksi Lassin parhaista puolista on energisyys. Yllä olevassa kuvassa näkyy, mitä kaikkea Lassi ja Leevi puuhastelevat yhden kesäpäivän aikana. Eivätkä he silti ehtineet tehdä puoliakaan suunnittelemistaan asioista. Luetutin tämän stripin vanhimmalla pojallani, joka on viime aikoina valitellut entistä enemmän tekemisen puutetta. Totta kai kolmen vauhdikkaan pojan äitinä osaan samastua todella hyvin Lassin äitiin, joka ei todellakaan jaksa ilahtua jokaisesta poikansa päähänpistosta, mutta samalla näin rivien väleistä paremmin kuin ennen sen, ettei äiti mikään tiukkis ole. 


Lassi ja Leevi muodostavat hauskan parivaljakon. Vaikka Leevi on peloton ja ylväs tiikeri, jonka on saatava toteuttaa muun muassa metsästysviettiään, on hän useimmiten kuin paraskin kotikissa. Leevi on myös usein mukana Lassin kyseenalaisissakin ajanvietteissä, mutta toisaalta hän on keskusteluissa se järjen ääni.

En jaksa edes muistaa, kuinka monena talvena olen yrittänyt toteuttaa jotakin Lassin monista lumiukkoinstallaatioista. Tietenkään en ole onnistunut, mutta edelleen haaveilen toteuttavani jonkun niistä. Vaikkapa sen keihästettyjen lumiukonpäiden muodostaman kunniakujan tai lumihaita karkuun uivan lumiukon.

Lassin mielikuvituksella pahvilaatikostakin on moneksi. Yhdestä laatikosta voi tehdä aikakoneen tai toisin päin käännettynä muodonmuutoskoneen. Kyljellään siitä syntyy monistin. Pienillä lisäsäädöillä samainen pahvilaatikko voi toimia aivojen suurentajana.



On vaikea arvioida, kuinka hyvin Lassi ja Leevi -sarja on loppujen lopuksi kestänyt aikaa. Ensimmäisen juhlakirjan kohdalla käännös tuntui töksähtelevältä, mutta pian en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Kun sarjakuvaa lukee vahvat nostalgialasit silmillään, sitä luultavasti jättää alitajuntaisesti huomaamatta joitakin epäkohtia. Tai sitten kyseessä on harvinaisen laadukas ja moniulotteinen sarjakuva, josta on turha suurempia vikoja hakeakaan.

tiistai 18. elokuuta 2015

Kepler62 & Maukan ja Väykän matkakirja

Meidän iltasatupino sai lisää korkeutta, kun kirjastoauto palasi kesätauoltaan. Päätimmekin pistää Feeniksin killan tauolle ja lukea lainakirjat ensin, että muutkin lapset pääsevät niistä nauttimaan.

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja yksi: Kutsu
WSOY 2015, 114s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Ensimmäisenä tartuimme Kepler62 -sarjan avausosaan, Kutsuun. Jos meidän pojille onkin joskus kirjoja kohtaan nihkeä asenne, niin Kepler62:n kohdalla ennakkoluulot katosivat kohisten.

13-vuotias Ari ja tämän pikkuveli Joni yrittävät pärjätä arjessa kahdestaan. Maailma on muuttunut valtavasti (pleikkari 10 on jo ikivanha laite) ja äiti on viipynyt kauan viimeisimmällä työnetsimisreissullaan. Muiden lasten tapaan Ari unelmoi saavansa käsiinsä uuden pelin, Kepler62:n, jonka huhutaan sisältävän jonkinlaisen yllätyksen tai palkinnon. Kuinka ollakaan, juuri tuon pelin pikkuveli on saanut joltakin satunnaiselta ohikulkijalta. Pojat alkavat pelata ja siitä todellakin alkaa seikkailu.

Meillä lapsia kiinnostavat pelit ihan käsittämättömän paljon. Usein turhauttaa, kun mikään muu tekeminen ei innosta ja elämä kaatuu, jos ei juuri nyt saa pelata. Ja mieluiten kauan. Koska Kepler62:ssa pelataan ja siitä seuraa jännittäviä ja vähän pelottaviakin juttuja, tästä tuli hetkessä (etenkin vanhimman pojan) suosikki. Viimeisiltä sivuilta lapsi tutki malttamattoman epätoivoisena sarjan jatko-osien julkaisuaikataulua ja kiemurteli kärsimättömyyden tuskassa kun tajusi, että viimeistä osaa pitää odottaa ainakin kaksi vuotta.

