Sarjakuvahaasteen yhteenveto

Minä ja kaikenlaiset lukuhaasteet olemme yleensä vähän huono yhdistelmä.
Innostun lukuhaasteista ja kailottelen kaikille, että nytpä minä muuten osallistun tähän inspiroivaan haasteeseen ja _tällä kertaa_ ihan totta panostan siihen, enkä varmaan lue yhtään mitään muuta ja blaa blaa blaa.

Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu pisti  kuitenkin pystyyn sarjakuvahaasteen, joka ihan totta tuli suoritettua hyvin kivuttomasti ja innostuksen tippaakaan hiipumatta. Sarjakuvat ovat niin luontainen osa lukemisiani, että tämä haasteen päättyminen vain pääsi yllättämään. Mutta toki sarjakuvien lukeminen ja niistä bloggaaminen jatkuu edelleen.

Ensin vielä pikabloggaukset parista sarjakuva-albumista.

---------------------------------------------------

Timo Mäkelä: Neiti Brander
Arktinen Banaani 2018, 48s.

Neiti Brander kertoo Signe Branderista (1869-1942), joka kuvasi kahdeksan vuoden ajan Helsingin puutalokortteleita ja ikuisti myöhemmin valokuviinsa Suomen kartanoita kahden vuosikymmenen ajan.

Mäkelän piirrosjälki on varmaa ja tunnistettavaa, samoin tekstaus rutinoituneen selkeää ja miellyttävää lukea. Branderin tarina on tietenkin mielenkiintoinen ja tämän sarjakuvan jälkeen lukisinkin mielelläni hieman enemmän hänen vaiheistaan. Kuviakin olisi kiva tutkia!

Albumi on tiivis, mutta kerronnaltaan rauhallinen ja ehjä.

----------------------------------------------------

Dick Matena: Iso Knut
Ei omena kauas puusta putoa! 

Valkoisen karhun klaani 

Semic 1987-1988, 46s. + 46s.
Suom. Ari Nevalainen

Nämä Iso Knut -albumit löysin kirjamessuilta. Tuntui hassulta nähdä isot pinot sarjakuvia, joiden olemassaolon olin ihan kokonaan unohtanut, mutta joita olen lapsena lukenut paljon. Sarjaan kuuluu myös kolmas osa (tai mistä minä tiedän kuuluuko useampikin, mutta suomennettuja on kolme), mutta Auringon poikaa en messuilta löytänyt.

Iso Knut on viikinkipäällikkö, jonka Thor-poika on kaukana karskista taistelijasta. Thor rakastaa runoja ja luonnon kauneutta ja vaikka onkin taitava jousiampuja ja tappelija, viihtyy parhaiten juuri siellä luonnonhelmassa laulelemassa.

Juoniltaan tarinat ovat perinteisehköjä seikkailuja. Ensimmäisessä osassa otetaan yhteen naapuriheimon kanssa, toisessa Iso Knut ja Thor ajautuvat jäälautalla jonnekin Grönlannin suunnalle ja joutuvat  valkoisen karhun klaanin vangeiksi.

Piirrostyyli on hyvin asterixmainen ja ihan hämmästyin, kun tajusin että piirtäjä on kyllä joku aivan muu. Ihan mukavat tarinat, mutta enemmän näillä on nostalgia-arvoa.

---------------------------------------------------

No niin, nyt on tähän mennessä luetut sarjakuvat blogattu.
Paitsi että ei ole, sillä luen tosi paljon Aku Ankkoja päivittäin, enkä ole blogannut niistä ollenkaan. Mutta blogiin asti ja oikean tunnisteen alle olen tuonut 74 sarjakuvaa, jolla saavutin Asterixin arvon. Kautta Teutateksen! Ei muuta kuin katetaan juhlapöytä koko kylälle, syödään villisikaa ja kippistellään juomasarvia Trubadurixin maatessa sidottuna ja suukapuloituna jonkun lähipuun juurella!

Parhaita sarjakuvahetkiä ovat tarjonneet Giant Days, Saga, Belzebubs, The Prince and the Dressmaker sekä Baking With Kafka. Samoin olen viihtynyt todella hyvin muutaman manga-sarjan parissa ja suosittelenkin tutustumaan sarjoihin Fullmetal Alchemist, Aron morsiamet ja Poissa.

Sarjakuvavuosi on siis ollut antoisa. Toivon ensi vuoden jatkavan samalla linjalla.

Kiitos Jassulle mainiosta haasteesta!

Heda

Minna Roininen: Heda
Myllylahti 2018, 284s.

