torstai 30. heinäkuuta 2015

Ehtoolehdon tuho

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
Teos 2015, 289s.

Ehtoolehdon tuhoa säästelin hellepäivän lukemiseksi, mutta koska helteitä ei ole vieläkään luvassa (ja koska tähän kirjaston kirjaan on vielä jono varauksia) päätin seikkailla hetken Siirin ja Irman seurassa.

Ehtoolehto-trilogian viimeinen osa on mainio. Lindgrenillä on sana hallussa ja kerronta viuhtoo ihanan omintakeisella tyylillään niin, ettei kirjaa tahdo malttaa laskea käsistään. Lähestyvään kuolemaansa lähes hilpeästi suhtautuvat vanhukset ovat sellaisia persoonallisuuksia, ettei heidän seurassaan pääse pitkästymään.

Ehtoolehdon putkiremontti on saatu päätökseen, mutta palvelutalossa on tehty ihan muutama muukin muutos. Henkilökunta on korvattu uutuuttaan säkenöivällä teknologialla, älykkäällä automatiikalla, joka muistuttaa niin lääkkeistä kuin jääkaapissa vanhentuvasta ruoastakin. Ehtoolehdosta on tehty uudenlaisen vanhustenhoidon pilottihanke. Robotit siivoavat ja avustavat päivittäisissä askareissa muutenkin ja onpa Ehtoolehtoon saatu myös virtuaalinen kuntosalikin. Älyseinillä voi pelata bingoa tai tennistä, olla yhteydessä sukulaisiin (jos osaa) ja seurata monenlaista tilastotietoa itsestään. Ruokalan keittiö henkilöstöineen on korvattu ruoka-automaatilla, joka tulostaa epämääräisestä ravintomössöstä erivärisiä ja -muotoisia kokkareita suoraan lautaselle. Uskonto on läsnä, halusi asukas sitä tai ei, sillä puhuvat älyseinät jakelevat Raamatun jakeita joka tilanteeseen. Hengenravintoa tarjoaa myös Herätys tänään -liikkeen vapaaehtoistyöntekijät, jotka mielellään ja aggressiivisesti ottavat vastaan rahalahjoituksia.

Ensimmäisillä sivuilla suhtauduin Lindgrenin luomaan visioon täysautomatisoidusta palvelutalosta nihkeästi: miksi ihmeessä piti tehdä tällainen superloikka hamaan tulevaisuuteen? Mutta myönnettävähän se on, että ei tässä paljoa liioitella. Vanhukset joutuvat jo nykyisellään pärjäämään liian paljon omillaan, kun henkilöstöä on asiakasmäärään nähden aivan liian vähän. Palvelumaksuja osataan kyllä korottaa, mutta inhimillisyys on ollut kaukana jo vuosia. Ehtoolehdon entinen projektipäällikkö Jerry Siilinpää puhuu juuri sellaista nykyajan konsulttikieltä, jossa keskitytään mukanäppäriin sanoihin ja kömpelöihin sanontoihin, eikä sisällöstä ota selkoa puhuja itsekään.

Juonikuvio Ehtoolehdon tuhossa on hauskasti sekava ja sinne tänne poukkoileva, aivan kuten aiemmissakin osissa. Irma ja Siiri ovat hahmoina hykerryttäviä. Molemmilla on omat tapansa, joista ei enää 97-vuotiaana tarvitse poiketa, vaikka joku muu käyttäytyminen ehkä olisikin soveliaampaa.

Ehtoolehto-trilogia on hauska ja viihdyttävä. Silti jokainen näistä kirjoista herättelee ajattelemaan vanhustenhoitoa vakavastikin. Nykytilanne on kehno, eikä tulevaisuus näytä sen valoisammalta. Kaikessa ei pitäisi tavoitella mahdollisimman suuria voittoja ja äärimmäistä tehokkuutta.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto
(Captain Underpants and the Revolting Revenge of the Radioactive Robo-Boxers, 2013)
Tammi 2015, 221s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kapteeni Kalsari on etenkin vanhimman poikamme (pian 9v.) suosikki. Poika ehti jopa lukea tämän uusimman kirjan melkein kokonaan, ennen nukkumaanmenoaikaa.

Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto on suoraa jatkoa edelliselle osalle, Hippi Helihousun hirvittävälle paluulle ja tarina jatkuukin tasan siitä mihin edellisessä osassa jäätiin. Vauhtia riittää siis ensimmäisiltä sivuilta asti, eikä meno hyydy missään vaiheessa.

Tässä kirjassa leikitellään aikamatkailun tuomilla haasteilla ja siirrytäänkin monet kerrat ajasta ja paikasta toiseen. Samalla kun Erno, Huuko ja Kapteeni Kalsari yrittävät kukistaa roboboksereillaan riehuvan Hippi Helihousun, sivistyy lukija muun muassa sen verran että tietää kuinka maailmankaikkeus oikeasti sai alkunsa ja kuka olikaan jääkauden ja täten dinosaurusten tuhon takana.

Lapsia näissä kirjoissa kiehtoo ennen kaikkea huumori, joka on paikoin ihan päätöntä. Iso osa Kapteeni Kalsari -kirjojen hohdosta johtuu varmasti myös runsaasta kuvituksesta, sarjakuvaosioista sekä liik-kuva-kuva -sivuista, joita nopeasti edestakaisin liikuttamalla voi nähdä, kuinka joku rökittää jotakuta toista. Luonnollisesti lapsista on hauskaa, kun lukeminen on vaihtelevaa ja välillä saa aktiivisesti tehdäkin jotain muuta kuin vain lukea tai kuunnella. Ääneen luettaessa sarjakuvat ja muut poikkeavat kerrontatavat ovat kuitenkin vähän haastavia, etenkin jos jokainen kuuntelija ei mahdu viereen katsomaan kuvia vaan väsyneen äidin täytyy ihan itse, omin sanoin kertoa mitä tapahtuu.

Mainio kirja, varsinkin lasten mielestä. Minulle olisi riittänyt vähän vähempikin koheltaminen. Jatkoa Kapteeni Kalsarin, Ernon ja Huukon seikkailuille on luvassa, mutta aikataulu lienee vielä auki.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Eläinten sukupuu


Katie Scott & Jenny Broom: Eläinten sukupuu
(Animalium (Welcome to the Museum), 2014)
Nemo 2015, 103s.
Suom. Jukka Koskelainen

Lasten tietokirjoista löytyy paljon sellaisia teoksia, jotka kiehtovat aikuistakin lukijaa. Meidän perheessä tämä Eläinten sukupuu on luokiteltu osastolle "äitin tärkeä kirja!" ja lapsiparat ovat saaneet lukea sitä vain valvotuissa olosuhteissa.

Kookas ja upeasti kuvitettu Eläinten sukupuu on visuaalisesti todella kaunis kirja. Kuvat muistuttavat tyyliltään ja väritykseltään vanhoja koulujen opetustauluja ja tämän kirjan kuvia voisi hyvinkin kuvitella ripustavansa seinälle. Kirjan rakenne on hauskasti toteutettu museokierros: esiteltävät eläimet on jaoteltu kuuteen saliin (selkärangattomat, kalat, sammakkoeläimet, matelijat, linnut ja nisäkkäät) aivan kuin oikeassa museossa. Tähän museoteemaan tuo vanhahtavan tyylinen kuvitus sopiikin täydellisesti.

Museokierros alkaa tietenkin sisäänkäynnistä, jossa voi pysähtyä ihailemaan loistavasti havainnollistavaa elämänpuuta, jonka avulla hahmottaa jo nopealla vilkaisulla kaikkien eläinten sukulaisuuden. Museon parhaita puolia on se, että siellä voi ihastella samaan aikaan jo kadonneita ja edelleen eläviä eläinlajeja.