Tämä on hyvin lyhkäinen kirja, jonka tekstiä runsas (ja komea!) kuvitus täydentää hienosti. Minä pidin kirjan tunnelmasta ja asetelmasta siinä missä lapsetkin, mutta kyllähän tämä sarjan avausosa väistämättä jää sellaiseksi ärsyttävän nopeaksi alkusoitoksi. Itsenäisenä teoksena tämä ei siis häikäise, mutta ehdottomasti jatko-osien ilmestymistä odotellaan malttamattomina ja kaikki osat luetaan heti tuoreeltaan.



Kepler62:n jälkeen hypähdimme huomattavasti rauhallisempiin maisemiin, Maukan ja Väykän seuraan. Mutta ei näidenkään kaverusten elämä pelkkää tasapaksua arkea ole, vaikka Väykälle sellainen tietysti sopisikin.

Maukkahan on iät ja ajat huokaillut muuttolintujen perään ja uhonnut itsekin lähtevänsä talveksi etelään. No, tällä kertaa kissa ryhtyykin sanoista tekoihin ja pakkaa matkalaukut sekä itselleen että Väykälle. Maukka tuhlaa matkarahat jo lentokentällä kameraan (onneksi liput on siinä vaiheessa jo hankittu) ja Italian kentältä löytyy vain Maukan matkalaukku. Ilman rahaa ja huonosti varustettuna kissa ja koira yrittävät joka tapauksessa nauttia lomasta. Vaikka Väykkää vaivaakin, jäikö kellarin ovi auki ja Maukka ei todellakaan haluaisi tehdä mitään, mikä voidaan laskea työksi.

Maukka ja Väykkä -kirjoissa on niin ihana asenne, ettei paremmasta väliä. Ystävät ovat kenties toistensa vastakohdat, mutta ilman toista ei kumpikaan ole oikein kokonainen. Tapahtumarikkaan matkan aikana Väykkä oppii nauttimaan uusista maisemista ja Maukka kaipaamaan kotiin.

Nautin tämän kirjan lukemisesta ääneen, sillä tekstin rytmi ja rakenne soi todella luontevasti. Maukka ja Väykkä ovat myös niin omanlaisensa, että väkisinkin kummallekin löytyy oma äänensä ja tekstiin tulee kuin vahingossa enemmän eloa.

Aivan loistava kirja!

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Vain yksi jäi: Miten meistä tuli ainoa ihmislaji


Chris Stringer: Vain yksi jäi: Miten meistä tuli ainoa ihmislaji
(The Origin of Our Species, 2011)
Gaudeamus 2014, 280s.
Suom. Jorma Keskitalo

Lähes tarkalleen vuosi sitten meillä keskusteltiin lasten kanssa evoluutiosta. Kuten aina, lapsilla oli paljon hyviä kysymyksiä, joihin en kuitenkaan osannut vastata mielestäni tarpeeksi perustellusti. Ilahduinkin valtavasti, kun huomasin että Gaudeamukselta on juuri ilmestynyt ihmisevoluutiota käsittelevä tietokirja. Pyysin arvostelukappaleen ja sainkin sen hyvin pian, mutta kirjaan tarttuminen alkoikin hirvittää. Aihe kiinnosti (ja kiinnostaa) edelleen, mutta pelkäsin etten ehkä sittenkään ymmärtäisi sisällöstä mitään. Niinpä Vain yksi jäi juurtuikin hyllyyn lähes vuodeksi, ennen kuin viimein rohkaistuin sitä lukemaan - jälleen lasten kanssa käydyn keskustelun jälkeen.

Aivan syyttä pelkäsin tätä kirjaa! Vain yksi jäi on kirjoitettu hyvin yleistajuisesti, eikä tekstissä noin yleensä ottaen vilise ainakaan liikaa erikoissanastoa. Teksti tosiaan pääsi yllättämään hyvällä luettavuudellaan ja Stringer osaa kertoa asioista hyvin vetävästi. Kirjassa perehdytään erilaisiin teorioihin siitä, mistä nykyihmisen esi-isät ovat kotoisin ja perustellaan mielestäni hyvin, miksi kullakin näkemyksellä on kannattajansa. Aluksi käsitellään fossiileja ja niiden tutkimustapoja, joiden kehittyminen on mahdollistanut entistä tarkemmat tutkimukset ja sekä oikaisseet että vahvistaneet joitakin aiempia teorioita. Myöhemmissä luvuissa pohditaan ihmislajin kehitystä myös käyttäytymisen ja kulttuurin kannalta: puheen "keksiminen" ja kehittyminen; symbolien syntyminen ja käyttö; työkalujen keksiminen; tulen käyttö; vaatteet ja korut; metsästystavat; ruokavalio; perhesuhteet ja rituaalit jne. Luonnollisesti nykyihmisen juurille yritetään löytää myös DNA:n ja geenien avulla, mutta myönnän heti että se luku kirjasta jäi minulle eniten arvoitukseksi, sillä en ole koskaan ollut hyvä ymmärtämään näitä asioita.