Noel Pihlajan syöpä on uusiutunut ja laadultaan sellainen, että lääkäri kehottaa Noelia käyttämään loppuelämänsä unelmiensa täyttämiseen. Noel on ihaillut Heda-nimistä artistia pitkään, mutta sekä artisti että hänen bändinsä katosivat julkisuudesta täysin yllättäen joitakin vuosia aiemmin. Noel ei koskaan kuullut Hedan viimeiseksi jäänyttä biisiä, mutta ennen kuolemaansa hän haluaisi sen kuitenkin kuulla. Kirje levy-yhtiöön on ainoa keino yrittää tavoittaa Heda, mutta kovin epätoivoistahan se on.

Heda on siis täysin kuviteltu artisti, samoin hänen bändinsä jäsenet. Etenkin siihen nähden kirjassa oli etenkin alussa tuskallisen paljon kaiken maailman nippelitietoja levytyksistä, biiseistä, listasijoituksista ja palkinnoista. Nämä nippelitiedot kun onnistui sivuuttamaan, itse tarina kulkee aika vetävästi ja lukeminen oli nopeaa.

En tiedä mihin kategoriaan Heda pitäisi sijoittaa (jos nyt mitään kirjaa pitäää ylipäätään lokeroida), sillä tässä oli hippusia monesta genrestä. Tämä lukemani kirjaston kappale on laitettu nuorten aikuisten hyllyyn, mikä on kyllä sopiva kirjan henkilöiden ikä huomioiden. Kokonaisuus on kuitenkin minusta aika kesy. Kirjassa on rippusia maagista realismia, jännitystä ja jotain rakkauden tapaistakin. Jännitystä ei kuitenkaan ole tarpeeksi kirjan jännäriksi luokittelemiseen, eikä maagista realismia riitä fantasiakirjaksi asti. Myöskään rakkaustarina tämä ei ole. Eikä sairaskertomuskaan.

Minulle Heda jäi etäiseksi lukukokemukseksi. Noelin syöpä jää hyvin pieneen sivuosaan ja hänen isänsä taannoisen naisystävän tekoset juonen kannalta varsin epäoleellisiksi. Noelin suhde Tamaraan on kiinnostava, mutta jää sivurooliin sekin. Pääosassa lienee Noelin suhde Hedaan (sekä bändiin että laulajaan) ja hänen epätodennäköinen etsintäretkensä jonnekin Kuusamon tuntumaan. Mitä kadonneeseen bändiin tulee, niin olipas epäuskottava selitys vuosien hiljaiselolle! Siksi hetken aikaa luulinkin lukevani maagista realismia, mutta ilmeisesti siitä ei kuitenkaan ollut kyse. Kaiken kaikkiaan tarinaa vaivasi epäuskottavuus. Realistista ei tarviste olla, mutta tämä ei ollut oikein kunnolla mitään muutakaan.

Tässä prinsessa pelastaa itsensä

Amanda Lovelace: Tässä prinsessa pelastaa itsensä
(the princess saves herself in this one, 2017)
Sammakko 2018, 205s.
Suom. Einari Aaltonen

Ennakko-odotukset ovat pahasta.
Kustantamon sivuilla kirjaa kuvataan muun muassa sanoilla [t]ämän satumaailmaa, feminismiä ja raakaa arkea yhdistelevän esikoisrunokokoelman pääteema on lannistumattomuus. Odotin siis jotakin jotakin omaperäistä, napakkaa ja ehkä jopa voimauttavaa runoutta.

Käytännössä Lovelacen kirja muistutti melkoisesti taannoin lukemaani Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa -runokirjaa. Lovelace ei käytä isoja alkukirjaimia ja välimerkkejäkin säästeliäästi. Kaurin tavoin Lovelacekin on usean runonsa loppuun lisännyt kursivoidun lauseen, joka tuntuu välillä jatkavan runoa, välillä selittävän runon sisältöä.

Ja ne itse runot sitten. Luulin keksineeni omaperäisen tavan demonstroida Lovalacen runoilua

mutta
aika
moni
goodreadsissa
    oli
      jo
         keksinyt
             saman.

Että ilmeisesti runoutta on kaikki sellainen teksti, jossa tajunta virtaa niin vuolaasti (vaikkakin pinnallisesti) ettei ole aikaa isoille alkukirjaimille ja kaikki ja-sanat korvataan &-merkillä.

Tässä prinsessa pelastaa itsensä ei siis ollut tippaakaan minun kirjani, ainakaan nyt. Mutta kuten Kaurin kirja, myös tämä olisi luultavasti ollut nuorelle minulle ihan täydellistä luettavaa.

Kehveli

Antti Heikkinen: Kehveli
WSOY 2018, 6h 14min
Lukija: Antti Heikkinen

Veijariromaanit ovat sellainen kirjallisuuden laji, jolle en normaalisti suo montaa ajatusta. Eikä kyllä tarvinnut tälläkään kertaa ajatella kuin sen verran, että tämä Kehvelinpä haluan äänikirjana kuunnella. Sitten kuuntelin ja kyllä kannatti.

