Himmeli

Eija Koski: Himmeli

Maahenki 2012, 123s.

Ulkoasu: Riikka Löytökorpi

Vappuun sopisi ehkä paremmin jokin muu kuin himmelikirja, mutta mulla ei juuri nyt ole luettuna (tai edes luvussa) mitään serpentiiniä ja shampanjaa sisältävää. Himmeleistä minä kyllä tykkäänkin paljon enemmän. :)

Kun minä olin pieni ja asuttiin vielä äidin lapsuudenkodissa (sittemmin samalle tontille rakennettiin uusi, säänpitävä koti), meillä oli tapana tehdä jouluksi himmeli. Tai lähinnä äiti ja isä sen tekivät, mutta minä ja isosisko saatiin olla kovasti mukana. Muistan hyvin melko varmasti, miten tuvan pöydän ääressä vierähti koko päivä olkia pätkien ja hukkapaloista ikiomia pikkukoristeita värkkäillen. Ja vaikka himmeli sopii koristeeksi ihan ympäri vuoden, oli meillä kuulemma tapana joulunpyhien jälkeen leikkiä jonkinlaista nimettömäksi jäänyttä leikkiä, jossa palloiksi käärityillä sukilla on heitelty himmeli rikki. Tästä isän keksimästä leikistä minulla ei ole muistikuvia.

Juuri ennen viime joulua minuun iski hillitön hinku tehdä himmeli. Koska aattoon oli enää pari päivää, alistuin toki siihen, etten parissa päivässä saisi mitään koristeeksi kelpaavaa aikaiseksi, mutta seuraavaa joulua ajatellen olisi hyvä varautua ajoissa. Niinpä talsin kirjastoon ja lainasin tämän näyttävän ja innostavan Eija Kosken Himmeli-kirjan. Pari kuukautta minä sitä selailin ja lueskelin, huokaillen ja haaveillen. Kirjassa on 24 himmeliohjetta, osa helppoja ja osa vaativampia. Ohjeiden lisäksi Koski antaa vinkkejä eri materiaaleista, keskittyen toki olkeen ja sen käsittelyyn. Myös himmeleiden historia tulee tutuksi.

Koska aito olki on haurasta, eikä minulla juuri nyt ole mahdollista keskittyä pitkiksi ajoiksi yhtään mihinkään, päätin harjoitella himmelintekoa käyttämällä materiaalina mehupillejä. Voin kertoa, että ohuita, suoria mehupillejä on vaikea löytää! Tai helppo, jos aloittaa etsinnät oikeasta kaupasta... Kun olin hamstrannut 500 suoraa pilliä ja lajitellut ne väreittäin, nappasin kirjan jälleen kouriini ja etsin ensimmäisen himmelimallin kokeiltavaksi.

Tämmöinen siitä pallohimmelistä tuli.

Aloitin Pohjalaasesta himmelistä, jonka salmiakkikuviot tuntuivat sopivan yksinkertaisilta ja hauskannäköisiltä. Seuraavaksi toteutin Askeettisen himmelin ja Nennu-vauvan ensimmäisen himmelin, joskin paljon kirjan ohjetta pienemmässä koossa. Sitten rohkaistuinkin jo kokeilemaan Pyöreää himmeliä, vaikka ohjeessa mainitaankin, että sen tekeminen voi vaatia hiukan enemmän keskittymistä. Mutta hyvin sekin onnistui, vaikka sainkin tehtyä sitä vain vähän kerrallaan. Lopputulokseen olin niin tyytyväinen, että kiikutin sen lahjaksi isälle ja äidille. (Ja vähän siksikin, että miehen mielestä meillä oli jo ihan tarpeeksi himmeleitä.) Tätä pilliversiota ei varmaan saa niillä sukkapalloillakaan kovin helposti rikki, joten ehkä tämä säilyy ehjänä vähän pidempään kuin ne olkiset.

Ensi jouluksi vannon tekeväni himmelin, ehkä jopa ihan oikeista oljista. Ehkäpä himmeleistä voisi muodostua perinne omassakin perheessä.

Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22

(Wife 22, 2012)

Gummerus 2013, 445s.

Suom. Paula Takio

Alice Bucklen elämä näyttää hyvältä: mukava ja hyvännäköinen aviomies, kaksi kunnollista lasta, osa-aikainen työ ala-asteen ilmaisutaidon opettajana ja ystävyyssuhteetkin kunnossa. Mutta Alicea vaivaa jokin. Mies tuntuu ajautuvan kauemmaksi, tyttärellä on selvästi jotain meneillään ja poikakin selvästi homo, vaikka ei itse sitä vielä välttämättä tiedäkään. Työnkin tekee vähän kurjaksi lasten vanhemmat, jotka vaativat kaikille yhtä tärkeitä rooleja. Alice täyttää pian 45 vuotta, silloin hän on vanhempi kuin hänen äitinsä oli kuollessaan. Se tuntuu ristiriitaiselta ja vaikealta.

Kuin tilauksesta sähköpostin roskapostikansiosta löytyy kutsu avioliittotutkimukseen. Alice täyttää kaikki tutkimukseen osallistuville asetetut ehdot ja kysymyksiin vastaaminen tuntuu helpolta ja hiukan terapeuttiseltakin. Mutta pian Alicen vastauksia analysoimaan määrätty Tutkija 101 alkaa kiehtoa Alicea hiukan liikaa ja sähköpostiviestit saavat flirttailevan sävyn.

Melanie Gideonin Vaimo 22 oli kiva kirja. Kliseisyydestään huolimatta siinä on omanlaisensa ote, jolloin moneen kertaan kalutut aiheet tuntuvat vähän tuoreemmilta. Alicen ristiriitaiset tunteet kuvataan hyvin, mutta teksti ei silti mene pelkäksi tunteiden vatvomiseksi. Itse asiassa koko tarina tuntuu varsin realistiselta. Kerronnassa vuorottelevat Google-haut, Facebook päivitykset ja chatit, sähköpostikirjeenvaihto ja Alicen vastaukset tutkimuskysymyksiin sekä perinteinen kaunokirjallinen teksti.

Ihan viimeisiltä sivuilta löytyvät myös ne tutkimuskysymykset, joiden miettiminen voisi tehdä hyvää ihan oikeillekin parisuhteille.

Kuvittelin Vaimo 22:ta paljon kevyemmäksi kirjaksi, sellaiseksi perus chick lit -romaaniksi, mutta tämä olikin paljon parempi tällaisena. Vähän aikuisempaa hömppää.

Haastevastauksia

Blogiani on viime kuukausina muistettu monilla haasteilla ja tunnustuksilla, joihin en kuitenkaan ole ehtinyt aiemmin vastaamaan. Mutta nytpäs vastailen, oikein urakalla. :)

Ihan aluksi esittelen, Norkun pyynnöstä, blogiaikani TOP 10 -kirjat. Lista on koottu sen mukaan, mitä tunteita ja ajatuksia kirjat tällä hetkellä minussa herättävät, eli ilman järkeilyä tai syvällistä kirjallisten ansioiden pohdintaa.

