Jeesus tykkää laihoista tytöistä

Janne Huuskonen: Jeesus tykkää laihoista tytöistä
Storytel 2023

 

Jeesus tykkää laihoista tytöistä päätyi kuunneltavaksi sinänsä erikoista reittiä: telkkarimainoksesta! En edes muista, milloin viimeksi olisin nähnyt televisiossa mainostettavan kirjoja.

Tämän enemmän kuunnelman kuin äänikirjan aihe on kiinnostava. Se perustuu eräästä lahkosta eronneiden haastatteluihin eli taustalla ovat todelliset tapahtumat ihan täällä Suomessa. Minulle tämä lahko ei ollut tuttu, mutta samankaltaista menoa olen kuullut olevan muuallakin.

Aluksi homma on vaikuttanut tavallisen seurakuntahomman jatkeelta: kokoonnutaan virallisen seurakunnan tilojen ulkopuolella puhumaan uskosta yhden aktiivin johdolla. Vähitellen seurakunnan säännöt ja näkemykset alkavat vaikuttaa lepsuilta ja vääriltäkin. Ajan kuluessa keskiössä onkin enemmän tämä karismaattinen johtaja kuin Jeesus. Lahkon johtaja ottaa kuin huomaamatta määräysvallan alle paitsi ulkonäön, myös työuran ja vapaa-ajan.

Kuten jo totesin, tämä äänikirja on toteutettu kuunnelmanomaisesti. Ääninäyttelijöitä on useita, eikä äänitehosteissa tai taustaäänissä ole säästelty. Sisällöltä odotin todella paljon enemmän. Sekä lahkon alkuvaiheet että siitä eroamisen jälkeiset tapahtumat, uuteen arkeen opettelu, käsitellään harmillisen nopeasti. Eikä siitä itse lahkostakaan ihan hirveästi saanut irti. 

Jälkikäteen oli sellainen olo, kuin olisin kuunnellut dokumenttisarjan tiivistelmän.

Asterix: Valkoinen Iiris

Fabcaro: Valkoinen Iiris
Piirrokset: Didier Conrad
Story House Egmont 2023
Suom. Mirka Ulanto

Asterixit on kuuluneet lukemistooni niin kauan kuin muistan. Vaikka nämä uusien tekijöiden tuotokset eivät ole ihastuttaneet samalla tavalla kuin alkuperäiset, tulee ne kuitenkin luettua. 

Jälleen kerran voittamattomien gallialaisten kylä on uhattuna. Tällä kertaa roomalaisilla on käytössään salakavala ase: positiivista ajattelua kylvävä Ambivalentius. Alkuun harmittomalta vaikuttava tyyppi ajatuksineen huvittaa Asterixia, mutta vähitellen tilanne alkaakin paljastua ikäväksi.

Valkoinen Iiris on aika hyvä albumi! Tarina toki muistuttaa jossain määrin Riidankylväjää, mutta on kuitenkin selkeästi erilainen. Huumori nojautuu paljolti nykyajan ilmiöille nauramiseen ja minua se ainakin huvitti.

Piirrosjälki on tasokasta ja vetää vertoja alkuperäisten tekijöiden kultakauden tuotantoon. Mainio sarjis siis. 

Vilkkumaa

 

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen:
Vilkkumaa
Gummerus 2023, 432s.

Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia kutakuinkin hänen uransa alkuajoista lähtien. Mikään superfani en voi väittää aina olleeni, sillä elämässäni on ollut myös niitä kausia, jolloin en ole kuunnellut oikein mitään musiikkia. Viimeistään Se ei olekaan niin -albumista asti Vilkkumaa on kuitenkin ollut se artisti, joka on tuntunut löytävän juuri oikeat sanat ja sävelet kuvaamaan minun(kin) tunteitani ja ajatuksiani. Niin, sanoittajana Vilkkumaa on todella taitava: suomen kieli taipuu upeasti ja ennakkoluulottomasti, eikä kuulijan tarvitse pelätä oletusriimien kaltaisia velttouksia. Esiintyjänäkin Vilkkumaa on mahtava, kuten koko yhtyeensäkin. Kun olen päässyt keikalle, olen raivannut tieni eturiviin, laulanut äänen käheäksi ja tanssinut itseni hikeen. Mahtavia kokemuksia ovat olleet ne. :)

Mutta nyt tähän kirjaan, jonka ostin heti ekana kirjamessupäivänä ja johon lauantaina jonotin tekijöiden nimmarit <3  Vilkkumaa on Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyönä kirjoittama elämäkerta, joka luonnollisesti painottaa uraa. Kertojaääni on Vilkkumaan oma ja kerronnan tapa niin välitön ja luontevasti poukkoileva, että tuntuu kuin istuisi kahvilla Vilkkumaan kanssa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on nimetty hauskasti. Lukeminen onkin nopeaa ja siinä mielessä helppoa, että tapahtumat etenevät kronologisesti. Suomen ja maailman tapahtumista kerrotaan sopivassa määrin, minkä oletan auttavan nuorempia lukijoita hahmottamaan sen, miten monin tavoin maailma oli eri vielä 30 tai 20 vuotta sitten. Auttaa se toki meitä keski-ikäisiäkin: kun on omat kokemukset ja muistot vaikka sieltä vuosituhannen vaihteesta, on ihan hyväkin pysähtyä miettimään, että niin, silloin tuo ja tuokin juttu oli tosiaan vielä ihan tavallista...

Kerronnan jutusteleva tyyli on hauskan rönsyilevä. Joitakin asioita tai termejä voidaan avata hyvinkin helposti ymmärrettäviksi ja sitten yhtäkkiä kertoja innostuukin selittämään, kuinka "[h]ain pianosta E7#9-soinnun ja fiilistelin sitä. Soinnussa oli yhtä aikaa molli- ja duuriterssi, sillä samalla kun soinnun pääteho on duuri, #9-ääni on sama kuin soinnun molliterssi." tai että "tutkinnan kohteeksi valikoitui henkilöviitteinen allatiivi." Miten ihana luotto lukijan kykyyn ymmärtää, mistä on kyse! Ja siis toki sijamuodot pitäisi osata, mutta joskus kun unta odotellessa yritin muistella sijamuotoja, mukaan yritti livahtaa myös laksatiivi, mikä kertonee jotain mun sijamuototietouden tasosta.

Vilkkumaa kertoo paitsi urastaan, myös henkilökohtaisesta elämästään. Linjaus on kautta kirjan sama: kerronta on avointa, mutta ei missään nimessä sensaationhakuista tai paljastuskirjamaista. Ikävätkin asiat käydään läpi, mutta hyvällä maulla ja aika lempeästi.

Perinteisistä artisti-/bändielämäkerroista Vilkkumaa eroaa muun muassa siinä, ettei kirjasta löydy diskografiaa tai vaikkapa listaa kultalevyistä tai palkinnoista. Vaikka pidänkin siitä, ettei kirjassa syväanalysoida joikaisen levyn jokaista biisiä, olisin halunnut lukea enemmän biisien taustoista. Ylipäätään olisin halunnut lukea enemmän! Tätä lukiessa oli jotenkin älyttömän kiva olo koko ajan.

Että toive sitä seuraavaa omaelämäkertaa varten: enemmän kaikkea! More is more!

Yksin, kiitos

Marika Riikonen: Yksin, kiitos
Hertta 2023, 264s.

 

Tartuin tähän Marika Riikosen Yksin, kiitos -kirjaan avoimin ja odottavin mielin. Takakannessa mainitaan Riikosen käsittelevän tabumaista ilmiötä (eli sitä, että jotkut ihmiset haluavat olla yksin) perinpohjaisesti. Jostain syystä oletin tuon "perinpohjaisen" tarkoittavan myös monipuolista käsittelytapaa, mutta se oli aivan väärä oletus.

Riikonen kertoo kirjassaan todella paljon omista kokemuksistaan. Hän asuu mieluiten yksin, jättää juhlat väliin mikäli se on mahdollista, nauttii etätöistä ja yksin matkustelusta. Aluksi oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka yksin asumisesta tosiaan puhutaan medioissa yleensä yksinäisyyden näkökulmasta. Ylipäätään yksin oleminen/tekeminen kuvataan yksinäisyyden kautta, vaikkeivät ne sama asia olekaan. Riikosen teksti on kommentoivaa ja reaktiivista. Hän kertoo artikkeleista ja uutisista ja toteaa perään jotain Ai jaha:n tai Niinkö?:n tapaista. Ihan hauskaa hetken, mutta pidemmän päälle aika raskasta ja ohutta.

Pidän itseäni huumorintajuisena, mutta tämän kirjan kohdalla ei kauheasti naurattanut. Riikosen oletettavasti humoristiseksi ja kepeäksi tarkoitettu kirjoitustyyli alkoi pian kuulostaa ärtyneeltä ja paasaavalta. Kyllä, minä viihdyn ihmisten kanssa ja elän ydinperheessä omakotitalossa, teen työtä johon kuuluu paitsi asiakaspalvelua myös työkavereiden kanssa työskentelyä. Silti viihdyn myös yksin ja tarvitsen yksin oloa. Syntymäpäivälahjaksi toivoin - ja sain - tänä vuonna hotelliyötä ihan vain minulle, jotta saisin olla yksin. Kukaan meidän viisihenkisestä perheestä ei harrasta mitään aikatauluihin sidottua ja se on mahtavaa! Yleensä viikonloputkin ovat ohjelmattomia, sillä pidämme ns. kalsaripäivistä. Toisaalta tiedän, että omalla kohdalla yksin olon tarpeeseen vaikuttaa nepsy-jutut: kuormitun esimerkiksi hälystä ja ihmisistäkin aika herkästi, vaikka itse tilanne sinänsä olisi mieluinen.