Kehveli on perheensä kuopus, pappisperheen neljäs lapsi. Elämä on hänelle melkoinen seikkailu, välillä mukava ja välillä ei ollenkaan. Yhden miehen elämä vaikuttaa yllättävän monien muiden elämään, yksityisiin asioihin ja kansallisiin myös. Jos nyt Kehveli ajautuukin erikoisesta tilanteesta toiseen, niin sukkelasti hän keksii tavan toimia. Joskus lopputulos on loistava, aina ei.

Kehvelin tarina on tosiaan tapahtumarikas ja yllättävä. Parasta oli Heikkisen äänityöskentely, joka on tasalaatuista, ilmeikästä ja monipuolista. Äänikirjallisuuden huippua!

Valkoinen kuolema

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
(Lethal White, 2018)
Otava 2018, 683s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Jalkapuoli yksityisetsivä, Cormoran Strike, on yksi mun suurimmista kaunorakkauksista. Edellisen kerran pääsin nauttimaan Cormoranin seikkailuista tammikuussa 2016, eli melkein kolme vuotta sitten. Siinä ajassa ehti todella tulla jo ikävä.

Edellinen kirjahan päättyi siihen, kun Cormoran kolisteli kirkkoon kesken Robinin ja Matthew'n vihkitilaisuuden. Valkoinen kuolema alkaa hetkestä noin puoli tuntia tämän tapauksen jälkeen, eli lähtötilanne on varsin kutkuttava.

Tietysti tässäkin kirjassa ratkaistaan rikoksia, joista kaksi tuntuu kietoutuvan oudolla tavalla toisiinsa. Striken toimistoon ilmaantuva rauhaton ja sekava nuorukainen kertoo nähneensä lapsena jotain hyvin rikollista. Poliittisella puolella on tutkittavana kiristysjuttu, jota tutkiakseen Robin lähtee suorittamaan peitetehtävää. Tutkittavaa siis riittää vaikka minkälaista, mutta parasta tässäkin osassa on jälleen kerran Cormoranin ja Robinin välinen suhde. Rakastan tätä jännitettä! Tuntuu kuin koko kirja olisi latautunut puhumattomista tunteista ja pidätellyistä haluista.

Toivon, ettei seuraavaa osaa tarvitsisi odottaa yhtä pitkään kuin tätä. Tosin on annettava raikuvat aplodit Ilkka Rekiarolle, joka käänsi tämän kirjan käsittämättömän nopeasti. Alkuperäinen kirja ilmestyi nimittäin syyskuun puolivälin jälkeen ja tämä suomennos löytyi postilaatikosta heti marraskuun ensimmäisenä päivänä.

Valkoinen kuolema piti huolen siitä, että eräänä viikonloppuna en stressannut pyykeistä tai muista kotitöistä, vaan vain nautin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Tämä haastekohta  on ollut ihan hirveä! Enkä nyt ihan maailman eniten haluaisi olla Robinkaan (koska sillä on ihan älyttömän kamala mies), mutta kyllä mielelläni työskentelisin Striken kanssa...

Hajupommi ja Ketsuppinaama ja mälsät mäyrät

John Dougherty: Hajupommi & Ketsuppinaama ja mälsät mäyrät
(Stinkbomb and Ketchup-Face and the Badness of Badgers, 2014)
Aurinko Kustannus 2018, 183s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: David Tazzyman

Kun näin ensimmäisen kerran John Doughertyn Hajupommi & Ketsuppinaama -kirjan kannen, ajattelin heti Andy Stantonin Herra Gummi -kirjoja. Samankaltaisuus selittyy helposti ja nopeasti sillä, että molemmilla sarjoilla on sama kuvittaja, David Tazzyman.

Hajupommi ja Ketsuppinaama ovat toimeliaat sisarukset, jotka lähtevät kuninkaan puheille saadakseen Hajupommilta rahoja varastelleet mäyrät kuriin. Kuningas antaa lapsille tehtävän, jota suorittaessaan he joutuvat mainittujen mäyrien kanssa.

Vähän hätkähdin, kun kuvituksen lisäksi myös tarina oli hyvin herragummimainen. Vauhtia riittää, samaten höpsöjä hahmoja ja arvaamattomia tapahtumia. En tiedä, onko samankaltaisuus tahallista vai tahatonta, mutta jos sen ei anna häiritä, Mälsät mäyrät tarjoaa kyllä mainion satuhetken. Pidin kovasti kuninkaasta, joka toimii myös pätevänä hovimestarina. Samoin tykkäsin Ericistä, jonka lapset pelastavat purosta. (Eric on ostoskärry ja hänen täytyy siivota oma huoneensa.)

Koululaiset lukaisivat tämän nopeasti ja molemmat pitivät Hajupommin ja Ketsuppinaaman seikkailusta. Minäkin viihdyin, joskin mainitsemani yhtymäkohdat Herra Gummi -kirjoihin hieman alkuun häiritsikin.

