Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Wsoy 1951 (7. painos), 231s.

Hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa yritän kertoa teille, mitä pidin Pessistä ja Illusiasta. En ole lukenut tätä aikaisemmin, enkä muista nähneeni siitä tehtyä elokuvaa sen paremmin kuin balettiakaan. Nyt luin tämän lapsille iltasatuna ja se oli kyllä suuri virhe. Tarina lienee pääpiirteissään tuttu kaikille: keijukainen Illusia tulee sateenkaarelta tutkimusmatkalle maahan, kohtaa peikon (Pessin), menettää siipensä eikä pääse palaamaan kotiinsa. Pessi opettaa Illusialle, miten luonnossa pärjätään.

Tiesin  Kokon kirjoittaneen Pessin ja Illusian jatkosodan aikana lapsilleen, mutta enpä arvannut sodan olevan läsnä myös kirjassa. Jälkikäteen ajatellen se on toki ihan ilmeistä ja ymmärrettävää. Tiesin myös kirjan sisältävän runsaasti luontokuvausta, mutta sen sijaan, että kirjassa olisi keskitytty luonnon kauneuteen, saimmekin kuulla lukuisia esimerkkejä luonnon raadollisuudesta. Kyllä Kokko siitä luonnon kauneudestakin kertoo, mutta kuolema tuntuu olevan paljon vahvemmin läsnä.

Biisami olikin muuttanut pois eräänä pilvisenä ja pimeänä yönä. Kukaan ei tiennyt, minne se oli lähtenyt. Ehkä äyriäiset loppuivat suvannosta ja ravinnon puute oli lähdön syynä. Ehkä biisami maailmaa kokeneena miehenä tiesi, että mitä vähemmän keijukaisiin ja peikkoihin tutustuu, sitä suuremman sadun hohteen heistä säilyttää mielessään. - - Ehkäpä ilmoitus, joka aikoinaan ilmestyi kenttäelokuviemme seinään, tuli myöskin biisamin kohtaloksi:

"Ylikersantti Palmros 1354 ostaa kaikkia riistaeläinten nahkoja päivän korkeimpiin hintoihin."

Koska luin tätä iltasatuna, piti olla todella tarkkana ja jättää lukematta tai sensuroida ne kohdat, joiden arvelin olevan liikaa meidän lapsille. Etenkin kirjan loppupuolella, missä Pessin ja Illusian kotivaara muuttuu taistelutantereeksi, oli ääneen lukeminen varsin haastavaa.

Vastoin tahtoaan Pessi meni ulos. Kuu oli noussut taivaalle. Sen säteet taittuivat lähteen pintaan ja niiden valossa Pessi näki ihmisen kasvot aivan edessään. - - Ihmisen silmät olivat sulkeutuneet, hänen huulensa olivat hymyssä ja hän oli juuri ojentanut kätensä lähteeseen, koska lähteen pinta vielä väreili, mutta Pessi vaistosi, että ihminen oli kuollut.

Iltasaduksi (ainakaan meidän perheessä) Pessi ja Illusia ei siis sovi ja siksipä päällimmäinen ajatukseni kirjasta onkin pettymys. Mutta jos ajattelen tarinaa noin muuten, näen kyllä sen kauneuden. Vaikka kerronta ei ole jouhevinta mahdollista ja kieli on vanhahtavaa (esim. piisami on tosiaan biisami, "närhen" on taivutettu "närhin" jne.) on Pessin ja Illusian tarina kuitenkin ansainnut paikkansa kotimaisten klassikkojen joukossa. Kirja on kuvitettu Yrjö Kokon ottamilla mustavalkoisilla valokuvilla, jotka ovat kyllä kauniita, mutta eivät välttämättä nykypäivänä tee kovin suurta vaikutusta.

Seuraavalla kerralla - sillä uuden lukukerran Pessi ja Illusia ehdottomasti ansaitsee - luen tämän kyllä ihan itsekseni ja ilman sensuuria. Mutta tulipahan nyt luettua ensimmäinen kirja Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen kuitenkin.

Kuplissa

Claire Castillon: Kuplissa

(Les bulles, 2010)

Gummerus 2012, 167s.

Suom. Lotta Toivanen

Claire Castillonin uusin novellikokoelma, Kuplissa, on melkoinen valikoima omalaatuisia, hulvattomia, vaivaannuttavia ja häiriintyneitäkin ihmisiä. Ikävä kyllä sieltä täältä saattaa tunnistaa myös palan itseään, vaikka sitä ei mielellään tunnustaisi. Jotkut novellit taas muistuttivat paljon tuttavia. Teki mieli lukea miehelle pätkiä ääneen ja katsoa, tuleeko sillä mieleen sama ihminen. Mutta en lukenut, koska pelkäsin, että se vastaisi: "Joo! Ihan kuin sinä!"

Lyhyet, sivun tai parin mittaiset tilannekuvat ovat ärhäköitä. Castillon ei turhia löpise, vaan menee suoraan asiaan, joka useimmiten on aika raadollinen. Osa kertomuksista naurattaa ääneen, toiset ällöttävät, mutta minua nämä kaikki viihdyttivät juuri sopivasti. Mielestäni novellit ovat aina parhaimmillaan vähitellen luettuina, mutta tämä kokoelma tuli luettua kerralla. Minuun iski vastustamaton halu nähdä, keksiikö Castillon vielä jotakin omituisempaa. (Ja kyllä hän melko nyrjähtäneitä persoonallisuuksia esittelikin.)

