Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
Wsoy 1951 (7. painos), 231s.
Hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa yritän kertoa teille, mitä pidin Pessistä ja Illusiasta. En ole lukenut tätä aikaisemmin, enkä muista nähneeni siitä tehtyä elokuvaa sen paremmin kuin balettiakaan. Nyt luin tämän lapsille iltasatuna ja se oli kyllä suuri virhe. Tarina lienee pääpiirteissään tuttu kaikille: keijukainen Illusia tulee sateenkaarelta tutkimusmatkalle maahan, kohtaa peikon (Pessin), menettää siipensä eikä pääse palaamaan kotiinsa. Pessi opettaa Illusialle, miten luonnossa pärjätään.
Tiesin Kokon kirjoittaneen Pessin ja Illusian jatkosodan aikana lapsilleen, mutta enpä arvannut sodan olevan läsnä myös kirjassa. Jälkikäteen ajatellen se on toki ihan ilmeistä ja ymmärrettävää. Tiesin myös kirjan sisältävän runsaasti luontokuvausta, mutta sen sijaan, että kirjassa olisi keskitytty luonnon kauneuteen, saimmekin kuulla lukuisia esimerkkejä luonnon raadollisuudesta. Kyllä Kokko siitä luonnon kauneudestakin kertoo, mutta kuolema tuntuu olevan paljon vahvemmin läsnä.
Biisami olikin muuttanut pois eräänä pilvisenä ja pimeänä yönä. Kukaan ei tiennyt, minne se oli lähtenyt. Ehkä äyriäiset loppuivat suvannosta ja ravinnon puute oli lähdön syynä. Ehkä biisami maailmaa kokeneena miehenä tiesi, että mitä vähemmän keijukaisiin ja peikkoihin tutustuu, sitä suuremman sadun hohteen heistä säilyttää mielessään. - - Ehkäpä ilmoitus, joka aikoinaan ilmestyi kenttäelokuviemme seinään, tuli myöskin biisamin kohtaloksi:"Ylikersantti Palmros 1354 ostaa kaikkia riistaeläinten nahkoja päivän korkeimpiin hintoihin."
Koska luin tätä iltasatuna, piti olla todella tarkkana ja jättää lukematta tai sensuroida ne kohdat, joiden arvelin olevan liikaa meidän lapsille. Etenkin kirjan loppupuolella, missä Pessin ja Illusian kotivaara muuttuu taistelutantereeksi, oli ääneen lukeminen varsin haastavaa.
Vastoin tahtoaan Pessi meni ulos. Kuu oli noussut taivaalle. Sen säteet taittuivat lähteen pintaan ja niiden valossa Pessi näki ihmisen kasvot aivan edessään. - - Ihmisen silmät olivat sulkeutuneet, hänen huulensa olivat hymyssä ja hän oli juuri ojentanut kätensä lähteeseen, koska lähteen pinta vielä väreili, mutta Pessi vaistosi, että ihminen oli kuollut.
Iltasaduksi (ainakaan meidän perheessä) Pessi ja Illusia ei siis sovi ja siksipä päällimmäinen ajatukseni kirjasta onkin pettymys. Mutta jos ajattelen tarinaa noin muuten, näen kyllä sen kauneuden. Vaikka kerronta ei ole jouhevinta mahdollista ja kieli on vanhahtavaa (esim. piisami on tosiaan biisami, "närhen" on taivutettu "närhin" jne.) on Pessin ja Illusian tarina kuitenkin ansainnut paikkansa kotimaisten klassikkojen joukossa. Kirja on kuvitettu Yrjö Kokon ottamilla mustavalkoisilla valokuvilla, jotka ovat kyllä kauniita, mutta eivät välttämättä nykypäivänä tee kovin suurta vaikutusta.
Seuraavalla kerralla - sillä uuden lukukerran Pessi ja Illusia ehdottomasti ansaitsee - luen tämän kyllä ihan itsekseni ja ilman sensuuria. Mutta tulipahan nyt luettua ensimmäinen kirja Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen kuitenkin.