Chris Stringer on paleoantropologi, jolla on runsaasti kokemusta sekä fossiilien löytöpaikoilta että tutkimuspöydän takaa. Tässä teoksessa hän ei edes yritä peitellä omia näkemyksiään ja vaikka itsekriittisyyttä ei kirjasta puutukaan, olisin kaivannut sitä hivenen lisää.

Kirjan rakenne on periaatteessa selkeä, mutta käytännössä koin kokonaisuuden hahmottamisen haastavaksi. Lisäksi olisin kaivannut enemmän havainnollistavia kuvia tai vaikkapa aikajanoja. Minun on vaikea hahmottaa aikavälejä, kun puhutaan kymmenista ja sadoista tuhansista vuosista. Onneksi kirjasta löytyy muutama kartta, joista oli edes vähän apua tähän hahmotusongelmaan. Teksti on kuitenkin luettavuudeltaan odottamaani helpompaa ja jopa yllättävän hauskaa. Esimerkkinän kerrottakoon, kuinka asialleen omistautuvia jotkut tutkijat ovat:

"Omintakeinen antropologi Grover Krantz kiinnitti itselleen jäljennöksen Homo erectuksen kulmaharjanteesta kuuden kuukauden ajaksi tutkiakseen sen mahdollisia hyötyjä. Hän totesi, että harjanne varjosti hänen silmiään auringonpaisteelta, esti pitkiä hiuksia valumasta silmille hänen juostessaan ja säikytti ihmisiä pahanpäiväisesti yöpimeällä."

Minulle Vain yksi jäi oli oikein hyvä yleisteos ihmisen evoluutiosta. Yhdellä lukukerralla nyt ei tietenkään kaikki tieto tartu päähän, mutta jos nyt edes jotakin muistaisin kun seuraavan kerran aiheesta lasten kanssa puhutaan niin hyvä niin.

perjantai 14. elokuuta 2015

Kolme kirjaa

Sain blogeja jonkin aikaa kiertäneen Kolme kirjaa -haasteen Q+Blackilta ja Emmiltä. Haasteen idea on näennäisen yksinkertainen, sillä kukapa ei keksisi kolmea blogiaikana lukemaansa kirjaa, jotka haluaisi lukea uudelleen.

Mutta kas, näitä (vähintään) toisen lukukerran ansaitsevia kirjoja on ehtinyt kertyä niin monta, että vain kolmen valitseminen olikin vaikeaa. Tälle listalle olisivat vallan hyvin voineet päätyä Anni Kytömäen Kultarinta, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Elias Koskimiehen Ihmepoika (jonka itse asiassa olen jo lukenutkin uudestaan), Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala, Sirpa Kähkösen koko Kuopio-sarja, Stephen Kingiltä vaikka mitä ja niin edelleen. Aikani pähkäiltyä päätin nostaa esille kolme sellaista kirjaa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet mielestäni turhan vähälle huomiolle.

Minun blogiaikani kirjakolmikkoni on siis tässä:


Lawsonin omaelämäkerrallinen muistelma on hulvattoman hauska. Perhe on omalaatuinen ja monet seikat toivat mieleen omat lapsuusvuodet. Vaikka minä olen lukenut tämän vain kerran, on tämän kirjan sivuja käännelty ahkerasti. Olen luetuttanut sen siskoillani sekä vanhalla ystävällä, joista jokainen myös tykkäsi lukemastaan.

2. Heikki Hietala: Tulagi Hotel
Tulagi Hotelin tunnelma ja maisemat ovat säilyneet vahvoina muistissa. Jos joskus (esimerkiksi talvella) kaipaan lämpimään ja haluan samalla nauttia hyvästä tarinasta, Tulagi Hotel on takuuvarma kirjavalinta.

3. Anssi Kela: Matkamuistoja
Voi sitä naurun määrää, minkä Matkamuistoja kirvoitti! Oli myös mukavaa vaihtelua lukea muusikkona olemisesta kertomuksia, joissa ei läträtä viinaa tai puristella bändäreiden tissejä/pyllyjä takahuoneissa.


Haaste on kierrellyt sen verran vauhdikkaasti ristiin rastiin, että en haasta ketään erikseen. Mutta jos joku tahtoo jaella kolme kirjavinkkiä, niin ei muuta kuin listaa tekemään! :)

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Tulevaisuuden arabi: Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984)


Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi: Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984)
(L'Arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978-1984), 2014)
WSOY 2015, 158s.
Suom. Saara Pääkkönen

Omaelämäkerrallisissa sarjakuvaromaaneissa on omanlaistaan hohtoa. Niiden kerronta on totta kai puolueellista ja varsinkin lapsinäkökulmasta luonnollisesti vähän vääristynyttäkin. Riad Sattoufin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa kertoo Sattoufin varhaislapsuudesta Lähi-idässä.

Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän esikoinen on hurmaava ilmestys vaaleassa hiuspehkossaan. Riadin ollessa kaksivuotias perhe muuttaa Tripoliin, Libyaan, isän saatua sieltä viran opettajana. Isän suuresti ihaileman Gaddafin Libyassa yksityiset eivät omista mitään ja kodinkin saa kukin valita vapaasti kaikista vapaina olevista. Ovissa ei ole lukkoja ja tämän vuoksi Sattoufin perhe jääkin heti alkuun kodittomiksi, sillä heidän tutustuessaan ympäristöön on joku toinen perhe asettunut asumaan heille osoitettuun asuntoon. Isän ollessa töissä äidin onkin pysyteltävä kotona, eikä Riadkaan voi lähteä juuri rappukäytävää pitemmälle. Koska elämä Libyassa ei kuitenkaan ole niin mallikasta kuin Riadin isä alun perin uskoi, perhe palaa Ranskaan. Pian panarabialaista aatetta kannattava isä valitaan opettajaksi Syyriaan. Isä on innoissaan paluusta synnyinseuduilleen, onhan hänellä siellä perittyä maaomaisuuttakin. Arki ei syyriassakaan ole järin idyllistä ja etenkin kielitaidottomalle ja ulkonäöltään täysin muista poikkeavalle Riadille kotoutuminen on hyvin haasteellista.

Luin Tulevaisuuden arabin ristiriitaisissa tunnelmissa. Olin toivonut kokevani jonkinlaisen ahaa-elämyksen, että tämän luettuani ymmärtäisin paremmin isä-Sattoufin kaltaisten arabien ajatusmaailmaa. Mutta en kyllä ymmärrä. Diktaattoreja ihaileva ja muihin kulttuureihin halveksuvasti suhtautuva isä on kaikessa kiihkomielisyydessään vain ärsyttävä. Hän mollaa tummaihoisia ja länsimaalaisia, kohtelee vaimoaan ei-mitenkään ja on ylipäätään kaikin puolin niin täynnä omaa erinomaisuuttaan, että etoo. Rasismi ei ole ymmärrettävää tässäkään asetelmassa.

Toisaalta taas Riadin leikit hiukan omituisten naapuruston lasten kanssa, sopeutuminen päiväkotiin ja ylipäätään uusiin ympäristöihin on mielenkiintoista ja välillä hauskaakin seurattavaa. Lapsi ei onneksi ymmärrä kaikkea sitä, mitä aikuisten maailmassa on meneillään, eikä Riad vaikuta mitenkään erityisen onnettomalta lapselta.

Riadin äiti jää hahmona mysteeriksi. Ylipäätään vanhempien välinen suhde herättää lähinnä kysymyksiä: mikä nämä kaksi hyvin erilailla ajattelevaa ihmiste on saanut kiinnostumaan toisistaan ja pysymään yhdessä?

Riad Sattoufin piirrostyyli on selkeää ja pääosin mustavalkoista. Muutama yksittäin käytetty tehosteväri toimii hyvin muun muassa erottaen eri maihin sijoittuvat pätkät toisistaan.

maanantai 10. elokuuta 2015

Seitsemäs vieras


Kati Närhi: Seitsemäs vieras
WSOY 2015, 149s.

Olen odotellut tätä Kati Närhen Agnes-trilogian päätösosaa kärsimättömästi alkukesästä asti. Ei siis ole mikään ihme, että luin sen heti samana iltana, kuin sen kirjastoautolta lainaan sain.

Agnes on mummonsa hoivissa kasvanut orpotyttö, joka on mummon dementoitumisen jälkeen muuttanut asumaan tätinsä luokse. Vanhempien mystinen kuolema Pariisin katakombeissa on (luonnollisesti) vaivannut Agnesia aina ja lopultakin hän saa kuulla mitä todellisuudessa tapahtui ja miksi. Seitsemäs vieras sijoittuu syrjäiselle saarelle, jonka hulppeassa kartanossa asuu vähän omituinen majuri Orkolora. Agnes ja hänen tätinsä ovat kaksi kuudesta majurin viikonloppuvieraasta. Aikuiset yrittävät pimittää todelliset tarkoitusperänsä Agnesilta, mutta eihän se onnistu.