Hyvät lukijat, Blogiajan TOP 10, satunnaisessa järjestyksessä:

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin

Harvinaisen hauska ja anarkistinen kuvakirja, 

jonka vitsille jaksan nauraa uudestaan ja uudestaan. 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Täydellisyyttä hipova esikoisteos.

 Haluaisin unohtaa tämän pian, että voisin kokea kaiken uudelleen.

Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened 

Jos kun John Irvingin romaanien henkilöt ja absurdit tapahtumat ovat totta.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Avoin ja tunteikas kertomus eräästä adoptiosta.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi 

Karu tarina, jota ei voi unohtaa.

 Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas

Perinteistä Kingiä: piinaavaa ja pelottavaa.

Osa näistä voisi tapahtua oikeasti.

 Laura Save: Paljain jaloin

Sellainen kirja, jota ei voi itkemättä lukea.
Herättää paljon kliseisiä ajatuksia, joita ei tavallisesti osaa arvostaa.

 Lionel Shriver: Poikani Kevin

Aluksi tylsistyin ja kuvittelin tietäväni, mitä lopussa tapahtuu.

Yllätyin silti.

Rosamund Lupton: Sister 

Tätä lukiessa tuli ihan hirveä ikävä kaikkia siskoja 

ja veljeä myös.

Emma Donoghue: Room

Onnistuin pitämään itseltäni pimennossa kaiken oleellisen tästä kirjasta.

Siksi lukeminen oli täynnä yllätyksiä ja vahvoja tunteita laidasta laitaan.

Suketus pyysi vastaamaan Jos olisin... -haasteeseen. Tekisin sen mielelläni kuvin, mutta omasta takaa löytyy vain erilaisia otoksia lapsista enkä juuri nyt jaksa kaivella internetin syövereitä. Joten saatte tyytyä sanalliseen versioon.

Jos olisin... 

...elementti, olisin maa. Paikallaan pysyvä, melko muuttumaton.

...ajatus, olisin jokin itsestäänselvyys tai sammakko.

...kasvi, olisin pihlaja. Tavallinen, huomaamaton.

...väri, olisin ruskea.

...musiikki, olisin kansanmusiikkia harrastelijakuoron esittämänä. (Ja spontaanisti tanssittuna)

...paikka, olisin piilo. 

...ruoka, olisin jotakin arkista. Perunoita ja jauhelihakastiketta.

...juoma, olisin kaakao. Kylmään maitoon tehty.

...vuorokaudenaika, olisin aamupäivä.

ja lopuksi vastauksia 11-haasteen kysymyksiin, joita sain Marilta, Pentukissalta ja Kristalta.

Marin kysymykset:

1. Mitä luet juuri nyt?

Tällä hetkellä minulla on kesken Näkijän tytär sekä You Must Be This Happy to Enter, jotka ovat ikävästi jääneet muiden kirjojen jalkoihin viime aikoina. Molemmista kuitenkin pidän ja aion ilman muuta lukea loppuun asti. Juuri ehdin aloittaa myös neljä muuta kirjaa. :)

2. Onko sinulla useampi kirja kerrallaan kesken, vai luetko yhden kerrallaan?

Monta kesken. En muista, milloin olisin viimeksi ollut vain yhden kirjan kimpussa. 

3. Millä kielillä luet kirjoja?

Enimmäkseen suomeksi, välillä englanniksi. Ruotsiksi olen yrittänyt lukea Topia ja Tessua, mutta kielitaitoni on surkea eikä riittänyt moiseen klassikkoon.

4. Millä perusteella valitset kirjat, jotka luet?

Fiilispohjalta. Tosin lukupinon päällimmäiseksi kiilaavat ne kirjat, jotka pitää pian palauttaa kirjastoon.

5. Lukevatko muut perheessäsi sinun lisäksesi?

Periaatteessa kaikki lukutaitoiset (3/5) lukevat. Mutta mies lukee harvakseltaan ja poika ei ole alkuinnostuksen jälkeen jaksanut keskittyä Aku Ankkoja vaativampiin teoksiin. Mutta vanhemmat Aku Ankat ovat sentään laadukasta luettavaa, en minä sillä.

6. Missä luet mieluiten?

Sängyssä tai omassa nojatuolissa. Periaatteessa myös ulkona, mutta siellä pitää olla todella lämmintä eikä yhtään ötököitä, joten vaihtoehto on lähinnä teoreettinen.

7. E-kirja vai perinteinen?

Perinteinen. Tunnistan kyllä E-kirjan hyvät puolet, mutta olen hidas muuttamaan tapojani.

8. Kirja, johon et koskaan kyllästy?

Roald Dahlin Matilda. 

9. Mikä lukemisessa on parasta?

Totaalinen uppoutuminen tarinan vietäväksi.

10. Mikä on paras kirjamuistosi lapsuudesta?

Tykkäsin hirveästi ja luin todella monesti Judy Blumen Tiikerisilmän ja pari muuta kirjaa. Ei siis ihan varhaisimpia lukumuistoja, mutta jäivät lähtemättömästi mieleen.

11. Miten muut ihmiset suhtautuvat lukuharrastukseesi?

Osaa lukemiseni kiinnostaa, suurin osa taas suhtautuu välinpitämättömästi. 

Pentukissan kysymykset:

1. Kuka on suosikkinäyttelijäsi?
Katson nykyään aika vähän elokuvia tai telkkariakaan, mutta lähtökohtaisesti pidän mm. Nicole Kidmanista.

2. Kahvi vai tee?
Jos on pakko valita, niin kahvi. Mutta mieluiten kaakao tai mehu.

3. Mikä on suosikkivaatemerkkisi/-kauppasi?
En ole vaatteiden suhteen merkkitietoinen enkä oikeastaan edes kiinnostunut. Jos joku vaate on pakko hankkia, yritän löytää sen mahdollisimman halvalla.

4. Mihin genreen lukeutuvia kirjoja luet eniten?
Luulen lukevani eniten perusromaaneja. Sellaisia, jotka eivät ole puhdasta hömppää, draamaa, dekkareita, kauhua tms. 

5. Keneltä julkkikselta olet kuullut näyttäväsi?
En muista yhtäkään mairittelevaa julkkisvertausta. Mutta erään FB-sovelluksen mukaan muistutan eniten Philip Seymore Hoffmania.

6. Pidätkö itseäsi keskivertoälykkäänä, keskivertoa älykkäämpänä vai keskivertoa vähemmän älykkäänä?
Toivon olevani keskiverto, mutta pelkään olevani tyhmempi.