Olen, tai ainakin kuvittelen olevani, sosiaalinen, mutta aika paljon rauhoittumista ja hiljaisuutta tarvitseva tyyppi. Tätä kirjaa lukiessa tuli kuitenkin olo, kuin olisin vääränlainen. Että vain paljon pitemmälle viety yksin oleminen on jotenkin oikeanlaista. 

Toisin kuin Riikonen, koen että mielikuvitukseni on parhaimmillaan silloin, kun saan pallotella ideoita toisen samanhenkisen kanssa. Samoin esimerkiksi hienon värinen taivas tai mahtava ukkonen on parasta, kun saan jakaa sen kokemuksen jonkun toisen kanssa. Emme me välttämättä näe ja tunne siinä tilanteessa samoja asioita, mutta yhdessä kokeminen on silti hienoa.

Luultavasti Riikosen tarkoitus ei ole mollata niitä, jotka eivät tarvitse omaa aikaa, mutta ei hän toisaalta edes yritä ymmärtää toisenlaisia ihmistyyppejä. Sitä paitsi, en ymmärrä millä tavalla päivärytmi liittyy yksin olon tarpeeseen! Riikonen nimittäin kritisoi kovasti aamuvirkkujen mukaan pyörivää yhteiskuntaa. En ole itse erityisen aamuvirkku, mutta keskimmäinen lapseni on. Toisin kuin ilmeisesti kaikki muut maailman teinit, hän ei kuku hereillä yömyöhään ja nuku pitkälle iltapäivään vaan hän alkaa nukkua viimeistään kahdeksalta ja herää noin viideltä. Hän ei myöskään ole mikään ekstrovertti ja ihmispaljouksien rakastaja. Eli tämän yhden hengen otannan perusteella yleistän ja totean että kaikki aamuvirkut eivät todellakaan janoa jatkuvasti sosiaalisia kontakteja.

Olisin kaivannut tähän kirjaan todella paljon enemmän monipuolisuutta. Näkökulma on harvinaisen kapea ja välillä tuli sellainen tunne, että lähteitä taidetaan tulkita aika paksujen, oman mielipiteen väristen linssien läpi. Ehkä aihe on liian omakohtainen? 

Kiinnostava aihe, mutta liian paatoksellinen toteutus minun makuuni.

Sallin isä

Thomas Brunstrøm: Kun Sallin isä oli lapsi +
Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti)
Kvaliti 2023, 32s.
Kuvitus: Thorbjørn Christoffersen
Suom. Sirpa Alkunen

Jos sinulla on lapsia - aivan sama minkä ikäisiä he ovat nyt - tai jos olet joskus itse ollut lapsi - nämä Tanskassa supersuosion saavuttaneet Sallin isä -kirjat ovat juuri sinulle!

Kuvakirjoissa kuvitus on valtavan suuressa roolissa ja minä vakuutuin näistä kirjoista jo kansikuvien perusteella. Katsokaa nyt tuota Sallin isän rehvakasta ovenpieleen nojailua ja itsetyytyväistä hymyä, jota Sallin joopajoo-katse ei huojuta tippaakaan! Sitä paitsi onhan tuo isän hahmo bändipaitoineen ja tiukkoine farkkuineen (ja käsikarvoineen <3) kerta kaikkiaan sympaattinen.

Kuvitus siis hurmasi minut ihan täysin, mutta mitenkäs itse tarinat?

En meinaa kestää, miten hyvät tarinatkin näissä on! Luin molemmat kirjat ensin itsekseni, sitten tuon Kun Sallin isä oli lapsi ääneen puolisolle. Seuraavana aamuna kerroin saman tarinan aamukiireiden takia lyhennettynä ensin ysiluokkalaiselle, sitten vitosluokkalaiselle. Töissäkin pikakertasin tarinan kahdelle työkaverille ja neljälle lykkäsin kirjan (yhdelle molemmat) kouraan. 

Kun Sallin isä oli lapsi sisältää paljon juttuja isän lapsuudesta. Tiedätte varmaan: miten telkkarista ei tullut lastenohjelmia kuin puoli tuntia päivässä ja kuinka syötiin mukisematta sitä, mitä vain tarjolla oli. Sallin isän lapsuus vain kuulostaa harvinaisen karikkoiselta: ruoaksi oli esimerkiksi kylmää hiekkaa ja hampaat putsattiin lapiolla - hammasharjaa kun ei vielä oltu keksitty. Salli alkaa epäillä, ettei isä puhu aivan totta. Nauroin ääneen ja hihittelin vielä enemmän. Niin hillitön tämä oli!

Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti) on sekin riemukasta luettavaa. Voi olla, ettei se ole paras valinta esimerkiksi yleiselle satutunnille tai iltasaduksi, mutta ainakin kotioloissa menestys on melko varma. Salli ei pidä kirosanoista ollenkaan. Isä kuitenkin kiroilee aika usein. Kaveriltaan Salli kuulee kiroilukassasta, eli laatikosta, johon laitetaan 50 senttiä aina kun lipsauttaa kirosanan. Rahalle olisikin jo käyttötarkoitus tiedossa, sillä Salli haluaisi mennä tivoliin. Alkuun kassaan ropisee rahaa vaikka kuinka, mutta sitten isä alkaa korvata kirosanoja kiltemmillä ilmauksilla. Muuten hyvä, mutta kun Salli tarvitsisi rahaa...

En voi kehua näitä liikaa! Tiedän, että omat lapset olisivat rakastaneet näitä (jo) pienempinä. Onneksi suostuvat vieläkin välillä kuuntelemaan, kun luen.

Tulen ja tuhkan tyttäret

Anniina Mikama: Tulen ja tuhkan tyttäret
WSOY 2023, 441s.

 

Tulen ja tuhkan tyttäret lennähti lukulistalleni heti kun sen kustantamon katalogista huomasin. Sain kirjan sopivasti hieman ennen kuin Anniina Mikama vieraili kirjastossamme lukulaneissa, joten ehdin tutustua tarinan alkuun ennen hänen tapaamistaan. Tapaaminen oli tosi mukava! Paikalla oli joukko nuoria ja Mikaman pitämän lyhyen pohjustuksen jälkeen käytiinkin mielenkiintoisia keskusteluja kirjoista, lukemisesta, kirjoittamisesta ja kirjallisista esikuvista. Mikama kertoi, että tämän kirjan alkuperäinen nimi oli Lohikäärmeen metsästäjät ja siinä nimessä oikeastaan kiteytyykin se, mistä tämä kirja kertoo.

Tulen ja tuhkan tyttäret on täyttä fantasiaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Irlantiin. On linnanherroja ja valtaapitävien juonitteluja, vaatimattomasti eleleviä kyläläisiä, taruja ja legendoja. Ja se lohikäärmekin.

Isibéal on linnanherran tytär. Hän lähtee isänsä ja tämän sotureiden mukaan etsimään lohikäärmettä, jonka kerrotaan asustelevan läheisellä vuorella. Vuorelta on nähty nousevan savua, vaikka siellä ei ole asumusta. Lohikäärmeiden kerrotaan vartioivan aarretta, joten siinähän on jo oiva syy nitistää pelottava hirviö. Lohikäärmeen luola löytyy, mutta ei sellaista hirviötä muutama soturi miekkoineen kukista. Isibéal selviää luolasta ulos elävänä, toisin kuin seurueen muut jäsenet. Kotiin päin kulkiessaan Isibéal näkee vihastuneen lohikäärmeen polttamia kyliä, valtavasti tuhoa.

En halua kertoa tarinasta alkua enempää, koska enempää en itsekään halunnut tietää. Enkä tiennyt! Isibéalin lisäksi keskiössä on muutama rohkea nuori tyttö, joihin hän matkallaan tutustuu ja pidin todella paljon siitä, kuinka heidän keskinäisiä suhteitaan ja niiden kehittymistä kuvattiin. Mikama kuvaa myös uskottavasti sitä, kuinka perusturvan horjuessa - kun ei ole takeita ruoan saamisesta, lämmöstä tai edes minkäänlaisesta katoksesta pään päälle - ihminen on valmis asioihin, jotka voivat yllättää hänet itsensäkin.

Lukeminen sujui vauhdikkaasti ja tarina koukutti todella tehokkaasti. Myrryksen jälkeen odotukseni olivat korkealla ja Mikama onnistui kyllä mainiosti vastaamaan odotuksiani tälläkin kirjallaan. :)

Minä menen lääkäriin

Salla Salmela: Minä menen lääkäriin
WSOY 2023, 38s.
Kuvitus: Tiina Konttila

 

Sain siskolta vähän niinkuin synttärilahjaksi tämän hänen kuvittamansa kirjan. Salla Salmela on kirjoittanut sympaattisen tarinan Sinnasta, jonka korva kipeytyy ja on mentävä lääkäriin. Sinnaa vähän jännittää, siitäkin huolimatta, että äiti on luvannut kaiken sujuvan hyvin ja pehmokrokokin saa tulla mukaan.

Tarina on kiva ja uskon sen kiinnostavan pieniä lapsia. Sen avulla voi etukäteen käydä läpi mahdollisia tulevia lääkärireissuja ja keskustella lasta mietityttävistä jutuista.

Vaikka kirjan kuvitus ei olekaan realistinen, siinä on kuitenkin valtavan paljon tunnistettavia yksityiskohtia, joiden kautta esimerkiksi lääkärin käyttämät erilaiset välineet tulevat tutuiksi. Ja heti perään täytyy kumota tuo oma epärealistisuusmääritelmä, koska toisaalta kuvituksessa on nimenomaan realistinen meininki: Sinnan koti ei ole tip top siisti, vaan siellä näkyy arki ja elämä. 

