Elämäkertahaasteen loppukatsaus

Les! Lue! -blogin Reeta pisti vuoden alussa pystyyn elämäkertahaasteen. Lähdin innolla mukaan ja koska Reeta keksi pitkin vuotta minihaasteita, pysyi mielenkiintokin yllä loppuun asti. Ehdinpä lukea vielä vuoden viimeisinä päivinä loppuun Roald Amundsenista kertovan kirjan, johon tartuin täysin Kujerruksia-blogin Linnean vinkistä. Palaan Jääkenttien lentävään kotkaan tämän postauksen lopuksi.

Elämäkerran määritteleminen voi olla yllättävän vaikeaa. Omasta mielestäni luin kolme "oikeaoppista" elämäkertaa, joista Antti Heikkisen kirjoittama Risainen elämä oli ehdottomasti paras. Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa oli minun makuuni liian etäinen ja Kunnaksen tuotantoa analysoiva. Carol Shieldsin Jane Austen -elämäkerta taas oli luettavuudeltaan ihanteellinen, mutta ei jättänyt kovin pitkäkestoisia muistijälkiä.

Omaelämäkerrallisia, muistelmatyyppisiä kirjoja tuli luettua huomattavasti enemmän. Useimmissa niistä keskitytään johonkin tiettyyn ajanjaksoon ja jätetään vaikkapa lapsuusmuistot kokonaan kertaamatta. Silti koen, että nämäkin kirjat ansaitsevat tulla mainituiksi elämäkertahaasteen alla:

• Amy Poehler: Yes Please
• Neil Patrick Harris: Choose Your Own Autobiography
• Stephen Fry: More Fool Me
• Jenny Lawson: Furiously Happy
• Lena Dunham: Sellainen tyttö
• Jennifer Worth: Hakekaa Kätilö! 3, Jäähyväiset nunnille
• Stephen King: On Writing. A Memoir of the Craft
• Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki

Bob Gruenin John Lennon - New yorkin vuodet on näyttävä ja puhutteleva valokuvaelämäkerta. Juice Leskisen päiväkirjamaiset muistelmat Kuka murhasi rock'n'roll tähden ja Siinäpä tärkeimmät, Edellinen osa, E. ch. taas ovat täynnä sanoilla leikittelyä. Luca Garganon ja Maija Vilkkumaan Maija on kyllä pätevä muusikkoelämäkerta, mutta koska Vilkkumaan ura on edennyt huimasti kirjan julkaisun jälkeen, niin vähän vajaaltahan tämän lukeminen tuntui.

Sitten ovat vielä nämä sarjakuvat. Gandhi on ainoa koko elämänkaaren kattava tarina, muissa kuvataan huomattavasti lyhyempiä ajanjaksoja. Jarlan Jäätävä spede on sen verran mielikuvituksella höystetty, että sen ymppääminen tähän haasteeseen on kenties sääntöjen ylenmääräistä venyttämistä. Syliinvaellus Intiaan oli minusta liian välähdyksenomainen, Viides Beatle turhan kunnianhimoinen kuvitukseltaan, mutta Tulevaisuuden arabi taas vahva trilogian (?) avaus. Suosikkini on kuitenkin Baby's in Black.

Tästä linkistä voi käydä silmäilemässä varsinaisia blogitekstejä.
Lopuksi vielä viimeisin haastekirja:

Ulf Tengbom: Roald Amundsen, Jääkenttien lentävä kotka
Kustannus Oy Mantere1947, 173s.
Suom. Elli Auhto

Roald Amundsenista olen aikaisemmin tiennyt sen verran, että hän teki tutkimusmatkoja arktisille alueille. Luettuani tämän vaatimattomasti Miehiä ja miesten tekoja -sarjassa ilmestyneen elämäkerrallisehkon romaanin tiedän kutakuinkin saman verran.

Tengbom kertoo Amundsenin retkistä ylisanoin ja kiihkeän ihailevasti. Amundsenia verrattomampaa miestä saa selkeästi hakea, sillä niin viisas, rehti ja sinnikäs hän oli. Muistatteko vielä, miten joskus kauan sitten Grandi-pillimehumainoksissa seikkaili Kari Grandi? Tengbomin versio Amundsenista muistutti hilpeän paljon tuota kaikkien janoisten sankaria, paitsi että naisia ei tässä kirjassa muistaakseni edes mainita.

Jääkenttien lentävä kotka kertoo, kuinka Amundsen järkeilee itsensä ja matkakumppaninsa pulasta jos toisestakin. Haasteita riittää, mutta Amundsen ei anna periksi. Tengbomin teksti muistuttaa hyvin paljon enemmän pojille suunnattua seikkailukirjaa kuin elämäkertaa ja voihan olla, että seikkailukirjaksi tämä on alunperin kirjoitettukin. Sanasto on paikoin ihastuttavaa, varsinkin niissä kohdissa, missä "metsät ja niityt upeilevat ihanimmassa väriloistossaan".

Mainio ja yllättävän sukkelalukuinen kirja, jota ei kannata turhan ryppyotsaisesti lukea.

Hilda ja kivipeikko

Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko
(Hilda and the Troll, 2013)
Sarjakuvakeskus 2015, 34s.
Suom. Heikki Kaukoranta

Plarasin tässä yhtenä päivänä luettujen kirjojen listaa ja tajusin unohtaneeni blogata tästä siskolta synttärilahjaksi saadusta mainiosta sarjakuvasta. Nyt pitää äkkiä korjata erhe, ettei kirjakirjanpito ihan vinksahda.

Hilda asuu jossakin tunturien kupeessa, pienehkössä punaisessa talossa yhdessä äitinsä kanssa. Äiti piirtää työkseen, Hilda omaksi ilokseen. Hildan luonnoskirjan sivut eivät täyty prinsessoista tai kukkasista, vaan kivistä. Tai asioista, jotka ehkä näyttävät kiviltä, mutta ovat oikeasti peikkoja.

Hilda ja kivipeikko on kerta kaikkiaan hurmaava kirja. Peikot, vedenhaltiat ja metsäläiset ovat täysin luonteva osa elämää, eikä niitä siksi tarvitse erikseen korostaa tai selostaa. Jos ovi jää auki, puupökkelönnäköinen metsäläinen hipsii takan eteen makaamaan, mutta haittaako tuo kun se tuo tullessaan polttopuitakin.