"Toivottavasti et vaihtanut numeroa minun takiani? - - Sinä lupasit! Lupasit, että jos rauhoittuisin, pysyisimme ystävinä! Valepukki! - - Riittää jo! Älkää antako minun juuttua tähän vastaajaan, kuka sitten olettekin, vastatkaa nyt! Olkaa kiltti ja sanokaa, minne numeronne entinen haltija on joutunut. Te tiedätte kyllä. Totelkaa! Vastatkaa! mies on minun! Mitä olette tehnyt hänelle? Antakaa hänet takaisin minulle tai tapan teidät!"

Kuplissa-kirjan kantta täytyy kehua erikseen. Kansikuvassa on kirjailija itse, vettä valuva kultakalamalja päässään. Tykkään kovasti.

"Yksi neuvo... Yritä nauttia jälkikasvusi ensimmäisistä vuosista, kuuntele tarkkaan, mitä minä sanon. Vaikka tämä on tietysti typerää, koska se tulee minun suustani. Nauti niistä! Sen jälkeen on aina kamalan pettynyt."

Lisää Kuplissa-kirjasta ainakin seuraavissa blogeissa:

Sonjan lukuhetket

Järjellä ja tunteella

Lumiomena

K-blogi, Koko lailla kirjallisesti

Ilselä

Morren maailma

Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö

(Gold Boy, Emerald Girl, 2010)

Tammi 2012, 259s.

Suom. Seppo Loponen

Yiyun Lin novellikokoelma sisältää kahdeksan kertomusta, jonka alakuloisetkin ihmiskohtalot esittelevät lukijalle kiinalaista arkea. Vaikka kaikki tarinat sijoittuvat nykyaikaan, on muistoilla ja menneisyydellä suuri rooli. Novelleissa mennyt ja nykyinen sulautuvatkin vaivattomasti yhteen. Välillä ihan hätkähdin, kun ihmisillä olikin käytettävissään kännykkä tai tietokone, vaikka minä luulin lukevani kaukaisista ajoista.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Pidin Kultapoika, smaragdtitytöstä kovasti, mutta syitä on hankala pukea sanoiksi. Li kirjoittaa vähäeleisesti, mutta rikkaasti. Tarinoissa on ajoittain sadunomainen ja kaunis tunnelma, tarinoita tarinan sisällä. Henkilöt ovat nöyriä ja hötkyilemättömiä niin että minäkin rauhoituin - joskin vain hetkellisesti.

"Heistä oli tullut verisisaret Ailinin takapihalla viisikymmentä vuotta sitten, ja Ailin oli kolmikon vanhin ja ajatuksen keksijä. - - Mei oli pihistänyt isänsä kaapista jamssiviinaa, ja kukin otti siemauksen väkevää nestettä ennen kuin pirskotti sen maahan. "Taivas ja maa todistakoot loppuelämämme alkaneeksi", Ailin luki vanhoista romaaneista oppimansa valan, jolla miehet ja naiset vannoivat verisukulaisuutta vankemman veriveljeytensä ja -sisaruutensa, ja Mei ja Lan toistivat hänen jälkeensä, että tästä lähtien he verisisarina pitäisivät yhtä niin hyvinä kuin huonoina aikoina siihen päivään saakka, kun joutuisivat jättämään tämän maailman."

Mikään hyvänmielenkirja Kultapoika, smaradgityttö ei ole, mutta miellyttävää sen lukeminen oli. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin, joten toivon että myös Lin toinen novellikokoelma ja romaani jossain vaiheessa suomennetaan.

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Viking/Penguin 2006, 273s.

Kuten joskus aiemminkin on tullut todettua, yksi kirjablogien parhaista puolista on uusien lukuvinkkien löytäminen. Olen lukenut kaikki Nick Hornbylta suomennetut romaanit ja pääasiassa pitänyt niistä. Siksi olikin hauskaa törmätä Lurun, Zephyrin, Booksyn ja Liinan blogeissa tähän kirjallisuuskolumnikokoelmaan, sillä kirjailija kirjoittamassa lukemisesta on jo ajatuksena hykerryttävä.

Ja voi, miten kodikkaasti Hornby lukemisistaan kirjoitti! The Complete Polysyllabic Spree on tulvillaan mainioita huomioita kirjoista, lukemisesta, kirjojen haalimisesta jne. Lukiessa lykkäsin muistilappuja melkein joka sivun väliin, mutta vain yksi onnistui pysymään paikallaan kirjan tiputtua lattialle.

"Hey, great idea: if you have kids, give your partner reading vouchers next Christmas. Each voucher entitles the bearer to two hours' reading-time while kids are awake. It might look like a cheapskate present, but parents will appreciate that it costs more in real terms than a Lamborghini."

Jokaisen kolumnin alussa Hornby listaa kuukauden aikana ostetut ja luetut kirjat. Ei liene yllätys, että varsin harvoin uusi hankinta päätyi heti luettavaksi. Itse asiassa aika moni hankinta jäi kokonaan lukematta. (Lukematta jäi myös Lionel Shriverin Poikani Kevin, josta olisin kauhean mielelläni halunnut kuulla Hornbyn ajatuksia!) Vaikka valtaosa Hornbyn lukemista kirjoista on minulle tuntemattomia, se ei omaa lukemista häirinnyt. Toisaalta kutkuttavinta oli lukea juuri niistä itselle tutuista kirjoista.