Hajupommi & Ketsuppinaama ja mälsät mäyrät on väljästi taitettu, runsaasti kuvitettu ja vauhdikkaasti kirjoitettu kirja, jota on helppo suositella alakoululaisille.

Teit meistä kauniin

Tuukka & Olga Temonen: Teit meistä kauniin
Toimitus: Jenni Salminen
WSOY 2016, 161s.
Kuvat: Lars Johnson sekä liuta yksityisalbumien kuvia

Helmet-lukuhaaste on junnannut paikoillaan jo pienen ikuisuuden, sillä jäljellä on enää vain minulle hankalia haastekohtia. Nyt viimein pääsen ruksimaan yhden kohdan tällä elokuvan tekemisestä kertovalla kirjalla.

Teit meistä kauniin -elokuva kertoo enimmäkseen totuudenmukaisesti Apulannan alkutaipaleesta. Omat teinivuoteni osuivat nimenomaan 90-luvun puolivälin paikkeille ja vaikka en Apulantaa suoranaisesti fanittanut, monilla biiseillä on välitön nostalgiavaikutus.

Tässä elokuvan tekemisestä kertovassa kirjassa pääpaino on kuvilla, sekä vanhoilla valokuvilla, että elokuvan still-kuvilla. Ääneen pääsevät lyhyesti näyttelijät sekä Apulannan entiset ja nykyiset jäsenet, sekä tietysti elokuvan ohjaajat.

Kirjan innostamana varasin elokuvan kirjastosta ja jopa katsoin sen. (En muista, milloin olen viimeksi katsonut kokonaisen elokuvan! Ehkä kesällä?) Parasta tässä oli ajankuva ja se nuoruus, joka puski läpi ihan kaikesta. Pituutta ja maisemakuvia oli vähän liikaa.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

7 veljestä: 20 vuotta Rähinää

Mikko Aaltonen: 7 veljestä: 20 vuotta Rähinää
Otava 2018, 9h 32min.
Lukija: Markus Niemi

Minulla on ollut suhde suomiräppiin yhtä kauan kuin mieheeni. Olen niitä, jotka ensimmäistä kertaa vakavasti tehtyä suomiräppiä kuullessaan tuhahtelivat ja puistelivat päitään, että voi hyvänen aika nyt taas. Mutta sitten tuli tämä mies, joka kuunteli myös suomiräppiä ja sai minutkin kuulemaan siinä paljon hyvää. Tunnustan kyllä, että enemmän sielunsisaruutta löydän toisenlaisesta musiikista, mutta viime kerralla kun lasten kanssa mummulaan ajelin, niin kuunneltiin Maija Vilkkumaan lisäksi Timo Pieni Huijausta.

Kuuntelin tämän Rähinän 20-vuotishistoriikin enimmäkseen junassa matkalla kirjamessuille ja sieltä kotiin. Mitään muistiinpanoja ei tullut tehtyä ja aikaa on hurahtanut jo reilu viikko, joten kovin vähän kirjasta enää muistankaan.

Alunperin Rähinä-jengin muodostivat Elastinen, Iso-H, Asa, Uniikki, Tasis, Andu ja Jussi Valuutta. Osa on edelleen esiintyviä rap-artisteja, osa on keskittynyt enemmän musiikin tekemiseen, osa taas vetäytynyt koko skenestä taka-alalle. Ja uusiakin "jengiläisiä" on tullut, tietysti.

Teksti on vuoroin yleistä kerrontaa, vuoroin Rähinäläisten lyhyitä muisteloita. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että kova oli into ja motivaatio ja taidotkin kehittyivät nopeasti. On tehty virheitä ja opittu niistä, kasvettu ylipäätään teineistä aikuisiksi.

Ihan mielenkiintoinen teos, vaikka ei hirveästi muistikuvia jättänytkään.

---

Helmet-lukuhaaste: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Tässä kohtaa vuotta ja lukuhaastetta piti laskea rima jo maan tasalle. Toki tässä kirjassa puhutaan muustakin musiikista kuin Rähinä-jengin omasta tuotannosta, mutta silti.

Tandem-kentauri

Markus Kajo: Tandem-kentauri
eli Kettusen jo mones kirja
Docendo 2018, 221s.

Useinhan käy niin, että jos juttelee toisenlaista murretta puhuvan henkilön kanssa, se murre ottaa ja tarttuu omaan puheeseen. Samaten käy joskus kirjojen kielen kanssa. Esimerkiksi Mielensäpahoittajan puhetapa kyllä ei -rakenteineen jää helposti päälle. Myös Kettusen sanailu on sellaista tarttuvaa, että bloggaaja saa ihan tosissaan keskittyä kirjoittamaan omalla tavalla eikä sen toisen.