7. Mitä mieltä olet e-kirjoista?
Kätevä ja tilaa säästävä vaihtoehto perinteisille kirjoille, mutta toivon etteivät paperiset kirjat koskaan katoa.

8. Käveletkö mielelläsi päämäärättömästi vain ollaksesi ulkona?
En. Kävelen mielelläni paikasta A paikkaan B tai pihatöitä tehdessä, mutta päämäärätön vaeltelu ei houkuttele.

9. Kuinka terveiksi arvioisit elämäntapasi asteikolla 1-10 (1 = surkean epäterveelliset, 10 = esimerkillisen terveelliset)?
6

10. Mitä mieltä olet tämäntyyppisistä haasteista?
Nämä ovat kivoja, vaikka harmittaakin kun en ehdi vastaamaan ajallaan enkä sitten useinkaan jaa haasteita eteenpäin.

11. Kerro jokin lapsuudessa vaikutuksen tehnyt kulttuurielämys (kirja, leffa, näytelmä tms.) joka on jäänyt mieleen.
Monikin kirja on jäänyt mieleen, mutta kerran teimme teatteriretken Raaheen (ainakin muistelisin että Raaheen) pyhäkoulun (?) kanssa. Näytelmä oli Pekka Töpöhäntä, enkä muista siitä yhtään mitään. Muistan täpötäyden salin ja odottavan tunnelman ja sen, miten jälkikäteen saatiin syödä irtokarkkia. Luulen tosin, että irtokarkit liittyivät johonkin ihan toiseen reissuun, mutta jostakin syystä muistan näin. :)


Kristan kysymykset:

1. Voice of Finland vai Idols?
Idols, mutta vain Amerikan versio.

2. Tuomas Kyrö vai Miika Nousiainen?
Mielensäpahoittaja on hahmona niin valloittava, että vastaan Kyrö.

3. Kirjeet vai sähköposti?
Jos tarkoituksena on vaihtaa kuulumisia ystävän kanssa, niin ehdottomasti kirje.

4. Fantasia vai tositarina?
Fantasia, vaikka tositarinoita taidan lukea enemmän.

5. Rock vai pop?
Kumpaan kuuluvat Maija Vilkkumaa, Irina ja vastaavat?  Vastaan sen. :)

6. Näytelmä vai elokuva?
Elokuva.

7. Cheek vai Elastinen?
Musiikin puolesta Elastinen, action-ukkelina Cheek.

8. Tulevaisuus vai menneisyys?
Menneisyys, mutta hyvässä mielessä. Minusta on hauskaa muistella yläasteaikoja, kun kaikki oli kaikkien kavereita ja suurimmat huolet olivat kokeet ja ihastumiset. :)

9. Puhdistus vai Stalinin lehmät?
Olen lukenut vain Stalinin lehmät, joten en voi valita.

10. Hiljaisuus vai äänet?
Lapsista lähtee paljon ääntä, joten jos on mahdollista viettää hetki hiljaisuudessa, valitsen sen.

11. Komedia vai draama?
Komedia. Mutta en jaksa niitä "höhöö, tissit!" -leffoja, vaan mieluummin jotain vähän sisällöllisempää.

Metsäjätti (minikirja)

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Otava (MiKi) 2013, 482s.

Nousiaisen Metsäjätti oli näkyvästi esillä kirjablogeissa toissavuonna. Kirjoituksista jäi mieleen runsaat kehut ja siksipä kirja pääsi luettavien listalle. Aivan äskettäin Otava lanseerasi uuden kirjaformaatin, Mikin eli minikirjan, johon halusin myös tutustua. Löinkin siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla lukemalla hyvän kirjan uudessa muodossa.

Ensin muutama sananen tästä uudesta formaatista. Ennakkoasenteeni pohjautui pitkälti tähän Karoliinan minikirjaesittelyyn ja jännitin kovasti, kuinka läpikuultavia kirjan sivut mahtavat olla. Noin muuten olin lähinnä lapsekkaan innostunut. Ja vaikka se kirjan pieni koko oli tehty selväksi, niin yllätyinpä silti. Nämä ovat (silmämääräisesti arvioiden) vain hitusen suurempia kuin C-kasetit, eli todella pieniä. Sivujen läpikuultavuus ei ollut häiritsevää, kirja pysyi todella helposti auki ja sivujen kääntäminenkin oli yllättävän näppärää. (Tosin minulla on pitkä kokemus virsikirjojen käsittelystä, kuten blogini profiilikuvastakin näkee. Kädessäni on siinä tosiaan virsikirja, koska leikimme juuri siskon ja serkkujen kanssa pyhäkoulua. Synttäreilläni, jos oikein muistan.) Ihastuin tähän formaattiin niin paljon, että ehdin jo päässäni kuvitella, miten ihanan pieneen tilaan nykyinen kirjakaaokseni mahtuisi, jos kaikki kirjat saisi näin pieninä. Ainoat moitteet tulevat siitä, että tätäkään kirjaa ei kannata lukea hötkyvä lapsi sylissä, sillä silloin ei saa keskittyä, vaikka kirja näpeissä pysyisikin.

Ja sitten kirjan sisältöön. Pasi Kauppi on yksi monikansallisen Metsäjätti-yhtiön isoista herroista. Yksi yhtiön tehtaista sijaitsee Pasin lapsuudenmaisemissa, Törmälässä, ja työllistää siellä merkittävän osan asukkaista. Mutta koska nykymaailmaa pyörittää pääasiassa raha ja suurimmat mahdolliset voitot, Pasi lähetetään viran puolesta Törmälään maksimoimaan tehtaan tuotto. Eli käytännössä irtisanomaan väkeä. Paluu Törmälään ei ole Pasille henkisesti helppo, sillä se muistuttaa vähemmän onnellisista vuosista. Muutamia iloisia asioita elämään sentään mahtuu, kuten ensimmäisen lapsen odotus sekä uudelleen lämpenevät välit nuoruudenystävään, Janneen.

Periaatteessa Metsäjätti on ahdistava kirja. Ahdistava siksi, että YT-neuvottelut ja "ei-kannattavien" tehtaiden alasajo ovat liian totta. Pasin pomo on niin äärimmäisen vieraantunut rivikansalaisten arjesta, että pahaa tekee. Törmäläkään ei ole mikään onnela, vaan täynnä muistoja juopoista ja vielä juopommista isistä, ankeudesta ja elämän epäreiluudesta.

Mutta kuitenkin Nousiainen onnistuu muistelemaan 80-lukua niin elävästi ja nostalgisesti, että sydäntä lämmittää. Myös henkilöhahmoista löytyi monta helmeä, joista erityisesti Janne asenteineen rauhoitti.

Olen lukenut Nousiaiselta aiemmin Vadelmavenepakolaisen, josta en juurikaan tykännyt. Tai tykkäsin alkupuoliskosta, mutta sitten meno yltyi niin rankaksi, että en enää viihtynyt. Maaninkavaara on lukematta, mutta mikäli se on enemmän Metsäjätin kuin Vadelmavenepakolaisen kaltainen, niin aion senkin joskus lukea.