Seitsemäs vieras on laadukas, kuten edellisetkin osat. Piirrosjälki ja sinisävyinen värimaailma sopivat valtavan hyvin tarinan tunnelmaan ja kerronta ylipäätään etenee tyylikkäästi. Kuitenkaan en tavoittanut tästä albumista samanlaista yhteneväisyyttä kuin aiemmista. Esimerkiksi majuri Orkoloran sisäköistä luulin paljastuvan jotakin mystistä, samoin majurin kuolleesta sisaresta. Mikä virka niillä saarella vilisevillä ketuilla oli? Lisäksi koin pienen lemmenkohtauksen turhana ja töksähtävänä.

Kyllä minä tästäkin osasta pidin, paljonkin, mutta jotenkin sarjan päätös tuntui pliisulta. Tosin, ehkä pettymykseni onkin enimmäkseen harmitusta siitä, että sarja päättyi. Agnes on hahmona niin hurmaava, että tuntuu ikävältä jättää hänelle jäähyväiset. Lisäksi luulen, että yhteen pötköön luettuna trilogia toimisi paremmin.

lauantai 8. elokuuta 2015

Even More Bad Parenting Advice


Guy Delisle: Even More Bad Parenting Advice
Drawn and Quarterly 2014, 191s.

Olen jälleen saanut nauttia Guy Delislen ja hänen lastensa hulvattomista keskusteluista. Even More Bad Parenting Advice on jatkoa A User's Guide to Neglectful Parenting -kirjalle, josta nautin kovasti.

Tämänkin harmillisen nopealukuisen, pokkarikokoisen kirjan tarinat ovat oivallisia osoituksia siitä, kuinka keskustelut lasten kanssa voivat olla haastavia. Hyvää tarkoittava aikuinen puhuu helposti itsensä pussiin ja keskustelun edetessä sitä saattaa hetkeksi jopa unohtaa, että keskustelun toinen osapuoli on lapsi.

Rehellisyys on ihailtavaa, mutta joskus se aiheuttaa hankaluuksia. Esimerkiksi Delislen perheen yöpyessä pienessä B&B:ssa, lapset ja aikuiset nukkuvat eri huoneissa. Kumpikin lapsi haluaisi nukkua mieluummin seinän kuin oven vieressä. Isä määrää tyttären seinän viereiseen sänkyyn ja pojan ovenviereen. Miksi? No koska isoveli on vahvempi ja hän voi mahdollisen tunkeilijan tullessa puolustaa siskoaan. Ehkä tunkeilija ehtii haavoittaa poikaa, mutta hän todennäköisesti ehtii huutaa apua ja vanhemmat voivat rientää paikalle ja tyttö säästyy fyysisiltä vammoilta. Että ei muuta kuin hyvää yötä nyt sitten vaan!

Entä kuinka toimia, jos lähdetään rannalle, mutta siellä onkin voimassa haivaroitus? No mennään kaikesta huolimatta uimaan, mutta huolehditaan siitä että ympärillä - joka suunnalla - on kaiken aikaa muita uimareita. Näin ollen muut muodostavan ihmiskilven.

Delislen kynänjälki on kepeää ja ainakin minuun tämän(kin) kirjan huumori iski erittäin hyvin. Lasten kanssa Delislen kuvaamia tilanteita tulee vastaan väistämättä, joten samaistumismahdollisuudet ovat erittäin hyvät.

torstai 6. elokuuta 2015

Tyttölapsia


Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Siltala 2015, 218s.
Suom. Arja Pikkupeura

Ljudmila Ulitskajan nimi on jäänyt mieleeni Täällä toisen tähden alla -blogista. Tämä Tyttölapsia novellikokoelma, joka on yhteisnide alunperin erillisinä ilmestyneistä kokoelmista Tyttölapsia ja Lapsuus -49, tuntui täydelliseltä kirjalta aloittaa Ulitskajan tuotantoon tutustuminen.

Tyttölapsia-osan kertomukset sijoittuvat 1950-luvun alkuun, Moskovan keskustan tietämille. Keskiössä on joukko samaa koulua käyviä tyttöjä, välillä koko joukko (esim. Vesirokko) tai vain yksi tai kaksi heistä (Ties kenen lapsia). Tytöt tulevat toimeen keskenään vaihtelevasti. Välillä leikit sujuvat kuin itsestään, välillä joku suljetaan tarkoituksella porukan ulkopuolelle. Kaksoset Viktorija ja Gajane jäivät parhaiten mieleen, erityisesti siksi, että Viktorijaa itsekkäämpää ja ilkeämpää tyttöä saa kyllä hakemalla hakea.

Jälkimmäinen osa, Lapsuus -49, koostuu vaatimattomampiin oloihin sijoittuvista, lyhyemmistä tuokiokuvista. Niissä ihastellaan kulkukauppiaan laukun sisältöä, tuuletetaan petivaatteita, kiipeillään, lainataan isoveljen kello ilman lupaa ja parhaimpana kaikesta, vietetään kesä isovaarin kanssa.