Eläinten sukupuu on hurjan hieno teos, mutta siihen on jäänyt harmittavan paljon kirjoitus-, oikoluku- ja/tai käännösvirheitä. Tekstejä ei edes ole kovin paljoa, joten virhemäärä on silmiinpistävän korkea. Lisäksi olisin toivonut nisäkäsosaston esitelleen myös ihmisen, mutta jostain syystä ihminen oli jätetty kokonaan pois.

Olen tosiaan vaalinut tätä kirjaa lasten rajuilta otteilta, mutta kyllähän tämä on pakko luovuttaa lasten vapaasti luettavaksi. Kirjan selkeä rakenne ja tiiviit tekstiosuudet ovatkin uskoakseni juuri sellaisia seikkoja, jotka houkuttelevat lasta lukemaan itsekin.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Hiiriä ja ihmisiä (äänikirja)

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
(Of Mice and Men, 1937)
Tammen äänikirja 2007, 4h 16min.
Suom. Jouko Linturi
Lukija: Esko Salminen

En muista tarkalleen monestiko olen lukenut Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, mutta useammin kuin kolmesti kuitenkin. Myös elokuvan olen nähnyt monta kertaa. Lukukertojen määristä voi jo päätellä sen, että rakastan tätä kirjaa ja siksi olinkin todella innoissani, kun löysin sen äänikirjana kirjastosta.

Lennie ja George ovat maatyömiehiä, jotka ovat jo pitkään kierrelleet töissä maatilalta toiselle. He haaveilevat ostavansa oman pienen tilan, jolla voisivat kasvattaa kaneja ja viljellä maata omiin tarpeisiin. George yrittää pitää huolta Lenniestä, isokokoisesta ja väkivahvasta mutta yksinkertaisesta ystävästään. Lennie rakastaa kaikkea pehmoista, kuten vaikkapa hiiriä ja kaneja, mutta ei osaa hallita voimiaan, mistä aiheutuukin jatkuvasti ongelmia.

Aloitin tämän kirjan kuuntelemisen suurella innolla. Ajattelin, että kuuntelen sen muutamassa päivässä, mutta toisin kävi. Esko Salminen ei toimi niinkään lukijana vaan ääninäyttelijänä. Aivan kuten Helmeä kuunnellessa, tämänkin kanssa kiusaannuin liiallisen eläytymisen takia. Jokaisella hahmolla on oma puhetapansa, mikä toki helpottaa henkilöiden tunnistamista, mutta vaikuttaa myös vahvasti siihen millaisena kuulija heidät kokee. Esimerkiksi tallipojan inisevä ääni ärsytti minua ihan valtavasti.

Minulle Hiiriä ja ihmisiä on entuudestaan niin tuttu, että minulle on muotoutunut jo valmiiksi vahvat mielikuvat kustakin henkilöstä: näen ja kuulen heidät tietynlaisina. Siksi oli kauheaa kuunnella, miten henkilöt puhuivat aivan väärin. Kaikkein eniten kuuntelukokemukseen vaikutti Lennie, jonka kuvittelen puhuvan samoin kuin muutkin, paitsi vähän hitaammin. Salmisen tulkinta taas kuulosti siltä, kuin Lennien tilalla olisikin ollut Arkajalkojen 'Sloth' Fratelli

Kuuntelukokemus oli siis varsin nihkeä, vaikka tarinasta edelleen pidänkin.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Läpi yön

Terhi Rannela: Läpi yön
Otava 2015, 284s.

Terhi Rannelan Läpi yön odotti kärsivällisesti lukuvuoroaan kirjastopinossa. Kun viimein avasin sen, en meinannut malttaa mennä nukkumaan ollenkaan. Päiväkirjamuotoinen tarina itsemurhayrityksestä toipuvasta tytöstä voi kuulostaa raskaalta ja ahdistavalta (ja toki hetkittäin sitä onkin), mutta vahvimpana Marian päiväkirjamerkinnöissä elää nuoruus ja haave kirjailijuudesta.

Läpi yön alkaa vuoden 1996 maaliskuusta. Maria Järvi, 16-vuotias peruskoululainen, on vielä sairaalassa hoidettavana itsemurhayrityksensä jälkeen. Päiväkirja saa kuulla kaiken ja toimia luotettavana terapeuttina, mutta itsemurhayritystä enemmän sivuille purkautuu tavallisia teinitytön ajatuksia ja huolia: ihastumiset, bileet, kaverit, koulu, tyhmät vanhemmat, ärsyttävä pikkusisko, haaveita aikuisuudesta, urasta kirjailijana.

Minä olen vuoden vanhempi kuin kirjan Maria ja kasvanut pienellä paikkakunnalla kuten hänkin. Vaikka kotioloni (ja koulumenestykseni, kröhöm) olivat aivan toisenlaiset kuin Marian, luin kirjaa typerä virne naamallani ja tein lähes aikamatkan 90-luvun lopulle. Marian päiväkirjan sivuilla törmäsin samoihin bändeihin ja elokuviin, joita kuuntelin ja katsoin itsekin. Pääsin Marian mukana diskoon ja muistin jälleen sen kihelmöivän jännityksen, kun tanssin hitaita sen yhden tietyn pojan kanssa ja sen,  kuinka huulet olivat suudelmista kipeät. Kirja saakin roiman annoksen nostalgiabonuksia.

Läpi yön on erittäin aidon tuntuista luettavaa. Olen aina ihaillut Marian kaltaisia ihmisiä, joilla on selkeä unelma-ammatti ja jotka tekevät määrätietoisesti töitä saavuttaakseen tavoitteensa. Pidän päiväkirjaromaaneista ja tässä kirjassa ihastutti erityisesti se, kuinka teksti kiertyi loppua kohti jännästi itseensä. Ainoa hämärästi pettymyksenkaltainen oli Marian epikriisi, josta kuvittelin paljastuvan jotakin sellaista, mitä aiemmista merkinnöistä ei olisi käynyt ilmi.


lauantai 25. heinäkuuta 2015

Johnny Hiro [Half Asian, All Hero]

Fred Chao: Johnny Hiro [Half Asian, All Hero]
Tor Books 2012, 187s.

Tässäpä taas summassa luettavaksi napattu sarjakuva. Johnny Hiron kansikuva näytti kivalta ja dinosaurusliskohirviöstä arvelin tämän olevan ehkä Godzillan tyyppinen, jännittävä ja toimintapainotteinen tarina.

Johnny Hiro [Half Asian, All Hero] onkin kokoelma lyhyehköjä tarinoita Hiron ja hänen vähän yksinkertaisen tyttöystävänsä Mayumin elämästä. Hiro työskentelee ravintolassa jonkinlaisena yleisapulaisena ja hänen elämänsä näyttää olevan täynnä kummallisia kommelluksia ja päättömiä takaa-ajoja.


Hiron elämä ei siis tosiaankaan ole tasapaksua tai ennakoitavissa, vaan mitä tahansa voi tapahtua.

Johnny Hiro oli ennakko-odotuksista poiketen hyvin koominen. Juuri huumorinsa vuoksi sarjakuvasta tulikin sellainen olo, että nämä jutut toimisivat varmaankin vielä paremmin animaationa, missä vauhtikin pääsisi enemmän oikeuksiinsa.

Ihan veikeä sarjakuva-albumi, vaikka odotinkin yhtenäisempää sisältöä.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Naisten työt: Pitkiä päiviä, arkisia askareita


Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt: Pitkiä päiviä, arkisia askareita
Karisto 2015 (4. painos), 211s.

Tuntuuko teistä koskaan siltä, että kotityöt eivät lopu millään? Että koko ajan pitää olla tekemässä ruokaa, siivoamassa, pesemässä pyykkiä ja kantamassa vettä kaivolta sisälle? Niin minustakin.

