Yllä meren, alla kiven

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven
(Over Sea, Under Stone, 1965)
WSOY 1979, 252s.
Suom. Kristiina Rikman

Pimeä nousee -sarja oli tosi kova sana silloin, kun itse olin ala-asteella 80-luvulla. Ainakin muistoissani sarjaa luki "koko koulu" (eli ainakin pari oppilasta siskon ja minun lisäksi) niin että kirjastoautopäivinä kiiruhdettiin kilpaa lainaamaan sarjan seuraavia osia ja neuvoteltiin kiivassanaisesti siitä, kuka saa lukea sen ensimmäisenä.

Sarjan ensimmäisessä osassa vietetään kesää pienessä Trewissickin kalastajakylässä Cornwallissa. Isosetä Merry on vuokrannut vähän ankean näköisen Harmajan talon, jonka tarkempi tutkiminen sysää liikkeelle melkoisen seikkailun. Sisarukset Simon, Jane ja Barney löytävät ikivanhan kartan ja joutuvat tahtomattaan keskelle hyvän ja pahan välistä taistelua.

Iltasatuna Yllä meren, alla kiven oli minulle vähän raskas. Kirjan kieli on kankeahkoa, lauseet pitkiä ja liian polveilevia. Kirjoitusvirheitäkin on silmiinpistävän paljon. Vanhin poika totesi jo kirjan alkuvaiheessa tarinan muistuttavan Viisikkoja ja olen kyllä samoilla linjoilla. Toki tässä syödään vähemmän ja seikkailukin on hurjempi kuin Viisikolla mikään koskaan.

Jos lukijalla olikin hivenen tuskaista tämän kirjan kanssa, lapset tykkäsivät. Tai vanhin ja nuorin tykkäsivät, se keskimmäinen nukahtaa edelleen niin nopeasti ettei muista aamuisin mitään koko iltasadusta. Aloitttelimme jo sarjan seuraavaa osaa, joka tuntuu käynnistyvän huomattavasti nopeammin kuin tämä ensimmäinen osa. Hyvä niin.

PS: Meidän hyllyssä kököttää tosiaan kirjan vanha painos, vanhalla kansikuvalla. Voisiko joku kertoa, miksi tässä vanhassa kuvassa on neljä lasta? Onko tuo ylimääräinen olevinaan Bill, yksi pahiksista?

Breath of Bones: A Tale of the Golem

Steve Niles & Matt Santoro: Breath of Bones. A Tale of the Golem
Kuvitus: Dave Watcher
Dark Horse Books 2014, 76s.

Sarjakuvat ovat loistavaa luettavaa kiireisiin elämäntilanteisiin. Minä pidän erityisesti sellaisista sarjakuvista, joissa annetaan kuvien tehdä suurin työ ja tekstiä on vain vähän. Breath of Bones on tällainen.

Pienessä juutalaiskylässä on saatu elää rauhassa, vaikka sota pauhaa ja kaikki sotakelpoiset miehet, mukaan lukien noin 10-vuotiaan Noahin isä, ovat lähteneet rintamalle. Isovanhempiensa kanssa asuva poika ikävöi isäänsä ja odottaa tätä kotiin. Eräänä päivänä kylän laitamille tipahtaa brittien sotakone. Vaikka kyläläiset yrittävät sammuttaa palamaan syttyneen lentokoneen mahdollisimman nopeasti, natsijoukot ehtivät havaita savun ja tulevat tiedusteluretkelle. Tilanne muuttuu nopeasti painostavasta erittäin uhkaavaksi ja kyläläisten on joko paettava kiireesti ennen apujoukkojen tuloa tai keksittävä keino puolustautua.

Tarina on varsin suoraviivainen ja sen lukaisee nopeasti. Tunnetasolla mitään hirveän järisyttävää ainakaan minä en kokenut, mutta visuaalisesti teos on onnistunut. Kuvitus on mustavalkoinen, harmaan sävyillä elävöitetty, mutta tällaiseen sotakertomukseen ei mitään laajaa värikirjoa kaipaakaan. Hiukan lukunautintoa söi ennalta-arvattavuus, mutta onneksi vain hiukan.

Breath of Bones on oikein laadukas genrensä edustaja.

Neri

Tom Tiainen: Neri
Keski-Pohjanmaan Kirjapaino Oyj 2015, 301s.

Tom Tiaisen Neri on kirja, joka koostuu pelkistä kuvista. Ihan perinteisestä sarjakuvasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä jokainen kuva saa tilaa vähintään yhden sivun verran. Nerissä ei myöskään käytetä sanoja, vaan kuvat hoitavat kaiken puhumisen.