Naulat-tarina nousikin omaksi suosikikseni. Siinä Serjoza viedään kesäksi pojalle tuntemattoman isovaarin luo, vaikka perheen muut lapset pääsevät vaarin luo. Isovaarin luona Serjoza luulee leikkivänsä päivät pitkät pikkuserkkujensa kanssa, mutta kesästä kehkeytyykin työntäyteinen. Ensin Serjoza naputtaa tylsyyksissään kynnyksen täyteen nauloja, isovaari opastaa oikean vasarointitekniikankin. Kun kynnys on täynnä, ei isovaari päästäkään Serjozaa leikkeihinsä, vaan ojentaa sorkkaraudan ja kehottaa irrottamaan naulat. Se on hidasta työtä, mutta iltaan mennessä tulee valmista. Seuraavana päivänä naulat täytyy oikaista ja sitten isovaari saakin lautakuorman ja jälleen hän löytää Serjozalle lisää töitä. Tähän tarinaan tuntui kiteytyvän niin paljon viisautta, lämpöä ja välittämistä, että kurkkua alkoi kuristaa. Tarinan isovaarista tuli mieleen oma pappa, joka jaksoi aina puuhata lasten kanssa ja ottaa meidät mukaan hommiin. Samalla tavalla oma isäni tekee lastenlastensa kanssa: opastaa ja ottaa mukaan.

Ulitskajan kerronta on taitavaa. Lyhyetkin tarinat ovat täyteläisiä ja moniulotteisia. Aiheet on taiten valittu ja arkisistakin tapahtumista Ulitskaja saa irti todella paljon. Tämä kokoelma vakuutti Ulitskajan kertojanlahjoista ja ilman muuta luen hänen kirjojaan lisääkin.

tiistai 4. elokuuta 2015

Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
(Ommarul putakhae, 2008)
Into 2015, 218s.
Suom. Taru Salminen

Pidä huolta äidistä on sellainen kirja, josta pidin todella paljon, mutta josta en kuitenkaan täysin tykännyt. Kerron kohta, miksi.

Neljän aikuisen lapsen äiti, 69-vuotias Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla. Perheenjäsenet alkavat etsiä häntä, samoin virkavalta. Melko pian poliisit lopettavat aktiivisen etsimisen, mutta perheenjäsenet eivät luovuta. He jakavat lentolehtisiä, tarkistavat epävarmojakin havaintoja ja toivovat epätoivoisesti löytävänsä äidin. Samalla kukin heistä pohtii omaa suhdettaan kadonneeseen ja sitä, minkä verran he lopulta tunsivat häntä.

Pidä huolta äidistä on kirjoitettu erikoiseen muotoon. Siinä ei ole minä-kertojaa, vaan eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija, joka ikään kuin kertoo kulloinkin keskiössä olevalle henkilölle, mitä tämä tekee ja ajattelee.

"Muutama päivä ennen kuin lähdit kotoa ja muutit kaupunkiin, äiti vei sinut torille vaateostoksille. Valitsit yksinkertaisen mekon, mutta äiti toi sinulle mekon jossa oli röyhelöitä hihoissa ja helmassa."

Tällaiseen kerrontatyyliin tottuminen vei oman aikansa ja alkuun se tuntui etäännyttävän itse tarinasta. Minulle tuosta kerronnasta tulee mielen vauvakirja: "Syntyessäsi sinulla oli ______ silmät ja ______ hiukset. Ensimmäiset päiväsi sinä _____________. jne." Äidin etsintöjä seurataan perheen tytärten, vanhimman pojan sekä aviomiehen näkökulmista. Jokainen heistä muistelee, kuinka tuli kohdelleeksi äitiä/vaimoa, joka muistojen mukaan teki aina kaikkensa perheen hyvinvoinnin eteen. Tästä kehkeytyikin seuraava kompastustkivi: loppua kohti kadonnut äiti alkoi näyttäytyä ylimaallisen uhrautuvaisena, täydellisen omistautuvana ja pyyteettömänä ihmisenä, jota kukaan, missään tai koskaan ei osannut arvostaa. Tämmöinen sädekehän kiillottaminen lienee aika luonnollistakin, mutta eiköhän siitä äidistä joku särökin olisi löytynyt.

Tarina on joka tapauksessa koskettava ja asetelma mielenkiintoinen. Siinä missä kadonnut äiti on aina elänyt vaatimattomasti maaseudulla, lapset ovat siirtyneet kaupunkiin ja elävät aivan toisenlaisissa puitteissa. Äiti huolehtii perinteiden noudattamisesta, mutta on samalla tavattoman ylpeä hyvin toimeentulevista lapsistaan. Pidin erityisen paljon arjen kuvauksista ja niistä äidin omista salaisuuksista, joita epilogissa paljastui.

