Paikka kaikelle

Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Atena 2017, 265s.

Tämän kirjan nimi lupaa paljon: Paikka kaikelle. Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan. Totta kai odotin, että näiden kansien välistä löydän paitsi sen kaikelle paikka ja kaikki paikalleen -neuvon lisäksi järjettömän määrän life hack -tyyppisiä nerokkaita niksejä. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että varsinaisten käytännönohjeiden sijaan Aalto keskittyy kirjassaan enemmän alaotsikon ensimmäiseen osaan eli siihen, mistä kodin pursuava tavaramäärä tulee.

Tavallaan voisin siis olla kovastikin pettynyt lukemaani, mutta kulttuurihistorioitsijana ja ammattijärjestäjänä Aallolla on tarjota todella mielenkiintoista tietoa esimerkiksi kulutuskäyttäytymisestä ja kotitöiden historiasta. Kirja on jaoteltu kodin eri tilojen mukaan nimettyihin lukuihin, joissa pohditaan muun muassa (koti)työnjakoa, lasten lelujen määrää, mainontaa, kierrättämistä ja kulutustottumuksia.

Erityisen kiinnostuneena luin kirjan alkupuoliskoa, missä puhutaan kotitöistä. Vaikka kodinkoneet ovat keventäneet ja sinänsä helpottaneet monia kodin askareita, [k]otitöihin käytettävä aika ei ole viime vuosikymmeninä vähentynyt Suomessakaan. 1970-luvun lopulla erilaisiin kotitöihin (kotitaloustyö, huoltotyöt, lastenhoito, asiointi) käytettiin kodeissa vajaat kolme tuntia päivässä. Luku on nykyään lähes minuutilleen sama. Melkein minuutilleen! Pyykkäämisen helpottuminen ei ole erityisesti vähentänyt siihen kuluvaa aikaa, sillä nykyisin pyykkiä pestään lähes päivittäin.

Kotitöiden leimaantuminen naisten hommiksi näkyy jo siinä, kuinka [m]iehet osallistuvat kotitöihin, naiset tekevät niitä.

Jos olisi olemassa sotkuyliherkkyys, saisin diagnoosin varmaankin helposti. En osaa rentoutua, jos tiedän että keittiön pöydän alla on rikkalapiollinen leivänmuruja ja hama-helmiä. Haluaisin olla sellainen rentoilija, joka osaisi sivuuttaa sotkut ja keskittyä olennaisempiin asioihin, mutta en ole. Olikin aika helpottavaa lukea, että [e]räässä tutkimuksessa neurologit mittasivat aivojen näkemiseen ja havainnointiin liittyvien osien toimintaa näyttämällä tietokoneella tuotettuja kuvia. Jos näkökentässä oli sotkua (clutter), sen todettiin heikentävän keskittymiskykyä ja kykyä käsitellä tietoa. Että  ehkä sotkun sietämättömyys on jossain määrin ihan normaalia.

Aalto ei tosiaan tarjoa mitään tiukkoja ja joustamattomia kodinjärjestysohjeita, vaan koettaa ennemminkin saada lukijan ymmärtämään, mistä ja miksi kodin mahdollinen tavarapaljous on kertynyt ja miten voisi omia tapojaan muuttaa, ettei sama meno jatku.