Onhan tässä palautusoikeus?

Anne Taintor: Onhan tässä palautusoikeus? Joka naisen opas äitiyden iloihin

(...but I wanted a pony, 2013)

Atena 2013, 112s.

Suom. Laura Niemi-Pynttäri

Minulla on keittiössä esillä Ed Polishin ja Darren Watzin kirja You say I'm a Bitch Like It's a BAD Thing, jossa vintage-kuvitus ja pirullisen hauskat tekstit kohtaavat onnistuneesti. Innostuin Anne Taintorin samantyylisestä Onhan tässä palautusoikeus? -kirjasta kovasti, koska ajattelin sen sisältävän yhtä napakkaa, tummaa huumoria ja räikeää ristiriitaa sanojen ja kuvien välillä.

Periaatteessa kirja tarjosikin juuri sitä mitä olin odottanut: herttaisia kuvia ja pöhköjä lausahduksia. Myös niitä äitiyden iloja kuvattiin ruoanlaitosta vaipanvaihtoon.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin pakko sanoa, että tämä ei kuulkaas nyt oikein toiminut niin hyvin kuin olin toivonut. En tiedä onko vika kielessä: ehkä nämä jutut eivät vain toimi suomeksi? Ehkä näin hehkeiden ja amerikkalaisten näköisten naisten kuuluu puhua englantia ja vain englantia. Käännöstä en voi moittia, siinä vika ei ole.

Onhan tässä palautusoikeus? on ihan kiva kirja, jonka lukemiseen ei montaa hetkeä mene, vaikka huumori ei ihan täysillä kolahtaisikaan.

Merkintöjä Jerusalemista

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

(Chroniques de Jerusalem, 2011)

WSOY 2012, 334s.

Suom. Saara Pääkkönen

Guy Delislen viimeisin sarjakuvaromaani dokumentoi hänen vuottaan Jerusalemissa. Tämän lukeminen oli sekä mielenkiintoista että työlästä, sillä Israelin systeemit ovat vähintäänkin sekavia. Delisle kertoo kuitenkin aluejaoista ja eri ryhmien näkemyksistä kiihkoilematta ja puolueettomasti. Nyt ainakin teoriassa tiedän Israelin tilanteesta (ja sen historiasta) enemmän kuin aiemmin, vaikka sisäistääkseni edes puolet kirjan informaatiosta tämä pitäisi lukea vähintään toisen kerran. Mieluiten useamminkin. (Ja blogiteksti kannattaisi kirjoittaa ennen kuin palauttaa kirjan kirjastoon, ettei olisi vain oman muistinsa varassa...)

Vaikka Gazassa ja länsirannalla kahakoidaan, ei se näy Jerusalemissa tai vaikuta arkeen juuri lainkaan. Tätä on hirveän vaikeaa ymmärtää tai edes kuvitella.

Delisle esittelee kirjassaan lukuisia nähtävyyksiä itkumuurista lähtien. Onnekkaan sattuman kautta hän saa ateljeen Öljymäellä sijaitsevasta kirkosta. (Vai oliko se luostari? En enää muista enkä voi tarkistaakaan.) Vaikka piirtäminen ei tällä reissulla tunnukaan inspiroivan, on työympäristö kuitenkin harvinaisen upea. Upeaa sen sijaan ei ole ihmisten käytös. On ihan hullua, että kadun ylle on täytynyt kiinnittää verkko, jotteivät kivenmurikat ja muut heitettäväksi kelpaavat esineet ropisisi toisten niskaan. Menin ihan sekaisin siirtokuntien ja eri uskontokuntien kortteleiden kanssa, kuka valtasi mitä ja keneltä. Beduiineillekaan ei tunnu löytyvän tilaa.

Jos saisin omakseni yhden Delislen albumin, haluaisin nimenomaan tämän viimeisimmän. Vaikka tässä kirjassa huumoria ei kauheasti näkynytkään, en sitä ihmettele yhtään. Luulenpa, että noissa oloissa on joskus vaikeaa löytää asioista se huvittava puoli.

Shenzhen

Guy Delisle: Shenzhen

(Shenzhen, 2000)

WSOY 2010, 156s.

Suom. Saara Pääkkönen

Shenzhen on jälleen yksi Guy Delislen matkapäiväkirjan tyyppinen sarjakuvakirja. Tällä kertaa Delisle on matkustanut kolmeksi kuukaudeksi Kiinaan työstämään animaatiosarjaa. Asuminen persoonattomassa hotellihuoneessa, vähät ihmiskontaktit ja savuinen, likainen kaupunki vaikuttavat kovin masentavilta. Ruoka sentään on monipuolista ja enimmäkseen herkullista ja kuntosalilta saa jonkinlaista rytmiä elämään. Tutustuminen paikallisiin ihmisiin on hankalaa, sillä tulkkienkin kielitaidossa on rutkasti toivomisen varaa.

Delisle onnistuu kuvailemaan lukuisia Kiinalaisia erikoisuuksia. Läheisessä teemapuistossa pääsee tutustumaan maailman nähtävyyksiin Pisan kaltevasta tornista Eiffeltorniin - pienoiskoossa tosin. Hotellihuoneen ilmastoinnin säätölaitteisto osoittautuu pelkäksi silmänlumeeksi, ravintolassa tarjoilija täyttää teekupin uudelleen jokaisen siemauksen jälkeen ja lopulta Delisle tottuu maan tapoihin niin, että kummastuu kun kukaan ei ole avaamassa hänelle hotellin ovea.

Shenzhen olisi varmaankin pitänyt lukea Delislen kirjoista ensimmäisenä, sillä se on niistä vanhin. No, onneksi en tehnyt niin, sillä tämä oli vähän ankea verrattuna Pjongjangiin ja Merkintöihin Burmasta. Luulen, että en tämän jälkeen olisi tullut lukeneeksi edellämainittuja kirjoja.

Äideistä parhain

Alison Bechdel: Äideistä parhain, Koominen draama

(Are You My Mother? : A Comic Drama, 2012)

Like 2012, 289s.

Suom. Anu Turunen

Alison Bechdelin Hautuukoti on jäänyt mieleeni hyvänä sarjakuvaromaanina ja siksipä lainasin tämän Äideistä parhaimman, kun se kirjaston hyllyssä nökötti. Hautuukodissa Bechel kertoo paljon isästään ja isäsuhteestaan, kun taas Äideistä parhain keskittyy äitisuhteeseen. Paitsi että äiti jää kyllä pahasti Bechdelin psykoanalyysikokemusten ja -pohdintojen jalkoihin. Äitisuhdetta enemmän lukijalle selvitetään psykoanalyysin historiaa ja Virginia Woolfin Majakkaa.