Kirjan värimaailma on miellyttävän hillitty olematta tylsä. Kuvituksen rentous ja luontevuus sopivat tarinaan täydellisesti. Ruutujako ei edes yritä noudattaa jotakin ennaltamäärättyä muottia, vaan tarina saa edetä juuri niin suurin tai pienin kuvin kuin on tarpeen. Niin ja se tarina, se on oikea seikkailu.

Hilda-sarjassa on jo viisi osaa, suomeksi on ilmestynyt vasta tämä ensimmäinen. Suosittelen myös lasten kanssa luettavaksi.

Odininlapsi

Siri Pettersen: Odininlapsi
(Odinsbarn, 2013)
Jalava 2015, 612s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Yksi kohta loppuun kuluneen vuoden kirjatapauksista on ihastuneiden huudahdusten perusteella ilman muuta Siri Pettersenin Odininlapsi. Minäkin ihastuin ikihyviksi, vaikka joulukuinen lukujumi ja ärhäkkä kuumetauti vaikeuttivatkin lukemista.

Hirka on 15-vuotias vauhdikas tyttö, joka ei rohkeudessa häviä urheimmallekaan pojalle. Hän on kuten muutkin, mutta ei kuitenkaan ole: Hirkalla ei ole häntää. Isän kertoman mukaan susi on vienyt Hirkan hännän ja tapauksesta Hirka kantaa selkeitä todisteitakin arpina alaselässään ja kaulassaan roikkuvana sudenhampaana. Totuus Hirkan hännättömyydestä tulee kuitenkin ilmi ja äkkiä Hirkan maailma keikahtaa inhottavalla tavalla ylösalaisin.

Odininlapsi muistutti Maria Carolen Tulen tyttäriä siinä, ettei tässäkään lähdetty selittelemään ja alleviivaamaan fantasiamaailman sääntöjä ja sisältöä. Asioista, henkilöistä, taustoista ja muusta kerrotaan kuin itsestäänselvistä asioista ja pikkuhiljaa lukijalle muotoutuu tarpeeksi yhtenäinen käsitys Yminmaasta ja sen kansasta. Pettersenin luomaan maailmaan on helppo heittäytyä.

Pidin tässä kirjassa aivan kaikesta. Tarinan tempo on sopivasti kiihtyvä ja henkilöt mielenkiintoisia. Tarinassa on tarpeeksi ihmissuhdekiemuroita ja herääviä tunteita, politikointia, kieroilua, petoksia ja paljastuksia. Yhteen kirjaan ei olisi mitään enempää voinut laittaakaan kokonaisuuden kärsimättä. Kirja päättyy ihanan ärsyttävästi, joten jatko-osaa odottaa väkisinkin malttamattomana.

Pahoittelen blogitekstin vajavuutta. Ei sillä, että taso yleensäkään pilviä hipoisi, mutta oloni on edelleen niin kehno että kaikkein mieluiten nukkuisin kellon ympäri. Pariinkin kertaan.

Suosittelen Odininlasta lukijaa arvostavan kerronnan ystäville, myös niille jotka yleensä kaihtavat fantasiaa. Ymmärtääkseni Odininlapsi on luokiteltu aikuisten romaaniksi, mutta se sopii vallan hyvin myös nuorille lukijoille.

Älyttömät joululahjat -haaste

Vuoden pimeimpänä päivänä, kuumeen kalisuttaessa hampaita on mitä oivallisin hetki heittäytyä villiksi lahjatoiveiden suhteen. Sain haasteen sekä Elinalta että Suketukselta, kiitän molempia. :)

Tänä vuonna en varsinaisesti kirjoittanut joulupukille, mutta kiinnitin jääkaapin oveen pari vihjekuvaa tontuille vinkiksi. Tosin kuulin eilen, että mitään niistä en tule saamaan, joten ehkä nekin toiveet olivat älyttömiä…

Tätä ekaa toivetta ei lasketa, koska se ei ole yhtään älytön: toivon, että kaikki pöpöt ymmärtäisivät lähteä viettämään joulua ihan keskenänsä ja jättäisivät ihmiset rauhaan.

1. Viime aikoina olen huomannut kaipaavani tanssi-iltaa. Haluaisin löytää sellaisen tanssipaikan, jossa soitettaisiin vain (minun mielestäni) hyvää musiikkia eikä ollenkaan pikatahtista teknoa, jonka rytmistä ei ehdi saada selkoa ennen kuin biisi loppuu. Yhdessä tietyn kaveriporukan kesken sitten tanssittaisiin juuri niin vapautuneesti ja typerännäköisesti kuin onnelliset ihmiset tanssivat. Seuraavana aamuna jalkoja särkisi, mutta päätä ei yhtään. Tietysti toive sisältää myös mahdollisuuden nukkua aamulla juuri niin pitkään kuin nukuttaa.

2. Näinä maailmanaikoina on ihan älytöntä toivoa työpaikkaa, mutta toivon silti. Unelmatyö on jotain ihan muuta kuin mihin olen kouluttautunut, mutta motivaatio opiskella vaikka kokonaan uusi tutkinto on reilun yhdeksän kotiäitivuoden jälkeen todella korkealla. Luonnollisesti uudenlainen arki myös hirvittää. Emme ole tarvinneet herätyskelloakaan kuin muutaman kerran lasten syntymän jälkeen, mutta unelmatapauksessa siihenkin kapineeseen pitäisi tottua.

3. Maailman rauhaa ja inhimillisyyttä ovat toivoneet jo niin monet, että kumma on jos ei Joulupukki sitä toivetta toteuta. Siksi röyhkeästi toivon itselleni mielenrauhaa. Haluaisin olla hötkyilemätön ja turhasta stressaamaton, sellainen edes useimmiten zen. Haluaisin osata suhtautua elämän epämiellyttäviinkin yllätyksiin kuten Pekka Ruuska eräässä laulussaan laulaa "Ei meistä huomisen taakaksi ottajaa, se mitä tulee se tulla saa." Mutta se osa minusta, missä zenin pitäisi asua, on täytetty suuriäänisellä paniikilla ja worst case scenario -automaatilla. Että jos nyt sen zenin edes saisin, niin voisin suhtautua tyynesti jopa siihen tanssi-illan puutteeseen.