Kirjan lopussa on hauskoja sankarikortteja, jotka voivat nekin viedä osan jännityksestä pois: kun jaksaa reippaasti odottaa vuoroaan lääkärissä, saa odottamisen sankarimerkin ja 200xp:tä! 

Vaikka omat lapseni ovatkin jo vähän kasvaneet yli Minä menen lääkäriin -kirjan kohderyhmästä, aikaisemmin tämä olisi varmasti ollut meilläkin yksi niistä uudestaan ja uudestaan luettavista kirjoista.

Holly

Stephen King: Holly
Hodder & Stoughton 2023, 433s.

 

Holly Gibneyn äiti on kuollut koronaan, jonka olemassaoloon hän ei edes uskonut. Huijausta koko pandemia! Holly osallistuu zoom-hautajaisiin, eikä tunne sellaisia tunteita, joita oman vanhemman poismeno yleensä herättää. Etsivä löytää -etsivätoimisto on lomalla, mutta Holly vastaa silti toimiston puhelimeen ja ottaa vastaan toimeksiannon kadonneen henkilön löytämiseksi. Viranomaisten mukaan nuori nainen on kadonnut omasta halustaan, mutta tämän äiti on toista mieltä. Holly alkaa hoitaa tutkintaa pitkälti yksin, sillä yhtiökumppani Pete on saanut koronatartunnan ja Jeromen oma kirjaprojekti on edennyt niin mallikkaasti, että hän matkustaa New Yorkiin allekirjoittamaan kustannussopimuksen. Silloin tällöin toimistolla auttavalla Barbarallakin on jotain omaa meneillään, mutta Holly pärjää kyllä itsekseenkin.

Holly on mainio sekä kirjana että hahmona. Tässä kirjassa ei ole mukana yliluonnollisia elementtejä, vaan kyseessä on melko puhdaslinjainen jännäri/dekkari. Hollyn hahmo on toki kasvanut ja kehittynyt paljon sitten Mersumiehen, mutta hänessä on edelleen paljon jäljellä siitä (ihmis)arasta nuoresta naisesta, jonka itsetunto ei ole kotona saanut minkäänlaista tukea.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, jotka tarinan edetessä lähenevät toisiaan ja lopulta sulavat yhdeksi. Ratkaisu on mielestäni onnistunut, vaikka minulle päivämäärin nimetyt luvut tuottavat aina saman hankaluuden: en hahmota ajan kulkua, ellen tarkista edellisen luvun päivämäärää. Aina en jaksa sitä tehdä.

King on viime vuosien teoksissaan tuonut selkeästi esille etenkin omia poliittisia mielipiteitään. Tässäkin kirjassa öyhöttävä ex-presidentti saa osakseen suoraa kritiikkiä, samoin tummaihoisiin kohdistuva poliisiväkivalta ja rokotekriittiset ihmiset. Tiedän, etteivät kaikki arvosta näitä kannanottoja, mutta minusta on hienoa että King käyttää hyväkseen mahdollisuuden ilmaista kantansa myös kirjallisuudesaan.

 

Tulevaisuuden arabi 6

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 6
Lapsuus Lähi-idässä 1994-2011
WSOY 2023, 176s.
Suom. Saara Pääkkönen

 

Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuvasarja on tullut päätökseensä. Olen odottanut tätä osaa kärsimättömänä, sillä neljännessä osassa tapahtunut järkyttävä juttu on vaivannut minua vuosia. Tältä osalta odotin ennen kaikkea jonkinlaista - mielellään onnellista - ratkaisua sen tapahtuman suhteen.

Tulevaisuuden arabin kuudennen osan alussa Riad on jo kuusitoistavuotias. Opiskelu ei maailman eniten sen ikäistä kiinnosta, sillä hän haluaisi vain piirtää ja menestyä sarjakuvapiirtäjänä. Omaksi yllätyksekseen Riad pääsee opiskelemaan kuvittamista ja vaikka opinnot eivät olekaan aivan sitä, mitä hän odotti, vähitellen Riadin onnistuu hivuttaa itsensä sarjakuvatöihin. Riad muuttaa pois kotoa, jonka ilmapiiri on ymmärrettävistä syistä synkkä. Muiden huolten lisäksi isoisä kuolee, isoäidin muisti alkaa pettää ja tämän puolison kunto huononee vauhdilla. Isoäiti puolisoineen muuttaakin lopulta asumaan Riadin äidin luokse. Isä pitää Riadiin yhteyttä harvakseltaan. Hän muistuttaa Riadia jatkuvasti siitä, että Syyria on hänen oikea kotimaansa ja sarjakuvien tekeminen typerää. Lääkäriksi hänen pitäisi ryhtyä, serkkujensa tavoin. Isä onkin läsnä arvostelevana taustaäänenä Riadin elämässä koko ajan. Viimein Riad hakeutuu terapiaan käsittelemään kipeitä kokemuksiaan.

Tämä albumi oli hyvä. Piirrosjälki miellyttää silmää edelleen, paikoin kaunokirjoitetut tekstit taas eivät: ikänäköni lienee tosin syyllinen tähän jälkimmäiseen ongelmaan. :D Ja mitä siihen odottamaani ratkaisuun tulee, kyllä sellainenkin saadaan.

Voin vain kuvitella, millainen urakka näiden muistelmien tekeminen on Sattoufille ollut. Jo piirtämiseen on kulunut varmasti valtavasti aikaa, mutta tunnetasollakaan työ on tuskin ollut sieltä kevyimmästä päästä.

Hilda - The Trolberg stories

Luke Pearson: Hilda
The Trolberg stories
Flying Eye Books 2022, 96s.

 

On suuri harmi, ettei Hilda-sarjakuvia ole käännetty suomeksi ensimmäistä osaa enempää. Etenkin nyt kun Hildasta tehty sarja löytyy Netflixistä, se varmasti kiinnostaisi myös suomalaisia lapsia (ja toki meitä muitakin). 

Tämä albumi sisältää kaksi tarinaa: Hilda and the bird parade sekä Hilda and the black hound. Ensimmäisen olen lukenut aikaisemminkin, mutta ihan mielellään sen luki uudestaankin. Hilda ja hänen äitinsä ovat muuttaneet kaupunkiin. Hilda kaipaa vuoria ja metsiä, vapaata liikkumista luonnossa. Kaupunki on hänelle aivan vieras, eikä siellä tunnu olevan mitään tekemistä. Pari kaveria hakee Hildan ulos, mutta heidän esittelemänsä ajanvietteet ovikellojen pilarimputtelusta ja lintujen kiusaaminen ei Hildaa miellytä. Lopulta Hilda jääkin yksin hoivaamaan "kaverin" kivellä satuttamaa suurta lintua. Lintu on menettänyt muistinsa, mutta pikku hiljaa hän Hildan avustamana saa muistinsa takaisin.

Black hound sijoittuu sekin samaiseen kaupunkiin. Siellä on tehty havaintoja jättimäisestä mustasta koiramaisesta olennosta, jota ei kuitenkaan yrityksistä huolimatta ole saatu kiinni. Hilda liittyy partiolaisiin, mutta homma ei oikein ota sujuakseen, sillä Hildaa kiinnostaa paljon enemmän se salaperäinen hahmo. Lisäksi hän törmäilee toistuvasti kotoaan pois häädettyyn nisseen nimeltä Tontu, jota Hilda haluaisi kovasti auttaa.

Nämä ovat niin kivoja ja sympaattisia tarinoita, että tulen aina hyvälle mielelle kun näen Hildan jossakin. Oli muuten hauskaa, että kirjan viimeisillä sivuilla, missä on Pearsonin luonnoksia ja lyhyitä kommentteja, hän kertoo, että Tontun nimi on itse asiassa "nisse" suomeksi. Toisin sanoen Tontu onkin tonttu! 

Lucrezian muotokuva

 

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva
S&S 2023, 428s.
Suom. Leena Ojalatva

Pidin todella paljon Maggie O'Farrellin Hamnetista, joten Lucrezian muotokuva oli pakko päästä lukemaan mahdollisimman pian. Jälleen kerran jätin takakansitekstinkin lukematta kokonaan, joten minulla ei ollut oikein aavistustakaan siitä, mitä oli odotettavissa. Paitsi että jotain historiallista.

Firenze, 1500-luvun puoliväli. Lucrezia de Medici on jo vauvana erilainen kuin perheen muut lapset. Ensimmäiset vuotensa hän viettää keittiön väen hoivissa, ennen kuin hänet huolitaan takaisin lastenhuoneeseen. Lucrezia saa elellä vapaahkosti perheensä kodissa, mutta isosiskon äkillinen kuolema muuttaa kaiken. Isosisko oli solmimassa nimekästä avioliittoa ja nyt sulho-parka jäi vaille morsianta. Vastoin tahtoaan Lucrezia luvataan samaiselle kosijalle ja aivan liian nuorena hän joutuu keskelle vierasta, juonittelevaa hovia. 

O'Farrell kuljettaa tarinaa taitavasti kahdessa aikakerroksessa. Jännite muovautuu tyylikkäästi ja pysyy yllä aivan loppuun asti. Lucrezian tilanne ahdisti ja hirvitti, vaikka välillä hänen ajatuksensa ja pelkonsa tuntuivat ihan hysteerisiltä. Ehkä ne olivat ylimitoitettuja, ehkä eivät.

Todella hyvä tarina, upea kerronta ja erittäin tasokas käännös.