On jossain määrin ihailtavaa, kuinka rohkeasti Bechdel lyö itsensä likoon tässä teoksessa. Hän ei todellakaan peittele epävarmuuksiaan. Jokin tässä koukutti, sillä luin sen loppuun ja pystyin uppoutumaan "tarinaan".

Mutta silti. Liian raskassoutuinen keitos kaiken kaikkiaan. Ääh. Mikäli Bechdel kirjoittaa vielä suhteestaan veljiinsä, jätän sen järkäleen kyllä lukematta.

Arestista se alkoi

Riitta Rantanen: Arestista se alkoi

WSOY 1970, 92s.

Nuorten Toivekirjaston kirjat ovat yksi kirjallisista keräilykohteistani. Tämän ja pari muuta sarjan kirjaa ostin Facebookin kirjakirppiksen kautta, todella edulliseen hintaan. Kuntokin on erinomainen, etenkin kirjan iän huomioon ottaen.

Arestista se alkoi kertoo muutamista 3A luokan oppilaista, joilla on monenlaisia murheita. Aapelin alkoholisoitunut isä on käynyt mutkan kotona ja varastanut talouskassasta 200mk. Tästä syystä Aapelin on työskenneltävä sedälleen, jotta äidillä riittäisi rahaa edes välttämättömiin menoihin. Outi ei kestä olla kotona, sillä äiti on menossa uusiin naimisiin. Raisa taistelee muutamaa ylimääräistä kiloa ja kiristäviä hameita vastaan paastoamalla pari viikkoa. Luokan uusi oppilas, Eino Ilmari eli Edvard, taas hakee omaa paikkaansa useiden muuttojen jälkeen jälleen uusien luokkatovereiden joukosta. 

Mitään kummoista yhtenäistä tarinaa ei kirjasta löydy, eivätkä nuorten keskinäiset suhteet muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kovin hyvin lukijalle avaudu. Edes luokan yhteinen näytelmäprojekti ei oikein onnistu luomaan sellaista yhtenäisyyden tunnetta, jota ehkä on haettu.

En tiedä, minkä verran vastaavia nuorisokirjoja 70-luvun alussa on kirjoitettu, mutta nykyään tällaisia riittää jo yli tarpeen. Arestista se alkoi on kuitenkin mainiota ajankuvaa kuusipäiväisine kouluviikkoineen kaikkineen.

Merkintöjä Burmasta

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

(Chroniques Birmanes, 2007)

WSOY 2008, 263s.

Suom. Saara Pääkkönen

Koska pidin kovasti Guy Delislen Pjongjangista, lainasin kirjastosta kolme muuta hänen kirjaansa. Merkintöjä Burmasta olisi luultavasti tuntunut erilaiselta, ellen olisi lukenut sitä heti yhden diktatuurivaltiosta kertovan kirjan perään. Nyt Pjongjang ehkä pehmensi monia Burman omituisuuksia.

Delisle muuttaa perheineen Burmaan (tai Myanmariin, kuten Suomessa kai olisi poliittisesti korrektia sanoa) kun hänen Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevä vaimonsa saa siirron sinne. Kun asunto viimein järjestyy, voi uuteen asuinpaikkaan tutustuminen toden teolla alkaa. Kuumuus on tosin niin läkähdyttävä, että vauvan kanssa pääsee usein ulos vasta iltahämärissä. Valkoihoinen vauva on paikallisille kiehtova tuttavuus ja Delisleä ja hänen poikaan Louisia tervehditään joka kadunkulmasta ja portinpielestä. Mutta kun Delisle on liikkeellä yksin, häntä tuskin huomataan.

Kotikatunsa holtitonta liikennettä ihmetellessään Delislelle selviää, että kotiarestiin määrätty rauhannobelisti Aung San Suu Kyi asuu miltei nurkan takana. Autot kiertävät Suu Kyin talon lähettyville pystytetyt tarkastuspisteet kulkemalla pienemmän tien kautta. Delisle yrittää päästä kurkistamaan Suu Kyin taloa, mutta kun hän viimein pääsee tarkastajien ohi, taloa ei näy korkean aidan takaa lainkaan.

Sensuuri kukoistaa: kaikki julkaisut seulotaan, ennen kuin niitä saa levittää. Aiemmin lehdistä saattoi puuttua yksittäisiä artikkeleita tai kokonaisia sivuja, mutta nyt tietokoneiden aikakaudella sivut vain taitetaan uudelleen.

Ruoka-almuja kerjäävien munkkien kulkueet tulevat tutuiksi ja hiukan ennen Burmasta poistumistaan Delisle viettää eräässä buddhalaisessa temppelissä kolme päivää. Tuo kolmen päivän hiljentyminen välittyy lukijalle rauhoittavana kokemuksena.

Arki on Burmassa paikalliselle väestölle jotain aivan muuta kuin ulkomaalaisille. Siinä missä pohjoisen kaivostyöläisten olot ovat epäinhimilliset ja kovien huumeiden käyttö enemmän sääntö kuin poikkeus, voivat länsimaalaiset tuskitella suosikkilantringin katoamista kaupan hyllyltä:

VS.

Merkintöjä Burmasta on mielenkiintoinen teos, jota voi hyvin suositella kaltaisilleni vähän sarjakuvaromaaneja lukevillekin. Delisle dokumentoi elämäänsä Burmassa tarkkasilmäisesti mutta turhia kouhkaamatta.

Täällä pohjoisnavan alla

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla - Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi

(Die spinnen, die Finnen. Mein Leben im hohen Norden, 2011)

Atena 2013, 305s.

Suom. ja toim. Heli Naski

Minusta on aina hauskaa kuulla/lukea mitä mieltä muun maalaiset ovat Suomesta ja suomalaisista. Hermann Schmitz on onnellisesti naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja heillä on kaksi lasta. Ja vaikka Suomi on ollut perheen kotimaana alusta asti, Schmitz ei tunne muuttuneensa suomalaiseksi. Mutta ehkäpä pitäisi? Kuinka tulla suomalaiseksi? Mikä on suomalaisuuden mitta?

Ystävien ja Facebookin suosiollisella avustuksella Schmitz kokoaa seitsemän kohdan tehtävälistan. Kun ne voi kuitata tehdyiksi, on takuuvarmasti suomalainen. Listalle asti ovat päässeet joka torstainen hernekeitto, perjantaipullo, suomalainen tango, laivaristeily + karaoke, hirvenmetsästys tai koiravaljakolla ajaminen, suomeksi kiroileminen ja uneksiminen sekä Suomen kansalaisuuden hakeminen. (Tämä lista sai minulle kovin epäisänmaallisen olon, sillä täytän vain listan kaksi viimeistä kriteeriä. Karaokea olen tosin laulanut, mutta vain kotioloissa, joten sitä ei ehkä lasketa.)