Markus Kajoa en ole nähnyt televisiossa aikoihin, mikä tosin voi johtua ensisijaisesti siitä, että en katso telkkarista muuta kuin Vain elämää, enkä sitäkään jaksanut tänä syksynä katsoa joka kerta. Onneksi on silti näitä kirjoja, joita lukemalla voi pysähtyä itsekin miettimään erilaisia asioita, kuten nyt vaikka juuri tätä tandem-kentauria. Tandem-kentauri eroaa tavallisesta kentaurista siten, että sillä on kaksi kappaletta sitä ihmisosaa: toinen perinteisellä paikalla ja toinen takajalkojen päällä. Niin sehän on tosi mielenkiintoinen otus! Kumpi niistä saa määrätä jaloista ja miten ne pääsevät yhteisymmärrykseen vaikka kävelynopeudesta tai siitä milloin istutaan tai vaikka hypätään? Varsinkin hyppäämisestä pitäisi varmasti sopia hyvissä ajoin, koska se taka-kentaurihan sen ponnistuksen joutuisi  molempien puolesta suorittamaan. Että jos etummainen näkee esteen, niin hyvissä ajoin pitäisi ymmärtää takana olevaa (jonka näköesteenä itse koko ajan on) varoittaa. Ja monia muitakin haasteita tandem-kentaureilla on, omia ja vaikkapa tielainsäädännöllisiä.

Jos haluat kirjaa lukemalla tulla hyvälle mielelle, niin suosittelen lukemaan mieluummin tämän kuin jonkun muun kirjan. Vaikka useimmat jutut ovat hassuja ja nokkelia, löytyy kansien välistä ja kansipaperin takaa myös tärkeää asiaa aivoinfarktista ja sen oireiden tunnistamisesta. Että jos huumorintaju olisi erilainen, niin silti tulisi kerrattua äärimmäisen tärkeitä asioita.

K15: Salaisuuksia

Jyri Paretskoi: K15: Salaisuuksia
Otava 2018, 94s.

Kesälomalla hekottelin ääneen Jyri Paretskoin K15-sarjan aloitusosalle, jossa puhutaan asioista, joista ei yleensä puhuta. Ainakaan kirjoissa.

Sarjan toinen osa, Salaisuuksia, ilmestyi ilahduttavan nopeasti ja naurattikin mukavasti.

Aina asioista suoraan puhuvan Ronin syntymäpäivät lähestyvät ja hän odottaa kaikkein eniten äitinsä viimeinkin kertovan tiettyjä asioita. Nikolla on rakkaushaasteita, sillä hän on ihastunut Saraan, eikä oikein tiedä, miten asiasta pitäisi kertoa Saralle.

Teksti soljuu vaivattomasti ja ainakin näin teini-iän aikoja sitten ohittaneen lukijan näkökulmasta myös erittäin uskottavana. Että ihan hyvin voisin kuvitella jonkun ihan oikean teinin puhuvan juuri tämmöisillä sanoilla ja ehkä jopa tällaisia asioita (vaikka tuskin juuri minulle kertoisikaan juuri näitä juttuja). Itse jos yrittäisi teinikeskusteluja kirjoittaa, niin ei menisi täydestä kehenkään, vaikka olisin itse ihan että nyt tuli eri kiva ja aito tästä!

Jos haluat kirjalahjoa vähän tai ei lainkaan lukevaa teiniä, niin tästä sarjasta hän todennäköisesti lukee muutakin kuin kansitekstit!

Hirviöasiakaspalvelu

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016, 33s.

Hirviöasiakaspalvelusta olen kuullut paljon hyvää ja ilahduin kovasti, kun sain sen nyt kirjamessureissulla hankituksi. Lukeminen toki ilahdutti vielä enemmän, sillä nämä sadan sanan raapaleet ovat  loistavia.

Jos on työskennellyt minkäänlaisessa asiakaspalvelussa, sitä tietää että asiakastilanteet voivat olla hyvinkin yllättäviä. Hirviöasiakaspalvelussa ongelmat ovat luonnollisesti vielä monipuolisempia. Nupposen raapaleet ovat enimmäkseen litteroituja puhelimessa tai chatissa käytyjä vuoropuheluita hirviöasiakaspalvelun työntekijän ja asiakkaan välillä. Raudanlujalla ammattitaidolla hirviöasiakaspalvelussa osataan neuvoa kuinka toimia esimerkiksi medusan kivetettyä Salli-tädin, kuka omistaa feenikslinnun ja millainen demonivakuutus sopisi juuri sinun tarpeisiisi.

Lukija pääsee seuraamaan myös paria  hirviöasiakaspalvelun työntekijöiden tauolla käymää keskustelua, jotka muistuttavat kyllä paljon mitä tahansa kahvihuonekeskustelua, mutta ovat nekin vähän erikoisempia.