Mikä sotku

Einat Tsarfati: Mikä sotku
opas sotkuiselle ihmiselle
Hertta 2023, 224s.
Suom. Riina Behl

 

Mikä sotku on herttainen kirja. Se on ehkä runsaasti kuvitettu tai sarjakuvamuotoinen tietokirja, jonka sävy on humoristinen, hyväksyvä ja jonka vinkit sotkujen selvittämiseksi ovat niin helppoja, ettei niistä lukeminen kuormita ja ahdista.

Minä haluaisin olla siisti ihminen. Epäjärjestys, sotku, lika ja tavarapaljous tekevät minut levottomaksi. Hetkittäin olenkin siisti, mutta useimmiten lasken tavaroita käsistäni ihan minne sattuu. Muodostan epämääräisiä pinoja ja kasoja, jotka ovat joko matkalla jonnekin, tai joita (muka) tarvitsen niin pian, että niitä on turha viedä välissä oikeille paikoilleen. Aivan kaikelle ei edes ole sitä myyttistä "omaa paikkaansa"...

Tsarfati esittää käytännön vinkkejä siitä, miten järjestää kotia järjestämättä sitä. Jos vaikka kylpyhuoneessa on liuta purnukoita, on ihan sama onko osa niistä tyhjiä tai sisältö vanhentunutta: kun asettelet ne siistiin riviin, näyttää jo paljon paremmalta! Sama oikeastaan missä tahansa muualla. Vaikka tavarat eivät olisi oikeilla paikoillaan, siistissä rivissä mikä tahansa näyttää paremmalta. 

Kirjan kuvitus on viehättävää ja puna-musta värimaailma toimii todella hyvin. Tällaisia kirjoja haluaisin lukea enemmän! En minä tämän avulla siistiksi muuttunut, mutta hetken aikaa saatan sietää sotkua hieman paremmin.

Huokauksia luokasta

 

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen:
Huokauksia luokasta
WSOY 2023, 480s.

Kokkolassa 3.9.2023

Hei Minna ja Tommi

Luin tänään loppuun kirjeenvaihdostanne koostuvan Huokauksia luokasta -kirjanne. Tuntui oikealta koota sen herättämiä ajatuksia kirjeen muotoon.

Toivottavasti ette pahastu sinuttelusta. Minna, sinun kohdallasi sinuttelu tuntuu luontevalta,  olemmehan tutustuneet kirjaharrastuksen kautta jo vuosia sitten. Ohimennen olemme tavanneetkin useamman kerran. Myös sinut, Tommi, olen samaisilla messuilla tavannut. Kävit muistaakseni Salla Simukan ja Siri Kolun kanssa jututtamassa kirjabloggaajia ennen esiintymistäsi jollakin lavalla. Jännitin niin, että uskaltauduin pyytämään yhteiskuvaa vasta esiintymisesi jälkeen, kun sinulla oli jo kova kiire seuraavaan tapaamiseen. Suostuit kuitenkin. Kuvaa en tähän laita, sillä siinä näkyy kiusallisen selvästi fanittaminen ja väärä hetki.

Tämä yhteinen kirjanne on ollut esillä paljon ja se on hyvä. Nostatte näkyviin opettajan työn räikeitä epäkohtia, joita täältä Wilman toisesta päästä katsottuna ei todellakaan hoksaa ajatella. Vaikka kritisoitavaa on paljon, on selvää, että opettamisesta pidätte kumpikin. Ja äidinkielestä sekä kirjallisuudesta. On hyvä, että tuotte esiin selkein esimerkein, mitä mikäkin muutos koulun arjen, opettajan työn ja oppilaiden näkökulmasta on aiheuttanut. Mutta ette te toki valita valittamisen vuoksi, vaan aidon huolen. Mikä tärkeintä, teillä on tarjota myös konkreettisia keinoja nykytilanteen korjaamiseksi.

Omat kouluaikani olivat hyvin erilaisia, kuin lapsillani nyt. Kävin ala-asteen pienellä kyläkoululla, samalla kuin äitini aikanaan. Yläluokan opettajakin oli sama kuin äidillä. Minulla oli neljä ikätoveria ja luokkamme olikin yksi koulun suurimmista. Yhteensä meitä oppilaita oli koko koulussa parhaimmillaankin reippaasti alle 30, noin 24. Opetus oli monin tavoin vanhanaikaista. Aamunavauksissa yläluokan Teppo-ope luki pätkän jostain hartausvihkosesta ja alaluokkien opettaja säesti virttä urkuharmoonilla. 3.-6. -luokilla luimme vuorolukuna Vänrikki Stoolin tarinoita, Seitsemää veljestä, Maamme kirjaa ja Koljonvirran sissejä. Sisävessan saimme kuudetta luokkaani edeltävänä kesänä. Kuulostaa ehkä 50-lukulaiselta, mutta elettiin jo pitkästi 80-lukua. Lukion aloitin silloin, kun siirryttiin luokattomaan lukioon. Ei se tainnut vielä siinä vaiheessa aivan näin vapaamuotoista olla kuin nykyään, ainakaan meidän lukiossamme.

Esikoiseni aloitti lukion toisen luokan tänä syksynä ja on kroonisen väsynyt. Koko peruskoulun ajan hän oli tunnollinen oppilas, mutta lukiossa vastuu kaikesta on jo paljon suurempi. Tekin kirjoitatte siitä, kuinka jo lukion alussa pitäisi oikeastaan tietää, minne haluaa lukion jälkeen tähdätä. Pitäisi osata valita oikeat kurssit ja laajuudet, saada riittävän hyviä arvosanoja oikeista aineista. Varsinkin se pitkä matematiikka tuntuu olevan joku ihmeellinen yleisavain onneen, sama mistä haaveilee. Jos 17-vuotiaan lempiruoka/-artisti/-näyttelijä vaihtuu tiheään, miten ammattihaaveet voisivat olla jo selkeinä mielessä? Itse hoksasin oman unelma-ammattini vasta yli kolmekymppisenä. 

Puhutte kirjeissänne myös erityisen tuen tarpeessa olevista oppilaista ja siitä, miten tämän tuen toteuttamiseen ei kuitenkaan käytännössä ole riittävästi resursseja. Olen itse saanut tämän vuoden helmikuussa ADHD-diagnoosin ja väistämättä mielessäni on käynyt useamman kerran, että mitä jos tämä olisi huomattu jo aiemmin? Olisinko hyötynyt erilaisista tukitoimista, jos sellaisia olisi järjestynyt, ja pärjännyt opinnoissani paremmin? Ehkä en, sillä pärjäsin haasteideni kanssa suhteellisen hyvin pitkälle aikuisikään. (Täytän pian 44 vuotta.)

Asiasta toiseen, on muuten oikeasti kummallista, että erilaisia muutoksia suunnittelevat sellaiset tahot, jotka eivät ole mukana käytännön työssä. En ole tainnut aiemmin edes ymmärtää, että opetussuunnitelmien muutokset sun muut tehdään niin (liian!)  kaukana varsinaisesta opetustyöstä. Mutta tällaista se taitaa olla jossain määrin muuallakin: suunnitellaan vaikka kivan näköisiä rakennuksia, jotka eivät kuitenkaan vastaa niiden käyttötarkoitusta. Tosin mahdolliset haittavaikutukset eivät joka alalla kasaudu ja kertaudu samalla tavalla kuin juuri kouluissa ja vaikkapa terveydenhuollossa...

Huokauksia luokasta tarjosi valtavasti uutta tietoa ja ajattelemisen aihetta. Toivottavasti en jatkossa ärsyynny jokaisesta turhalta tuntuvasta Wilma-viestistä. Minulle niitä tulee kuitenkin vain kolmesta lapsesta, kun opettaja joutuu kirjoittamaan niitä kymmenille. 

Kiitos, että kaikkien kiireiden keskellä kirjoititte tämän kirjan. 

Ihanaa alkavaa syksyä ja kaikkea hyvää teille!

T. Maija

PS: Tommi, yhdessä kirjeistäsi kerrot, kuinka joku oli tunnistanut sinut kirjamessujen vessassa ja ehdottanut yhteiskuvaa. Silloin et ollut suostunut. Vähän jännitin Minnan seuraavaa kirjettä. Lempin ilmestyttyä halusin siihen Minnan omistuskirjoituksen ja silmät kiiluen yritin bongata Minnaa messukävijöiden massasta. Lopulta törmäsimmekin - pressitilojen vessajonossa. Kiitos, Minna, että huonosti valitusta ajankohdasta ja paikasta huolimatta jaksoit suhtautua huumorilla! (Niin, sain sen omistuskirjoituksen. Siinäkin mainitaan messujen vessajono.)

Päivänvalolla ei näe

Kerstin Gier: Päivänvalolla ei näe
Muista minut -trilogia
Gummerus 2023, 436s.
Suom. Heli Naski

 

Olen pitänyt kaikista lukemistani Kerstin Gierin kirjoista ja kokenut ne todella koukuttaviksi luettaviksi. Siksipä oli selvää, että luen Päivänvalolla ei näe :n heti kun se ilmestyy.

Quinn on ystävänsä luona aivan tavallisissa kotibileissä. Hänen tavoitteenaan on saada jätettyä tyttöystävänsä, mutta ilta saakin odottamattoman suunnan. Ensin Quinniä lähestyy tuntematon, sinihiuksinen nuori nainen, joka haluaa puhua Quinnin kanssa ulkona mahdollisimman pian. Jonkin ajan kuluttua Quinn näkee ikkunasta, kuinka epämääräisen näköinen mies näyttää uhkailevan sinitukkaista ja Quinn ponkaisee ikkunan kautta apuun. Alkaa epätodellinen takaa-ajo, joka päättyy Quinnin kohdalta ajoradalle auton eteen ja siitä sairaalaan. Kun Quinn pääsee kotiin toipumaan, hänellä on selvitettävänään liuta uusia ja outoja asioita. Naapurissa asuva Matilda päätyy Quinnin avustajaksi ja asia kerrallaan heille alkaa valjeta toisenlaisen todellisuuden olemassaolo.