Schmitz ei yritä hötkyillä listansa kanssa, vaan paneutuu ihailtavalla sinnikkyydellä yhteen asiaan kerrallaan. Ehkä hivenen yllättäen, perhe ei olekaan isän suomalaistumisaikeista varauksettoman innoissaan. Jos mies suomalaistuu, onko hän enää sama ihminen kuin aiemmin?

Pidin Schmitzin tavasta kertoa "projektinsa" etenemisestä ja tarkkanäköisistä huomioista suomalaisuudesta. Ajatella, että vasta tämä kirja sai huomaamaan, miten lukuisat juhannustaiat vaativat onnistuakseen alastomuutta. Uskallan jopa väittää, että entisaikoina niitä tulevia sulhoja on varmasti ollut pellon reunapusikoissa piilossa odottamassa sopivaa alastonta neitoa. Hupainen kirja, joka sai pohtimaan omaa Suomi-identiteettiään.

Näkymätön tytär

Felicia Feldt: Näkymätön tytär, Kasvatusguru Anna Wahlgrenin varjossa

(Felicia försvann, 2011)

Otava 2013, 189s.

Suom. Jaana Iso-Markku

Anna Wahlgren on ruotsalainen "kasvatusguru", tunnetun Lapsikirjan kirjoittaja, yhdeksän lapsen äiti. Opiskellessani sosiaalialaa, opettaja kehotti jokaista lukemaan tuon Lapsikirjan, sillä siitä kuulemma oppisimme kaiken tarvittavan lapsista ja heidän kasvattamisestaan. Kyllä minäkin sen kirjan luin, mutta vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Muistan pitäneeni kirjaa hieman erikoisena, mutta jotkut neuvot tuntuivat (ainakin silloin, lapsettomana) järkeenkäyviltä. Kuten vaikkapa se, että kun antaa lapsen penkoa laatikoita uudestaan ja uudestaan, niin kohta lapsi kyllästyy ja laatikot saavat jäädä rauhaan. Käytännössä tämä ei meillä ainakaan toiminut, koska lapsemme eivät näköjään kyllästy kovin helposti mihinkään, mihin liittyy sotkemista.

Felicia Feldt, Wahlgrenin tytär, on kirjoittanut kirjan, joka pistää hiljaiseksi. Feldt kertoo, kuinka äiti joi ja tupakoi jatkuvasti, uhkaili itsemurhalla, miten äidin miespuoliset ystävät yrittivät lähennellä teini-ikäisiä tyttäriä, kuinka lapset joutuivat aliravitsemuksen vuoksi pitkiksi ajoiksi sairaalahoitoon. Tiiviiseen tahtiin vaihtuvat isäpuolet, kodit ja koulut. Samaan aikaan julkisuudessa esiintyi ihailtu äiti kauniisti hymyilevän ja äitiään myötäilevän lapsilauman kanssa.

Wahlgrenin mielestä yhden piti aina olla ulkopuolinen. Jos järjestettiin vaikkapa retki jonnekin, yksi lapsista jätettiin kotiin. Eristämistä käytettiin rangaistusmuotona, eikä eristettyä saanut olla huomaavinaankaan ennen kuin äiti antoi luvan. Syntymäpäivinä päivänsankari sai olla kuin kuningatar/kuningas, mutta edellisenä päivänä hänellä oli orjan osa. Muut saivat pompotella tulevaa sankaria sydämensä kyllyydestä, koska näin syntymäpäivää osaisi arvostaa enemmän.

Lyhyestä sivumäärästään huolimatta Näkymätön tytär ei ollut nopeaa tai helppoa luettavaa. Kirjan rakenne on sirpaleinen. Lyhyissä pätkissä hypitään ajassa ristiin rastiin ja (ankeiden) lapsuusmuistojen ohella Feldt käy läpi masennustaan, ongelmiaan ihmissuhteissaan sekä äärimmäisen vaikeaa äitisuhdettaan. Lopulta Feldt tekee päätöksen katkaista välit äitiinsä kokonaan.

Feldt syyttää varsin suorasti ongelmistaan äitiään. Kirjan ilmestymisen jälkeen Wahlgren oli pitkään kieltäytynyt kommentoimasta sitä mitenkään, mutta sittemmin hän on ilmoittanut Feldtin kirjan olevan silkkaa valhetta. Ilmeisesti myös osa Feldtin sisaruksista on sitä mieltä, ettei Feldtin kertoma pidä paikkaansa. Totta kai Feldtin kirja on "vain" tarinan yksi puoli. Mutta se on niin synkkä ja karu, julma ja kohtuuton, etteivät kokemukset muuttuisi hyväksytyiksi edes niitä "laimentamalla".

Ahdistava ja inhottava lukukokemus. Toivon, että sen kirjoittaminen on ollut Feldtille hyväksi.

Pjongjang

Guy Delisle: Pjongjang

(Pyongyang, 2003)

WSOY 2009, 176s.

Suom. Saara Pääkkönen

Pohjois-Korea.
Sulkeutunut, pelottava ja kiehtova maa, jonka rajoja ei turhan helposti ylitetä suuntaan tai toiseen.

Guy Delisle, kanadalainen sarjakuvataiteilija ja animaattori, on kirjoittanut (ja kuvittanut, tietenkin) mielenkiintoisen sarjakuvakirjan ajastaan Pjongjangissa, Pohjois-Korean "edustuskaupungissa". Delisle viettää Pjongjangissa muutaman kuukauden työskennellessään animaatioelokuvastudiolla. Työajan ulkopuolella on vain rajoitetusti tekemistä, sillä kaupungista - ja koko maasta - löytyy vain muutamia paikkoja, joihin ulkomaalaisilla on oikeus mennä. Tulkki ja oma opas valvovat parhaansa mukaan jokaista askelta, ettei sääntöjä vain rikottaisi.

Tulkki ja opas pyrkivät esittelemään kotimaansa "parhaat puolet", eli suurien johtajien patsaita, upeaa metroasemaa sekä lukuisia museoita. Kaikki on heidän kertomansa mukaan juuri niin kuin pitääkin olla, täydellistä.

Energiapulan vuoksi sähköstä on jatkuvasti pulaa. Toki sitä riittää johtajille, mutta esimerkiksi Delislen hotellissa ainoastaan hänen kerroksensa on valaistu. Hissit ja sähköovet eivät toimi, katuvaloja ei ole, mainosvaloista nyt puhumattakaan. Paikallisilla on käytössä aggregaatteja, jotka hurisevat kuorossa tuottamassa edes hiukan sähköä heidän käyttöönsä.

Propagandaa tursuaa kaikkialta: radiosta, televisiosta, lehdistä ja jopa kallioon hakattuna. Delisle näkee, kuinka "vapaaehtoiset" maalaavat puita reunustavia kiviä valkeiksi ja lakaisevat autioita moottoriteitä.