Neri on nuori tyttö, jonka isä  on entinen sirkustaiteilija. Myös Nerin äiti on työskennellyt sirkuksessa, mutta menehtynyt työtapaturmassa. Isä ja tytär asuvat Kokkolan Vanhassakaupungissa, Neristanissa. Idyllisellä puutaloalueella eletään sopusoinnussa naapureiden kanssa, enimmäkseen omissa oloissa. Eniten riesaa tuntuu olevan puluista, joita vanhemmat inhoavat ja lapset ruokkivat.

Tiivistelmäni ei nyt tee ollenkaan oikeutta kirjan tarinalle, joka on koskettava ja kaunis. En ole sarjakuvissa mikään realistisen kuvauksen fani, mutta Nerissä ihmisen näköiset ihmiset (kyllä te tiedätte mitä ajan takaa: ei nappineniä, pelkistettyjä tai liioiteltuja hahmoja tms.) ovat täysin oikea valinta.

Tämä kirjatraileri antaa hyvän kuvan siitä, mitä näiden kansien välissä on tarjolla:

Video: Rabbe Tiainen

Kana joka tahtoi lentää

Sun-Mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää
(Madangeul naon amtak, 2000)
Sitruuna 2015, 140s.
Suom. Hilla Hautajoki
Kuvitus: Namoco

Muistan elävästi, miten ala-asteella yläluokan opettaja luennoi jollakin äidinkielentunnilla siitä, miten kirjoja ei pitäisi koskaan valita kannen perusteella. Olin jo silloin täysin samaa mieltä (koska itse valitsin luettavani hajun perusteella), mutta toisinaan vastaan tulee niin houkuttelevia kansikuvia, että moisen säännön sivuuttaa ilomielin.

Etelä-Korealaisen Sun-Mi Hwangin (aikuisten) satu Kana joka tahtoi lentää on niittänyt mainetta niin kotimaassaan kuin muuallakin ilmestymisestään asti. Hwang on kirjoittanut jo yli neljäkymmentä kirjaa, joten ehkäpä suomennoksiakin on jossain vaiheessa luvassa lisää.

Kanalan oven ja karmin väliin jää kapea rako, josta Tähkä-kana näkee ulos. Tähkä rakastaa raosta näkyvää akasiapuuta. Se ei jaksaisi enää munia, se haluaisi hautoa, saada oman tipun ja olla äiti. Tähkä kyllä pääsee pois kanalasta, mutta elämä häkin ulkopuolella ei ole niin vapaata ja helppoa, kuin Tähkä oli kuvitellut.

Kana joka tahtoi lentää on pieni kirja suurista asioista. Kuten takakannessa tiivistetäänkin, tämä on "Hyvin erityinen pieni kirja vapaudenkaipuusta, rakkaudesta ja rohkeudesta." Minä en osaa oikein sanoa, mitä mieltä tästä tarinasta olen. Toisaalta Tähkän tarina on inspiroiva kertomus sinnikkyydestä ja siitä, miten aina kannattaa yrittää. Toisaalta taas, ei Tähkä onnistumisistaan huolimatta tule äärimmäisen onnelliseksi ja pääse nauttimaan helposta elämästä, kun aina tulee vastaan uusia haasteita.

Näin äkkiseltään sanoisin, että Tähkän tarina on kuitenkin enemmän sympaattinen kuin masentava.

Friends With Boys

Faith Erin Hicks: Friends With Boys
First Second 2012, 224s.

Friends With Boys kuuluu Goodreads suositteli -kategoriaan. Ilahduin, kun kirjastolle tekemäni hankintaehdotus meni läpi ja sain kirjan viimein käsiini.

Minusta jo tämän sarjakuva-albumin kansi on onnistunut: vähän hämmentynyt tunnelma, mielenkiintoisen näköisiä hahmoja ja jotain vaikeasti määriteltävää, mutta houkuttelevaa.

Maggie on monella tapaa uuden elämän kynnyksellä. Hän on siirtymässä kotiopetuksesta high schooliin, äiti on jättänyt perheensä, poliisipäälliköksi valittu isä joutuu leikkaamaan hiuksensa (kyllä, joskus sekin voi tuntua isolta asialta) ja veljetkin käyttäytyvät jotenkin oudosti.

Tykkäsin tästä todella paljon. Hicksin kynänjälki on rentoa ja ilmeikästä, hahmot samoin. Vaikka Maggien tilanteesta olisi helposti saanut ankean, itsesäälipainotteisen ja äärimmäisen kliseisen, Hicks onnistuu välttämään ainakin ne itsestäänselvimmät karikot. Yllättäen Friends With Boys tuntui olevan jotakin sukua Anya's Ghostille, molemmissa kun yksi rooli on kummituksella.

Friends With Boys on ollut alunperin nettisarjakuva, mutta albumin ilmestyttyä luettavissa on enää 20 ensimmäistä sivua. Tähän kannattaa tutustua!

Antautuminen

Anja Snellman: Antautuminen
WSOY 2015, 325s.