Tykästyin Hirviöasiakaspalveluun kovasti. Jutut ovat lyhyitä, mutta silti ihan ehjiä ja toimivia. Tiiviissä vuoropuheluissa vitsi pysyy tuoreena ja terävänä, mikä on tietysti lukijan etu. Erityismaininta vielä J.S. Meresmaan suunnittelemalle kannelle, jossa komeilee ylväs kotka (tai joku tarunhohtoisempi siivekäs) näpsäkkä mikrofoni-kuuloke-yhdistelmä päässään.

Riivatut

Päivi Alasalmi: Riivatut
Gummerus 2018, 267s.

Marraskuussa 1891 Ylöjärven Sunilan kylässä, Lauhan torpassa alkaa tapahtua kummia. Ensin ulko-ovi paiskautuu auki ja kiinni omia aikojaan, kohta jo tavarat liikkuvat itsekseen kuin niillä olisi oma tahto. Torpparipariskunta Manu ja Lahja, sekä heidän keuhkotautia sairastava Hertta-piikansa ovat tietenkin kauhuissaan. Kyläläisiä kokoontuu torppaan outouksia seuraamaan (ja juopottelemaan), eikä tapahtumille löydetä helppoja selityksiä. Läheisen kartanon ottopoika, Tampereella lehtimiehenä työskentelevä Hugo Untamo, lähetetään tekemään juttua torpan tapahtumista ja kerrottavaa kyllä riittää.

Päivi Alasalmen Riivatut vei mukanaan heti ensi sivuilta lähtien. Kerronta on uskottavalla tavalla vanhahtavaa olematta tippaakaan kankeaa tai raskasta. Kuten olen monesti ennenkin kertonut, olen ihan hirveä jänishousu ja pelästyn todella helposti, joten kukaan ei varmasti ylläty siitä, että pelkäsin Riivattuja lukiessa aika tavalla. Vielä enemmän hirvitti siinä vaiheessa, kun minulle selvisi kirjan saaneen inspiraationsa Ylöjärvellä 1885 oikeasti sattuneesta selittämättömäksi jääneestä tapahtumasarjasta.

Luonnollisesti mahdollisen räyhähengen tekoset ovat keskeisessä roolissa, mutta mielenkiintoiseksi osoittautuvat myös kyläläisten suhteet toisiinsa sekä lukuisat juorut. Selityksiä tapahtumille etsitään aktiivisesti ja käsitelläänpä asiaa myös käräjillä.

Tunnelma on läpi kirjan ihanan epämiellyttävä ja loppukohtaus kruunaa mainion kokonaisuuden.

Subdimensionaalinen portti

Wolf Kankare: Subdimensionaalinen portti
Suuri Kurpitsa 2018, 215s.

Olen kovasti kaipaillut uusia sarjakuvatuttavuuksia ja kiinnostuin tästä Wolf Kankareen uudesta albumista heti sen nähtyäni. Subdimensionaalinen portti on kyllä nimetty sillä tavalla, etten osannut nimestä päätellä yhtään mitään, mutta piirrostyyliä kurkattuani päätin, että tämän luen.

Ja niin luin.

Eelis on - tai ainakin tuntee olevansa - aina sivullinen. Kun muilta udellaan ihastusten nimiä, Eelikseltä ei kysytä. Eelis itse tietää tykkäävänsä pojista, mutta hän ei ole aivan varma, tietävätkö muutkin. Sosiaalisissa tilanteissa hieman syrjään vetäytyvä ja varovainen Eelis elää vahvasti mielikuvituksessaan, mutta yrittää kyllä lähestyä muita myös oikeasti. Kaverisuhteiden luominen, muista suhteista puhumattakaan, on kuitenkin haastavaa.

Eelikselle esitellään subdimensionaalinen portti, josta kulkemalla jokin asia muuttuu. Vai muuttuuko?

Kankareen piirrostyyli ja sarjakuva-albumin nelivärikuvitus toimivat loistavasti. Kynä on selvästi viihtynyt työssään, sillä lopputulos on todella sulavaa katseltavaa. En voi väittää ymmärtäneeni subdimensionaalisen portin roolia, mutta ei haittaa, sillä kokonaisuus on joka tapauksessa todella toimiva. Upeaa työtä!

Unten puutarha

Päivi Alasalmi: Unten puutarha ja muita satuja
Tammi 2018, 245s.
Kuvitus: Laura Haapamäki

Olen lukenut vuosia sitten lapsille iltasatuna Päivi Alasalmen kolme satukirjaa Turhamainen aasi, Kultainen Kissanpentu ja Prinsessä Rämäpää. Kaikista on jäänyt hyvät muistot, sillä Alasalmi on noissa saduissa yhdistellyt hauskasti satujen perinteisiä elementtejä ja ihan uusia oivalluksia.