Viime vuosina on tehty tutkimuksiakin siitä, kuinka monta tuntia viikossa naiset keskimäärin käyttävät kotitöihin. Esimerkiksi tämän BBC:n tekemän tutkimuksen mukaan nykynaiset käyttävät kotitöihin noin 11,5 tuntia viikossa. Minä olen monesti jupisemassa ainaisista kotihommista, mutta luettuani Sirkka-Liisa Rannan teoksen Naisten työt en voi kuin nöyränä nostaa hattua esiäideille, joille tuo 11,5 tuntia ei todennäköisesti riittänyt edes yhden päivän pakollisten hommien tekemiseen.

Ranta keskittyy kuvaamaan suomalaisen naisen elämää 1860-luvulta 1960-luvulle asti. Kirjassa kerrotaan pääasiassa maaseudun oloista, ikään kuin niistä arkisimmista elämistä. Helppotajuinen teksti on miellyttävää luettavaa, vaikka sisältö onkin jopa karua. Naisen asema ei Suomessakaan ole ollut kummoinen ja kehitys on todellakin ottanut oman aikansa. Tyttöjen pääseminen koulunpenkille ei ollut itsestäänselvyys ja jatko-opintoihin pääseminen vaati omat taistelunsa. Naisten töitä on yleisesti pidetty vähempiarvoisina kuin miesten töitä, vaikka ilman naisten panosta ei elämisestä olisi tullut juuri mitään. Naiset hoitivat ruoanlaiton ja siivouksen lisäksi muun muassa navetan, vaatettamisen ja lämmittämisen - samalla kun olivat avuksi ns. miesten töissä muun muassa peltohommissa.

Täältä 2010-luvulta katsoen kotityöt nykyisellään ovat lähes lasten leikkiä. Kuinka monta vaatekertaa tai sukkaparia olisi omilla lapsilla, jos minun pitäisi tehdä vaatteet lampaiden ja pellavan kasvattamisesta lähtien? Toki töitä on ennen tehty yhdessä talon muun naisväen ja usein lähitalojen naisten kanssa kökällä, mutta silti. Työmäärä on ollut uskomaton. Tuntuu naurettavalta jupista täydestä pyykkikorista, kun pyykkääminen nykyisellään vaatii aktiivista tekemistä ehkä puoli tuntia päivässä.

Naisten työt on erittäin pätevä ja silmiä avaava teos naisten arjesta ei edes hirveän kauan aikaa sitten. Kirjassa on runsaasti kuvia, joissa entinen elämä herää eloon.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Tuuti ja pahankurinen B

Marita Lindquist: Tuuti ja pahankurinen B
(Kottens Bakvända B, 1972)
WSOY 1975, 176s.
Kuvitus: Ilon Wikland
Suom. Tuula Ikonen

Edellinen iltasatukirja luettiin loppuun mummulassa ja koska en ollut varannut mukaan reissuun toista kirjaa, nappasin mummulan hyllystä Tuuti ja pahankurinen B -kirjan. Olen lukenut Marita Lindquistin kirjoja pienenä ja muistan pitäneeni näitä sympaattisina.

Tuuti on tokaluokkalainen, joka asuu kahdestaan isänsä kanssa. Äiti on lähtenyt Hollantiin ja mummukin muuttanut takaisin omaan asuntoonsa. Isä on töissä televisiossa ja Tuuti on usein mukana ohjelmia tekemässä ja esiintymässäkin niissä. Koulussa Tuutilla on ystäviä ja enimmäkseen kivaa, mutta lukeminen tuottaa suuria hankaluuksia. Tuutilla menevät sekaisin b ja d, m ja n. Asialle täytyy tehdä jotakin, mutta Tuutia vähän pelottaa mahdollinen koulun vaihtaminen ja muut sellaiset asiat.

Minusta Tuuti oli edelleen herttainen hahmo ja tarinakin kiva. Poikia ei oikein jaksanut kiinnostaa lukemisvaikeuksista kärsivän tytön huolet ja televisiotyön pikkutarkat kuvaukset puuduttivat vähän minuakin. Etukäteen suunnittelin lukevani pojille enemmänkin Tuuti-kirjoja, mutta kyllä ne taitavat jäädä ihan omaksi projektikseni ja iltasaduksi valitaan jatkossa jotain vähän paremmin kuulijoita kiinnostavaa.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Pino sarjakuvia


Vähän yllättäen jäin tässä eräänä lauantaina ihan yksikseni kotiin. Onnekseni olin edellisenä päivänä tehnyt pakollisia kotihommia sen verran paljon, että saatoin ilman mitään tunnontuskia tai sotkuisen talon tuomia häiriötekijöitä uppoutua kirjoihin.

Päivästä muodostui sellainen 11-tuntinen lukumaraton, jonka aikana luin loppuun Sarah Watersin Parempaa väkeä ja viisi sarjakuva-albumia. Näistä sarjakuvista kirjoittelin itselleni lyhyet muistiinpanot heti lukemisen jälkeen, mikä olikin fiksu veto, sillä niiden ansiosta ei tarvinnut yrittää pitää mielessä monia tarinoita, vaan pystyin heittäytymään aina uuteen seikkailuun. 

Pitemmittä puheitta, tässä viisi lyhytarviota viidestä keskenään kovin erilaisesta sarjakuvasta.


Jeffrey Brown: Fumlig
(Clumsy, 2002)
Galago 2009, 230s.
Käännös: Johannes Klenell

Tätä suositteli Goodreads. Kirjastosta löytyi ruotsinkielinen painos ja luulen, että osa pettymyksestä johtui kielestä. Mutta silti. Piirrostyyli on naiivi ja jotenkin kulmikas. Tekstaus on sotkuista ja työläästi luettavaa.

Fumligin pitäisi kertoa kaukosuhteesta omine haasteineen, mutta kyllä tämä sisälsi pääasiassa tuoreen nuoren pariskunnan kiimaista paneskelua. Mitään yhtenäistä juonta ei ole, vaan Brown kertoo välähdyksiä sieltä täältä, (ymmärtääkseni) omaelämäkerrallisia tuokiokuvia. Näiden juttujen perusteella Brown on ainakin nuorena miehenä ollut ruikuttava takertuja.

Blääh. Ei oikein sytyttänyt.


Yong-Deuk Kwon: Yölinja
Huuda Huuda 2009, 32s.
Suom. Tiina Lehikoinen

Tämäkään ei auennut mulle.

Yölinja kertoo siitä, kuinka kaksi typerää nuortamiestä alkaa liehitellä samaa tyttöä. Eräänä iltana tyttö ja se muka fiksumpi pojista päätyvät karaokebaariin, missä humaltunut poika lääppii ja vonkaa vastentahtoista tyttöä minkä ehtii.

Takakannessa puhutaan rakkaudesta, mutta minusta tämä oli enemmänkin semmoinen ankean koruton "Anna ny. Noooo, antasit ny. Vähä ees." -kertomus.

Kiukutti  jo lukiessa ja nyt kiukuttaa uudestaan. Onneksi tämä oli todella lyhyt.


Brian K. Vaughan: Saga, Volume 2
Image Comics 2014 (3p.), 144s.
Kuvat: Fiona Staples

Oi nautinto!
Kahden kytysen sarjakuvan jälkeen ymmärsin viimein valita luettavakseni laadukasta sarjakuvaa.

Saga vol. 2 on vähintään yhtä hyvä kuin ensimmäinen, luultavasti parempikin, sillä nyt hahmot ja maailma ovat entuudestaan tuttuja. Vauhtia piisaa ensisivuilta lähtien, eikä meno juurikaan hyydy. Silti tämä ei ole mitään itsetarkoituksellista taistelua taistelun perään, vaan tarina etenee hallitusti ja tyylikkäästi. Hahmot ovat mainioita ja sanailu kerta kaikkiaan nautinnollista luettavaa. Alanan ja Markon tytär kertojana toimii upeasti.