Kokonaisuutena Pidä huoli äidistä oli hyvä tarina, mutta odotin huomattavasti enemmän tunteisiin vetoavaa lukukokemusta.

maanantai 3. elokuuta 2015

Kaspar Keskiyö


Stephen Desberg: Taikanaamion salaisuus
Yön saalistajat
Kuivien kyynelten prinssi
Semic
Kuvitus: Johan de Moor
Suom. Kari Salonen

Kaspar Keskiyö on yksi ensimmäisistä "ei Aku Ankka, Asterix tai Lucky Luke" -sarjakuvasarjoista, joita luin. Ja luin ja luin. Sattumalta löysin jokin aika sitten sarjan keskimmäisen osan divarista ja päätin haluta lukea sarjan pitkästä aikaa uudelleen. No, yksi haaste näissä 80-90 -lukujen vaihteen sarjakuvissa on: niitä on todella huonosti enää kirjastoissakaan. Ensimmäinen osa löytyi (pikkusiskon avustuksella) Tiekkö-kirjastoista ja viimeinen osa löytyi tästä paikallisesta kirjastokimpasta. Viimeisimmällä mummulareissulla vietinkin yhden illan lukemalla tarinaa, joka tuntui vievän ajassa taaksepäin.

Tässä vaiheessa postausta huomaan, että olisi ollut fiksua naputella juttu silloin, kun kaikki albumit olivat vielä käden ulottuvilla. Nyt joudun turvautumaan aivan liikaa hataraan muistiini…

Kahden pojan lennokkileikit keskeytyvät, kun lennokki karkaa apteekkarin ikkunasta sisälle. Toinen pojista lähtee kotiin, toinen kiipeää luvatta apteekkarin taloon lennokkia hakemaan. Lennokki on päätynyt huoneeseen, jonka seiniä peittävät monenlaiset naamiot. Naamiot alkavat puhua pojalle (jonka nimeä en enää muista) ja yksi niitä rukoilee poikaa auttamaan itseään. Apteekkarin saapuessa yllättäen paikalle poika tekee nopean päätöksen ja juoksee karkuun naamio mukanaan. Naamio kertoo olevansa toisesta maailmasta ja päätyneensä naamioksi rangaistukseksi uteliaisuudestaan. Poika päättää viedä naamion takaisin omaan maailmaansa ja etsiä tämän vartalon, jotta Kaspar Keskiyöksi esittäytynyt naamio voisi jatkaa elämäänsä.

Kaspar Keskiyön maailma ei vain olekaan mikään ystävällinen paikka. Siellä pojille opetetaan pahuutta ja alkuperäisväestöt valmistelevat vallankumousta. Nimellisenä hallitsijana toimii Lapsikuningas, mutta todellisuudessa naruja pitelevät käsissään ihmiset - julmat sellaiset. Kasparin naamion kasvoilleen painanut ihmisoika joutuu pakenemaan ja vangituksi monet kerrat, ennen kuin valtakunnan tila rauhoittuu jälleen.

Edellisestä lukukerrasta on varmasti yli 15 vuotta, mutta tälläkin kertaa pidin tästä fantasiaseikkailusta. Erityisen paljon viehätyin jälleen Kasparin maailmasta, joka on monin paikoin unenomainen ja täynnä mitä erikoisempia otuksia. Muistin aiemmilta lukukerroilta sen, että eräässä kohdassa tunsin lähes fyysistä epätoivoa. Tällä kertaa otin saman kohtauksen vähän iisimmin, mutta ei Kaspar Keskiyö mikään täysin kepeä lastensarjakuva ole.

Neliosaisesta sarjasta on tosiaan suomennettu vain kolme ensimmäistä, mutta toisaalta tämä toimii näin trilogianakin paremmin kuin muistelin. Suuret kuviot on kolmannen osan loppuun mennessä saatu nätisti päätökseen, eikä mitään piinaavia kysymyksiä jäänyt vaille ratkaisua.

Mikäli jostakin saatte sarjan käsiinne, niin suosittelen lämpimästi!

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Syliinvaellus Intiaan & Gandhi

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan
Asema 2011, 70s.

Kazuki Ebine: Gandhi, A Manga Biography
Penguin Books 2011, 192s.


Sattumalta olin lainannut kirjastosta kaksi melko hyvin yhteen sopivaa sarjakuvaa: Syliinvaellus Intiaan ja Gandhi.

Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan on omaelämäkerrallinen valaistumisesta ja matkasta Intiaan. Koljonen oli yksi niistä noin 8000 ihmisestä, joita äiti Amma halasi Helsingin Kaapelitehtaalla vuonna 2005. Se halaus oli Koljoselle käänteentekevä kokemus. Tässä sarjakuvassa hän kuvaa matkaansa Amman synnyinpaikalle, Amritapuriin, missä hän kokee olevansa kotonaan..