Anja Snellmanin tuorein romaani, Antautuminen, on vahvasti omaelämäkerrallinen kertomus erityisherkän ihmisen kasvusta aikuiseksi. Teksti on yhtä aikaa lyyristä ja vimmaista, paljasta.

En ole itse erityisherkkä (ainakaan en usko olevani, koska olen kehittänyt yliherkän kuulon ja hillittömän tunteilu-/ahdistumistaipumuksen vasta aikuisena), eikä aivan lähipiirissä ole erityiseherkkää lasta, joten etenkin kirjan alkuosa tuntui todella hurjalta. Pieni Anu ahdistuu asioista, joihin muut eivät välttämättä kiinnitä mitään huomiota: luokassa viittaaminen, ovikellon ääni, rappukäytävän ja hissin äänet, avarat tilat. Samoin rauhoittumisessa auttavat yhtä lailla muilta huomaamatta jäävät seikat, kuten silkkipaperilintu ja legosaari.

Lapsuudesta ja nuoruusvuosista luinkin tarinaa hämmästellen, tuntien suruakin siitä, miten haastavaa arki voi erityisherkälle olla. Sitten yhtäkkiä, jossain sivun 250 paikkeilla valpastuin hätkähtäen. Tekstistä hyppi silmille omia ajatuksia ja tunteita, viimeinkin sanoiksi puettuina. Kuinka "asioiden teloillaanolo oli minulle yhtä kuin turva, olemisen tuki ja helpotus" ja miten "Viikkaan ja järjestän. Liimaan ja korjaan. Ennakoin ja valmistaudun. Pelkään unohtavani jotain ja samaan aikaan stressaan, kun pelkään tekeväni radikaalin tulevaisuusvirheen kun huolehdin niin paljon." 

Kokonaisuutena Antautuminen jätti erikoisen olon. Kirjan loppuosa tuntui äärettömän henkilökohtaiselta ja siksi vähän irralliselta alkuosaan verrattuna. Pidin kyllä kirjasta todella paljon, mutta yllätetyksituleminen häkellytti sen verran paljon, että lopulta olin melkein kuin sumussa.

Loistava kirja, lumoava kerrontatapa ja erittäin tärkeä aihe. Tämän luettuaan ymmärtää väkisinkin paremmin, miten kokonaisvaltaisesti erityisherkkyys voi elämään vaikuttaa.

Basil & Victoria: London Guttersnipes

Yann & Edith: Basil & Victoria: London Guttersnipes
Humanoids 2013, 238s.

Oi, mikä mainio löytö kirjaston sarjakuvahyllystä!

Basil ja Victoria ovat kaksi 1800-luvun Lontoon tuhansista kaduilla elävistä orvoista. Kaksikko elättää itsensä ja koiransa Cromwellin pikkurikoksilla ja rottia myymällä, viettää yönsä satamassa ja haaveilee suurista rahoista. Victoria uskottelee niin itselleen kuin muillekin olevansa kuningatar Victorian kadonnut tytär, Basililla on vähän realistisempi näkemys paikastaan maailmassa.

London Guttersnipes sisältää kaikki viisi Basil & Victoria -seikkailua, jotka poikkeavat toisistaan yllättävän paljon. Itse pidin eniten niistä, joissa pysyteltiin Whitechapelin tienoilla, mutta eivät ne kaksi muutakaan huonoja olleet. Edithin kuvitus on tietynlaisessa pehmeydessään mainio kontrasti varsin raaoillekin tapahtumille.

Niin, Basilin ja Victorian elämä ei tosiaan ole mitenkään siloiteltua tai idyllistä. Silti sarjakuvat eivät ahdista, ei edes se seikkailu, jossa riehuu Viiltäjä-Jack.

Laadukasta sarjakuvaa niin kuvituksen kuin tarinansakin puolesta. Suosittelen.

Shell's Angles ja beibit

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja beibit
WSOY 2015, 311s

Shell's Angles ja Kalajoen hiekat loppui sen verran jännään paikkaan, että sarjan kolmas osa piti saada lukea mahdollisimman pian.

Mopojengiläiset ovat aloittaneet peruskoulun viimeisen luokan ja vähitellen katseet kohdistuvat tulevaisuuteen. Henri, Samu, Rudi ja Milla ovat siinä siirtymävaiheessa, kun vielä ollaan kovin nuoria, mutta aivan pian pitäisi osata tehdä isoja, lopullisiakin valintoja. Kestääkö seurustelusuhde, jos toinen osapuoli muuttaa opiskelemaan eri kaupunkiin? Uskaltaako nettituttavaan luottaa ja ovatko netissä syttyneet tunteet aitoja? Ja se Rudin kohdalle osuva, suurin kysymys: onko 15-vuotias valmis vanhemmuuteen?