Unten puutarha ja muita satuja on hieman erilainen satukokoelma. Toisin kuin aiemmissa Alasalmen satukirjoissa, tässä sadut lomittuvat toisiinsa ja onpa nimitarinalla pituuttakin melkein pienoisromaanin verran. Tämä on myös aikaisempia perinteisempi kokonaisuus.

Jossakin kaukana idässä, vuoristoseudulla, on pieni syrjäinen kylä, jossa asuvat muun muassa Mena ja Nuna. Kaksoset käyvät pienen pientä kyläkoulua ja tutkiskelevat mielellään lähialueita. Erään metsäretken aikana tapahtuu jotakin sellaista, ettei Nuna enää voi kävellä. Lääkäri suosittelee Nunan kuljettamista kaupunkiin, jonka erikoisessa sairaalassa hoidetaan vain yhtä potilasta kerrallaan. Mena haluaa jäädä sisarensa seurassa ja hyvin nopeasti sairaalaa ympäröivästä Unten puutarhasta alkaa paljastua erikoisia asioita.

Jälleen kerran nautimme Alasalmen saduista. Menan ja Nunan kotikylä on sympaattinen ja tietysti kuin luotu satumaisten juttujen tapahtumapaikaksi. Unten puutarha on toki vielä taianomaisempi kaikessa salaperäisyydessään. Suosikkihahmoksemme muodostui Unten puutarhassa maleksiva valkoinen kissa, joka on toisaalta mainio apuri ja toisaalta taas ihan liikaa vatsansa vietävissä. Etenkin kirjan pitkää nimitarinaa lukiessa iltasatutuokio tuntui aina loppuvan liian aikaisin, kun aina vähintään yksi lapsi olisi halunnut kuunnella vielä lisää.

Kuvitus sopii tarinaan todella hyvin, mutta enemmänkin niitä olisi saanut olla.

Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina
(Storia della bambina perduta, 2014)
WSOY 2018, 512s.
Suom. Helinä Kangas

Joskus kirjan lukeminen on samaan aikaan ihanaa ja kamalaa.
Oli aivan ihanaa päästä lukemaan Ferranten tuoreinta suomennettua teosta, Kadonneen lapsen tarinaa, sillä kaipasin hirveästi takaisin Elenan seuraan. (Lilaa ei oikeastaan ollut kauheasti ikävä.)
Mutta kamalaakin tämän lukeminen oli siitä hetkestä lähtien, kun tajusin lukevani Napoli-sarjan päätösosaa. Eihän tämä nyt vielä saa loppua!

Elena Grecon elämä on murrosvaiheessa. Vaikka niin ei pitänyt koskaan käydä, Elena tyttärineen muuttaa asumaan Napoliin, Elenan lapsuuden kotikortteliin. Kaikkialla myrskyää, niin yksityiselämässä kuin työn saralla, yhteiskunnallisista muutoksista puhumattakaan.

Kyllä voi tarina olla hieno! Tässäkin osassa jo Elenan elämässä ehtii tapahtua hurjan paljon. Tunneskaala on laaja ja lukija saa takuulla tuntea niitä itsekin tarinan viedessä mukanaan. Vaikka en Lilaan ole missään vaiheessa kauheasti kiintynyt ja olen Elenan ja Lilan ystävyyden laatuakin ihmetellyt, Kadonneen lapsen tarinassa lämpenin Lilalle aivan uudella tavalla. Lila on sittenkin ihan oikea ystävä, ajoittain todella hyvä ystävä.

Koko Napoli-sarja on ollut silkkaa lukunautintoa, jonka koukuttavuutta en edelleenkään ihan ymmärrä. Napoli-sarjasta on tekeillä TV-sarja ja jossain vaiheessa elokuvakin, jotka haluan ehdottomasti nähdä!

Siskossyndrooma

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Siskossyndrooma
Tammi 2018,

Jos olet kasvanut tiiviisti siskon tai veljen seurassa, Sinikka ja Tiina Nopolan Siskossyndrooma on todennäköisesti mainio kirjavalinta. Oman lapsuuden ei tarvitse sijoittua 60-luvulle, sillä sisaruuden anatomia (tai rakenne tai mikä ikinä) on selvästi ajaton: joskus tullaan loistavasti juttuun, joskus luetaan salaa päiväkirjoja tai ollaan muuten vain sukset ristissä. Ja ne lapsuudessa muodostuneet roolit säilyvät aikuisuuteen asti. Ainakin silloin, jos vietetään vähänkään enemmän aikaa yhdessä. (Lapsuudenkodilla esimerkiksi on sellainen välittömästi taannuttava vaikutus!)

Teksti on vuoroin Sinikka Nopolan kirjoittamia esseitä, vuoroin Sinikan ja Tiinan vuoropuheluita eri aiheista. (Kuten Kangasalan serkuista, mökkielämästä, lapsina tehdyistä mainostöistä sekä tietenkin kirjoista.) Kuvituksena on muun muassa vanhoja valokuvia ja pari niistä tehtyä uutta versiota sekä vanhoja piirustuksia.