Luonnollisesti The Complete Polysyllabic Spree on yksi niistä kirjoista, joista löytyy rutkasti uusia lukuvinkkejä. Esimerkiksi Roddy Doylen Barrytown trilogyn hankin itselleni syntymäpäivälahjaksi viime syksynä, mutta se on edelleen lukematta. Hornbyn kehujen jälkeen trilogia houkuttelee entistä enemmän.

Tämä oli kerta kaikkiaan mainio kirja, jota varmasti tulen lueskelemaan vielä monesti.

Riisiä tiskin alta

Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta, Tarinoita nousevan auringon maasta

Gummerus 2012, 275s.

Minusta tuntuu siltä kuin olisin juuri palannut matkalta Tokioon. Liisa Karvisen kirja Riisiä tiskin alta on nojatuolimatkailua parhaimmillaan: runsaasti tietoa helposti lähestyttävässä muodossa. Kirja jakaantuu viiteen osaan, joissa keskitytään johonkin Tokion alueeseen. Samalla kun Karvinen esittelee nähtävyyksiä, tulee hän luontevasti kertoneeksi Japanin historiasta ja kulttuurista. Karvisella on myös kerrottavanaan lukuisia omakohtaisia kokemuksia tai japanilaisten ystävien tarinoita, jotka luovat lukijalle Japanista hyvin elävän kuvan. Karvinen työskentelee YLE Uutisten ulkomaantoimittajana. Hän on koulutukseltaan japanologi ja on myös asunut Tokiossa.

Vaikka Riisiä tiskin alta ei ole matkaopas, ei sen lukemisesta varmasti olisi ainakaan haittaa Japaniin matkustaville. Pieneen kirjaan mahtuu runsaasti käytännön vinkkejä aina pöytätavoista junalla matkustamiseen. Siinä missä kotimaassa juna voi olla helposti myöhässä puoli tuntia, junien keskimääräinen myöhästymisaika Japanissa on puoli minuuttia. Täsmällisyys on tosin myös pakollista, sillä junia voi kulkea jopa muutaman minuutin välein.

Jokainen lienee kuullut kertomuksia työlleen omistautuneista japanilaisista, jotka tekevät hyvin pitkiä työpäiviä ja jopa yöpyvät työpaikallaan. Työpäivät saattavat todella venyä hyvin pitkiksi, sillä työpaikalta ei haluta poistua ennen pomoa. Työaika voi kuitenkin kulua varsinaisen työnteon ohella tai sijasta vaikkapa torkkuen tai papereita päämäärättömästi järjestellen.

"Suuri syy tehottomuuteen on japanilainen työkulttuuri. Työvoimaa on ollut varaa pitää niin paljon töissä, ettei kaikille aina edes riitä tehtävää. Lisäksi työtehtävät tai projektit on tavallisesti pilkottu moneen osaan ja jaettu eri henkilöiden hoidettaviksi. Jokainen vastaa vain ja ainoastaan omasta tehtävästään. Kun pitkän ketjun jokin osa syystä tai toisesta katkeaa eli joku ei saa hommaansa tehtyä, vaikuttaa se koko ketjun loppuosaan."

Tällä hetkellä Japanissa eletään melkoista murrosten aikaa. Talous on ollut kriisissä jo pitkään, eikä töitä riitä kaikille. Pätkätyöt lisääntyvät ja ammattiin valmistuvien on entistä vaikeampaa löytää töitä. Myös perinteiset perhemallit muttuvat vähitellen. Aikaisemmin naiset jättäytyivät työelämästä lasten synnyttyä, nykyään yhä useampi haluaa jatkaa töissä. Työn ja perheen yhteensovittaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä päivähoitopaikkaa voi olla hyvin vaikea saada. Suuri haaste on myös viime vuoden maanjäristyksen ja tsunamin tekemien tuhojen korjaaminen ja pahimmin kärsineiden alueiden ihmisistä huolehtiminen.

Japani on monessa mielessä erikoinen maa, jossa riittää kokeneellekin matkailijalle ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Jotain suomalaisillekin tuttuja piirteitä japanilaisista kuitenkin löytyy. Harva suomalainenkaan kehuu itseään ja kahvipöydän tarjoiluja tai tuliaisia vähätellään. Samat tavat, joskin korostetummin, ovat nähtävissä Japanissakin.

Ainoa miinus kirjalle tulee värikuvien puutteesta. Pienikin värikuvaliite olisi ollut mukava lisä. Jos olisin matkustelevaa tyyppiä (ja rahakas), suunnittelisin jo kovaa kyytiä matkaa Tokioon. 

Kevätnäyttely

György Spiró: Kevätnäyttely

(Tavaszi Tárlat, 2010)

Avain 2012, 308s.

Suom. Juhani Huotari

Enpä ole aikaisemmin lukenut unkarilaista nykykirjallisuutta, enkä ole kyllä varma, olenko lukenut mitään vanhempaakaan. Kustantaja kuvailee György Spirón Kevätnäyttelyä kafkamaiseksi tarinaksi huono-onnisesta miehestä. En tiedä mitä kafkamaista tässä kirjassa on, sillä en Kafkalta mitään ole lukenut, mutta sen huono-onnisen miehen minäkin sentään tunnistin.