Yllätykseksi itselleni Shell's Angles ja beibit osoittautui oikein hyväksi lukukokemukseksi. Toki päähenkilöt ovat edelleen (tätinäkökulmasta) lapsellisia ja säheltävät ihan kummia juttuja, mutta tässä osassa oli jo ihan eri tavalla syvyyttä kuin edellisissä. Kaverusten sanailu on siinä määrin letkeää, että välillä hihitytti ihan tosissaan. Rudin kinkkinen tilanne jäi muiden juttujen taustalle, mitä ensin ihmettelin. Lopulta tulin siihen tulokseen, että mikäli kirjassa olisi keskitytty täysin ei-toivottuun raskauteen ja sitä seuraavaan päätöstentekemisprosessiin, homma olisi voinut helposti lipsahtaa liian raskaaksi.

Mielenkiinnolla jään odottamaan sarjalle jatkoa, sitä kun kuulemma on luvassa kirjan tai jopa kahden verran.

Kolme maailmanloppua

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
WSOY 2015, 86s.

Kolme maailmanloppua on ohuen ohut mininovellikokoelma aiheista, joita on tarpeetonta yrittääkään mahduttaa yhden määritelmän sisälle. Aiheita riittää maailmanlopusta Krista Kososeen, naisen ja miehen välisistä suhteista kaikkine kiemuroineen entisen orpokodin työntekijän uuteen työnkuvaan.

Mittaa näillä novelleilla on sivun tai muutaman verran. Yritin lukea näitä pienissä erissä etten ähkyyntyisi, mutta säännösteltynäkin lukurupeama oli nopeasti ohi. Ajatukseni ovat näin pian lukemisen jälkeen kovin ristiriitaiset. Toisaalta pidin ihan valtavasti Mykkäsen absurdeista juonenkäänteistä ja tavasta humpsauttaa joku tyystin tavalliselta vaikuttava tilanne silkaksi fantasiaksi tai maagiseksi realismiksi. Sitten toisaalta taas etenkin kaikkein lyhyimmät jutut jättivät jälkeensä jonkin vaikeasti määriteltävän puutostilan. En minä mitään alleviivattuja selostuksia kaivannut, en valmiita tulkintoja tai muuta vastaavaa. Silti, jotakin enemmän olisin halunnut - ehkä sitä pituutta.

Mielenkiintoinen ja omaääninen kokoelma tarinoita, joiden lukemiselle löytyy aikaa kiireiseltäkin ihmiseltä.

The Lawnmower Man and Other Stories from Night Shift

Stephen King: The Lawnmower Man
and Other Stories from Night Shift
Random House Audio 1995, 3h 56min
Lukija: John Glover

Aloitetaan tämä blogiteksti vaikkapa siitä, että Stephen King on yksi lempikirjailijoistani. Sitten todetaan, että Kingin kirjoista on tehty hirveä määrä tolkuttoman ala-arvoisia filmatisointeja. Tämä kuuntelukokemus osoitti, että näköjään äänikirjoistakin on mahdollista tehdä hyvin, hyvin kehnoja.

Aloitin The Lawnmower Manin kuuntelemisen joskus ennen joulua, eli kuuntelin tätä alle nelituntista äänikirjaa lähemmäs kolme kuukautta. Tästä kirjan kesto + kuunteluaika -yhtälöstä voikin jo päätellä, että mitenkään isoissa erissä en pystynyt kirjaa kuuntelemaan.

"Kokoelma" sisältää viisi novellia: Ruohonleikkaaja, Joskus he palaavat, Lopettajat Oy, Peluri ja Mankeli. Ruohonleikkaaja on ilmestynyt suomeksi ensimmäisessä Amok-albumissa, muut löytyvät Yön äänet -kirjasta. Minä pidin eniten Joskus he palaavat -novellista, jonka ahdistava ja pelottava tunnelma ei aivan täysin hukkunut mahtipontisen musiikin ja äänitehosteiden alle. Tosiaan, kokoelma on toteutettu kuin paraskin halpa kuunnelma. Tunnelmaa korostetaan ja usein myös ennakoidaan tehosteilla siten, että välillä lukijan ääntä on vaikea kuulla. Koin myös äänitehosteet niin korneiksi, että niille teki mieli pyörittää silmiä. Saatoin kyllä pyörittääkin. Ja tuhahdella.

Novellit itsessään ovat ihan laadukasta Kingiä ja minua oikeasti harmittaa, että äänikirjaversio oli näin överi. Äänikirjaa en suosittele, mutta lukemaan kannustan.

Good Riddance

Cynthia Copeland: Good Riddance. An Illustrated Memoir of Divorce
Abrams ComicArts 2013, 222s.

Tässäpä kirja, jonka harkitsin jättäväni kesken ja jälkiviisaana voin todeta, että enpä olisi mistään jäänyt paitsi. Lainasin tämän sarjakuvamuotoisen avioerotarinan siksi, että takakannessa Copelandin väitetään saavan lukijan nauramaan ääneen, vaikka tarina olisikin sydäntäsärkevä. No en kyllä todellakaan nauranut, mutta eipä särkenyt sydäntäkään.