Luin tätä koko ajan leveä hymy naamalla, sillä kirjasta huokuu lapsuuden tunnelmia. Oma lapsuuteni sijoittuu eri vuosikymmenelle kuin Nopoloiden ja ihan erilaiseen miljööseen, mutta silti tämä sisaruusjuttu kuulosti niin ihanan tutulta, että hykerrytti.

Ihanan positiivinen ja aito siskoskertomus, jota oli tosi mukava lukea. :)

Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala 2018, 269s.

Suhteeni formuloihin on sellainen, että koen lajin kuuluvan tiettyyn vaiheeseen menneisyydessäni. Seurasin formula 1 -kisoja Mikä Häkkisen huippuvuosina silloisen poikaystäväni innoittamana. Seurustelusuhteen päätyttyä loppui suhteeni myös formuloihin, tai jos ei ihan heti loppunut, niin nopeasti hiipui olemattomaksi kuitenkin. Nykyisin en kisoja seuraa ja kyseenalaistan ylipäätään koko lajin järkevyyden jo ekologisista syistä, mutta jokin sai kuitenkin liittymään kirjaston pitkään varausjonoon, kun tästä Kari Hotakaisen kirjoittamasta Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjasta kuulin.

Hotakainen kirjoittaa niin taitavasti ja ilmeikkäästi, että ihmettelen itseäni, kun en ole tullut lukeneeksi Hotakaiselta kuin sen yhden kirjan ja ruusun päivän kirjan. Väittäisinkin, että kirjan paras anti on nimenomaan kirjailijan taito käyttää suomen taipuisaa kieltä erityisen joustavasti.

Ajat ovat selvästi muuttuneet Räikkösen lapsuusvuosista jo sillä tavalla, että jos silloin saattoi pienituloinenkin saada pankista lainaa motokross-harrastusta varten kerran jos toisenkin, nykyään on vaikea saada pankkia myöntymään edes käyttövesiputkiremonttilainaan. Itse Räikkösestä en voi väittää oppineeni juuri mitään. Ilmeisesti hän on siviilielämässä monisanaisempi kuin julkisuudessa, mutta jotain sen suuntaista olin kuullut jo ennenkin.

Hieman myönnän hämmentyneeni siitä, kuinka kirjassa sivuutetaan Räikkösen aiemmat vakavat naissuhteet. Räikkösen nuoruudenrakkaudesta ei mainita halaistua sanaa ja pitkähkö avioliitto Jenni Dahlmanin kanssa mahtuu muutamaan typistettyyn lauseeseen. Toisaalta nykyistä vaimoa ja perhe-elämää ylistetään sitten kaikkien menneiden suhteiden edestä imelyyteen asti.

Mitä opin Kimi Räikkösestä?
En tainnut oppia juuri mitään. Ainakaan mitään sellaista, mitä ei olisi iltapäivälehtien lööpeissä tullut vastaan.

Entä formuloista?
En tainnut oppia niistäkään mitään uutta. Mutta kirjalle rutkasti plussia siitä, että kisoihin liittyvä tilastotieto oli taulukonomaisesti kirjan lomassa, eikä varsinaisessa tekstissä uuvuttamassa nippelitiedosta kiinnostumatonta lukijaa.

Taikuri ja taskuvaras

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
WSOY 2018, 13h 48min.
Lukija Maija Lang

1800-luvun lopun Helsingissä ränsistyneessä halkoliiterissä asuvan Minan ja nuoren taikurin tiet kohtaavat. Minasta tulee taikurin kasvatti-isän avustaja ja myöhemmin taikurin avustaja. Taikuri-Tom toteuttaa huikeita illuusioita ja osaa rakentaa koneita, jotka näyttävät aivan eläviltä. Elo voisi olla pelkkää magiaa ja ihmekoneita, ellei kuvioon ilmestyisi ihmistä, joka saa Minan niskakarvat nousemaan pystyyn. Menneisyyden arvoitukset ratkeavat, mutta miten ne vaikuttavat tulevaan?

Taikuri ja taskuvaras on todella upea kirja. Siinä yhdistyy lukijaa hemmottelevalla tavalla taikuutta, tunteita, arvoituksia ja jännitystä, totta ja keksittyä. Sisältö on huomattavasti vauhdikkaampi, kuin hempeästä kansikuvasta voisi päätellä. Viihdyin tätä kuunnellessa oikein hyvin, vaikka lukijalla olikin totuttelua vaativa tapa puhua muutaman sanan pätkissä.

Taikuri ja taskuvaras aloittaa trilogian, jonka toinen osa ilmestyy jo ensi keväänä. Mainiota!