Unkarin kansannousun aikaan, lokakuussa 1956, Gyula Fátray on sairaalassa toipumassa rutiinileikkauksesta. Kun hän lopulta pääsee kotiin, ei kaupunkia ole helppo tunnistaa samaksi. Taistelun jälkiä näkyy  kaikkialla, Stalinin patsas on kaadettu ja neuvostojoukot ovat vallanneet Budapestin. Fátray palaa töihin, vaikka töitä ei enää juurikaan ole. Keväällä Fátrayn nimi liitetään kapinallisiin ja ongelmat alkavat. Kenen puoleen kääntyä, kun hätä on suurin? Keneen vaikeina aikoina voi luottaa?

Kevätnäyttely on kovin eleetön, melkein tylsä kirja. Unkarilaiset nimet vaativat ylimääräistä keskittymistä, eikä Unkarin historian tuntemuksesta olisi ollut haittaa. Minä en ihastunut oikein yhteenkään kirjan hahmoista. Fátray on vaimoaan ja poikaansa kohtaan tyly ja etäinen, Kati-vaimo taas jätti jälkeensä kovin rasittavan jälkimaun.

Ei Kevätnäyttely huono kirja ole, minä en vain tainnut olla sitä otollisinta lukijakuntaa.

Tyttö peilissä

Cecelia Ahern: Tyttö peilissä

(Girl in the Mirror, 2011)

Gummerus 2012, 108s.

Suom. Terhi Leskinen

Jos joskus kirjan kansi johtaa lukijaa harhaan, niin nyt! Ja jos joskus kirjailija pääsee yllättämään iloisesti, käy Tyttö peilissä esimerkkinä siitäkin. Olen lukenut Ahernilta muistaakseni kolme kirjaa. Jokaisesta olen tykännyt, mutta lähinnä sellaisella "ihan jees" -tasolla. Aiempien kokemusten (ja kannen) perusteella odotin tältä Ahernin uutuudelta samaa kuin aiemmilta kirjoilta: kivaa ideaa, helppoa tekstiä mutta vähän liian makeaa tarinaa.

Lukeminen oli kyllä tälläkin kertaa sujuvaa, mutta olisittepa nähneet ilmeeni! Virnuilin mielissäni ja varmaan silmätkin kiiluivat innosta. Tyttö peilissä sisältää kaksi novellia, aikuisten satuja takakannen määritelmän mukaan. Näistä ensimmäinen, Tyttö peilissä, on melkeinpä kauhua! Lilan isoäiti on peittänyt kaikki talonsa peilit mustilla kankailla. Lilaa on ankarasti kielletty kurkkimasta peileihin ja tyttö on kiltisti totellut. Syytä isoäidin peilikammoon Lila ei tule koskaan kysyneeksi, vaikka ehkä olisi kannattanut.

Jälkimmäinen novelli, Muistojentekijä, on haikea kertomus miehestä, joka on keksinyt muistojentekokoneen. Vanhoja muistoja se ei pyyhi pois, mutta uudet muistot voivat tehdä ihmisistä onnellisempia. Mies pitää kotonaan vastaanottoa, asiakkaansa tarkasti valikoiden.

Tiedättekö, minä melkein toivoisin, että tämä kirja olisi julkaistu salanimellä, ettei kukaan hömpänpelossa jättäisi lukematta tätä. Toisenlainen kansikin kyllä auttaisi. Peilin kannessa ymmärrän toki, mutta pinkkiä taustaa ja muita krumeluureja en.

Totean vielä kerran, että Tyttö peilissä oli todella positiivinen yllätys. Tämän jälkeen ihan oikeasti odotan Ahernin syksyllä suomeksi ilmestyvää kirjaa, koska mitäs jos sekin olisi tämän tyylistä. Toivon, että olisi. Ainakin aion senkin lukea.

Ladaromaani

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

(Tschick, 2010)
Atena 2012, 271s.

Suom. Heli Naski

Ladaromaani on ensimmäinen Wolfgang Herrndorfilta suomennettu teos, mutta toivon totisesti ettei se jää viimeiseksi. Herrndorfilla on sana hallussaan ja suomentaja on tehnyt ensiluokkaista työtä.

14-vuotiaan Maik Klingenbergin kesäloma ei ala järin huikeissa tunnelmissa. Äiti lähtee vieroitusklinikalle ja isäkin joutuu yllättäen kahden viikon "työmatkalle" sihteerinsä kanssa. Katkerinta on kuitenkin se, ettei Maik saanut kutsua ihanan Tatjanan syntymäpäiväbileisiin. Tylsää Maikilla ei kuitenkaan tule olemaan, sillä jo seuraavana päivänä pihaan pelmahtaa ränsistyneellä ladalla Tschick, Maikin omituinen venäläis-saksalainen luokkakaveri. Pian pojat ovatkin matkalla Berliinistä Valakiaan, ilman karttaa.

Viihdyin Ladaromaanin parissa erittäin hyvin. Mikäli sähkökatko ei olisi illalla pimentänyt puolta kaupunkia (tai jos meillä olisi toimiva taskulamppu), en olisi malttanut käydä nukkumaan normaaliin aikaan. Näennäisen kepeyden alla kulkee vakavampia aiheita alkoholismista yksinäisyyteen. Maikin kertojanääni on uskottava ja luonteva: ei liian lapsellinen eikä toisaalta liian syvällinen. En ehkä ole hirveän hyvin perillä nuorison nykyään käyttämästä kielestä, mutta ainakin minuun tässä kirjassa käytetty sanasto meni ihan täydestä.

Toivottavasti Ladaromaani löytää tiensä mahdollisimman monen lukijan käsiin ja toivottavasti se viihdyttää muita vähintään yhtä hyvin!