Päivänvalolla ei näe on varsin vauhdikasta fantasiaa. Toivon, että sarjan muut osat ilmestyvät suhteellisen tiiviillä aikataululla, etteivät aiemmat tapahtumat ehdi hautautua liian syvälle muistin perukoille. 

Hahmoista eniten pidin Matildasta, joka on ollut ihastunut Quinniin jo pitkään, mutta jonka olemassaolosta Quinnillä tuntuu olevan vain hämärä mielikuva. Lisäksi Quinn sekoittaa Matildan aivan liian usein tämän kiistatta samannäköiseen, mutta luonteeltaan aivan erilaiseen - ja ärsyttävään - serkkuun. Toinen lempihahmoni on läheisen hautausmaan runoilijapatsas, joka on hauskalla tavalla keskeinen, mutta kuitenkin auttamatta sivuroolissa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan Muista minut -trilogian seuraavaa osaa.

Musta kieli

Marko Hautala: Musta kieli
Tammi 2023, 314s.

 

Kuokkamummon (itsenäisenäkin teoksena toimiva) jatko-osa, Musta kieli, oli juuri niin inhottavan ällöttävä ja kauhea kuin odotinkin.

Tietyltä Vaasan asuinalueelta on vuosien varrella kadonnut häiritsevän monta ihmistä, jopa kokonainen perhe. Poliisi tuntuu välttelevän tapausten tutkimista, mutta nyt kaksi poliisia saapastelee meedion luokse toiveenaan joko saada uusia, tärkeitä tietoja tai varmuus siitä, että tämäkin meedio on pelkkä huijari. 

Hautala kuljettaa tarinaa, tai oikeastaan tarinoita, varmalla otteella. Aikajanan ikään kuin peruuttava rakenne on todella toimiva ja yhtymäkohdat Kuokkamummoon luontevia.

Onneksi luin tämän näin kesällä, riittävän kaukana Vaasasta ja vieläpä lomalla, joten sain ihan rauhassa pelästyä milloin mitäkin kolahdusta ja varjoa. Musta kieli on koukuttavaa kauhua, jonka kieli (sic!) on vaivatonta, mutta ei latteaa luettavaa.

Gwendy

 

Stephen King & Richard Chizmar: Gwendy
Tammi 2023, 512s.
Suom. Einari Aaltonen

Blogini on ollut tahattomalla kesälomalla. Olen kyllä lukenut, mutta tehnyt myös sen verran paljon muita juttuja, että bloggaamiselle ei ole ollut aikaa. (Eikä lämpimillä keleillä tehnyt mieli olla sisätiloissa.)

Mutta lukenut olen kuitenkin!

Stephen Kingin ja Richard Chizmarin Gwendy-trilogia ilmestyi viimeinkin suomeksi. Einari Aaltosen suomennosta haluan kehua heti alkuun, sillä teksti on todella miellyttävää ja jouhevaa luettavaa.

Olen lukenut trilogian kaksi ensimmäistä osaa aiemmin englanniksi, mutta sen verran kauan sitten, etteivät juonenkäänteet ja yksityiskohdat olleet enää täysin muistissa. 

Ensimmäisessä osassa Gwendy on vasta 12-vuotias, kun salaperäinen mies antaa hänen haltuunsa erikoisen rasian. Rasiassa on nappeja ja vipuja, joista osa on suhteellisen viattomia, osa erittäin vaarallisia. Rasia voi antaa omistajalleen arvokkaita kultarahoja tai suklaita, jotka muun muassa parantavat suorituskykyä, mutta sen avulla voisi myös tuhota koko maailman. Tai kaikki maailmat.

Toisessa osassa Gwendy tekee uraa poliitikkona, kun rasia ilmestyy uudestaan hänen elämäänsä. On joulu ja Gwendy matkustaa kotikaupunkiinsa viettääkseen joulun vanhempiensa seurassa. Kotikaupungista on kadonnut nuoria tyttöjä ja syystä, jota en aivan ymmärrä, Gwendy otetaan mukaan tutkimaan tapausta.

Kolmannessa osassa leskeksi jäänyt Gwendy lähtee avaruuslennolle, rasia mukanaan. Hänellä on tehtävä, jonka suorittamisen rasia yrittää estää.

King on ollut kirjoittamassa ensimmäistä ja kolmatta osaa, keskimmäisen Chizmar on kirjoittanut yksin. Kielellisesti tai tarinallisestikaan kirjoissa ei ole havaittavissa silmiinpistäviä tasoeroja. Olen kuitenkin todennut, että Peter Straubin  kanssa kirjoitettua Talismaania lukuunottamatta Stephen Kingin muiden kanssa kirjoittamat kirjat eivät ole minun makuuni. Gwendyt jäävät jotenkin ohuiksi ja vaikka jättää huomioimatta tarinan vaatimat yliluonnollisuudet, niissä on aivan liikaa epäuskottavuuksia.

Mutta vaikka Gwendy ei sisällöllisesti olekaan tasokkainta mahdollista luettavaa, sen lukeminen oli miellyttävää. Siksi Aaltonen ansaitsee vielä toisetkin kehut.

Hard Land

Benedict Wells: Hard Land
Aula & Co 2023, 10h 57min
Suom. Raimo Salminen
Lukija: Mikko Toiviainen

 

Benedict Wellsin Hard Land päätyi lukulistalleni, kun silmiini osui maininta Stand by Me:stä jossain kirjasta kertovassa tekstissä. (Näköjään ainakin kustantamon esittelytekstissä :D) Koska Stand by Me on yksi suosikkileffoistani ja samalla yksi harvoista onnistuneista Stephen King -filmatisoinneista, klikkasin kirjan kuunteluun sen enempiä miettimättä.

Ja olihan tämä ihana. 

1980-luku on puolessa välissä ja 15-vuotias Sam pestautuu paikalliseen elokuvateatteriin töihin. Töitä siellä ei tarvitse kauheasti tehdä, sillä asiakkaita on todella vähän, mutta ainakin Sam pääsee välillä eroon kodin painostavasta tunnelmasta. Samilla ei ole ystäviä ja muutenkin hän on aina ollut jotenkin omillaan, mutta elokuvateatterissa hän tutustuu muutamiin vuotta vanhempiin nuoriin. Alkukankeuden ja kiusallisten tilanteiden jälkeen Sam hyväksytään mukaan porukkaan ja viimeinkin Sam saa kokea, millaista on olla yksi joukosta, "tavallinen" nuori.

Benedict Wellsiä on verrattu John Irvingiin, mutta mielestäni Hard Land ei aivan Irvingin parhaiden teosten tasolle yllä. Tässä ei ollut karhuja eikä moottoripyöriäkään, mikäli oikein muistan. Wells kuvaa kuitenkin upeasti nuoruutta ja ystävyyden solmimisia, vanhemmista irtautumista ja toisaalta sitä ystävyyksien joskus väistämätöntä hiipumistakin.

Pidin todella paljon ja suosittelen erityisesti kaikille kasarinostalgikoille.

Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi 2023, 270s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Korona-pandemian alettua Lucyn ex-mies William haluaa tehdä kaikkensa pitääkseen rakkaansa turvassa, myös Lucyn. William hakee Lucyn New Yorkin asunnolta ja ajaa heidät Maineen, vuokraamaansa rantataloon. Ikänsä puolesta molemmat kuuluvat koronan riskiryhmään ja he suhtautuvatkin vakavasti kaikkiin mahdollisiin rajoituksiin. Tyttäriä on tietysti ikävä ja molempien sydäntä riipii, kun heidän elämissään myllertää.

Elizabeth Stroutin kirjoitustyyli on minulle todella mieluista, niin myös tällä kertaa. Tietysti suuri kiitos kuuluu suomentajalle, Kristiina Rikmanille, joka saa kielen soljumaan todella kauniisti. Korona on alkanut näkyä kaunokirjallisuudessa, mikä on kiinnostavaa, mutta näköjään minulle myös hankalaa. Itse korona ei onnekseni aiheuttanut itselleni tai lähipiirilleni isoja fyysisiä haasteita, mutta kaikkien niiden rajoitusten ja epätietoisuuden vuoksi työsopimustani ei koronakevään jälkeen uusittu ja vajosin henkisesti todella syviin vesiin. Näköjään tämmöiset koronamuistelot aiheuttavat minussa edelleen sen verran synkkiä tunteita ja ajatuksia, että vielä en ole näille valmis.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Lucy meren rannalla on taattua Stroutia. Teksti on Lucyn monologia, kuin päiväkirja tai (yksipuolinen ja hyvin pitkä) kahvipöytäavautuminen. Pidän siitä, kuinka asiat eivät välttämättä tule valmiiksi, koska eihän elämässä läheskään aina niin käy - ainakaan nopeasti. Strout osaa tehdä hahmoistaan todellisen tuntuisia: tavallaan aivan tavallisia, mutta silti kukaan ei ole yksinkertainen tai turha.

Tytär hämärän, piika pimeän

 

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän
Myllylahti 2023, 301s.

 

Tytär hämärän, piika pimeän on tasokasta ja lukijaan luottavaa fantasiaa. Meidän kirjastosta tämän löytää nuortenosastolta, mutta ihan yhtä hyvin tämän voisi pitää aikuistenosastollakin.