Koljonen kertoo henkisestä kasvustaan itseironisesti ja avoimesti. Värikkäät kuvat ovat eloisia ja tunnelmallisia. Tykkäsin Syliinvaelluksesta, vaikka kovin pintapuoliseksi tämä minusta jäi. Olisin hyvin mielelläni lukenut enemmän, etenkin elämästä Intiasta paluun jälkeen.


Kazuki Ebinen Manga-elämäkerta Gandhi oli ihan mukavasti toteutettu ja sopivasti Gandhin elämäntarinan kiteyttävä teos. Gandhin karismaattisuus ei ehkä pääse oikeuksiinsa manga-tyylisessä kuvituksessa, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän siloposkisia ja kaunispiirteisiä (ja jossa jostain syystä hikoillaan käsittämättömän paljon). En oikeasti tiennyt Gandhista juuri mitään, joten minulle tämä sarjakuva tarjosi paljon uutta tietoa. Gandhi ei vaikuttanut vain nykyaikaisen Intian syntyyn, vaan hän oli merkittävässä asemassa myös Etelä-Afrikassa intialaisten oikeuksien puolustajana. Gandhin väkivallaton vastarinta ei ollut pelkkää puhetta, vaan hän toteutti sitä itse järkähtämättä.


Sekä Syliinvaellus Intiaan että Gandhi olivat mielenkiintoisia luettavia. Kummastakaan ei kuitenkaan tunnu olevan mitään erityistä sanottavaa. Gandhista lukisin mielelläni ihan oikeankin elämäkerran.

lauantai 1. elokuuta 2015

Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
(How to Build a Girl, 2014)
Schildts & Söderströms 2015, 356s.
Suom. Sari Luhtanen

Caitlin Moranin Naisena olemisen taito ei kolahtanut minuun, vaikka niin etukäteen oletin. Siksi Näin minusta tuli tyttö ei aluksi liiemmin kiinnostanut. Pikku hiljaa aloin kuitenkin pohtia, että vaikka Moranin aiempi teos ei suurta vaikutusta tehnytkään, ehkä kuitenkin pitäisin hänen romaanistaan. Sain kirjan, mutta vieläkin vähän hirvitti ja siksi lukeminen lykkääntyi. Naisten viikolla päätin viimein rohkaistua, tartuin äkäisen vihreään kirjaan ja annoin mennä.

Näin minusta tuli tyttö on fiktiivinen kertomus 14-vuotiaasta Johanna Morriganista, jonka köyhä, seitsenhenkinen työläisperhe perhe asuu aika ahtaasti ja yrittää tulla toimeen sosiaaliavustuksilla. 90-luvulla piskuinen Wolverhampton tuntuu olevan syrjässä kaikesta. Johanna ei halua olla tavallinen, pullea teinityttö vaan hän haaveilee suuria. Sinnikkyydellä ja lähes röyhkeällä päättäväisyydellä hän lopulta hankkii itselleen työn musiikkilehden kriitikkona. Johanna päättää unohtaa vanhan itsensä ja heittäytyy uuteen rooliinsa. Hänestä tulee Dolly Wilde: rääväsuinen, tupakoiva ja ryyppäävä, äänekäs ja seksuaalisesti vapautunut nainen. Fake it 'til you make it.

Ensimmäinen luku tuntui tahmealta ja raskaalta. Jokin kerronnallisessa tyylissä teki lukemisesta muka raskasta. Hengähdin yön yli ja jatkoin. Kuinka ollakaan, tarina ottikin tuulta alleen oikein kunnolla ja nautin ihanasta "pakko lukea!" -efektistä. Johanna on monessa suhteessa kuin kuka tahansa teinityttö: hän rakastaa musiikkia ja kirjoja, haaveilee ensimmäisestä suudelmasta - ja seksistä, eikä tunne kuuluvansa siihen elämään jota elää vaan näkee itsensä aivan toisissa ympyröissä. Angstia, itsesääliä, uhmaa. Lopulta itsensä löytämistä. Kaikkea tätä Näin minusta tuli tyttö on.

Vaikka Johannan elämässä moni asia muistuttaa Moranin omia elämänvaiheita, Näin minusta tuli tyttö on fiktiivinen teos. Moran kirjoittaa sellaisella vimmalla, että lukijakin väistämättä tuntee saman lähes epätoivoisen kiihkon kuin Johanna.

Epäilin Naisena olemisen taidon kohdalla, ettei Moranin huumorintaju ole samalla taajuudella omani kanssa. Näin minusta tuli tyttö todisti toisin. Moran todella hallitsee etenkin tilannekomiikan.