Cynthia törmää tietokoneella vahingossa miehelleen osoitettuihin rakkauskirjeisiin. Käy ilmi, että T.J. on tapaillut toista naista jo 7 kuukautta. Pariskunta on ollut yhdessä 18 vuotta ja heillä on kolme lasta, mutta pettäminen muuttaa kaiken.

On ihan luonnollista, että jos osapuoli A kertoo avioerostaan, se osapuoli B näyttäytyy kehnossa valossa. Vaikka ex-miehen kuvauksesta raapisi komean kerroksen kuonaa pois, ei hänestä silti mitään hyvää kuvaa saa. T.J. on lapsellinen ja itsekeskeinen mies, joka on kenties perustanut perheen, mutta ei ole missään vaiheessa ottanut siitä vastuuta. Cynthia taas on omistautunut lapsilleen - aivan täysin.

Good Riddance on varsin suoraviivainen avioerokertomus. Oikeastaan ainoa yllätys oli se, kuinka nopeasti Cynthia meni uudelleen naimisiin. Tunnetasolla en saanut tästä(kään) kirjasta juuri mitään irti.

Shell's Angles ja Kalajoen hiekat

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja Kalajoen hiekat
Karisto 2014, 413s.

36-vuotias nainen ei välttämättä ole sitä otollisinta lukijakuntaa Shell's Angles -sarjalle. Luin ensimmäisen osan pari vuotta sitten ja pienestä töksähtelystä huolimatta tykkäsin lukemastani. Tämä toinen osa on ollut lainassa useammankin kerran, mutta lukuhetki ei sitten olekaan ollut oikea.

Shell's Angles ja Kalajoen hiekat sijoittuu ajallisesti edellisessä osassa alkaneen kesän loppupuolelle. Kesäloma vetelee viimeisiään ja Rudin innoittamana poikakolmikko lähtee mopoillaan varsin pitkälle matkalle Kalajoelle tervehtimään Rudin potentiaalista tyttöystävää. Matka kestää pienen ikuisuuden, mutta perillä ehditään nauttia rantaelämästä ja katsella tyttöjä.

Rudi, Hane ja Samu ovat samaan aikaan fiksuja ja todella ärsyttäviä nuoria. Tunnistan tosin, että se ärsyyntyminen johtuu minusta: koheltaminen ja yllytysjutut ei kertakaikkiaan enää viihdytä. Koin myös keskustelut homoseksuaalisuudesta, Talvivaarasta, lähentelystä ja muista isoista asioista vähän teennäisiksi.

En päässyt kokonaan eroon siitä tunteesta, että tässä nyt täti lukee nuorten kirjaa ja siksi tarinakin jäi hiukan pinnalliseksi kokemukseksi. On kyllä huomautettava, että jokin koukuttava juttu kirjassa selkeästi on, sillä luin tämän lähes yhdellä kertaa. Totta kai iso fontti ja ilmava taitto edesauttavat nopeaa lukemista, mutta siitäkin huolimatta takakansi tuli vastaan yllättävän pian. Ja semmoisen loppukäänteen Paretskoi on kirjaan viskannut, että pakko se kolmaskin kirja on lukea.

Someday, Someday, Maybe

Lauren Graham: Someday, Someday, Maybe
Random House Audio 2013, 8h 27min.
Lukija: Lauren Graham

Someday, Someday, Maybe on muun muassa Gilmoren tytöistä tutun Lauren Grahamin esikoisteos. Fiktiivinen, mutta Grahamin omista kokemuksista ponnistava tarina kertoo tarjoilijana työskentelevästä, näyttelijäksi havittelevasta Franny Banksista. On vuosi 1995 New Yorkissa ja Franny tekee kaikkensa saadakseen näyttelijän uran kunnolla alkuun ennen itselleen asettamansa kolmen vuoden määräajan umpeutumista.

Kuuntelin ensimmäisen puolituntisen kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla selasin samalla vanhoja valokuvia koneelta, enkä tajunnut kuulemastani mitään. Uudella yrittämällä tarina osoittautui kuitenkin varsin loogiseksi ja hauskaksi. Suurimmaksi haasteeksi osoittautui uhkaavasti lähestyvä lainan eräpäivä: olin hädin tuskin puolivälissä kirjaa, kun tajusin että kuunteluaikaa on enää kolme päivää! Oli pakko kuunnella urakalla, mutta ei se kirjalle ainakaan huonoa tehnyt.

Lauren Grahamin ääni sopii hyvin äänikirjaan ja joko ääni, dialogi tai molemmat yhdessä loivat tervetulleen Gilmoren tytöt -efektin. Franny on hahmona sitä tyyppiä, joka ajautuu erikoisiin tilanteisiin ja yrittää usein vähän liikaa. Komiikkaa ei siis puutu ja dialogi on oikein sujuvaa.