Rauniara on valtakunta, jossa vallitsee ikuinen syksy. Maaseudulla parantajaoppilas Malka löytää metsästä hylätyn pienokaisen, kaupungissa eloseppänä toimiva Arona Pohtovius joutuu astumaan sivuun toimestaan, kun hänen toimintaansa kohdistuu jotakin epäilyjä, joita aletaan tutkia. 

Kahden päähenkilön, Malkan ja Aronan, kautta kaksi tarinalinjaa kulkee vähitellen toisiaan kohti ja kyllä ne lopulta risteävätkin. Tähän kirjaan tarina ei kuitenkaan lopu, vaan jatkoa on tulossa yhden kerran verran, kuten Meresmaa itse Instagramissa kertoi, kun harmittelin "jälleen yhtä sarjan aloitusta". (Minulla on siis ristiriitainen suhde kirjasarjoihin: toisaalta on ihanaa, että samojen hahmojen kanssa saa viettää enemmän aikaa, mutta sarja tuntuu myös sitovalta. Lisäksi seuraavaa osaa odotellessa ehtii usein unohtaa paljon edellisen kirjan tapahtumista.)

Kirjan kerronta on sulavaa, eikä päähenkilön vaihtuminen sotke kuviota. Paitsi ehkä väsyneenä vähäsen. Vaikka kirja sijoittuu omaperäiseen fantasiamaailmaan, Meresmaa ei uppoudu kuvailemaan ympäristöjä, tapoja tai liiemmin hahmojaankaan. Muutamalla hyvin valitulla sanalla siellä täällä, hän onnistuu kuvaamaan kaikkea aivan riittävästi. Jos ratsulla on suomuja, lukija hoksaa kyllä, että ei tässä ihan hevosella - ainakaan tavallisella sellaisella - olla liikkeellä.

Nyt kun tiedän, että Malkan ja Aronan tarina nivotaan yhteen jo seuraavassa kirjassa, odotan jatkoa innokkaasti.

Kiltti tyttö, julma kosto

Holly Jackson: Kiltti tyttö, julma kosto
Karisto 2023, 384s.
Suom. Leena Ojalatva

Kiltti tyttö, julma kosto on jatkoa Kiltin tytön murhaoppaalle, mutta toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena. Tosin tässä kerrotaan edellisen kirjan ratkaisu, joten jos haluaa lukea kaikki osat, kannattaa sarja lukea järjestyksessä.

Pip teki yhdessä nykyisen poikaystävänsä Ravin kanssa podcastin Andie Bellin ja Sal Singhin murhista. Podcast on suosittu ja yleisö kaipaa jatkoa, mutta Pip on vannonut pysyvänsä jatkossa erillään vastaavista tutkimuksista. Pip kuitenkin pyörtää päätöksensä, kun tuttavaperheen poika katoaa Andien ja Salin muistojuhlan iltana. Poliisi ei pidä kiirettä pojan etsintöjen kanssa, sillä tämä on pari kertaa aiemminkin poistunut omille teilleen.

Pip hyödyntää podcastinsa suosiota kertoakseen katoamisesta ja saadakseen mahdollisimman pian kaikki havainnot, joita kadonneesta on tehty. Tapaus kerääkin paljon huomiota, mutta ei ainoastaan positiivista sellaista.

Kiltti tyttö, julma kosto on aivan kelpo jännäri nuorille sekä kaltaisilleni ei-liian-veristen tapausten ystäville. Missään nimessä Jackson ei kuitenkaan kirjoita helpoista aiheista tai ylisiloitellusti. Kyllä tässäkin kirjassa muutama oikeasti ahdistava kohta oli.

Pidän kirjan taitosta, sillä siinä on huomioitu hyvin erilaiset kerrontamuodot. Viestikeskustelut on toteutettu viestien näköisinä, nauhoitteet litteroitu dialogeiksi. Mukana on myös yksittäisiä "kuvaliitteitä" tuomassa lisäsisältöä.

Sarjaan on tulltu myös kolmas osa, jonka suomennosta jään odottelemaan.

Ajatusten vahtimestari

Petri Tamminen: Ajatusten vahtimestari
Otava 2023, 45s.
Kuvitus: Ninka Reittu

 

Jos ahdistuneisuus, yltäkylläinen murehtiminen, erilaisten asioiden ajatteleminen ja ylipäätään ajatusten tulva on tuttua, Petri Tammisen Ajatusten vahtimestari saattaa olla kirja juuri sinulle. 

Kirjassa verrataan mieltä ravintolasaliin, jonne ajoittain saapuu epämiellyttäviä asiakkaita. Toisille useammin kuin toisille, useampia ja vaikeammin häädettäviä. 

Ninka Reitun kuvitus on ihanan havainnollistava ja sympaattinen krokotiilihahmo auttaa hahmottamaan, mistä Tamminen kirjoittaa. 

Ei tämä varmastikaan murehtimistaipumusta lopeta, mutta ainakin vertaistukea on tarjolla. Ja toisaalta, ehkä joku osaa ottaa edes ajoittain käyttöön jonkinlaisen ajatusportsarin ja saa ajatukset haltuunsa. Edes joskus, edes hetkeksi.

Peilisalissa

Liv Strömquist: Peilisalissa
Sammakko 2023, 144s.
Suom. Helena Kulmala

 

Sarjakuvien suhteen olen todella valikoiva. Jos piirrostyyli ei pikaisen vilkaisun perusteella näytä kivalta, mielenkiintoiseltakin vaikuttanut albumi jää lukematta. Liv Strömquistin sarjakuva-albumit ovat kuitenkin poikkeus. Hänen piirrostyylinsä on jotenkin kankea ja kirjojen tekstaus - ainakin näissä suomenkielisissä versioissa - epäsiistiä, joten visuaalisesti nämä ovat kaikkea muuta kuin mitä normaalisti lukisin. Mutta Strömquist käsittelee teoksissaan kiinnostavia aiheita ja tekee sen niin selkeästi ja ajatuksiaherättävästi, että hän on sarjakuvien tekijöistä yksi suosikeistani.

Peilisalissa käsittelee kauneutta, fyysistä sellaista. Kauneusihanteet toki vaihtelevat aikakauden ja maantieteellisen sijainnin mukaan, yksilöllisesti tietysti myös. Strömquist pyörittelee kauneutta pääsääntöisesti länsimaisen kauneuskäsityksen mukaan. Hän pohtii sosiaalisen median vaikutuksia suhteessamme kauneuteen ja omaan ulkonäköön ylipäätään, käyttäen esimerkkeinä paria Kardashiania. Siinä missä kauneus oli kauan sitten ominaisuus joka määräytyi geenien/olosuhteiden/sattuman mukaan, nykyisin kauneus on jotain, mitä tavoitellaan. Jos peilikuva näyttää omasta mielestä ei-kauniilta tai puntarin lukemat eivät miellytä, koetaan ikään kuin velvollisuudeksi alkaa tehdä jotakin. Kauneuden koetaan olevan jokaisen saavutettavissa, jos vain näkee tarpeeksi vaivaa...

Strömquist pohtii kauneutta myös valuuttana. Toisinaan miellyttävä ulkonäkö on ollut valttikortti aviopuolisoa etsittäessä, ehkä se on sitä osin myös nykyään. Jo mainitut Kardashianit tekevät ulkonäöllään hyvää tiliä. Merkittävää heidän kohdallaan on se, että valta on heillä itsellään: he päättävät olla kuvattavana tai kuvaavat itse, valitsevat itse julkaistavat kuvat ja myös keräävät voitot itse. 

Kauneuden arvon voidaan nähdä tulevan siitä, että se ei ole pysyvää. Ikääntyminen muuttaa väistämättä fyysistä ulkonäköä. 

No, voisin pyöritellä näitä Peilisalissa:n aiheita paljonkin, mutta varmasti saatte niistä enemmän irti lukemalla kirjan itse. ;) Helena Kulmalan suomennos on tasokas, jälleen kerran. Albumin ainoa miinus on sivunumeroiden puute! Kirjan alkusivulla mainitaan, että taustapiirroksia ja pari muuta piirustusta on tehnyt Strömquistin lisäksi kolme muutakin henkilöä. Heidän osuutensa kerrotaan sivunumeroin, mutta koska niitä ei ole merkitty, saa nähdä melkoisesti vaivaa, mikäli haluaa heidän piirroksiaan tutkia ja esimerkiksi vertailla Strömquistin piirrosjälkeen.

Hirviö ja Helmikki: Hirviön paluu

Jack Meggitt-Phillips: Hirviön paluu
WSOY 2023, 306s.
Suom. Marja Helanen
Kuvitus: Isabelle Follath

Helmikki ja Ebenezer Pinset nauttivat elämästään ilman hirviötä. Helmikki ahertaa erilaisissa hyväntekeväisyyshommissa ja herra Pinset on laittanut pystyyn neuvontapalvelun. Siinä missä Helmikkiä hehkutetaan joka taholla ja hänelle järjestetään isoja juhlia, Ebenezerin neuvontapalvelulla ei mene kovin hyvin. Hänen antamansa neuvot eivät toimi tai sitten hän myöntää itse, ettei osaa ratkaista ongelmaa.

Sitten käsillä onkin ongelma, jonka edessä Helmikkikin on voimaton. Tutkijat ovat nimittäin vakuuttuneet siitä, että hirviö on muuttunut kiltiksi. Koska Ebenezerin talo on ostettu hirviön puklaamilla rahoilla, talo on heidän tulkintansa mukaan oikeastaan hirviön omaisuutta ja siksipä hirviö vapautetaan vankilastaan ja hänet annetaan herra Pinsetin ja Helmikin huollettavaksi.

Kyllähän hirviö kieltämättä vaikuttaa erilaiselta. Sen ääni on mielistelevän makeileva ja sanasto yhtä lässytystä ja lepertelyä. Lisäksi se puklailee ilmoille toinen toistaan tarpeellisempia asioita naapurustoon!