Kuuntelija

 Tove Jansson: Kuuntelija

(Lyssnerskan, 1971)

WSOY 1972,154s.

Suom. Kristiina Kivivuori

Harvoin kestää näin lyhyen kirjan lukeminen kahta kuukautta. Nyt kesti, enkä tiedä olenko enemmän huojentunut luku-urakan päättymisestä vai pettynyt lukukokemukseen. En voi syyttää edes vääränlaista lukufiilistä, sillä kahdessa kuukaudessa olisi voinut "sen oikean tunnelman" osuneen kohdalleen.

Luen novelleja varsin vähän, mutta melko säännöllisesti. Hyvin usein koen novellit töksähtäen loppuviksi ja siitä syystä keskeneräisiksi. Tämän novellikokoelman kanssa kävi melkeinpä vielä huonommin. Nyt tuntui, ettei valtaosassa novelleja ollut edes kunnollista ideaa, ei sellaista juonentynkää, johon olisin voinut tarttua. Kuuntelija sisältää 11 novellia, mutta en pysty palauttamaan mieleeni kuin häivähdyksiä muutamista.

Jansson on loistava tunnelmoija. Jo muutamalla rivillä hän onnistuu kuvailemaan tilanteen niin osuvasti, että lukija tuntee olevansa paikalla. Mutta jos saa olla kärpäsenä katossa seuraamassa tilannetta, kyllä sitä mielellään toivoisi, että tosiaan myös olisi jokin tilanne, jota seurata.

Ystävänpäivän kunniaksi olisi ollut kiva blogata jotain ihastunutta ja ylistävää, mutta koska Kuuntelija oli nyt vuorossa, niin tällä on pärjättävä. Toivotan silti oikein kivaa tätä päivää!

Kaunis sydän

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

(Vigil, 2009)

Bazar 2012, 363s.

Suom. Tiina Sjelvgren

Olipa iloinen yllätys, että tämä Samartinin uutuuskirja löytyi jo nyt kirjaston hyllystä! Vaikka ne kovimmat pakkaset - onneksi - ehtivät hellittää, oli mukava lukea jotakin lämmintä. Kaunis sydän ei ole kepeä kirja, mutta Samartin osaa kirjoittaa lempeästi hyvinkin kipeistä asioista.

Ana valvoo rakkaansa kuolinvuoteella ja muistelee lapsuuttaan El Salvadorissa: elämää yksinhuoltajaäidin kanssa sodan keskellä. Kuinka tuo tyttö päätyi lastenhoitajaksi ja kotiapulaiseksi rikkaaseen kalifornialaisperheeseen?

Tiedän, että Kaunis sydän on monen bloggarin lukulistalla, joten en tahdo juonesta enempää puhua. Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin. Samartin on jälleen luonut joukon mieleenpainuvia henkilöhahmoja ja kuljettaa tarinaa vahvalla otteella. Kerronta on sujuvaa, vaikka minä meninkin muutaman kerran sekaisin siitä, missä ajassa mahdetaan mennä. Esimerkiksi heti kirjan alussa erehdyin pitämään Anaa vanhana mummona, minkä tajusin olevan väärä mielikuva vasta kirjan puolivälissä. Hupsista.

Kaunis sydän oli mielestäni parempi kuin Nora & Alicia, vaikka tavallaan näissä kahdessa kirjassa oli paljon samaakin. Kaunis sydän on kuitenkin jollain tapaa ehjempi ja tasaisempi. Silti tässäkin kirjassa petyin loppuratkaisuun. Nora & Aliciassa loppu oli mielestäni liiankin dramaattinen, tässä taas vähän liian helppo. Senor Peregrinoa en ole vielä lukenut, mutta kyllä senkin aika vielä tulee.

Suosittelen lämpimästi!

Kirjallinen maailmanvalloitus: El Salvador

Rosamund Lupton: Sister

Rosamund Lupton: Sister

Piatkus 2010, 358s.

Hankin Sisterin hyllyyni blogisuositusten perusteella joskus viime kesänä. Vaikka kirja kiinnostikin kovasti, lukeminen lykkääntyi jostakin syystä. Nyt kun suomennoskin on jo ilmestynyt, päätin viimein tarttua tähän. Ihan aluksi täytyy todeta, että minä taidan olla aika leväperäinen blogikirjoitusten lukija. Tai sitten minulla on harvinaisen unohtavainen pää, sillä jostakin syystä en tiennyt, mitä tältä kirjalta voisi odottaa. Sen verran kuitenkin, mikä jo kannestakin selviää: kertoja haluaa löytää kadonneen siskonsa.

Heti kun Beatrice kuulee äidiltään siskonsa Tessin kadonneen, pakkaa hän matkalaukun ja lähtee ensimmäisellä lennolla Lontooseen. Beatrice ja Tess ovat aina olleet läheiset, eikä Beatrice voi ymmärtää, minne sisko on voinut noin vain kadota. Tessin elämästä selviää asioita vähän kerrallaan niin lukijalle kuin Beatricellekin. Voiko toisen ihmisen tuntea läpikotaisin?

Yllätyin tätä kirjaa lukiessa siitä, että tämähän onkin jännityskirjallisuutta eikä perinteinen lukuromaani, niin kuin jostain syystä kuvittelin. Mutta pettyä en osannut, sillä kirja oli todellinen page turner. Aloitin Sisterin lukemisen perjantaina ja lopetin seuraavana päivänä. Kotityöt jäivät vähiin, sillä halusin mahdollisimman pian kuulla tarinan loppuun.