Periaatteessa Someday, Someday, Maybe on erittäin ennalta-arvattava. Eikä edes vain periaatteessa, vaan ihan rehellisesti on sitä. Kokonaisuus on kuitenkin raikas ja etenkin henkilöhahmot niin kivoja, että moneen kertaan nähty juonikuvio ei ärsyttänyt.

Kirjasta on suunnitteilla tv-sarja, jonka Graham käsikirjoittaa itse.

Finnish Nightmares

Karoliina Korhonen: Finnish Nightmares
A Different Kind of Social Guide to Finland
Atena 2016, 100s.

Olen hihitellyt Karoliina Korhosen sarjakuville Facebookissa ja ilahduin, kun kuulin tästä kirjasta.

Matti on keskiverto suomalainen, jolle sosiaaliset tilanteet ja erilaiset kohtaamiset ovat vähintäänkin hankalia. Matin henkilökohtaisen tilan tarve on varsin suuri, kuten monilla muillakin suomalaisilla. Linja-auto on täysi siinä vaiheessa, kun jokainen ikkunapaikka on varattu. Bussikatoksen alle mahtuu yksi ihminen, oli sää millainen tahansa. Matti ei osaa kehua itseään, eikä ottaa kehuja vastaan. Hän ei halua olla huomion keskipisteenä, eikä mieluiten pilkkunakaan: ihannetilanteessa kukaan ei kiinnitä häneen mitään huomiota.

Finnish Nightmares on ilmestynyt myös suomeksi (Suomalaisten painajaiset), mutta minusta tämä sarjakuva toimii parhaiten nimenomaan englanniksi. Jotenkin nämä perisuomalaiset outoudet naurattavat enemmän "ulkopuolelta" tarkasteltuna.

Tämä pieni sarjakuvakirjanen on selkeä ja ennen kaikkea hauska. Jäin kaipaamaan vain enemmän sivuja.

Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä
(Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren, 2014)
WSOY 2016, 419s.
Suom. Kari Koski

Odotin ihan valtavasti tätä kauniskantista Astrid Lindgren -elämäkertaa, jonka jostain kumman syystä yhdistin parin vuoden takaiseen, Tuula Karjalaisen kirjoittamaan Tove Jansson -elämäkertaan. En tiedä mistä tämä mielleyhtymä on peräisin, koska kirjat eivät ole samalta kustantamolta tai edes ulkonäöltään toistensa kaltaisia.

No, joka tapauksessa tällainen mielleyhtymä oli päässyt syntymään ja odotin tämä kirjan vaikuttavan siten, että haluaisin kiihkeästi lukea kaikki Lindgrenin kirjat mahdollisimman pian uudestaan. (Tai ensimmäisen kerran, koska esimerkiksi Katto-Kassista en ole lukenut koskaan.) Ensimmäinen harmitus oli se, että kirjan sisältö on mustavalkoinen. Kuvia on ylipäätään huomattavasti vähemmän kuin olin toivonut. Pääsin tästä asiasta kuitenkin yli ajattelemalla, että onhan minulla omassakin hyllyssä Astrid Lindgren - Elämän kuvat -kirja, jossa on upeita kuvia koko kirjan täydeltä.

Teoksessa kerrataan Astrid Lindgrenin elämänvaiheita varsin kronologisesti, mutta hänen lapsuudestaan ei kerrota paljoakaan. Jens Andersen ei missään vaiheessa tee sinunkauppoja kohteensa kanssa, vaan Astrid Lindgren on alusta loppuun asti Astrid Ericsson/Lindgren. Tämä on toki pieni juttu, mutta minusta tällainen muodollisuus (kuten sekin, että Lindgrenin tytär Karin käyttää äidistään etunimeä häntä muistellessaan) tekee kohteesta etäisen. Mitään törkypaljastuksia en todellakaan edes toivonut, mutta tunnetasolla Tämä päivä, yksi elämä ei juurikaan koskettanut.

En väitä, etteikö Andersen kertoisi Lindgrenin henkilökohtaisesta elämästä ja arjesta, sillä kyllä hän niistäkin kirjoittaa, mutta minä koin kirjoittajan painottavan Lindgrenin töitä ja myöhempinä vuosina poliittista aktiivisuutta. En osaa edes järkevästi perustella, mistä tällainen kokemus kumpuaa: kirjassa nimittäin on aika paljonkin lainauksia Lindgrenin päiväkirjoista, joissa hän pui myös tunteitaan esimerkiksi poikansa syntymästä ja hänestä erossa olemisesta, sotavuosista ja aviokriisestiä. Silti, minä jäin kaipaamaan jotakin vaikeasti määriteltävää, läheisempää näkökulmaa.