Hirviön paluu on aivan loistavaa jatkoa Hirviö ja Helmikki -sarjaan. Hahmot ovat mitä mainioimpia ja hirviön puhe niin pöljää, että siinä on suomentaja Marja Helanen saanut varmasti irrotella oikein olan takaa. Kuvitus on tässäkin kirjassa oivallinen, vaikka olisihan sitä voinut katsella enemmänkin.

Ja arvatkaa, mikä tässä kirjassa on parasta?
Se, että loppu jää sellaiseen kohtaan, että jatkoa on aika varmasti luvassa!

Naisia autismin kirjolla

Clara Törnvall: Naisia autismin kirjolla
Atena 2023, 197s.
Suom. Christine Thorel

 

Sain ystävänpäivänä ADHD-diagnoosin, yli 43-vuotiaana. Tiedän, ettei ADHD kuulu autismin kirjoon, mutta tunnistan itsestäni valtavan paljon tässäkin kirjassa mainittuja autisteille tyypillisiä piirteitä. Erilaiset taustaäänet voivat häiritä minua kohtuuttoman paljon, stimmailen lähes koko ajan ja saatan innostua jostakin asiasta tai tekemisestä todella paljon. Haastavinta on kuitenkin se, kuinka paljon välillä joutuu pinnistellä peittääkseen sen, kuinka hankalia jotkut sosiaaliset tai arkiset tilanteet voivat olla.

Clara Törnvall kirjoittaa naisten autismista monipuolisesti. Kirjan aikana hän hakeutuu tutkimuksiin ja saa lopulta autismidiagnoosin. Omien kokemustensa rinnalla Törnvall kuljettaa autismitutkimusten historiaa ja varsinkin sen ongelmakohtia. Autismi, kuten masennuskin mielletään herkästi tietynlaiseksi, jolloin poikkeavat ilmenemismuodot sivuutetaan. Eivät läheskään kaikki autistit ole sisäänpäinkääntyneitä neroja, aivan kuten kaikki masentuneetkaan eivät makaa ympäri vuorokauden sängyssä täysin toimintakyvyttöminä.

Autismi on vahvasti periytyvää, mutta sen aiheuttajaa ei tunneta. Siinä missä Down syndrooman aiheuttaa ylimääräinen kromosomi, autististen henkilöiden dna ei poikkea "normaalista". Oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka erään tutkimuksen mukaan autistiset henkilöt osaavat toimia keskenään, mutta ongelmia alkaa ilmetä siinä vaiheessa, kun tutkimusryhmässä sekoittuvat autistiset ja neurotyypilliset. 

Törnvall nostaa useasti esiin sen, että autismeilta vaaditaan sopeutumista neurotyypillisten toimintatapoihin ja rakenteisiin, vaikka samaa sopeutumista ei odoteta neurotyypillisiltä suhteessa autistisiin. Ristiriitaista.

Naisia autismin kirjolla on puhutteleva teos. Erityisesti mieleen jäi kohta, jossa kerrotaan siitä, kuinka vanhempien huolta lapsen mahdollisesta autismista ei oteta todesta, jos lapsi suoriutuu koulusta. Lapsi sinnittelee koulupäivät ja romahtaa kotona, mutta koska se ei näy koulussa, apu viivästyy tai jää kokonaan saamatta.

Kesyttömät

Kaisa Pulakka: Kesyttömät
Eläinjumalia, hirviöitä ja ihmisen parhaita ystäviä
Atena 2023, 221s.

 

Lueskelin Kaisa Pulakan hienoa tietokirjaa Kesyttömät hitaasti nautiskellen. Kirjassaan Pulakka kertoo 19 eläimestä, niihin liittyvistä tarinoista, uskomuksista ja kulttuurien eroista näitä eläimiä kohtaan. Kuvitusta olisin toivonut enemmän, mutta toisaalta yksi näyttävä kuva kustakin eläimestä toimii sekin ihan hyvin.

Kesyttömät olisi aivan mahtava lukupiirikirja! Varmaan liki jokaiselta löytyy omakohtaisia tarinoita eläimistä ja jonkinlaisia käsityksiä eri lajeista on niilläkin, jotka eivät ole eläinten kanssa olleet tekemisissä. Olen kasvanut maatilalla ja eri aikoina pihapiirissämme asui erinäinen määrä lehmiä, lampaita, kanoja, fasaaneja, kaneja, kissoja, koiria ja yksittäisiä sikoja. Lehmät ovat minusta kauniita ja keskimmäisen lapsen silmäripsiä olenkin kehunut lehmän ripsiksi. Kissat näen viehättävän itsenäisinä ja mikäli kuopus ei olisi niin tolkuttoman allerginen, haluaisin hankkia meille oman kissan. Lampaiden kanssa pärjäsin hyvin, kunhan muisti olla kääntämättä selkäänsä pässille liian pitkäksi aikaa - se nimittäin puski mielellään. Pullokaritsat kesyyntyivät melkein riesaksi asti. Ne olivat todella nokkelia karkailemaan aitauksesta ja juoksemaan perään. Kotipiirin eläimistä pääsääntöisesti tykkäsin. Sonneja pelkäsin, samoin päälle hyökkivää kukkoa.

Sutta en ole koskaan nähnyt luonnossa, mutta vuosi pari sitten niitä liikkui kotikodin nurkilla pelottavan paljon. Lapsena jäi kerran Pikku kakkonen kesken, kun isä lähti näyttämään minulle ja isosiskolle karhun jälkeä. Ajettiin jollekin melko läheiselle pellolle ja iltahämärissä tiirailtiin isoa jalanjälkeä. Karhu oli siinä vaiheessa jo ties miten kaukana, mutta minä pelkäsin niin paljon, että juoksin saman tien takaisin autoon ja käperryin takapenkin eteen lattialle piiloon. 

Mutta se minusta ja minun eläinsuhteistani.
Pulakan kirja on hillitystä sivumäärästään huolimatta melkoinen runsaudensarvi. Ensinnäkin "eläinvalikoima" on kiinnostava. Pulakka käsittelee kissoja ja koiria, lehmiä, lampaita ja hevosia, käärmeitä ja korppeja, mehiläisiä ja hämähäkkejä sekä lukuisia muita. Monipuolinen käsittelytapa antaa ainakin tällaiselle korkeintaan keskiverron yleistiedon omaavalle paljon ajateltavaa ja uutta tietoa. En tienny, että karhut osaavat viheltää! Sen haluaisin kuulla. Sopivalta etäisyydeltä.

Rottien kohdalla Pulakka pohtii sitä, millainen yhteys noitavainoilla ja niitä seuranneella kissavihalla (etenkin mustat kissat kun yhdistettiin noituuteen) oli rottien määrän lisääntymiseen ja mustan surman leviämiseen euroopassa. Kiinnostava näkökulma tämäkin.

Pulakan tekstiä on miellyttävä lukea. Tietoa on paljon, mutta faktaähkyä ei synny, kun asiat ilmaistaan näin jouhevasti.

Luonasi ikuisesti

Erika Vik: Luonasi ikuisesti
Atena 2023, 488s.

 

Erika Vik hypähtää uudella Luonasi ikuisesti -teoksellaan fantasiasta reaalimaailmaan. Ei nyt ihan arkisista arkisimpiin koti-työ-prisma -ympyröihin, mutta onhan se musiikkimaailma joillekin arkista. Tai ainakin arkisehkoa. 

Janne Kallamaan musiikkiura ei ole parhaalla mahdollisella tolalla. Kaukana 90-luvulla ovat ne ajat, jolloin kaikki tunsivat Kallamaan nimeltä - taiteilijanimeltä. Nyt Kallamaa vääntää puoliväkisin biisejä sekä itselleen että muille artisteille, mutta viimein levy-yhtiö ilmoittaa lopettavansa yhteistyön. Pian tämän ilmoituksen jälkeen levy-yhtiön pomo löydetään kuolleena. Sattumaako?

Urakriiseilyn lisäksi Kallamaa huomaa ajautuneensa parisuhteeseen, jossa ei oikeasti haluaisi olla. Noora järjestää pakonomaisesti aivan kaiken sievästi järjestykseen, josta Kallamaa ei enää löydä tarvitsemaansa. Kallamaa alkaa saada häiritseviä viestejä oletetulta faniltaan ja kohta onkin vähän kaikki asiat solmussa.

Tässä kirjassa on ihan loistava imu! En tainnut kovin montaa taukoa pitää, kun halusin saada selville, mitä ihmettä nyt oikeasti on meneillään ja miksi. Ja vaikka kuinka ounastelin sitä ja tätä, en tainnut arvata ensimmäistäkään juttua oikein.

Onnistunut genren haltuunotto Vikiltä siis.

Kalma

Sini Helminen: Kalma
Myllylahti 2023, 326s.

 

Blogi on näköjään jäänyt vähille päivityksille Instagramiin liittymiseni myötä. Hupsista... Kokonaan en ole tätä kuitenkaan valmis lopettamaan, joten täällä taas!

Sini Helmisen Kalmaa odotin malttamattomana. Olen pitänyt Lujaverinen-sarjasta todella paljon ja kun edellinen osa loppui erittäin piinaavasti, tähän piti päästä käsiksi mahdollisimman pian.

No, juonesta onkin todella vaikeaa kertoa oikeastaan mitään niin, ettei samalla tulisi paljastaneeksi jotakin oleellista edellisestä osasta. Mutta sanotaan vaikka näin, että tarina jatkuu sujuvasta siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja että siinä vaiheessa kun luulin tarinan olevan jo lopussa ja ihmettelin, miten kirjaa on vielä puolet jäljellä, tapahtuikin yllättävä käänne ja taas sitä mentiin. 