Tässä osassa yksi Alanan ja Markon jahtaajista paljastuu Markon entiseksi kihlatuksi. Kertoja-Hazel toteaakin hyvin:

"Dad once said that breakups are like battles. They usually involve collateral damage."

Täyttä laatua upealla grafiikalla.


Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki
Suuri Kurpitsa 2014, 246s.

Lainasin tämän sarjakuvan ihan vain siksi, että muistin sen voittaneen tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian. En ollut yhtään tietoinen albumin sisällöstä, mutta kansikuvan perusteella tein omat (väärät) johtopäätökseni. Oli ilahduttavaa erehtyä: tämä ei ollutkaan mikään kurja kolmiodraama tai kertomus polyamorisesta suhteesta, vaan mielenkiintoinen historiikki yhdestä Tampereen vanhimmista asuinkortteleista.

Puutalokorttelin ja toki myös koko Tampereen historian lisäksi näiden kansien välistä löytyy myös kirjoittaja Tiitu Takalon ja puolisonsa Mikon yhteistä historiaa. Tykkäsin siitä, kuinka kerronta vaihteli Tampereen/Annikin historian ja Takalon muistojen välillä.

Taistelu historiallisen puutalokorttelin säilyttämisestä oli turhauttavaa luettavaa, vaikka taistelu onkin lopulta päättynyt onnellisesti. On vaikea edes kuvitella sitä epätoivon, epäuskon ja turhautumisen määrää, mikä vuosikymmenien varrella on pitänyt kohdata.

Takakannessa albumin sisältöön viitataan mm. remonttipäiväkirjana. Tässä suhteessa jouduin vähän pettymään, sillä remonttiosuus oli hyvin lyhyt ja ylimalkainen. Olisin mielelläni lukenut tarkemmin lähes purkukuntoisen talon remontoinnin etenemisestä, haasteineen kaikkineen. Lisäksi yhteisöllisyydestäkin olisi ollut kiva kuulla enemmän.


Dylan  Horrocks: Sam Zabel and the Magic Pen
Knockabout 2014, 225s.

Sam Zabel and the Magic Pen on yksi sattumanvaraisesti kirjaston hyllystä napatuista kirjoista. Selkämyksen fontti näytti minusta sympaattiselta, samoin kansi. Pikaplaraus paljasti, että sisäsivutkin näyttävät houkuttelevilta: värit ja kaikki!

Sam Zabel on sarjakuvantekijä, joka on jo pari vuotta kärsinyt masennuksesta ja kadonneesta inspiraatiosta. Väkipakolla hän käsikirjoittaa Lady Night -sarjakuvaa, josta ei itsekään enää pidä - jos on koskaan pitänytkään. Eräästä divarista Sam saa käsiinsä vanhan sarjakuvan, taikakynällä aikoinaan piirretyn. Ihan tavallinen aivastus sinkoaa Samin sarjakuvalehden sivuille, mukaan Mars-seikkailuun.

Tässä sarjakuvassa on kyllä mahdottoman hyvä idea! Alku oli vähän ankea, kuten nyt voi kuvitellakin: harvoin masentuneen ihmisen elo mitenkään ruusuiselta näyttää edes sivusta seurattuna. Mutta siinä vaiheessa kun seikkailu kunnolla käynnistyy ja Sam pakenee hirviötä Marsissa, alkoi hymyilyttää isosti. Taikasarjakuvien sisällä matkustaminen on teknisesti helppoa, mutta ei välttämättä vaaratonta. Koska kynä on kuulunut ajan kuluessa hyvin monenlaisille piirtäjille, ovat sarjakuvat sisällöiltäänkin moninaiset. Toisen haave voi olla toisen painajainen.

Tykkäsin todella paljon sekä tarinasta, että kuvituksesta. Värityksestä lisäplussaa.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Parempaa väkeä

Sarah Waters: Parempaa väkeä
(The Paying Guests, 2014)
Tammi 2015, 595s.
Suom. Helene Bützow

Sarah Watersin Parempaa väkeä kiilasi lukupinon päällimmäiseksi, sillä olen odottanut sitä malttamattomasti talvesta asti. Pidin todella paljon Vieraasta kartanossa ja jo ajatus likikään yhtä hurmaavasta lukukokemuksesta tuntui mahtavalta.

Parempaa väkeä käynnistyy verkkaisesti ja jotenkin brittiläisen vaatimattomasti. Eletään 1920-lukua, jolloin entiset luokkajaot murenevat: palvelusväkeä ei ole enää yhtä helppoa löytää kuin ennen sotia, eikä suurten talojen ylläpitäminen onnistu ilman rahaakaan. Frances Wray ja hänen äitinsä joutuvat ottamaan talonsa yläkertaan vuokralaisia, tai maksavia vieraita, kuten paremmissa piireissä mieluummin asia ilmaistaan. Vuokralaisten mukana taloon asettuu enemmän eloisuutta ja ääntä, palavia tunteitakin.

Luin tämän kirjan tiiviiseen tahtiin, sillä loppua kohti oikeussalidraamaksi muuttuva tarina piti otteessaan. Pidin kuitenkin eniten aivan kirjan alusta ja rehellisesti sanoen olisin mieluummin lukenut tarinan pelkästään uudenlaiseen sosiaalisen asemaan sopeutuvasta rouvasta ja tämän naimattomasta tyttärestä. Ehkä en päässyt tarpeeksi hyvin sisälle Francesin hahmoon, sillä hänen rakkaussuhteensa hiukan itseään nuorempaan naiseen tuntui jotenkin lähmäiseltä. Frances ei itsekään ole mikään vanha (ehkä 26?), mutta mitä pitemmälle luin, sitä vankemmin kuvittelin Francesin tanakaksi, keski-ikäiseksi ja vähän rohjoksi naiseksi. Kirjan loppupuolelle olisin kaivannut myös tiivistämistä. Jotain puolivillaisesta eläytymisestäni kertoo sekin, että tekstiin jääneet lukuisat oikolukuvirheet hyppivät silmille hyvin ärhäkästi. Tunnelma kärsii, kun kirjassa kysellään "Milloin rouva Barber oli alkanut kaivata häntää?" tai todetaan, että "Nakissa oli pitkä rivi nappeja."

Kokonaisuutena Parempaa väkeä jäi harmillisesti keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Waters osaa kyllä kertoa tarinansa niin, että lukija haluaa tietää loppuratkaisun, mutta ilmeisesti tämä tarina ei vain ollut juuri minua varten.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Taksi Kurdistaniin & Vaimoksi vuorille


Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin
(Asema 2009, 68s.)
Vaimoksi vuorille: Reppumatkasarjakuvia Etelä-Kaukasiasta
(Neon Tunisia 2015, 117s.)

Taksi Kurdistaniin ja Vaimoksi vuorille ovat molemmat sarjakuvamuotoisia matkapäiväkirjoja Aino Sutisen yhden naisen reppumatkoista. Sutisen matkat eivät ole mitään tusinamatkoja millään tavalla, sillä Lähi-Itä ja Etelä-Kaukasia eivät taatusti ole matkatoimistojen myydyimpiä matkakohteita.

Sutinen kuvaa molemmissa albumeissa paljon itse matkustamista: millä mennään minne ja kauanko se kestää. Myös monenkirjavat majoituspaikat vaatimattomista hotelleista paikallisten asukkaiden koteihin saavat paljon ruututilaa. Monin paikoin jaksetaan ihmetellä sitä, että nainen on päästetty yksin matkustamaan, samoin sitä, ettei Sutinen ole _vieläkään_ naimisissa.