Vaikka Pjongjang sisältää runsaasti ahdistavaa asiaa Pohjois-Korean oloista, se ei tuntunut synkältä tai raskaalta luettavalta. Ei sitä toki iloiseksikaan kirjaksi voi väittää, mutta Delislen ote on sen verran säyseä, etteivät kipeätkään asiat tunnu aivan liian synkiltä. Delislen piirustustyyli on selkeä ja miellyttävä, asenne samoin. Tämän kirjan ansiosta tiedän Pohjois-Koreasta paljon uusia asioita. En ymmärrä, mutta olen tietoinen monista asioista.

 

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

(The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making, 2011)

Gummerus 2013, 339s.

Suom. Sarianna Silvonen

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla jäi mieleeni Liinan blogista viime lokakuussa. Ihastuin kirjan kanteen ja kuvauskin herätti mielenkiinnon, joten kun kirja ilmestyi suomeksi, oli selvää että luen sen. Tämän suomen kielisen painoksen kansi on mielestäni vielä kauniimpi kuin alkuperäinen. Ihanan punainen ja suloinen, nahkajäljitelmineen kaikkineen. En tiedä, kuka kannen on suunnitellut, mutta kirjan kuvituksesta vastaa Ana Juan.

Satumaan ympäri purjehtiva tyttö on 12-vuotias Syyskuu, joka lähtee kotoaan Omahasta vihreätakkisen herrasmiehen, Vihreän tuulen, mukana Satumaahan. Satumaan nykyinen hallitsija on nuori, tuittupäinen ja arvaamaton Markiisitar, joka tarvitsee jonkun noutamaan itselleen talismaanin lumotusta metsästä. Tähän tehtävään Syyskuu on omiaan. Syyskuun matka Satumaassa ei ole turhan helppo tai miellyttävä, vaikka hän saakin uusia ystäviä. Satumaa ei ole enää samanlainen miellyttävä ja onnellinen paikka, kuin edellisen hallitsijan aikana.

Olin jo etukäteen päättänyt lukea tämän lapsille iltasatuna. Takakannessakin mainitaan, että kyseessä on "unohtumaton ja kaunis kirja kaikenikäisille". Pojatkin innostuivat ja kuuntelivat Syyskuun tarinaa mielellään - noin 2/3 kirjasta. Sitten päätettiin yhteistuumin vaihtaa kirjaa.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla ei ollut liian pelottavaa luettavaa, mutta ääneenluettavaksi liian raskasta ja hidasta. Teksti on makuuni liian täyteläistä, hengästyttävääkin runsaudessaan. Lukeminen muistutti liian makean, herkullisen jälkiruoan syömistä: hyvää olisi tarjolla, mutta paljoa en pystynyt kerralla nauttimaan. Monin paikoin kirja toi mieleen Liisan Ihmemaassa, mikä voi joillekin lukijoille olla iloinen yllätys. Minä taas en pidä Liisan seikkailuista missään maassa, joten Tyttö joka purjehti... sai näistä kohdista turhia miinuspisteitä.

Joka tapauksessa visuaalisesti kaunis - ja verbaalisesti myös, mikäli moisesta tyylistä tykkää.

Minun Kiinani 3. Rahan aika

P. Ôtie & Li Kunwu: Minun Kiinani 3. Rahan aika

(Une vie chinoise 3 - Le temps de l'Argent, 2010)

WSOY 2013, 271s.

Suom. Saara Pääkkönen

Li Kunwun omaelämäkerrallinen sarjakuvatrilogia on tullut päätökseensä. Aiemmissa osissa on käyty läpi Kunwun lapsuus sekä (varhais)aikuisuus kommunistisen puolueen palveluksessa. Tässä viimeisessä osassa liikutaan jo vahvasti nykyajassa ja nähdään kuinka huikealla vauhdilla Kiina muuttuu länsimaisempaan suuntaan.

Kaikki tuntuu muuttuvan. Työpaikat muuttuvat epävarmemmiksi, mutta toisaalta uusia tehtaita (myös länsimaista) putkahtelee koko ajan tarjoten uusia työpaikkoja. Vanhoja asuinalueita puretaan uusien, nykyaikaisien kerrostalojen alta samalla kun vanhat tavat ja tottumukset etsivät omaa paikkaansa muuttuvassa yhteiskunnassa. Muutokset ovat huimia ja tapahtuneet käsittämättömän nopeasti. On vaikeaa kuvitella, miltä moinen myllerrys on tuntunut tapahtumahetkellä, mutta Kunwu osaa kyllä mainiosti kertoa yhden ihmisen tarinan sieltä myllerrysten keskeltä. (Ihan ei voi väittää kokeneensa samaa, koska nyt tuntuu omituiselta se, miten kaikilla on netti ja kännykät, koska ei silloin kun minä olin pieni... )

Tässä osassa Kunwu prosessoi hieman myös trilogian kirjoittamisen (tai kuvittamisen) prosessia. Mitä kertoa ja miten? Esimerkiksi Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus ja sen väkivaltainen tukahduttaminen on länsimaissa hyvin tunnettu tapaus, mutta miltä se tuntui ja mitä merkitsi Kunwulle, joka ei ollut tapahtumapaikan lähelläkään?

"- - jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Joku voisi esimerkiksi huomauttaa minulle, että ihmisoikeudet ovat tärkeämpiä kuin kehitys. Minä jättäisin sen väittelyn mielelläni seuraaville sukupolville, jotka eivät ole kokeneet kaikkea sitä sanoin kuvaamatonta piinaa, jota meidän piti pitkään kestää."

Koko trilogia on herättänyt rutkasti ajatuksia ja kysymyksiä, mutta koen oppineeni näiden avulla enemmän Kiinan lähihistoriasta kuin koulussa. (En ehkä ollut hirveän tunnollinen oppilas, myönnän sen.) Hieno trilogia, jota suosittelen suuresti.

Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

(De Stiefmoeder, 2011)

WSOY 2013, 205s.

Suom. Sanna van Leeuwen

Renate Dorrestein on minulle entuudestaan tuttu yhden kirjan verran. Olen lukenut Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa joskus vuosia sitten ja muistan pitäneeni siitä. Hyllyyn ostin alkuvuoden alennusmyynneista Lainaa vain -teoksen, mutta sitä en ole ehtinyt vielä lukea.