Lupton on selvästi taitava kertoja. Beatricen epätoivo, ikävä ja tuska olivat niin hyvin kuvaillut, että minä kärsin lukemisen ajan pidätetyn itkun aiheuttamasta päänsärystä. (Ja ihan mielettömästä sisarusikävästä. Teki mieli soittaa niille kaikille aivan heti, että älkää ikinä missään nimessä menkö edes hetkeksi hukkaan! Pysykää tallessa, kaikki!)

Luptonin toinen kirja, Afterwards, on myös löytänyt tiensä kirjahyllyyni. Odotukset ovat korkealla, mutta olen melko varma, etten joudu pettymään senkään suhteen.

Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

Morsianten lähde

Vilhelm Moberg: Morsianten lähde, Legenda pysyvästi asuvista

(Brudarnas källa, 1946)

Kustannusosakeyhtiö Aura 1947, 236s.

Suom. Arvi Nuormaa

"Minä olen vesi, minä olen alku. - - Syvällä pimeän maan uumenissa kohisevat suoneni, joita kukaan ei tunne. Mutta täällä minä kumpuan esiin kunnaan juurella, täällä minä kuvastelen tammien latvoja ja seuraan sukupolvien kulkua läpi maailman."

Morsianten lähde kertoo neljän miehen tarinan. Ensimmäisenä elämästään kertoo Anders Eriksson, vanha pelimanni, joka on kutsuttu soittamaan viuluaan juhannusjuhliin. Viinaan menevä Anders muistelee nuoruuttaan ja aiempia juhannusjuhlia, pikaistuksissa tehtyä tekoa, joka jätti Andersiin pysyvän leiman. Ääneen pääsevät myös Anders Eerikin poika, Anders Pillinpuhaltaja sekä Pukinsarvi, kaikki Ander Erikssonin esi-isiä.

Viimeisen sanan saa kuitenkin aina lähde, jolla on jokaisen miehen elämässä ollut osansa.

Morsianten lähde on kirjoitettu taitavasti. Toki kieli on vanhahtavaa, mutta etenkin esi-isien tarinoissa se on enemmän kuin sopivaa. Harvoin kaunokirjallisuudessa törmää enää sanaan ylkä tai neitsy (ilman sitä viimeistä t-kirjainta). Anders Eriksson jankkaa tarinaansa humalaisille tyypilliseen tapaan ja vanhan viinan löyhkän voi miltei haistaa. Tunnelma ei vain säily läpi kirjan, vaan tiivistyy ja tiukentaa otettaan lukijasta.

Tällä toisella lukukerralla Morsianten lähde jätti hitusen ristiriitaisen olon. Heti kirjan lukemisen jälkeen tunsin pettymystä, mutta nyt kun lukemisesta on jo useampi päivä, huomaan muistavani vain hyviä puolia. Uskallan jopa suositella Morsianten lähdettä maagisen realismin ystäville.

Ikkunat auki Eurooppaan: Ruotsi

Uskomaton Lainan päivä

Kyllä lukeminen kannattaa!

Lainan päivää on juhlistettu kirjastoissa monin eri tavoin. Meidän kirjastossa järjestettiin verkkokirjaston käyttäjille arvonta, jonka minä jollakin uskomattomalla onnenkantamoisella voitin!! :) Kyllä kuulkaa vaihtui lötköinen kalsaripäivä nopeasti rivakkaan pulkkamatkaan kaupungille voittoa,(iPad 2), hakemaan. En ole mitenkään uusimman tekniikan perään, mutta onhan tämä mielettömän monipuolinen ja pikkuruinen vehje. Parasta on toki se, että pääsen viimeinkin testaamaan ihan oikeita E-kirjoja!

Jos jollakin on antaa vinkkejä hyvistä ja mieluiten edullisista e-kirjapaikoista, ottaisin niitä ilolla vastaan. Nyt jatkan tätä hymyilemistä :)

Jään muisti

M. J. McGrath: Jään muisti

(White heet, 2011)

Like 2012, 393s.

Suom. Anu Nyyssönen

Jään muistin kaltaiset, hivenen dekkarityyliset jännityskirjat eivät ole minulle sitä mieluisinta luettavaa. Joskus sitä vain kaipaa hitusen kirjallista CSI:ta ja tulee astuttua ulos omalta mukavuusalueeltaan.

Edie Kiglatuk työskentelee oppaana Kanadan tundralla, aivan pohjoisnavan tuntumassa. Edie on kokenut metsästäjä, mutta tällä kertaa metsästysreissu ei ole ollut kovin menestyksekäs. Ryhmän miehet (kaikki kaksi) eivät ole kummoisia metsästäjiä ja vaikuttavat olevan kiinnostuneempia aivan muista asioista. Retkiseurue kohtaa kuitenkin suurempia ongelmia, kun lumimyrsky nousee ja toista miehistä ammutaan rintaan. Tästä saa alkunsa outojen tapahtumien ketju, joiden syitä Edie alkaa omin päin tutkia.