Etenkin Vaimoksi vuorille kärsi mielestäni liiasta paikasta toiseen siirtymisen kuvauksesta. Voisi kuvitella, että kolmesta kuukaudesta Lähi-Idässä ja kahdesta kuukaudesta Etelä-Kaukasiassa riittäisi paljon enemmän kerrottavaa, kuin mitä näissä albumeissa oli.

Hyi kamala, miten valittavalta kuulostan! Oikeasti pidin molemmista albumeista. Itse kun ei matkusta käytännössä ollenkaan, niin on hurjan mielenkiintoista lukea muiden kokemuksista. Minusta on mahtavaa, että joku lähtee tutustumaan toisiin kulttuureihin avoimin mielin ja rohkeasti, vaikka välttämättä ei ole edes yhteistä kieltä.

Piirrostyyliltään Taksi Kurdistaniin on hiukan raskaampi, reilulla kädellä harmaan sävyillä väritetty. Vaimoksi vuorille taas on "väritetty" tietokoneella ja vaikka sanomalehtimäinen rasterointi ei välttämättä miellytä silmää, on lopputulos kuitenkin selkeämpi ja kevyemmin luettavissa.

Pidin, vaikka jäinkin kaipaamaan enemmän sivuja.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket
(The Distant Hours, 2010)
Bazar 2015, 724s.
Suom. Natasha Vilokkinen

Kate Mortonin kolmas suomennettu teos, Kaukaiset hetket, ilmestyy virallisesti 3.9. Minä sain luettavakseni ennakkokappaleen, joka kiilasi välittömästi lukupinon päällimmäiseksi. Olen lukenut Mortonilta myös aiemmin käännetyt Paluun Rivertoniin ja Hylätyn puutarhan ja vaikka Riverton oli pettymys, Puutarhasta pidin paljon.

Kaukaiset hetket hurmaa kansikuvallaan. Minusta tämä on kaunis ja hempeän houkutteleva. Kannessa on lainaus Publisher's Weeklyn arviosta, jossa kirjaa kuvataan sanoilla "Kiehtova romanttinen trilleri… ällistyttää lukijat." Suuria sanoja, jotka herättivät myös suuria odotuksia.

Edie Burchill on noin kolmekymppinen, juuri jätetyksi tullut kirja-alan ammattilainen. Hän ei ole koskaan ollut läheisissä väleissä äitinsä kanssa ja hänelle tuleekin yllätyksenä se, että äiti on sota-aikana evakuoitu Lontoosta Kentiin, Milderhurstin kartanoon. Äiti ei halua aiheesta puhua, mutta kun Edie eksyy epähuomiossa Milderhurstin maille, hän haluaa tutustua linnaan ja sen asukkaisiin paremmin. Ehkä hän oppisi samalla jotakin äidistään.

Milderhurstissa elävät linnan kolme tytärtä, nyt (vuonna 1992) jo vanhuksia kaikki. Edie kiinnostuu heistä kaikista, mutta erityisesti hän haluaisi kuulla nuorimman sisaruksen, Juniperin, tarinan. Hiukan myöhemmin Edie saa työtarjouksen, jonka ansiosta hän pääsee palaamaan Milderhurstiin ja selvittämään menneiden aikojen arvoituksia.

Mortonin kerronta ja Natasha Vilokkisen suomennos on sujuvaa luettavaa. Tarina on leppoisa, kevyt ja sopivasti koukuttava. Morton kuitenkin lipsahtaa yliselittelyn puolelle, eikä lukijalle jätetä hiukkaakaan arvailun varaa. Tarina etenee sekä Edien nykyajassa että sotavuosissa milloin kenenkin näkökulmasta. Minulle tuli sellainen olo, ettei Morton ole osannut päättää kenen tarinan kertoisi ja on siksi ympännyt yksien kansien väliin kaikkien tarinat kaikkine yksityiskohtineen. Toisaalta tällainen täysin aukikirjoitettu tarina vapauttaa lukijan kaikesta ajattelun tarpeesta ja sopii erityisen hyvin rentoutumiseen. Ikävä kyllä yliselittelyt myös syövät arvoituksellisuuden, eikä lukija pääse yllättymään mistään. Publisher's Weeklyn lupaama romanttinen trilleri jäi ikävä kyllä (minun kohdallani) kokematta, sillä romantiikkaa Kaukaisissa hetkissä on vain niukasti ja trilleriä ei senkään vertaa.

Minulle Kaukaiset hetket oli ikävä kyllä pettymys. Tätä olisi saanut karsia raa'alla otteella, jotta jännite olisi saatu pysymään yllä ja arvoitukset arvoituksena edes jonkin aikaa. Kaikesta tästä jupinastani huolimatta aion jatkaa Mortonin kirjojen lukemista, sillä kyllä näissä kuitenkin jokin taika on.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Harry Potter - Suuri otuskirja


Jody Revenson: Harry Potter - Suuri otuskirja
(Harry Potter: The Creature Vault: The Creatures and Plants of the Harry Potter Films, 2014) 
Readme.fi 2015, 206s. 
Suom. Irma Rissanen



On ihan luonnollista, että jos on pitkin alkuvuotta lukenut lapsille Harry Pottereita, sitä alkaa itsekin innostua Rowlingin luomasta taikamaailmasta uudestaan. Vaikka pidänkin Pottereista enemmän kirjoina kuin elokuvina, olen totta kai ihastellun paljon sitä, kuinka upeasti erilaiset hahmot, eläimet ja erikoiset kasvit on niissä toteutettu.

Jody Revensonin kirjoittama Harry Potter - Suuri otuskirja on visuaalisesti erittäin näyttävä tietoteos velhomaailman otuksista ja siitä, kuinka ne on saatu siirrettyä valkokankaalle. Jokaisen hahmon toteuttaminen on tietenkin aloitettu suunnittelusta. Revenson onkin kerännyt kiitettävän paljon erilaisia hahmotelmia, konseptikuvia ja tutkielmia eri otusten varhaisvaiheista ja näitä oli mielenkiintoista verrata siihen lopulliseen hahmoon. Ulkonäössä on jokaisen hahmon kohdalla pyritty olemaan mahdollisimman uskollisia Rowlingin kuvauksille, mutta kaikkia otuksia ei toki ole kirjoissakaan perinpohjaisesti kuvattu, joten mielikuvitusta on saanut käyttää runsaasti.

Tietokoneista on totta kai ollut valtavasti apua elokuvia tehdessä, mutta yllättävän monet oliot on toteutettu erilaisilla mekaanisilla robottiversioilla. Myös tietokoneanimoiduista hahmoista tehtiin ensin luonnollisen kokoiset mallit, jotka sitten skannattiin tietokoneille.

Osa taikamaailman olioista on tuttuja myös jästeille ja pöllöjä, kissoja ja koiria näyttelivätkin "tavalliset" eläinnäyttelijät. Joitakin otuksia, kuten maahisia, näyttelivät taitavasti (ja aikaavievästi) maskeeratut näyttelijät, mutta jotkut hahmot taas eivät kerta kaikkiaan soveltuneet näyttelijöiden toteutettaviksi. Remus Lupinin ihmissusihahmoa yritettiin ensin toteuttaa ilman tietokoneita. Hyvin laihaa ja pitkää ihmissutta näyttelemään palkattiin ammattilaistanssija ja potkunyrkkeilijä, jotka treenasivat pitkillä puujaloilla liikkumista. Kuvauspaikka tällipajun juurella oli kuitenkin niin epätasainen ja ihmissusiasu niin tiukka, etteivät näyttelijät kyenneet liikkumaan oikealla tavalla ja riittävän nopeasti. Näistä syistä elokuvassa nähty ihmissusi-Lupin on toteutettu tietokoneella.