Hyvä äitipuoli on lyhyt ja melko tasainen tarina. Se kertoo kolmehenkisen uusioperheen elämästä, jokaisen jäsenen silmin vuorollaan. Claire on tilkkutaiteilija, kookas ja näyttävä nainen, joka on ollut tytärpuolelleen hyvä äitipuoli jo pienen ikuisuuden. Nyt teini-ikään ehättänyt Josefien on luonnollisesti haikaillut biologisen äitinsä perään, vaikka tämän luona vietetyt lomat eivät (varsinkaan) sisarpuolten vuoksi ole olleet kovin häävejä. Vuosien ajan elämä kulkenut mukavasti uomassaan, mutta sitten aviomies Axel löytää Clairen ateljeesta lapun ja väärikäsitysten suma saa aikaan oikean kriisin.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että tuo kriisin aiheuttaja on abortti. Itse kirjassa tämä kerrotaan vasta varsin myöhään, mutta kyllä lukija on voinut asian arvata jo hyvissä ajoin. Ensin seurataan tilannetta Clairen näkövinkkelistä, seuraavaksi ääneen pääsee Axel ja lopuksi Josefien. Lukiessa minua turhautti ja ärsytti se, etteivät Claire ja Axel voineet puhua toisilleen suoraan. Inhoan tätä elokuvissakin monesti kulutettua tapaa antaa ihmisten velloa väärinkäsitysten suossa, kun tilanne olisi voinut laueta jo aikoja sitten suoralla puheella. Mutta lyhyeksipä olisi tämä(kin) kirja jäänyt ilman näitä kuvioita.

Hyvää äitipuolta on hiukan moitittu ennalta-arvattavasta ja latteasta lopusta. Minä taas koin lopun karmivana kostona ja luinkin viimeiset sivut kahteen kertaan tarkistaakseni, olinko ymmärtänyt lukemani. Ja kyllä minä edelleen olen siinä uskossa, että loppuratkaisu oli kaikkea muuta kuin lattea ja onnellinen. (Kirjan lukeneiden kanssa vaihtaisin mielelläni näkemyksiä asiasta vaikka sähköpostitse!)

Tina Fey: Bossypants

Tina Fey: Bossypants

Sphere/Little, Brown 2011, 275s.

Ihastuin niin hirveästi Jenny Lawsonin muistelmiin, että halusin lukea pikimmiten lisää hauskoja muistelmia. Tina Feyn Bossypantsin ostin vuodenvaihteen tienoilla kahdesta syystä:
1) keltainen kansi ja
2) Tina Fey.
Joskin saman tien on tunnustettava, että en ole mitenkään erityisen hyvin perillä Tina Feyn urasta. Nimi on vain jostakin syystä jäänyt positiivisessa mielessä muistin syövereihin. Luultavimmin sieltä Saturday Night Livesta.

Bossypants ei ole puhtaasti muistelmateos, vaan jotain sinne päin. (Englanniksi kategorioisin tämän kohtaan "memoir-ish".) Fey kertoo lapsuudestaan (I was a big surprise. A wonderful surprise, my mom would be quick to tell you.), teatteriharrastuksestaan, homo ja lesbo -ystävistään (I wanted them to stay in the "half closet".). Hän myös jakaa kauneudenhoitovinkkejä, joiden kaltaisia naistenlehdistä ei löydä. Jokainen on toki tietoinen siitä, että rintaliivien on oltava oikean kokoiset. Fey oppi tämän äidiltään:

"My mother knew the importance of getting the right fit for a bra, so she took me to JCPenney and tried one on over my clothes. She tried a bra on me over my clothes in the middle of JCPenney."

Lisäksi Fey pohtii äitiyttä aina imettämisestä töiden ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Paljon muitakin aiheita kansien väliin mahtuu: hiukan epäonnistunut häämatka, millaista on olla hyvin laiha, millaista on olla vähän pullea, kuinka valokuvaussessiot etenevät (Amazing, Gorgeous, Not like that) jne.

En yleensä ole hirveän innostunut lukemaan julkkistenkaan työelämästä. Arki ja ihmissuhteet ovat minusta paljon mielenkiintoisia. Bossypantsissa en kuitenkaan tylsistynyt tai tuskastunut työpaikka tai -yhteisöjuttuihin lainkaan. Huomasin pitäväni kovasti myös Feyn lyhyestä opastuksesta improvisaation tekemiseen. Seuraa pieni paljastus: olen kouluaikoina ollut innolla mukana kaikissa mahdollisissa näytelmissä. En ole hyvä näyttelijä, mutta se vain on hauskaa hommaa - eikä kouluissa onneksi pidetty rimaa hirveän korkealla. Nyt olisikin kivaa päästä testaamaan Feyn oppeja käytännössä!  (Kiinnostuneille voin tiivistää improvisaation perusteet kahteen sanaan: "Yes, and...")

Mukava kirja, hauskoja juttuja ja sopivan helppoa kieltä, eli kannatti lukea.

Jane ja saaren kutsu

L. M. Montgomery: Jane ja saaren kutsu

(Jane of Lantern Hill, 1937)

Minerva 2013, 266s.

Suom. Sisko Ylimartimo

Jane Stuart asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa Torontossa, kolkossa ja ilottomassa talossa. Äiti kulkee kutsuilla ilta illan jälkeen, enemmän oman äitinsä mieliksi kuin omasta halustaan. Isoäiti on inhottava ja ankara nainen, joka moittii Janea joka käänteessä ja tuntuu nauttivan siitä. Jane on elänyt siinä uskossa, että isä on kuollut, sillä hänestä ei koskaan puhuta. Järkytys on suuri, kun Jane kuulee koulukaveriltaan isänsä olevan elossa ja vielä suurempi yllätys on isältä saapuva kirje, jossa tämä vaatii saada Janen kesäksi luokseen Prinssi Edwardin saarelle. Elämä saarella on - vastoin Janen odotuksia - ihanaa. Isä osoittautuu hurmaavaksi, leikkisäksi mieheksi, jonka kanssa elämä on yhtä seikkailua. Mutta mitä tapahtuu syksyllä, kun on palattava takaisin kaupunkiin?

Olipa ihanaa lukea pitkästä aikaa ihan oikea tyttökirja. Ulkona vinkui kylmä tuuli, mutta minä käänsin sille selkäni ja nautin niskaan paistavasta kevätauringosta, Prinssi Edwardin saaren kauniista maisemista ja mukavista ihmisistä. Jane on suloinen tyttö, joka ei pelkää tarttua töihin, vaikka ei olisi niitä aiemmin tehnytkään. Pidin hurjasti Janen isästä, mutta äidin selkärangattomuus ja äitinsä tahtoon alistuminen ahdisti suuresti. Vaikka Jane ja saaren kutsu onkin ennalta-arvattava ja ihmiset vähän turhankin yksipuolisia (joko hyviä tai pahoja), vastasi se odotuksiani täydellisesti. Rentoutuminen onnistui tämän kirjan avulla äärimmäisen helposti.

Hiukan täytyy moittia kirjan kantta. Kannen pieni talo ja vehreät maisemat sopivat kyllä kuvaan oikein hyvin, mutta tyttö on aivan liian nykyaikainen.

Minulta on lukematta miltei kaikki tuoreimmat Montgomery-suomennokset, mutta nyt ne houkuttelevat kovasti. Ehkäpä kesällä voisin viettää tyttökirja-aikaa niiden parissa.