Toivotan mieluisaa joulua kaikille teille!
Ja jos jollakin on älyttömän lahjat listaamatta, niin vielä ehtii - tästä saa avoimen haasteen kuka tahansa halukas! :)

Nyt lähden taas lääkitsemään itseäni.

Himmelikirja

Pirkko Kuusela: Himmelikirja
Moreeni 2014, 128s.
Kuvat: Jaana Lindfors, Tatu Kauranen & Kati Länsikylä

Kaksi vuotta sitten vappuna bloggasin Eija Kosken komeasta Himmeli-kirjasta. Silloin uhittelin tekeväni oikean himmelin heti seuraavaksi jouluksi, mutta toisinhan siinä kävi. Ei ole näkynyt himmeleitä meillä tuon kevään jälkeen. (Haa, onpas! Silloiselle vauvalle tehty himmeli roikkuu edelleen samalla paikalla kuin mihin sen tuolloin asensin.)

Tänä vuonna himmelihimo iski vähän otollisempaan aikaan, eli marras-joulukuun vaihteessa. Vanhin poika se taisi ihan ensimmäisenä himmeleistä puhua ja niinpä raijattiin jälleen kirjaston parhaat himmelikirjat kotiin selattavaksi. Tämä Pirkko Kuuselan Himmelikirja osoittautui todella monipuoliseksi. Himmelimalleja löytyy 30, jos laskin oikein. Niiden lisäksi kirjassa esitellään 8 tähteä tai palloa, pikkuinen amppeli, kranssi ja korvakorutkin. Vaikeusasteiltaan ohjeet ovat jotain helpon ja keskivaikean väliltä. Monimutkaisimmatkaan mallit eivät ole oikeastaan vaikeita, ainoastaan vähän hitaampitekoisia.

Tälläkin kertaa oli todettava, ettei ohuita suoria mehupillejä myydä oikein missään. Askartelukaupasta löysin (ja ostinkin) kyllä, mutta ne ovat harmittavan lyhyitä, mikä asettaa tiettyjä rajoituksia itse himmelin koolle. Osto-oljista omat kokemukseni ovat äärimmäisen turhauttavia. Ne ovat niin ohuita ja kuivia, että halkeilevat jo katsomalla. Pakko oli kuitenkin päästä himmeleitä tekemään, joten kiertelin sakset kourassa lähialueita ja kannoin kotiin nipun jotakin ruokoheinää ja toisen nipun satunnaista heinää (nurminataa, kertoi google). Pari päivää niitä putsasin ja leikkelin ja sainkin kasaan kelpo määrän himmelivärkkejä.

Aloitin himmelihommat tähdillä. Tässä kuvassa valmistumassa tähti numero kaksi.

Ensin tein ison, aurinkomaisen Tiia-tähden, sitten pienen ja siron Ullan. En tiedä missä oli virhe, kirjassa vain omissa mittauksissa, mutta tästä minun Tiiastani tuli ympyrä yhtä sakaraa pienempänä kuin ohjeessa ja mallissa oli. Kahden tähden jälkein aloin kuitenkin luottaa sekä omiin taitoihini että materiaalin vahvuuteen sen verran, että rohkaistuin yrittämään ihan oikeaa himmeliä.

Malliksi valitsin muovihelmillä koristellun Sadun, mutta jätin itse ne koristeet pois. Sen sijaan lisäsin noihin sivuriiputtimiin kolmannet roikkuvaiset, kun lopputulos näytti jotenkin väärän muotoiselta. (Huomaatteko, miten sulavasti käytän himmelisanastoa, jonka saatoin ihan itse keksiä juuri tässä blogatessa?)

Tämän ison himmelin jälkeen oli tarkoitus laittaa loput heinät roskiin, mutta en sitten raaskinutkaan, vaan aloin tehdä perinteisemmän muotoista jämähimmeliä. Malli tulee olemaan jotakin tämän kirjan Jenni-mallin tapaista, eli perusneliöitä sisäkkäin ja allekkain.

Himmelikirja on hyvin kaunis. Aukeaman toinen sivu on pääsääntöisesti pyhitetty himmelin kuvalle, toiselta sivulta löytyy tiivis ohjeistus. Ohjeisiin olisin välillä kaivannut vähän enemmän selkeyttä, sillä kuvien perusteella minun on joskus vaikea hahmottaa kaikkia himmeleiden ulottuvuuksia ja sitä, mitkä roikkuvaiset nyt ovat niitä pieniä ja mitkä vielä pienempiä. Joka tapauksessa runsas himmelivalikoima toimii todella tehokkaana inspiraationa, vaikka ei ohjetta aivan orjallisesti noudattaisikaan.

Mikäli himmelinteko vähänkään houkuttelee, mutta kaipaat sitä viimeistä sysäystä tarttuaksesi toimeen, suosittelen lääkkeeksi tätä Pirkko Kuuselan mainiota teosta!

Furiously Happy: A Funny Book About Horrible Things

Jenny Lawson: Furiously Happy:
A Funny Book About Horrible Things
Macmillan Audio 2015, 8h 20min.
Lukija: Jenny Lawson

Lähes kolme vuotta sitten onnellisen sattuman kautta löysin Jenny Lawsonin omaelämäkerran, Let's Pretend This Never Happened. Joskus viime keväänä huomasin, että Lawsonilta on tulossa uusi kirja ja odotin malttamattomana, että saisin kirjan käsiini. Fyysistä kirjaa en ole vieläkään saanut hankittua, mutta Overdriven valikoimista klikkasin lainaan Lawsonin itsensä lukeman äänikirjaversion. Kyllä kelpasi virkata isoäidinneliöitä peitoksi ja pidätellä naurua näitä juttuja kuunnellessa.

Furiously Happy on edellisen kirjan tapaan omaelämäkerrallinen, mutta tällä kertaa Lawson keskittyy mielenterveysongelmiinsa. Lawsonilla mielenterveysongelmat alkoivat jo lapsuudessa ja jatkuvasta hoidosta ja lääkityksestä huolimatta ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö, masennus ja tarkkaavaisuushäiriö (ADD) tekevät arjesta ajoittain hyvinkin haastavaa. Vaikka kirjan aiheet ovatkin rankkoja, vaikeita ja ahdistavia, Lawsonin tyyli on kaikkea muuta. Ei hän kepeästi itsemurha-ajatuksistaan ja -yrityksistään puhu, mutta kokonaisuutena kirja on ehdottomasti hauska.