Suuri otuskirja on kuviensa puolesta erittäin laadukas ja mielenkiintoinen teos. Elokuvissa joitakin hahmoja nähdään niin lyhyitä hetkiä, ettei kaikkia yksityiskohtia ehdi millään huomata, ja siksi vasta kuvia tutkiessa tajuaa kuinka tarkkaa työtä olioiden eteen on tehty. Lapset ovat tätä lueskelleet erittäin innokkaasti, mutta etenkin manaliukset ja Batilda Bagshotin suusta ilmestyvä Nagini ovat sen verran iljettäviä katseltavia, että lapset osaavat aivan itse hypätä nuo sivut yli.

Teksti olisi kaivannut vielä yhden oikolukukerran, sillä sinne tänne on jäänyt harmillisia virheitä mm. ylimääräisten tai puuttuvien sanojen muodossa. Tietoa niukastakin tekstistä löytyy kuitenkin runsaasti.

Harry Potter - Suuri otuskirja on hyvin mielenkiintoista luettavaa velhomaailmasta kiinnostuneille, oli lukijan ikä mikä tahansa.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Bouncer: Del 7 - Kluvet hjärta


Alejandro Jodorowsky: Bouncer: Del 7 - Kluvet hjärta
(Cœur double, 2014)
Albumförlaget 2014, 62s. 
Kuvitus: François Boucq
Käännös: Stefan Carlsson


Noin kuukausi sitten luin pinon Bouncereita ja tuskailin seuraavan osan puuttumista kirjaston valikoimista. Epäilin joutuvani odottamaan sitä pienen ikuisuuden, mutta sainkin kirjasta saapumisilmoituksen jo parin viikon kuluttua.

Seitsemäs osa, Kluvet hjärta, jatkaa Svarta änkanissa alkanutta tarinaa. Salaperäinen, tummiin pukeutuva nainen yrittää haalia omistukseensa erinäisiä maa-alueita Barro Citystä ja sen ympäristöstä. Naisella on käskyläisinään sekalainen joukko toinen toistaan pahamaineisempia miehiä, joihin hänellä on kuitenkin käsittämättömän vahva ote. Bouncer tuskailee uuden opettajattaren herättämien tunteiden kanssa, mutta jokin viehättää myös tämän sisaressa - siinä tummiin pukeutuvassa Carolynissa. Kluvet hjärta pitää sisällään raakuuksia, riettautta ja paljastuksia.

Svarta änkan ja Kluvet hjärta muodostavat siis yhden tarinakokonaisuuden. Myös näiden albumeiden kannet täydentävät toisiaan paljon puhuvalla tavalla:


Toistan itseäni, mutta todettakoon jälleen kerran, että ruotsiksi lukeminen oli vähän kankeaa, mutta tarina onnistui silti viemään mukanaan. Huomasin tosin, että Bouncer on aika turhauttava hahmo: hän on helposti vieteltävissä, eikä pysähdy ajattelemaan syitä tai seurauksia. 

Mielestäni näiden kahden albumin muodostama tarina saattoi olla paras Bouncer-seikkailu. Tässä oli karmeita hahmoja ja hirveitä tekoja, mutta myös yllättävä loppuratkaisu. 

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta


Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.


Pienenä tykkäsin ihan kauheasti käydä hammaslääkärissä. Minusta oli jännää maata siinä hiostavassa, makuuasentoon lasketussa tuolissa, silmillä liian suuret aurinkolasit. Tuntui hassulta, kun hammaslääkäri tökki hampaita ja supatteli hoitajalle ylösmerkattavaksi kryptisiä numeroita ja muita salaisia tietoja.  Sieltä sai aina lähtiessä kiiltokuvan tai sellaisen pienen peilin, jolla saattoi itse leikkiä hammaslääkäriä. 

Näistä lämpimistä muistoista huolimatta julkisten palveluiden ehdoton ykkönen on aina ollut kirjasto. Sieltä olen kantanut luettavakseni järjettävät* määrät kirjoja ja päässyt niiden avulla matkustamaan lukemattomiin paikkoihin, tutustunut tuhansiin ihmisiin ja vaikeammin määriteltäviin elämänmuotoihin, saanut kokea tunteita laidasta laitaan. Väkisinkin olen myös oppinut asioita. 

*En näköjään osannut päättää, ovatko lainausmääräni järkyttävät vai järjettömät ja päädyin keksimään uuden sanan.

Kotikotona asuessa kävin joka viikko kirjastoautolla, joka pysähtyi kätevästi linja-autopysäkille ihan meidän talon kohdalle. Piti ylittää vain tie. Vaikka valikoima oli toki suppea, kirjojen selailuun hurahti helposti paljon aikaa. Toisinaan kuskin piti vähän muistuttaa, että hänen pitäisi oikeastaan päästä jo jatkamaan matkaa. 

Olen asunut Kokkolassa noin 16 vuotta ja sinä aikana Kokkolan kaupunginkirjasto on tullut hyvin tutuksi. Ehdin hankkia kirjastokortin vanhassa kirjastorakennuksessa - ja haalia vinot pinot luettavaa pitkällä laina-ajalla, kun kirjasto suljettiin hetkeksi uusiin tiloihin muutettaessa. 

Meidän kirjaston tarjonta on todella laaja. Jos jotakin ei pääkirjastosta löydy, melko hyvällä todennäköisyydellä jostakin toisesta Anders-kirjastosta löytyy ja aineiston varaaminen niistäkin on maksutonta. 

Viimeisen vuoden ajan olen jälleen palannut kirjastoauton asiakkaaksi. Satuin kuulemaan, että meitä lähin pysäkki lopetetaan, koska siellä ei ole riittänyt asiakkaita. Tein kuskin vinkin mukaisesti ehdotuksen uudesta pysähdyspaikasta ja pian vuoden ajan kirjastoauto on pysähtynyt meidän postilaatikolla. Kerran viikossa - kirjastoauton loma-aikoja lukuunottamatta - olen päässyt palauttamaan vanhoja lainoja, noutamaan varauksia ja lainaamaan vähän muutakin luettavaa. Useimmiten lapset ovat tulleet mukaan, pari kertaa lasten kaveritkin. Minua on ilahduttanut se, että pysäkillä on ollut myös muita kävijöitä.

En nyt aikuisenakaan pelkää hammaslääkäriä, mutta nykyisin odotan paljon innokkaammin kirjastoautoa tai kirjastoreissua kuin hampaiden vuositarkastusta. Siitä joutuu maksamaankin, toisin kuin kirjaston palveluista.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Suuri Panamakirja

Janosch: Suuri Panamakirja
(Ach, so schön ist Panama)
WSOY 2003, 285s.
Suom. Riitta Mäyrälä

Janoschin Suuri Panamakirja oli yksi lapsuuteni suosikeista. Liekehtivän pikarin jälkeen halusin ehdottomasti lukea lapsille jotain kevyempää ja omavaltaisesti päädyin valitsemaan tämän.

Suuri Panamakirja sisältää kaikki pikku tiikeri ja pikku karhu -kirjat, eli kuusi lyhyehköä ja opettavaista tarinaa. Ensimmäinen tarina, Oi ihana Panama, on oma suosikkini. Siinä karhu löytää joesta ihanasti banaaneilta tuoksuvan laatikon, jonka kyljessä lukee Panama. Ystävykset päättelevät, että Panama on täynnä banaaneja ja täten unelmien paikka. He päättävät muuttaa Panamaan ja tietääkseen, minne päin täytyy kulkea, pystyttävät itselleen tienviitan mökkinsä lähelle. Kierreltyään aikansa siellä täällä he päätyvät takaisin omaan kotiinsa, joka näyttää nyt aivan täydelliseltä.

Useissa saduissa lähdetäänkin tavoittelemaan jotakin parempaa tai enempää, mutta päädytään lopulta huomaamaan, että kaikki olikin jo valmiiksi tarpeeksi hyvin. Mielestäni tällaista asennetta ei voi opettaa liikaa, sillä liian useinhan sitä huokaillaan puuttuvien asioiden perään eikä huomata nauttia kaikesta siitä mitä jo on.