Pienen inuiittikylän ihmiset ja tavat ovat varsin mielenkiintoisia. Silti kirjan tapahtumakuvio on aika perinteinen:  yksi yrittää selvittää rikoksen, joku salaa jotakin, toinen ei halua että asioita pengotaan ja poliisikin on kiireinen. Ensin mainittu, tässä tapauksessa Edie, saa selville jotakin pientä, ja huomaa pian olevansa keskellä jotakin kovin suurta ja vaarallista. Niin ja tietysti kirjassa on niitä pakollisia "tää menis nyt yksin tänne, vaikka kaikki tajuaa, että siitä tulee hankaluuksia" -kohtia.

Vaikka kirja kokonaisuutena ei jättänyt kovin mieleenpainuvaa jälkimakua, niin tykkäsin arktisen luonnon kuvauksista. Ja kyllä minä jotain opinkin, kuten sen, ettei jääkarhun maksaa saa syödä.

Maailmanvalloitus: Kanada

Matilda

Roald Dahl: Matilda

(Matilda, 1988)

WSOY 2002, 240s.

Suom. Eeva Heikkinen

Matilda on oma suosikkini Roald Dahlin kirjoista. Ainakin tähän mennessä luetuista se on ollut ehdottomasti paras. Olen lukenut Matildan monen monta kertaa, tällä kertaa iltasatuna lapsille. Vanhempi poikani piti tästä valtavasti, vaikka olisi kyllä halunnut kuulla enemmän Matildan "erityisyydestä".

Matilda on hyvin erikoinen ja älykäs lapsi. Hän oppii lukemaan aivan itsekseen kolmen vanhana ja 4-vuotiaana hän on jo lukenut kaikki kotoaan löytyvät lehdet ja alkaa haaveilla kirjoista. Matildan kotiväki on varsin inhottavaa: äiti viettää päivät bingossa, isä myy käytettyjä ja kyseenalaisin keinoin paranneltuja autoja. Isovelikin on, mutta hänestä ei paljon puhuta. Ateriat syödään aina television ääressä, eikä isä halua ostaa Matildalle kirjaa, kun heillä on tuo mainio televisio katseltavana. Onneksi Matilda on neuvokas tyttö, joka etsii itse kirjaston ja alkaa viettää aikaansa siellä. Pian hän on lukenut kaikki kirjaston lastenkirjat ja alkaa ystävällisen kirjastotädin ohjaamana lukea aikuisten kirjoja. Koulun alkaessa Matilda onkin jo lukenut melkoisen pinon kirjallisuuden klassikoita Dickensistä Hemingwayhin.

Koulussa parasta on kiltti opettaja, Jenny Honey. Crunchem Hallin alakoulun rehtori on kuitenkin hirvittävä neiti Trunchbull, joka pitää oppilaita kurissa ja nuhteessa äärimmäisen kovalla kädellä. Eräskin pitkälettinen Amanda saa kokea moukarin kohtalon, kun Trunchbull ärsyyntyy hänen palmikoistaan. Yllättäen Matilda huomaa, että hänellä on erikoinen kyky, jota käyttämällä hän voisi antaa rehtorille opetuksen.

Mikäli jollakin on Matilda lukematta ja Dahlin tyyli edes hitusen miellyttää (tai edes kiinnostaa) suosittelen lukemaan tämän mitä pikimmin. Quentin Blaken kuvitus on jälleen kerran mainiota katseltavaa. Matildasta on tehty myös elokuva (Matilda ja lasten kapina), jonka lapset katsoivatkin kirjan lukemisen jälkeen, mutta minusta se ei onnistu tekemään oikeutta kirjalle.

Ikkunat auki Eurooppaan: Englanti

Anna, sisaresi...

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi...

(Anna, soror..., 1981)

Like 2002, 93/118s.

Suom. Jussi Lehtonen

Marguerite Yourcenar ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija. Tiedän kuitenkin jo tämän yhden kirjan perusteella, että en halua tutustua hänen teoksiinsa enempää. Anna, sisaresi... on Yourcenarin nuoruudenteos, joka on kuitenkin julkaistu vasta viitisenkymmentä vuotta kirjoittamisen jälkeen. Kirjan lopussa onkin kirjailijan jälkisanat, joissa hän käy läpi kirjan syntyhistoriaa.

Takakannessa kerrotaan, että Anna, sisaresi... on "intensiivinen kertomus ylhäisestä sisarusparista, Annasta ja Miguelista, ja heidän kiihkeästä mutta tuhoisasta kiintymyksestä toisiinsa." Tapahtuma-aikana ja paikkana on 1500-luvun Italia, missä uskonnollisuus jyllää vahvana.

Vaikka kirjan aihe on sisarusten välinen seksuaalinen suhde, se ei todellakaan jäänyt päällimmäisenä mieleen. Kirja on nimittäin "intensiivinen" tasan siinä mielessä, että tarina etenee vauhdilla. Mitään ei liiemmin pysähdytä kuvailemaan tai miettimään vaan eteenpäin pusketaan kuin kiukkuinen pässi. Minä en tavoittanut minkäänlaista tunnetta, en edes häivähdystä intohimosta tai - mikä vielä omituisempaa - inhoa aihetta kohtaan. Henkilöt jäivät harvinaisen etäisiksi eikä heidän kohtalonsakaan näin ollen liiemmin kiinnostanut.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi sellainen olo, kuin se olisi ollut vasta kirjan karkea runko. Omituinen tekele. Ei ollenkaan minun kirjani.

Ikkunat auki Eurooppaan: Italia

Vaimo kävi lääkärissä

Kluun: Vaimo kävi lääkärissä

(Komt eev vrouw bij de dokter, 2003)

Like 2007, 344s.