Lawsonin huumorintaju on ihanan suorasukaista ja rajatonta: mille tahansa voi nauraa. Ehkä hänen kirjoissaan (ja blogissaan) pitäisikin olla varoitus hugleikurdagssonmaisuudesta, sillä paikoin liikutaan siinä hyvän ja mauttoman huumorin näkymättömällä rajalla.

Täytetyt eläimet ovat jälleen merkittävässä roolissa. Kirjan kantta koristaa Rory, täytetty pesukarhu, joka on kuin raivoisan onnellisuuden ruumiillistuma. Uniongelmistakin kärsivä Lawson on hyödyntänyt Rorya mm. kissarodeossa, josta perheen kissat eivät ole yhtä innostuneita kuin Lawson ja ilmeestä päätellen myös Rory. Voisi luulla, että jos postilaatikosta löytää kolme kissannahkaa, ihmetystä herättäisi se, miksi joku on halunnut lähettää kolme kissannahkaa. Lawsonia sen sijaan kummastuttaa nahkojen määrä: erään rouvan kanssa oli ollut puhetta kissannahkahanskoista (kitten mittens), mutta käsiä on vain kaksi. Mitä sillä kolmannella pitäisi oikein tehdä?

Äänikirjana Furiously Happy oli aivan loistava kokemus. Vielä paremman siitä olisi tehnyt vain se, jos Lawsonin aviomies, Victor, olisi lukenut omat repliikkinsä. Lawson on kuitenkin niin ilmeikäs lukija, että lopputulos on täydellisyyttä hipova ilman miesääntäkin. Pari kertaa nauroin ääneenkin, vaikka olisi pitänyt olla ihan hipihiljaa, etteivät lapset herää. Onneksi eivät heränneet ja sain jatkaa kuuntelua ihan rauhassa. Äänikirjan ainoa huono puoli on se, ettei siinä ole kuvia. Ehkä lainaan e-kirjan ihan vain nähdäkseni sen erikoisen japanilaisen vessan tai Lawsonin alkuperäisen kansikuvaidean.

Suosittelen Furiously Happya kaikille, varsinkin niille jotka lupaavat ihastua siihen.

Kauheimmat runot

Antti Holma: Kauheimmat runot
Otava 2015 189s.
Kuvitus: Elina Warsta

Runokirjan jos lahjaksi ostat
tutki tarkasti kantta sen
ett' lahjan saaja ei luule ett' kostat
jonkun vääryyden muinaisen.

Eivät oo nämä kukkaset hennot
saaneet malliaan kasveista maan
vaan roikkuvat kivekset rennot
kaunokukkas'varsistaan.

Vois luulla, ei vitsi tää kestä
alapääpainotteinen
mutt' genitaaleist', kuukautisverestä
on varsin moneksi - myönnän sen.

Reino Leino luontomme tuntee
ja ihmismielen apean tään
pukee sanoiksi millaist' on punkee
kun pimeessä, vittu, ei nää.

Toisiks-Parasken Karin taas
lounaismurteen oman loisisisi
arjen pienist' juituista kirjoittaas
miks' kukaan hänt' halveksisisi?

Ja se runoilijoist' nuorimmainen
ol' Södermalmin Edith
cityneito tuo tuohtuvainen
koluaa monen miehen pedit(h)*.

Sirsi Sunnaksen lapsekas tyyli
voi harhauttaa lukijaa
että onpas-ponpas
     neidon pompas
          nappirivejä monta
kipsis-kapsis
     sakset napsis
          pimpistä karvatonta.

En ois arvannut mä ennakkoon
ett' jaksais naurattaa pylly ja tissi
epäluulot: ne joutavat jorpakkoon
Holma taitaa tän tyylin, son vissi.



* Ei oikeastaan kolua, mutta otin pieniä riimitarpeellisia vapauksia.

Huonosti käyttäytyvät naiset

Linda Rodriquez McRobbie: Huonosti käyttäytyvät naiset.
Prinsessat jotka pitivät päänsä - jos mahdollista.
(Princesses Behaving Badly, 2013)
Paasilinna 2015, 302s.
Suom. Salla Korpela

"Nykyisin prinsessavillitys on monien pienten tyttöjen perusasetus. Vuonna 2000 Disney päätti ryhtyä markkinoimaan kokoillan elokuviaan suurisilmäisten päähenkilöidensä tärkeimmällä ominaisuudella: heidän prinsessa-tittelillään. Ja näin sai alkunsa prinsessarutto."

Meidän perheeseen on siunaantunut poikalapsia, joten olen onnistunut välttämään pahimman vaaleanpunaisen ja kimaltelevan prinsessaruton. Mutta väkisinkin sen huomaa, miten prinsessat ovat ujuttaneet lonkeronsa hiuskiehkuransa leluista vaatteisiin, karkkeihin, koulutarvikkeisiin ja jopa polkupyöriin. Linda Rodriquez McRobbie esittelee kirjassaan kymmeniä todellisia prinsessoja, joiden elämään ei ole juurikaan kuulunut eläinystäviä tai spontaaneja laulukohtauksia.

Prinsessat on jaettu seitsemään ryhmään: taistelijat, vallankaappaajat, vehkeilijät, selviytyjät, bilettäjät, lutkat ja hullut. Osa esitellyistä prinsessoista elää ja voi hyvin edelleen, suurin osa on jo kauan sitten haudattu (jos on). Joistakin prinsessoista on säilynyt vain vähän tai ei lainkaan faktatietoa. Esimerkiksi noin 400-luvulla Itämerellä seilanneen merirosvoprinsessa Alfhildin tarina voi olla totta tai reilulla kädellä mielenkiintoisemmaksi muokattua sepitettä.