Lapset pitivät näistä saduista paljon ja minullekin oli tervetullutta vaihtelua lukea ääneen miellyttävän lyhyitä tarinoita. Kuvitus ja värimaailma vetosi myös meihin kaikkiin, mutta ehdottomasti eniten kuvista viehättyi pienimmäinen, joka tulkitsi hahmojen tunteita yllättävän tarkasti pelkkien kuvien perusteella.

Oli kiva huomata, että pikku tiikeri ja pikku karhu ovat kestäneet aikaa näin hyvin.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015, 157s.

Aki Ollikaisen esikoisteos, Nälkävuosi, oli yksi vuoden 2013 väkevimmistä lukukokemuksista. Tiivistunnelmainen tarina tuntui kaikin puolin niin todelta, että pahaa teki. Monen muun lailla olen odottanut malttamattomana Ollikaisen seuraavaa taidonnäytettä ja ilahduin suunnattomasti, kun Mustan sadun kustantamon katalogista bongasin.

Mustassa sadussa kerrotaan kahta tarinaa, jotka lopulta yhtyvät yhdeksi. Nykyhetkessä seurataan miestä, joka on perheensä hajottua alkanut tutkia Helsingin Tattarisuon murhamysteeriä, suonsilmästä löytyneitä ihmisten osia. Menneisyydessä taas keskitytään 1930-luvulla elävään Heinoon, pirtutrokariin, joka ahneuksissaan ajautuu kohtalokkaisiin vaikeuksiin.

Voihan ennakko-odotukset! Taas!
Minä en pitänyt yhdestäkään Mustan sadun henkilöhahmosta. Etenkin tämä nykypäivän yksin jäänyt isä-ihminen herätti suurta ärtymystä: jos käyttäytyy kuin kusipää, ei kannata odottaa vaimolta (tai satunnaiselta lukijalta) ymmärrystä ja sympatiaa. Heino ei herättänyt sen lämpimämpiä tunteita hänkään, enkä jaksanut kauheasti välittää siitä, mitä kummallekaan tapahtuisi.

Kerrontatyyli on Mustassa sadussa unenomainen tai jotenkin muuten kryptinen. Joko lukuhetki oli tyystin väärä tai sitten minä olen liian tyhmä, mutta välillä olin ihan pihalla koko tarinasta. Luin, palasin takaisin ja luin uudestaan. Enkä tullut juuri hullua hurskaammaksi. Lopulta vähän kuin luovutin ja päätin lukea, ymmärsin kaiken tai en.

Minä en ollut koskaan kuullutkaan* Tattarisuon murhamysteeristä ja pienestä mustaa magiaa harjoittaneesta porukasta. Luulen, että jos olisin tämän tiennyt, tarina olisi tuntunut jännittävämmältä ja ehkä koskettanutkin enemmän.

Musta satu jäi minulle höh-kirjaksi. Olisin halunnut tykätä, ymmärtää, nauttia ja tunteakin jotakin, mutta lievä turhautuminen ja yhden sanonnan alkkuperän oppiminen ei aivan riitä.



* "Jäljet johtavat sylttytehtaalle!" -sanonnan olen kyllä kuullut ja varmasti käyttänytkin, mutta en tiennyt sen syntyneen kyseistä mysteeriä tutkittaessa.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Tervetuloa Joylandiin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
(Joyland, 2013)
Tammi 2015, 287s.
Suom. Kristiina Vaara

Finders Keepersin jälkeen halusin jatkaa Stephen Kingin takuulla viihdyttävässä seurassa ja palasin Joylandiin. Edellisestä lukukerrasta on pari vuotta ja muistinkin tarinan pääpiirteissään.

Devin Jonesin kesäsuunnitelmat menevät uusiksi, kun tyttöystävä ilmoittaa hankkineensa kesätyöpaikan toisesta kaupungista. Devinille ei tyttöystävän elämässä enää näytä olevan tilaa ja vähitellen hänen on hyväksyttävä, ettei mitään tyttöystävää taida enää ollakaan. Lemmenkesä vaihtuu työnteoksi Joyland-huvipuistossa, uusiin ystäviin ja kummitusjunassa kummittelevaan tyttöön. Muutaman vuoden takainen murhamysteeri on edelleen ratkaisematta, mutta Devin haluaa yrittää korjata asian.

Tervetuloa Joylandiin on takaliepeen sanoja lainatakseni "pehmeämpää Kingiä, kaihoisa ja lämminhenkinen muistelma menneistä ajoista." Rakastan sitä lämpöä, jolla varttunut Devin muistelee nuoruuttaan ja lempeyttä, jolla hän suhtautuu silloiseen itseensä. Joyland sykkii vanhanaikaista tivolimeininkiä ja työntekijät muodostavat kuin pieniä perhekuntia.

Vaikka kummittelevan tytön murha onkin yksi kirjan keskeisimmistä asioista, ei Tervetuloa Joylandiin suinkaan ole yöunia vievä kirja. Yliluonnolliset tapahtumat tai kyvyt eivät ole piinaavia tai ahdistavia, vaan enemmänkin alakuloisia.

Nautin lukemisesta valtavasti ja suomennoskin oli pääosin laadukas. Hiukan jäin ihmettelemään, miksi friikkisirkusta ja kaalisalaattia ei oltu käännetty, mutta sitten oli taas jo kiire itse tarinan pariin.

Mikäli Stephen Kingiin tutustuminen on jäänyt väliin, Tervetuloa Joylandiin on yksi hyvistä vaihtoehdoista ensikohtaamiseen.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Finders Keepers

Stephen King: Finders Keepers
Hodder & Stoughton 2015, 370s.

Vuosi sitten ilmestyi Stephen Kingin ensimmäinen dekkari, Mr Mercedes. Nyt sarjan toinen osa, Finders Keepers, pääsi luettavaksi heti kun postipoika sen pienen viivästymisen jälkeen toimitti perille.

Mr Mercedes loppui sillä tavalla, että kuvittelin aavistavani Finders Keepersin idean. Tämä Hodder & Stoughtonin painoksen kansikuva vielä vahvisti ennakkokäsitystäni, sillä näkyyhän tuolla kirjapinojen takana edellisen kirjan kansikuvasta tuttu sininen sateenvarjokin. Mutta hahaa! Vaikka Finders Keepers onkin Bill Hodgesista kertovan sarjan toinen osa, Hodges ja muut edellisestä kirjasta tutut hahmot tulivat mukaan tarinaan vasta noin 130 sivun jälkeen.

Kirja alkaa vuodesta 1978, uransa jo lopettaneen kirjailijan kotiin tehdystä murtovarkaudesta. Ennen nykypäivään siirtymistä pysähdytään vuoteen 2009, jolloin 13-vuotias Peter Saubers löytää aarrearkun. Nykyhetkessä viimein tavataan Bill Hodges, Holly ja Jerome, sekä eräs neljäs edellisestä kirjasta tuttu henkilö.

Finders Keepers on hitaasti käynnistyvä, mutta lopussa hyvin nopeatempoinen tarina. Se muistuttaa enemmän toimintaelokuvaa kuin dekkaria, enkä voinut välttyä ajatukselta, että loppu olisi saanut olla vähän rauhallisempi. Eniten nautin juuri tuosta hitaasta alkupuoliskosta, sillä kuten olen monesti aiemminkin todennut, tarinankertojana King on parhaimmillaan juuri verkkaisena muistelijana. Alkuosassa keskittymistäni häiritsi se, että odotin malttamattomana Hodgesin astumista kuvaan ja että olin niin totaalisen väärässä omien ennakkokäsitysteni kanssa, mutta kyllähän King tietää mitä tekee.