Pidän tämän sarjan ideasta todella paljon, samoin hahmoista. Helminen osaa tuoda kuoleman osaksi arkea jopa epämukavan helposti. Haluaisin sanoa, mitä muuta Helminen kuvaa todella kiehtovasti, mutta en voi, etten pilaa mitään!

Että näillä ei-oikein-mitään kertovilla sanoilla yritän sanoa, että Kalma oli mahtava päätös tälle sarjalle, joka alkaa vahvasti ja jatkuu sellaisena viimeiselle sivulle asti.

Ystävällisyys

John Ajvide Lindqvist: Ystävällisyys
Gummerus 2023, 733s.
Suom. Katriina Huttunen

 

John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys osoittautui kirjaksi, joka ei vastannut odotuksiani ollenkaan, mutta josta tykkäsin todella paljon. 

Norrtälje on pieni, sympaattinen kaupunki, jossa kaikki ovat ystävällisiä toisilleen. Eräänä aamuna koiraansa lenkittäessään mies huomaa satamalaiturilla keltaisen, lukitun rahtikontin. Lähempää konttia tutkiessaan, mies uskoo kuulevansa kontin sisältä liikettä. Alkaa pitkä selvitystyö, jonka tavoitteena on ratkaista, kenen vastuulla kontti - ja siten sen avaaminen - on. 

Siw on yksinhuoltajaäiti, jolla on erikoinen kyky kuulla välähdyksiä tulevasta. Max on lapsesta asti nähnyt kohtauksia pian tapahtuvista onnettomuuksista. Kiitos Pokemon Go:n Siwin ja Maxin tiet kohtaavat. On myös Siwin paras ystävä Anna, jonka lapsuudenperhe on karu kokoelma pikkurikollisia ja Maxin lapsuudenystävä Johan, joka kirjoittaa paitsi omaelämäkerrallista romaania myös nettikeskusteluihin katkeria kommentteja maahanmuuttajista. Lisätään joukkoon vielä Maxin ja Johanin ystävät Marko ja Maria, aikoinaan Jugoslaviasta Norrtäljeen muuttaneen perheen nykyisin aikuiset lapset. Niin ja Siwin Alva-tytär, isoäiti Berit sekä Annan pian vankilasta vapautuva pikkuveli Acke.

Kaikki nämä henkilöt ovat keskeisessä roolissa, kun Norrtäljen ilmapiiri alkaa kontin avaamisen jälkeen vaivihkaa muuttua. Ensin ilmassa on nihkeilyä, epäystävällisyyttä  ja pessimismiä, mutta vähitellen ihmiset alkavat käydä ilkeiksi, vihaisiksi ja jopa väkivaltaisiksi.

Ystävällisyys käynnistyy ja etenee hitaasti. Sitä toki voi pitää huonona asiana, mutta minä nautin kirjan verkkaisuudesta todella paljon. Jotain epämiellyttävää toki kulkee taustalla, mutta jotenkin onnistuin olemaan pelkäämättä oikeastaan koko kirjan ajan - ja minä olen sentään ihan hirveä pelkuri. Pidin näistä kirjan henkilöistä ja heidän monipuolisuudestaan, siitä kuinka heidän taustojaan avattiin. Bonuksena toki oli se, että kirjan populaarikulttuuri oli minulle erittäin tuttua: Pokemon Go ja Mario Kart keskeisimpinä.

Toisaalta, vaikka minä pidin Ystävällisyydestä todella paljon, voisin kuvitella, että kauhua odottavat ehkä pettyvät. En nimittäin osaa mieltää tätä kauhuksi, kauhuelementeistä huolimatta. Jopa lopun "kauhuhuipennukset" ovat yllättävän kesyjä.

Luin tätä melkein koko maaliskuun ajan, aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa, enkä menettänyt yöunia kertaakaan. Tarkoitan tämän kehuksi! :)

Faunoidit-trilogia

Tässä taannoin kirjahyllyjä siivotessa vastaan tuli paljon kirjoja, joita en ole lukenut, vaikka kovasti olisin halunnut. Joskus kirjat jäävät uudempien tai kirjaston kirjojen kyseessä ollessa palautuspäivän lähestymisen jalkoihin. Sitten kirjat tulee nostaneeksi sellaiseen hyllyyn, jota ei aktiivisesti tutki ja taas tulee uusia kirjoja lukujonoon.

No, David Mitchellin Pilvikartaston ja monen muun ohella Annukka Salaman Faunoidit-trilogia on tällainen ikuisuuden lukemistaan odottanut kirja(sarja). Päätin kuunnella sen äänikirjana, kun yhden pitkähkön fyysisen kirjan lukeminen on niin pahasti kesken.

Sarjan ensimmäinen osa, Käärmeenlumooja, käynnistyy sen verran vauhdikkaasti, että tarina imaisee mukaansa saman tien. Unna on aina ollut ketterä ja todella taitava kaikissa urheilulajeissa. Hän rakastaa kiipeilyä (paitsi havupuihin), mutta pelästyy herkästi.

Unnan maailma mullistuu, kun hän tapaa huoltoaseman kahviossa Rufuksen. Hänelle selviää, että itseasiassa hän on faunoidi: ihminen, jossa on yli 50% voimaeläintä. Unnan voimaeläin on orava, mikä selittää paljon. Sitä taas ei selitä mikään, kuinka on mahdollista, että Unna ylipäätään on faunoidi, sillä tähän asti kaikki faunoidit ovat olleet miehiä.

Piraijakuiskaajassa faunoidi-maailman laajuus alkaa hahmottua paitsi Unnalle, myös lukijalle. Pari uutta keskeistä hahmoa astuu kuvaan ja Unnan taustoja yritetään selvittää porukalla.

Trilogian päättävä Harakanloukku onkin sitten lähes puhdasta fantasiaseikkailua: yksi Unnan faunoidiystävistä, Vikke, katoaa ja häntä lähdetään etsimään äärimmäisen vaarallisesta metsästäjien kaupungista.

Kuuntelin koko sarjan noin viikossa, eli varsin nopeasti. Kiinnyin etenkin harakka-faunoidiin, Jonneen ja ärsyynnyin kontrolloivaan Rufukseen. (Rufuksen kontrolloimistarpeelle tosin löytyy selitys, mutta se on silti todella ahdistava piirre.) Pisteet Annukka Salamalle siitä, että Unna pitää puolensa oravamaisesta arkuudestaan huolimatta! Lisää pisteitä siitä, että Salamalta sujuu himon ja seksin luonteva kuvaus!

Äänikirjat lukee Anniina Piiparinen ja minä todella pidän hänen lukutavastaan. Dialogi kuulostaa luettunakin luontevalta ja eläytymistä on minun makuuni juuri oikea määrä.

Onneksi tuli siivottua ne kirjahyllyt ja enemmän onneksi oli se, että viimeinkin kuuntelin nämä. Oikein vetävää luettavaa noin yläkoululaisista ylöspäin.

Warren 13. ja kuiskausten metsä

Tania Del Rio: Warren 13. ja kuiskausten metsä
Kumma 2023, 237s.
Suom. Annukka Kolehmainen
Kuvitus: Will Staehle

 

Warren 13. ja kuiskausten metsä on sarjan toinen osa. Ensimmäisessä osassa perintöhotelliaan ahkerasti puunaavaa Warren 13. saa selville jotain hyvin merkillistä itse hotellista. Tästä toisesta osasta on oikeastaan mahdotonta kirjoittaa kertomatta, mikä se hyvin merkillinen juttu on, joten jos ensimmäinen osa on vielä lukematta, kannattaa tämän blogitekstin lukeminen lopettaa välittömästi.

Warren 13. saa olla erittäin tyytyväinen sekä itseensä, että hotellinsa saavuttamaan menestykseen. Liikkuva hotelli on melkoinen myyntivaltti - siihen asti, että hotelli kompastuu ja hotellivieraat lähtevät kiukkuisina matkoihinsa. Warren 13. poistuu myös hotellista, yhdessä ystävänsä Petulan kanssa. Ensin onnekkaalta näyttävä käänne paljastuukin pian hirvittäväksi, kun Warren 13. tajuaa olevansa köytettynä tuoliin ja joku tepastelee Warrenin kaksoisolentona hotellia kohti.

Warren 13. -sarja on todella mainio! Tarinat ovat tapahtumarikkaita seikkailuja, joissa käänteitä ja erikoisia hahmoja ei ole säästelty. Kaikkein eniten sarjassa viehättää kuitenkin sen visuaalisuus. Warren 13. hahmon on luonut sarjan kuvittaja, Will Staehle. Tania Del Rio on paitsi käsikirjoittanut, myös piirtänyt sarjakuvia, joten ei ole mikään ihme, että kaksikko on saanut aikaan todella näyttävän sarjan. 

Kirja on muodoltaan kutakuinkin neliö, mikä jo sinänsä riittää erottamaan Warrenit useimmista muista kirjoista. Kuvitusta on todella runsaasti ja sen rasterimainen pintakuviointi antaa kirjalle hieman vanhahtavan, mutta myös arvokkaan ilmeen. Teksti on palstoitettu, mikä sekin on persoonallinen ratkaisu. Kuvissa on käytetty tehostevärinä kunkin osan kansiväriä, joten kokonaisuus on viimeiseen asti mietitty.

Mutta teksti ei siis todellakaan kalpene kuvituksen, taiton ja kaiken muun rinnalla. Ei todellakaan! Nämä kirjat ovat niin viimeisteltyjä, että tulen hyvälle mielelle jo niiden näkemisestä. :)