Minusta mielenkiintoisimpia tarinoita olivat ne, jotka ovat varmasti tai lähes varmasti totta. Saksalainen punkprinsessana tunnettu Gloria von Thurn und Taxis teki minuun melkoisen vaikutuksen. 19-vuotiaana hän työskenteli baarissa, kun ruhtinatar Johannes (53v.) iski silmänsä häneen. Pariskunta avioitui vuoden sisällä tapaamisestaan ja nautti vauhdikkaasta, hulppeasta ja näyttävästä elämästään. Kirjassa kuvataan ruhtinas Johanneksen 60-vuotisjuhlia, joita juhlittiin päiväkausia kutakuinkin kaikkien tuon ajan superrikkaiden kanssa. Viimeisen illan juhlat alkoivat puoli kymmeneltä illalla ja päättyivät kaksitoista tuntia myöhemmin. Teemana oli 1700-luvun pukujuhlat ja juhlien emäntä oli pukeutunut näyttävästi Marie Antoinetteksi. Hänellä oli yllään 10 000 dollaria maksanut vaaleanpunainen puku ja puolimetristä peruukkia koristi aidon Marie Antoinetten tiara.

"Myöhemmin illalla hän lauloi "Paljon onnea vaan" rakkaalle aviomiehelleen kultaisen pilven päältä ja Münchenin oopperan säestämänä."

Pariskunta otti ilon irti elämästä juhlimalla, juhlimalla, saamalla kolme lasta ja juhlimalla vähän lisää. Vasta ruhtinas Johanneksen kuoltua 1990 Glorialle selvisi, millainen heidän taloustilanteensa todellisuudessa oli. Kulutusjuhlat loppuivat kuin seinään, kun leski sai kuulla miehensä jättäneen jälkeensä 576 miljoonan dollarin velat. Sitkeä nainen ei lannistunut (ainakaan pitkäksi aikaa) vaan pisti hihat heilumaan ja sai lopulta talouden tuottamaan voittoa. Bilevuosinaan tiiviisti seuratusta, räväkästä punkkariprinsessasta tuli lopulta aika tavalla seestynyt bisnesnainen.

Huonosti käyttäytyvät naiset on hauska ja mielenkiintoinen kirja. Oman lukukokemukseni perusteella näihin prinsessoihin ei edes kannata yrittää tutustua yhteen pötköön, sillä muuten menevät ajat, paikat ja henkilöt ihan sekaisin ja hurjimmillekin jutuille puutuu. Rodriquez McRobbien kerrontatyyli on letkeä ja hän kommentoikin asioita osuvan sarkastisesti, jos sellaiseen tarjoutuu tilaisuus. Nykykuninkaallisia kirjassa ei juurikaan näy. Ainoastaan Norjan Mette Maritista on oma pieni kappaleensa, muita mainitaan korkeintaan ohimennen.

Mikäli vaaleanpunaisuus öklöttää, kannattaa tutustua näihin toisenlaisiin oikeisiin prinsessoihin.

On Writing. A Memoir of the Craft

Stephen King: On Writing. A Memoir of the Craft
Simon & Schuster Audio 2000. 8h 5min.
Lukija: Stephen King

Kirjamessureissulla kävin hankkimassa Helmet-kirjastojen kirjastokortin. Motiivina kaukaisen kirjaston lainausoikeuden hankkimiseksi oli luonnollisesti pääsy laajemman e-kirjavalikoiman kimppuun. Yllätyksekseni Helmet kirjastojen Overdriven tarjontaan kuuluu myös kelpo valikoima äänikirjoja, joita voi kuunnella joko selaimessa tai sovelluksen kautta.

Kätevää, jos omistaa esimerkiksi älypuhelimen.
Vähemmän kätevää, kun ei omista.

Kun tämän hetken käsityöprojekti eteni siihen pisteeseen, että katse on pidettävä käsityössä eikä kirjassa, turvauduin Overdriven valikoimaan. Montakin kiinnostavaa kirjaa löytyi, mutta tämä Stephen Kingin omaelämäkerrallinen kirjoitusopas oli ainoa heti lainattavissa oleva. Äänikirjan kuunteleminen iPadilta ei ole hirveän näppärää, kun isohkoa laitetta on hankala sijoittaa lähettyville ilman että se olisi vähän tiellä. Mutta kyllä siihen sopeutui.

Olen lukenut Kirjoittamisesta joskus vuosia sitten, mutta muuta en muistanut kuin sen että ihan oli mielenkiintoinen pieni opus. Äänikirjan lukee King itse ja kunhan totuin yllättävän tasapaksuun ääneen, kuuntelu sujui vaivattomasti.

On Writing alkaa Kingin lapsuusmuisteloilla ja jatkuu luontevasti opiskeluvuosiin ja ensimmäisiin askeliin kirjailijana. Sitten seuraa tiivis näkemys Kingin mielestä tärkeimmistä kirjoittamisen työkaluista. Vaikka en itse kirjoitakaan, ohjeet kuulostivat aivan loogisilta. Laaja sanavarasto on tietenkin tärkeä työkalu, eikä kielioppitaidoistakaan haittaa ole. Lukeminen on vähintään yhtä tärkeää kuin sinnikäs kirjoittaminen. Hätäisesti sutaistuissa muistiinpanoissani lukee "valkoisen tilan määrä". King nimittäin huomauttaa, että lukijalle on tärkeää ettei kirja näytä liian vaikealta. Pieni fontti, ahdas rivinväli, harvat kappalejaot, dialogin puute ja pitkät luvut luovat raskaan ilmeen, joka saa lukemisen tuntumaan työläältä. Päinvastainen taitto taas luo ilmavuudellaan (ja sillä valkoisen tilan runsaammalla määrällä) kuvan kevyemmästä lukukokemuksesta, johon on huomattavasti helpompi tarttua kuin tummanpuhuvaan, ahtaasti taitettuun teokseen.

On Writing on kirjoitettu kirjaimellisesti Kingin elämän käännekohdassa. Noin puoliväliin päästyään King jätti teoksen hetkeksi tauolle miettiäkseen, kuinka jatkaa - vai pitäisikö jatkaa. Tauko venähti tarkoitettua pitemmäksi, sillä King joutui vakavaan onnettomuuteen kävelylenkillään. Tässä kirjassaan King kuvaa onnettomuuden ja sitä seuranneen toipilasajan varsin yksityiskohtaisesti, eikä turhaan tunne sääliä onnettomuusauton kuljettajaa kohtaan. (Hiukan uutisia aiheesta luettuani voin todeta, että Kingin asennetta häneen törmännyttä miestä kohtaan on pidetty ylimielisenä ja halventavana. No, en usko että itsekään jaksaisin lantionseudun luut murskana kauheasti tuntea myötätuntoa onnettomuuden aiheuttajaa kohtaan.)