Minulle Tämä päivä, yksi elämä ei ollut sellainen napakymppi kuin odotin. Mutta erittäin asiallinen elämäkerta se kuitenkin kiistatta on.

Haltiakuusen alla

Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen:
Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja
Avain 2013, 269s.

Luin ihan äskettäin suomalaisten kirjailijoiden työhuoneita upeasti esittelevän Mieli ja maisema -teoksen. Heti perään aloitin tämän samojen tekijöiden edellisen kirjan, Haltiakuusen alla, jossa tutustutaan edesmenneiden suomalaisten kirjailijoiden lapsuudenkoteihin, työhuoneisiin, kotimuseoihin ja muihin vastaaviin. Melkoisesti ovat tekijät saaneet kirjansa eteen reissata, mutta lopputulos on kyllä oikein hyvä.

Kirjassa tutustutaan 25 tunnettuun kirjailijaan, muun muassa Juhani Ahoon, Anni Blomqvistiin, Tove Janssoniin, Väinö Linnaan, Kalle Päätaloon ja Frans Emil Sillanpäähän. Väistämättä sydäntä kouraisi, kun joistakin kirjailijoista on säästynyt jälkipolville hyvin vähän konkreettisia muistoesineitä, saati kokonaista työhuonetta. Sitten taas on sellaisia kuin Kalle Päätalo, joka on kirjoistaan tuttuun pikkutarkkaan tyyliinsä huolehtinut hyvin pitkälle itse tavaroidensa säilymisestä (ja listaamisesta).

On ihan ymmärrettävää, että joistakin kirjailijoista ja heidän vaiheistaan tiedetään enemmän kuin joistakin muista, mutta siitä huolimatta koin kirjan vähän epätasaiseksi. Esimerkiksi Runebergista juttua on 12 sivun verran ja syystä tai toisesta kerrataan jopa hänen lastensa myöhempiä vaiheita, kun taas Mika Waltarin osuus on niukat kuusi sivua. Teksteissä on myös aika paljon toisteisuutta.

Joka tapauksessa Haltiakuusen alla on todella viehättävä kirja. Se herättää kiinnostuksen sellaisiakin kirjailijoita kohtaan, jotka eivät aiemmin ole herättäneet mielenkiintoa. Samoin se houkuttaa tarttumaan niihin vanhoihin tuttuihin, joihin tutustuminen on jäänyt kesken. (Kyllä, tarkoitan erityisesti Kalle Päätaloa, jolta en ole lukenut mitään yli vuoteen!)

Taimenenkalastus Amerikassa

Richard Brautigan: Taimenenkalastus Amerikassa
(Trout Fisghin in America, 1967)
Otava 1974/2008, 139s
Suom. Jarkko Laine

Jopas jotakin.
Richard Brautiganin Taimenenkalastus Amerikassa on kirjana yhtä epämääräinen kuin Kartanon peto oli selkeä. Kirja koostuu lyhyistä tekstipätkistä, joissa yhteistä on se, että useimmissa mainitaan taimenenkalastus Amerikassa. Joskus kyseessä on henkilö, joskus jotain ihan muuta. Muutamassa tapauksessa viitataan jopa kalastukseen (taimenen, Amerikassa).

Luin, mutta en ymmärtänyt lukemaani.
Tunnen itseni tyhmäksi.

Jos joku lukee tämän kirjan ja tajuaa, mistä oli kyse, niin olisin erittäin kiitollinen selkeäsanaisesta yhteenvedosta.

Ei käy päinsä, Antero!

Daisy Hirst: Ei käy päinsä, Antero!
(Alphonse, that is not ok to do!, 2016)
Lasten Keskus 2016, 32s.
Suom. Kalle Nuuttila

On aina yhtä ihanaa löytää kirja, johon ihastuu ikihyviksi.
Ehkä vielä vähän ihanampaa on, kun lapsi hullaantuu johonkin kirjaan aivan täysin.

Lainasin Ei käy päinsä, Anteron kirjastoautosta aivan summassa, koska oli vähän muka kiire ja kansi näytti kivalta. Kotona kävi ilmi, että sisältökin on tosi kiva.

Natalialla on pikkuveli, Antero. Yleensä sisarukset tulevat hyvin juttuun, mutta toisinaan Antero on ihan tyhmä. Kuten silloin, kun hän sottaa Natalian askarteluja. Eräänä päivänä mikään ei suju Natalian mielen mukaan: ruoaksi on herneitä, telkkarista näkyy vain kammottavia ohjelmia ja äiti kehuu Natalian piirtämää hevosta ihanaksi koiraksi. Ja sitten vielä kaiken huipuksi Antero on kömpinyt sängyn alle syömään Natalian lempikirjaa! Ei käy päinsä, Antero!