Suom. Sanna van Leeuwen

Tein tutkimusmatkan omille kirjahyllyille ja nappasin sieltä luettavaksi tämän kauan lukulistalla roikkuneen kirjan. Vaikka Vaimo kävi lääkärissä on fiktiivinen kertomus, se pohjautuu kuitenkin vahvasti kirjailijan omiin kokemuksiin. Kluunin vaimo menehtyi syöpään 36-vuotiaana ja heillä oli 3-vuotias tytär.

Kirjan kertojana toimii Stijn, urallaan menestyvä nuori mies. Stijnillä ja hänen vaimollaan Carmenilla on mukava koti, molemmilla oma yritys sekä ihana tytär. Ainoa särö idyllissä tuntuu olevan Stijnin monofobia, eli sairaalloinen yksiavioisuuden pelko, joka pakottaa hänet käymään vieraissa. (Ai sun on pakko pettää! No sitten!) Kun Carmenilla sitten todetaan ärhäkkä rintasyöpä, josta parantumismahdollisuus on alle 40%, ei mikään enää tunnukaan itsestään selvältä.

Vaimo kävi lääkärissä on rehellinen ja koruton kertomus vakavasta sairaudesta. (Ja pettämisestä ja paljosta muusta.) Mikäli Stijn olisi ollut miellyttävä ihminen, olisin luultavasti itkenyt itseni kipeäksi. Nyt kirja jäi Stijniä kohtaan tuntemani vastenmielisyyden ja inhon tunteiden takia vähän liian etäiseksi. Kyllä minä silti itkeskelin, en minä sitä kiellä. Nuoren naisen sairastuminen ja lähestyvä kuolema liikuttavat varmasti kaikkia. Kluunin viljelemä musta huumori täytyy mainita erikseen, vaikka välillä kävikin mielessä, että saako tälle nyt oikeastaan nauraa. Eutanasia kuvataan sellaisena, kuin sen toivoisi aina olevankin: armollisena ja potilasta kunnioittavana tapahtumana.

---

Tämä kirja pääsee mukaan maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Alankomaat, klik.

"Minä en tarvitse enempää kirjoja!" ...ja kuinka sitten kävikään.

Niin, tammikuun alussa toitotin isoon ääneen niin itselleni kuin miehellenikin, että nyt alkaa tässä talossa olla kirjoja niin paljon, että ei ole mitään tarvetta saada yhtään lisää. Sitten piipahdin yhdessä kirja-alessa ja seuraavaksi huomasin, että meidän makkariinhan mahtuisi nykyistä huomattavasti isommat kirjahyllyt. Uusista kirjahyllyistä haaveillessa ikään kuin vahingossa tulin haalineeksi niihin vähän lisää täytettä. Tai ehkä aika paljonkin. Onneksi sentään halpoja tai ihan ilmaisia, vaikka se kirjahylly odottelee edelleen kaupassa ostajaansa.

Kirpputorilta ostin pinon englanninkielisiä pokkareita eurolla kappale. Kaikki, paitsi tuo alaoikealla pilkistävä Tony Parsonsin kirja, taitavat olla aika perinteistä hömppää. Ainakin takakansien perusteella. Sellaista on hyvä olla varastossa, jos joskus iskee oikein akuutti hömpän puute.

SPR:n kirpputorilta löytää paljon hyväkuntoista luettavaa edullisesti. Tiina-kokoelmastani puuttuu enää muutama kirja! Näiden hinnat olivat myös 1€/kpl, paitsi Adolfin linnasta pulitin 2.

Viikonlopun kirppiskierrokselta kannoin kotiin venäläisen veijariromaanin Kaksitoista tuolia sekä Tammikuja-trilogian, jonka muistan nähneeni Lumiomenan blogissa. Postipoikakin on ollut viime aikoina odotettu vieras, sillä mies tuli ohimennen maininneeksi, että play.comista saa myös käytettyjä kirjoja ja pitihän sieltä sitten muutama ihan kokeilumielessä tilata. Kalin laulun voitin Morren satasen arvonnasta, Morsianten lähteen huusin huuto.netistä ja Luostarin varjot hyppäsi ostoskärryyn poistohinnalla Citymarketista.

Ilmaiselta kirpputorilta kuskasin kaksi pussillista kirjoja, mutta niistä osa sentään kulkeutuu edelleen isälle luettavaksi. Omaan hyllyyn (tai oikeastaan vaatekaapin päälle, koska hyllyyn ei mahdu) jää kuitenkin parikymmentä kirjaa Kaari Utriosta Kazuo Ishiguroon. Ai niin ja Jane Fondan jumppakirja! :)

Että se siitä(kin) kirjanostolakosta... Ehkä mun kannattaa suorittaa lisää tarkistusmittauksia ja etsiä lisää paikkoja kirjahyllyille.

Blogistanian Globalia -ehdokkaani

Blogistanian Globalia -ehdokkaani ovat seuraavat:
Kathryn Stockett: Piiat
Laadukas, helposti lähestyttävä ja vaivaton luettava vaikeasta aiheestaan huolimatta. (Luettu ennen blogin aloittamista, joten omaa arviota ei löydy.)

Sarah Waters: Vieras kartanossa
Verkkainen, mutta tunnelmaltaan tiivis kartanotarina.

Stephen King: Kuvun alla
King on kertojana loistava ja on hienoa, ettei tarina menetä mitään käännöksessä. Tästä kunnia Ilkka Rekiarolle.