Minulle kirjan mielenkiintoisinta antia oli selkeästi Kingin omaelämäkerralliset osuudet. Lukijaa ei välttämättä kiinnosta, millä ohjeilla kirjailijat työtään tekevät, mutta eipä näistä muutamista vinkeistä kenellekään mitään haittaa ole.

Kapina ja kaipuu

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu, Kultaiset tyttökirjaklassikot
Avain 2015, 273s.

Kaksi vuotta sitten Sara Kokkoselta julkaistiin kotimaisia tyttökirjojen kirjailijoita ja heidän teoksiaan esittelevä Rasavillejä ja romantikkoja. Mukana oli myös runsaasti kirjoituskeruulla koottuja muistoja, jotka tekivät hyvin selväksi sen, kuinka tyttökirjojen lumo tehoaa vuodesta ja sukupolvesta toiseen.

Tässä Saran uudessa kirjassa, Kapina ja kaipuu, keskitytään ulkomaisiin tyttökirjojen kirjoittajiin. Jälleen esitellään kymmenen kirjoillaan lähtemättömän vaikutuksen lukijoihin tehnyttä kirjailijaa - tai no Carolyn Keenen tapauksessa kokonainen taustajoukko. Hyväksi havaittua rakennetta on jälleen hyödynnetty ja jokaista kirjailijaesittelyä seuraa lyhyt kertaus tuotannosta ja tätä vaihteleva määrä lukijoiden muistoja.

Luonnollisesti minäkin olen osani tyttökirjoista lukenut, mutta Kapinan ja kaipuun myötä tutustuin muutamiin itselleni uusiin nimiin. En muista aiemmin kuulleeni Martha Sandwall-Bergströmistä tai Susan Coolidgesta eikä Helen Dore Boylstoninkaan nimi herättänyt mitään mielikuvia. Hänen Helena-kirjansa sen sijaan muistan hyvin, vaikka en ensimmäistäkään ole lukenutkaan.

Hämmästyin sitä, kuinka omaelämäkerrallisia Louisa May Alcottin Pikku naisia ja Laura Ingalls Wilderin kirjat olivat. Eiväthän ne toki yksi yhteen todellisten tapahtumien kanssa ole, mutta paljon yhtymäkohtia kuitenkin on.

Aivan kuten Rasavillejä ja romantikkoja, tämäkin kirja herättää vastustamattoman himon tarttua lähimpään tyttökirjaan saman tien. Näin jopa unta, että kaupunkiin oli avattu uusi antikvariaatti, josta löysin kaikki puuttuvat Anna-kirjat vanhoina, kauniina painoksina (myös ne 2000-luvun alussa suomennetut ;) ).

Mielestäni kirjoista ja/tai kirjailijoista kertova tietokirja on onnistunut silloin, kun se herättää mielenkiinnon tutustua esiteltyihin teoksiin tarkemmin. Tässä Sara Kokkonen on onnistunut todella hyvin. En koe ollenkaan mahdottomaksi ajatusta siitä, että varsinaisten tyttökirjojen lisäksi joskus tutustuisin Lucy Maud Montgomeryn päiväkirjoihin tai Helen Dore Boylstonin ja Rose Wilder Lanen (Laura Ingalls Wilderin tyttären) matkakertomukseen Travels with Zenobia. Itse asiassa Boylstonin ja Wilder Lanen välinen suhde itsessään on mielenkiintoinen: ilmeisesti ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, olivatko he vain läheisiä ystäviä vai rakastavaisia. (Huom! Kirjassa tätä ei siis pohdita, minua vain alkoi kiinnostaa.)

Kapina ja kaipuu on lämminhenkinen, helppolukuinen tietokirja ja kauniskin vielä. Suosittelen luonnollisesti kaikille tyttökirjojen ystäville, mutta onhan tämä oivallinen yleiskatsaus kenelle tahansa kirjoista pitävälle.

Me Rosvolat

Siri Kolu: Me Rosvolat
Otava 2010, 223s.

Luulenpa, että meidän iltasatutuokiot ovat joksikin aikaa turvattuja: Me Rosvolat upposi lapsiin niin hyvin, että pakkohan sarjan muutkin kirjat on lukea.

Vainiston perheen matka mummolaan sujuu aluksi juuri siten, kuten automatkat yleensä menevät: on kuuma ja ilmastoinnista huolimatta nihkeää, isää hermostuttaa takapenkillä kinastelevat lapset ja äiti yrittää taistella matkapahoinvointia vastaan. Isosisko Vanamo omii karkkipussista kaikki salmiakit, mutta kymmenvuotias Viljahan siitäkin nahistelusta saa syyt niskoilleen ja moitteet varastamisesta. Mummolaan asti ei kuitenkaan tarvitse riidellä karkeista, sillä maantierosvot pysäyttävät Vainistot ja ryöstävät matkatavaroiden lisäksi Viljan. Tietysti Viljaa pelottaa ja pakeneminen tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Jonkin ajan kuluttua Viljasta tulee kuitenkin luonteva osa Rosvoloiden perhettä ja alkaapa hänkin osallistua rosvoretkille.

Me Rosvolat on hauska, vauhdikas ja ihastuttavan erilainen seikkailu. Rosvot ovat rosvoja, mutta varsin hyväntahtoisia sellaisia: väkivaltaan ei turvauduta ja ryöstösaaliiden aatelia ovat karkit, ei raha. Rosvojoukon kapteenina toimii Hurja-Kaarlo, kuskina hänen vaimonsa Hilda. Rosvolan perheen lapset, Hele ja Kalle toimivat (ainakin lähes) täysivaltaisina rosvoina vanhempiensa ja Kulta-Peten rinnalla.

Vaikka en itse kirjaan suoranaisesti hullaantunut, lasten ihastusta oli ihana seurata. Kuulostakoon kuinka imelältä tahansa, niin lasten hörähtelyt ovat parasta kuultavaa iltaisin. (Tarkennan edellistä lausuntoa: hörähtely, joka kumpuaa jostain muusta kuin pieruvitseistä.) Lasten suusta kirja sai kritiikkiä ainoastaan siitä, että siinä puhuttiin niin herkullisesti karkeista. Vanhin poika nimittäin ryhtyi vuoden karkkilakkoon pari kuukautta sitten ja usein toistuvat karkkihehkutukset ihan ymmärrettävästi muistuttivat karkkitarjonnan laajuudesta ja herkullisuudesta.