Kirjan luettuani olin ensin vähän pettynyt. Että tämmöinenkö tämä vain olikin, keskinkertainen jännitystoimintaseikkailu. Mutta jo saman päivän iltana huomasin, ettei tarina päästänytkään otteestaan vaan pakotti pohtimaan vähän isompiakin asioita.

Finders Keepersissä on hitunen Piinaa, ripaus Ruumista ja aimo annos Mr Mercedeksestä tuttua vauhtia. Bonusmausteena on aavistus yliluonnollisia elementtejä, joista kenties kuulemme lisää seuraavassa Hodges-kirjassa. Saatoin ennustaa tämän kirjan sisällön ihan väärin, mutta nyt en voi erehtyä yhtä paljon.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Harry Potter ja liekehtivä pikari

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
(Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi 2002 (7. painos), 768s.
Suom. Jaana Kapari

Etukäteen minua vähän hirvitti pelkkä ajatus liki 800-sivuisesta iltasatukirjasta. Muistin kyllä hyvin, että Liekehtivä pikari on näistä pitemmistä Pottereista paras, mutta silti…

Harryn kesäloma Dursleyilla on jälleen ollut ankea. Onneksi hänet kutsutaan Wesleyn perheen mukaan huispauksen maailmanmestaruuskisoihin, missä on luvassa kaikenlaista kutkuttavan jännittävää ja karmeaakin. Kouluvuodesta muodostuu erikoislaatuinen, kun Tylypahkassa järjestetään vuosisatojen jälkeen kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu kolmen eri velhokoulun edustajaa. Paitsi että osallistujia on neljä, kun jostain syystä Harrykin tulee valituksi. Edessä on kolme haastavaa tehtävää ja odottamaton kohtaaminen arkkivihollisen kanssa.

Liekehtivän pikarin juoni oli vielä hyvässä muistissa, mutta yllättävän hyvin jaksoin innostua Tylypahkan tapahtumista. Lukeminen oli välillä raskasta, sillä virkkeet ovat paikoin turhan pitkiä ja välillä taas hyvin lyhyitä. Ääneen luettaessa ihanteellista on, kun tekstissä on selkeä, helposti jäljiteltävä rytmi. Kyllä tässäkin tekstissä rytmejä on, mutta tahti vaihtelee niin kovasti, että kielihän siinä menee solmuun. Poikia nauratti joka kerta, kun luin "kolmiverhoturnajaiset".

Jälleen iltasatutuokiot venyivät pitkiksi, kun pääsääntöisesti pitkiä lukuja ei oikein voinut jättää kesken. Kävipä niinkin, ettei esikoinen malttanutkaan mennä heti iltasadun jälkeen nukkumaan, vaan halusi jatkaa lukemista itse! Mikäs siinä, poika sai lukea niin pitkästi kuin jaksoi ja minä luin saman pätkän itsekseni ennen seuraavaa iltaa.

Harry on turnajaiskoetuksiin valmistaumisessa heti niin realistinen kuin vain velho voi olla: hän jättää hommat melko viime tippaan, panikoi kunnolla ja saa lopulta ratkaisevia vihjeitä tai suoranaisia ohjeita muilta. Yksinään Harry ei olisi kyllä pärjännyt taaskaan ollenkaan. Lapsia Harryn ja muiden orastavat ihastukset eivät kiinnostaneet, mutta onneksi tykkäämiset olivat vielä hyvin pienessä roolissa.

Nyt teemme iltasaduissa pienen mutkan muiden kirjojen pariin, mutta eiköhän velhomaailma kutsu puoleensa vielä heinäkuun aikana.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Anya's Ghost

Vera Brosgol: Anya's Ghost
First Second 2011, 221s.

Anya's Ghost on tullut vastaani säännöllisesti ja kun kesäsäiden puuttuminen alkoi tympiä liikaa, päätin tilata hyvän sarjakuvan lohdutukseksi itselleni. (Oikeasti kolean kosteat ja tuuliset kelit ahdistavat jo niin paljon, että lohtusarjiksia piti ostaa kaksi.)

Anya on venäläistaustaansa lukuunottamatta hyvin tavanomainen amerikkalaisteini: oma perhe on vähän nolo ja ärsyttävä, oma ulkonäkö tylsä, kavereita hyvin niukasti ja se ihastuksen kohde seurustelee jo. Kun Anya tipahtaa unohdettuun kaivoon, hänen elämänsä saa uutta potkua. Kaivon pohjalta hän nimittäin löytää uuden ystävän, lähes sata vuotta aiemmin kuolleen Emilyn haamun. Aluksi kummitusystävä näyttää olevan ratkaisu moneen pulmaan, kun Emily voi auttaa lunttaamaan kokeissa ja ehkä poikaystävän hankinnassakin. Mutta vähitellen Emilyn todelliset kasvot alkavat paljastua.

Tarina teinitytöstä teiniongelmineen on kerrottu moneen kertaan niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Vera Brosgolin tarina on kuitenkin virkistävän omaperäinen, sillä haamuja ei näissä tarinoissa usein tule vastaan. (Vampyyreitä ja ihmissusia kyllä sitäkin enemmän.) Anyan ja Emilyn erikoinen ystävyys vei mukanaan niin tehokkaasti, että luin sarjakuvan kerralla loppuun asti. Vaikka Anya's Ghost ei ole varsinaisesti pelottava kummitustarina, kyllä Emily silti onnistuu olemaan kammottava. Loppuratkaisu on hivenen pliisu, mutta kokonaisuutena tykkäsin tästä tosi paljon.

Vera Brosgolin piirrostyyli on miellyttävän pehmeä ja ilmeikäs. Niukka värimaailma, sinisen ja mustan eri sävyjä, sopivat tarinaan hyvin enkä tällaiseen tarinaan olisi mitään huomiovärejä kaivannutkaan. Brosgolin nimi täytyy pitää mielessä ja uutta sarjakuvaa odotellessa voi lukaista vaikka What were you raised by wolves? -nettisarjiksen.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

This One Summer

Jillian Tamaki & Mariko Tamaki: This One Summer
First Second 2014, 319s.

This One Summer on yksi Goodreadsin ahkerasti suosittelemista sarjakuvista ja toinen "kesälohtukirjoistani". Minusta tämän kansikuva on hienoisesta haikeudestaan huolimatta houkutteleva.

Rosen perhe on viettänyt kesää Awago Beachillä vuosien ajan. Siellä on luontoa, rauhaa, ranta ja Windy, Rosen kesäystävä. Tämä kesä ei kuitenkaan ole samanlainen kuin aiemmat. Rosen isä ja äiti riitelevät jatkuvasti ja äiti on muutenkin koko ajan kireä ja etäinen. Jotain on selvästi meneillään, mutta Rose ei tiedä mistä on kyse. Rose ja Windy yrittävät parhaansa mukaan nauttia kesästä, vaikka ajatukset tahtovatkin ajautua muualle.

This One Summer on laadukas ja hyvin uskottava tarina varhaisteini-ikäisen tytön kesästä. Tamakin serkukset osaavat hyvin kuvata sen, miten lapset kyllä aistivat asioita ja murehtivat niitä, vaikka eivät tietäisikään tarkemmin, mistä on kyse. Rosellekin vanhempien riitojen syy selviää lopulta, vaikka hänelle ei sitä suoraan kerrotakaan. Pari vuotta nuorempi Windy on aika rasittava tapaus, mutta Roselle läheinen ja tarpeellinenkin.

Tykkäsin tosi paljon kirjan piirrosjäljestä ja siitä, kuinka ruutujakoa ja ruutujen kokoja vaihdeltiin tarpeen mukaan. Kesä etenee luontevasti ja vaikka tarinan tunnelma on jotenkin alakuloinen, ei tämä mikään ahdistava tapaus kuitenkaan ole.