Daisy Hirst on kuvittanut kirjansa hauskasti ja saanut pienillä jutuilla hahmoihin eloa. Tarinakin on sympaattinen ja samastuttava, herttainen mutta ei lainkaan söpöstelevä. Kuopus on tosiaan aivan rakastunut tähän kirjaan. Meillä on luettu Anteroa viikkotolkulla ja jos ei kukaan lukutaitoisista ehdi tai jaksa lukea ääneen, 3-vuotias lukee sujuvasti itse - ulkomuistista toki.

Ei käy päinsä, Antero! on kuvakirja parhaasta päästä. Loistava lahjaidea!

Jos olisit tässä

Jojo Moyes: Jos olisit tässä
(After You, 2015)
Gummerus 2016, 447s.
Suom. Heli Naski

Reilu vuosi sitten itkin silmät päästäni, kun luin Jojo Moyesin kirjan Kerro minulle jotain hyvää. Odotinkin tätä tarinan jatko-osaa valmiiksi pala kurkussa, sillä tiesin ettei näidenkään pirteiden kansien sisältä mitään liian kepeää ja höttöistä kertomusta löydy.

Huomio! Tästä kirjasta on mahdotonta kirjoittaa mitään paljastamatta jotain oleellista edellisestä osasta, joten jos aiot sen joskus lukea, kannattaa tämä postaus jättää lukematta.

Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut hivenen alle kaksi vuotta. Luonnollisesti moni asia on muuttunut, ei vähiten ennen niin räiskyvä ja iloinen Lou. Willin kuoleman jälkeen hän on yrittänyt jatkaa elämäänsä, mutta suru on vielä lamauttava. Työ lentokentän irlantilaispubissa muuttuu uuden pomon myötä sietämättömäksi, mutta sitten vasta elämä keikahtaakin ympäri, kun Lou tipahtaa asuntonsa katolta ja loukkaantuu. Kukaan ei tunnu uskovan sitä, ettei Lou hypännyt vaan horjahti. Yhtäkkiä Loun elämässä on uusia ihmisiä: joukko sururyhmän jäseniä, moniongelmainen teini-ikäinen Lily ja Sam, moottoripyöräilevä ensihoitaja.

Kuten odotinkin, Jos olisit tässä on etenkin aluksi hyvin surullinen. Surin Loun kanssa ja toivoin ajan kuluvan vähän nopeammin, ettei kaipaus olisi aivan niin pakahduttavaa. Jossain vaiheessa pelkäsin Moyesin kuorruttavan tarinan siirapilla ja vaahtokarkeilla yltiöimeläksi söpöilyksi ja onnelliseksi lopuksi, mutta onneksi aivan niin ei käynyt. Toki moni asia ratkeaa parhain päin ja kiikutaankin siinä rajoilla, ovatko juonenkäänteet liian auvoisia vai sopivia.

Jos olisit tässä vastasi hyvin odotuksiani. Tunteet mylläsivät ja yhdessä vaiheessa piti käyttää nenäliinaakin. Loun perhe on mitä mainioin ja suurelta osin heidän ansiostaan kirjassa on myös hykerryttävää huumoria. Tykkäsin ja viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, mutta enempää jatkoa en Loun tarinalle kaipaa.

Wildflower

Drew Barrymore: Wildflower
Penguin Audio, 2015
7h 5min
Lukija: Drew Barrymore

Äänikirjarintamalla on ollut hiljaista jo pitkään. Pimeys, koleus ja mukavuudenhalu pitävät huolen siitä, että pysyn talvikaudella sisätiloissa aina kun mahdollista. Kun pysyy sisällä, ei tule käveltyä eikä näin ollen kuunneltua äänikirjoja. Mutta sentään tämän Drew Barrymoren elämäkerrallisen Wildflowerin olen kuunnellut.

Wildflowerissa Barrymore kertoilee tarinoita elämästään sieltä täältä. Jutut eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mikä ei varsinaisesti häiritse, mutta saa kokonaisuuden tuntumaan sirpaleiselta. Periaatteessa Barrymore ei peittele mitään, mutta ohittaa silti muun muassa ne rankimmat teinivuodet muutamalla lauseella. Toisaalta, onpa niistä jo kuultukin ihan tarpeeksi.

Barrymore lukee kirjansa itse, mikä on sekä hyvä että huono asia. Hän on luonnollisesti paras ihminen kertomaan tarinoitaan ja tietysti näyttelijänä hyvä eläytymään niihin. Mutta tämä eläytymisosa olikin minulle se kompastuskivi. Barrymore on sanalla sanoen äänekäs. Hirvittävän äänekäs. Tai vaihtoehtoisesti kyyneliin asti liikuttunut. Vaikka en monotonisista äänikirjoista pidäkään, olisin tämän kirjan kohdalla halunnut vähän säätää kuvitteellista tunnetasovipstaakia pienemmälle.

Ajoittaisesta tärykalvojen särkemisestä huolimatta Wildflower on kokonaisuutena ihan kivaa kuunneltavaa.