Me Rosvolat elokuva on kyllä pakko nähdä, vauhtia siitäkään tuskin puuttuu.

PS: Katsoimme elokuvan eilen ja uudestaan tänä aamuna. Ihan kiva, mutta ei noussut kirjan tasolle. Juoni oli odotetusti aivan erilainen, mutta meidän mielestä tunnelma ei ollut tarpeeksi riehakas. Meitä myös vähän haittasi, että Hele näytti paljon kiltimmältä ja nuoremmalta kuin kirjassa ja Kallenkin olimme kuvitelleet isommaksi pojaksi.

Lego, Mahtavat ideat

Daniel Lipkowitz: Lego, Mahtavat ideat
(Lego Awesome Ideas, 2015)
WSOY 2015, 199s.
Suom. Tommi Järvinen

Tälle inspiroivalle ideakirjalle meinasi käydä samoin kuin Harry Potterin Maagiselle maailmalle: kirja on viettänyt niin tiiviisti aikaa lasten puuhissa, ettei sitä ole saanut lainata edes bloggaamisen ajaksi. 

Meillä on järjetön määrä legoja: neljä keskikokoista ja neljä pientä lelulaatikollista. Ne riittävät hyvin peittämään isonkin kamarin lattian, mutta äidin näkökulmasta tarkkailtuna leikkimiseen kaivataan silloin tällöin uutta pontta. Juuri tähän tarpeeseen nämä ideakirjat ovat lyömättömiä.

Mahtavat ideat sisältää huiman määrän isoja ja pieniä malleja viidestä aiheesta: avaruus, kaupunki, villi länsi, satumaailma ja todellisuus. Jokaisesta aiheesta löytyy sekä rakennusohjeita eri vaiheineen muutamiin pienempiin rakennelmiin että laajoja kokonaisuuksia, jotka kannustavat rakentamaan näyttäviä asetelmia itsekin. 

Kirjasta löytyy myös mielenkiintoisia rakennusneuvoja, kuten kuinka toteuttaa erilaisia autonpuskureita, kattoja, kylttejä tai vaikkapa toimivan piirakkakatapultin tai keittiövaa'an.

Me aloitimme kirjan ohjeiden ja ideoiden testaamisen heti avaruuden miniroboteista. On käsittämätöntä, millä nopeudella lapset, jotka eivät aina löydä vaikka nyt kenkiään (ne ovat aina hyvin pienessä eteisessä), löysivät häviävän pieniä legopalasia valtavasta röykkiöstä!

Minä tein tämän monivärisen avaruushämähäkin. Olisin halunnut tehdä kaikki avaruusoliot, mutta silmät loppuivat kesken.

Mahtavat ideat on esitelty kaikille kavereille ja se on selkeästi herättänyt mielenkiintoa kaikissa. Lasten näkökulmasta ainoa huono puoli legoleikeissä on se väistämätön siivousvaihe: edes lasten pienillä ja näppärillä sormilla ei kaikkein pienimpien osasten poimiminen lattialta onnistu ilman turhautumista.

Minä pidän tämänkin Lego-kirjan kohdalla todella paljon siitä, että vaikka siinä onkin vaihe vaiheelta kuvattuja rakennusohjeita, pääpaino on nimenomaan isommilla kokonaisuuksilla. Liian usein sitä ikään kuin lannistuu jonkun idean edessä, että ei sen toteuttaminen ehkä onnistukaan, mutta ideakirjat todistavat juuri päinvastaista: lähes mikä tahansa on mahdollista toteuttaa. Ehkä se vaatii aikaa ja suunnittelua, todennäköisesti purkamista ja uudelleen rakentamistakin, mutta lopputulos on varmasti palkitseva.

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015 - äänestys lähestyy!

Aivan pian kirjablogeissa äänestetään jälleen vuoden parhaista kirjoista.

Mikäli äänestyksen säännöt eivät ole tuoreessa muistissa, ne kannattaa kerrata vaikkapa heti:

Säännöt:

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2015 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:

• Blogistanian Finlandia
• Blogistanian Globalia
• Blogistanian Kuopus
• Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00.

Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa torstaina 14.1.2016 klo 10.00.


Blogistanian Finlandia 2015

Blogistanian Finlandia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi.


Blogistanian Globalia 2015

Blogistanian Globalia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.


Blogistanian Kuopus 2015

Blogistanian Kuopus 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Jenna Kosteen Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.


Blogistanian Tieto 2015

Blogistanian Tieto 2015 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2015 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2015 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Äänestys järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011). Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue! -blogi.


Osallistumisohjeet bloggaajalle:

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (6.1.2016). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin.


Pisteytys:
Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan teoksen listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt:
Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja. Voittajakirjailijoille järjestetään mahdollisuuksien mukaan kukitus.

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden äänestysemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.


Logot: Marja-Leena Liipo.

Doe

Virpi Pöyhönen: Doe
WSOY 2015, 275s.

Olen lykännyt tämän blogitekstin kirjoittamista siinä toivossa, että onnistuisin ehkä pukemaan sanoiksi ne tunteet, joita Virpi Pöyhösen Doe minussa herätti. Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että käykin päin vastoin ja ajatukset hajaantuivat entisestään, joten kyhätäänpä nyt äkkiä jotain kasaan ennen kuin viimeinenkin järkevyys katoaa.

Doe on ankea pikkukaupunki lähellä intiaanireservaatin rajaa. Intiaanien jälkeläisiä ovat myös kirjan päähenkilöt. Pattylla on seitsemän lasta, kuusi poikaa ja tytär. Pojat ovat ajautuneet epämääräisille teille, eikä kukaan heistä asu enää kotonaan. Aluksi kertojana toimii Patty, joka muistelee lapsuuttaan ja sitä, kuinka äiti jätti alkoholismiin taipuvaisen miehensä ja Pattyn kesken kesälomareissun. Vaikka elämä ei aikuisenakaan ole helppoa, Patty on sopeutunut tilanteeseensa. Mutta kun kiltti Mary 14-vuotiaana katoaa, Pattyn maailma romahtaa.
Maryn kertomana Patty ei olekaan niin rakastava ja ymmärtäväinen äiti, kuin Pattyn puheista olisi voinut päätellä. Ne teot, joita Patty piti suurina rakkaudenosoituksina, satuttivat Marya eniten. Lopulta Marysta tuntuu, että katoaminen on ainoa vaihtoehto.

Doe on kirjoitettu todella vetävästi. Väljä taitto ja lyhyet kappaleet pitävät tarinan rytmin napakkana ja ahdistava tunnelma ujuttautuu ällöttävän vahvana lukijan mieleen. Lukeminen itsessään olikin siis monella tapaa nautinnollista. Mutta itse tarina taas jäi minusta turhan avoimeksi. Vaikka päähenkilöt ovat intiaanien jälkeläisiä (Pattyn isä tosin on suomalainen merimies*), Doe on ennen kaikkea kertomus äitien ja tytärten välisistä suhteista, ei vähemmistökansasta. Inhoan puhumattomuutta ja sitä tästä kirjasta löytyy sietämättömän paljon. Pattyn karmean etäinen suhtautuminen poikiinsa on vastenmielistä luettavaa.

*Tätä tosin alan itsekin epäillä: ehkä konepeltiin maalattu sininen risti viittasikin Venäjän merivoimiin, ei Suomen lippuun.

Minulle moni asia jäi arvoitukseksi. Miksi Pattyn isän (mahdollinen) suomalaisuus ylipäätään mainitaan, kun sillä ei kokonaisuuden kannalta ollut mitään merkitystä? Joo, isä tuli kaukaa ja asettui asumaan kauas rakastamastaan merestä ja niin edelleen, mutta en silti hoksaa mikä sen rooli tarinassa oli. Itse asiassa en kokenut myöskään päähenkilöiden intiaaniperimää mitenkään merkittävänä. Toki tiedän, että vähemmistöstatus voi vaikuttaa merkittävästi esimerkiksi sosiaaliseen asemaan, mutta ei tämä vähemmistöön kuuluminenkaan tuntunut välttämättömältä. Doessa on siis sellaisia aineksia, joiden tarpeellisuutta en ymmärrä.

Minulle Doe ei ollut sellainen täysosuma kuin etukäteen kuvittelin, mutta Virpi Pöyhösen kirjoitustyyli viehätti. Kirjasähkökäyrän Mai on saanut kirjasta enemmän irti, joten käykää ihmeessä lukemassa hänen blogitekstinsä.

Kani joka tahtoi nukahtaa

Carl-Johan Forssén  Ehrlin: Kani joka tahtoi nukahtaa
(Kaninen som så gärna ville somna, 2010)
Otava 2015, 29s.
Suom. Ulla Lempinen
Kuvitus: Irina Maununen

Kaikki tietävät, ettei aina ole helppo nukahtaa. Etenkin pienten lasten vanhemmille asia saattaa olla tuskastuttavan tuttu. Meidän lapsille nukahtaminen ei juurikaan tuota ongelmia (oikeastaan olemme kamppailleet keskimmäisen hereillä pysymisen kanssa enemmän kuin nukahtamisen koskaan), mutta totta kai kiinnostuin tästä huikeaksi myyntimenestykseksi nousseesta nukutussadusta.

Kirjan alussa annetaan seikkaperäiset ohjeet sadun lukemiseen: millaisella äänenpainolla luetaan mitkäkin kohdat ja kuinka iltasatuhetken rauhallisuus tulee varmistaa. Ohjeistuksessa todetaan, että kirja tehoaa parhaiten silloin, kun lapsi on ensin saanut leikkiä liiat energiat pois. Eli väsyneenä? Kuka tahansa nukahtaa parhaiten silloin, kun energiavarannot ovat vähissä.

Kani joka tahtoi nukahtaa on kuin suggestopedinen rentoutustuokio luettavassa muodossa. Kirjallisia ansioita on siis ihan turha lähteä arvioimaan. Lauserakenteet ja sanavalinnat tukevat lapsen rentoutumista ja siten nukahtamista, eivät itse tarinaa.

"Kani tunsi olonsa väsyneeksi, kun hän ajatteli noita leikkejä ja sitä, miten väsynyt hän noiden leikkien jälkeen olisi ennen kuin hän ja sinä nukahdatte, nyt." 

Tarina on tylsä, mutta tekeehän se toki nukahtamisesta todennäköisempää. Pieni Kalle Kani haluaisi kovasti nukkua kuten sisarukset ja isäkin, mutta  uni ei vain tule. Yhdessä (äärimmäisen väsyneennäköisen) äitinsä kanssa Kalle lähtee tapaamaan Taikuri-setää saadakseen apua nukahtamiseen. Matka on pitkä ja varsin tapahtumaton ja kotimatkalla Kallen silmäluomet ovat jo hyvin raskaat.

Minä en edes tarjonnut tätä kirjaa lapsille iltasaduksi, koska heillä ei tosiaan nukahtamisvaikeuksia ole. Ylipäätään en koe iltasadun tarkoitukseksi sitä, että lapsi nukahtaisi mahdollisimman pian. (Se aiemmin mainittu keskimmäinen lapsi tosin nukahtaa lähes aina kesken sadun, mutta ei se saduista johdu.) Minusta on ihanaa lukea lapsille sellaisia kirjoja ja tarinoita, joista he innostuvat - ja usein onneksi innostun itsekin.

Ymmärrän, että jos lapsen nukuttamiseen menee monta tuntia, vanhemmat ovat valmiita turvautumaan puuduttavaan satuun, mutta jos lapsi saa kuulla illasta toiseen vain ja ainoastaan tylsääkin tylsempää satua (nyt) [haukottele], niin ei se ainakaan lisää kiinnostusta muihin tarinoihin.

Unettava Kani joka tahtoi nukahtaa kyllä on, sillä minulta meni kirjan lukemiseen kolme iltaa. Ensimmäisenä yönä näin tosin painajaista, jossa yhdessä facebook-kavereiden kanssa taivastelimme kirjan kieltä ja töksähtelevää rytmiä.

PS: Melkein maltoin olla sanomatta mitään kuvituksesta, mutta pakko oli tulla sanomaan vielä se, että se on ankea.