keskiviikko 27. marraskuuta 2024

Asioita joista en tiennyt pitäväni

 

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni
WSOY 2024, 340s.


 


Annukka Salaman Asioita joista en tiennyt pitäväni oli tasan niin vetävää luettavaa kuin odotinkin. Dialogit toimii loistavasti ja teksti ylipäätään on ihanan sujuvaa.

Tavallaan kirjan ydinsisältö löytyy jo takakannesta: tämä on enemies to lovers -romaani. Tunnetun Sinclair-suvun poika Konstantin menee uuteen kouluun, jota käy myös muunsukupuolinen Bee. Heidän välinsä ovat tulehtuneet, joskin Bee on enemmänkin neutraali ja Konstantin se vihaaja.

Tykästyin molempiin päähenkilöihin, joissa on nopeasti syvyyttä ja tarttumapintaa.

Konstantin on ökyrikkaasta, mutta tunnekylmästä perheestä. Hänen äitinsä on aivan kauhea hyväntekijä-homofoobikko, jolle tärkeintä on julkisuuskuva. Sitä rahaa on tosiaan niin valtavasti, ettei se tahtonu tuntua todelliselta. Mutta samapa tuo. Rakkaustarina tässä on pääroolissa ja sehän toimii mainiosti.

Tässä on myös tosi hyvin suunnitellut kannet, sisäkansia myöten! Ja tykkäsin kirjassa käytetystä fontista, joka oli mun väsyneille ikänäköisille silmille selkeää luettavaa.

sunnuntai 24. marraskuuta 2024

Skutsi


Päivi Lukkarila: Skutsi
Nokkahiiri 2024, 200s.

Skutsin luin siinä vaiheessa, kun Finlandia-ehdokkuus julkistettiin ja kirjaan pompsahti jono varauksia. Odotin jännitystä ja sitä kyllä sain.

Neljä toisilleen tuntematonta nuorta lähtee eräoppaan johdolla kolmen päivän vaellukselle korpeen, ilman älylaitteita. Matka ja tarina etenee hyvää tahtia: luvut ovat lyhyitä ja näkökulma vuorottelee jokaisen vaeltajan välillä.

En ois uskonu, että mua pelottais lukea tätä, mutta tunnustan pelänneeni ihan liikaa. Vaikka suurin osa kirjan kauhusta muodostuu ihan rehellisistä nuotiotarinoista (rehellisellä tarkotan nyt sitä, että kaikki tietää juttujen olevan keksittyjä), ne on niin kammottavia että nukahtamisesta ei meinannu tulla mitään.

Tarinan edetessä meno muuttuu uhkaavammaksi, kun yksi porukasta kuolee ja muutakin outoa tapahtuu ja sitten olikin pakko lukea kirja loppuun asti. Loppu oli mulle pettymys. Spoilaamista välttääkseni en edes voi kertoa, mihin petyin. Odotin kuitenkin enemmän ja lukijaa palkitsevampaa loppua.

Skutsin kansi on onnistunut, sen kertojaäänet uskottavia ja tunnistettavia. Uskon, että tämä on niitä kirjoja, joita lapset/nuoret suosittelee kavereilleen ja intoilee yhdessä.

lauantai 16. marraskuuta 2024

Keskiajan hirviöt

 

Miikka Tamminen: Keskiajan hirviöt
Gaudeamus 2021, 262s.


Miikka Tammisen Keskiajan hirviöt on runsaasti kuvitettu, yleiskielinen katsaus keskiajan hirviöihin. Minkä ehkä arvasitte jo kirjan nimestä... Tämän lukeminen oli todella hauskaa! Siinä missä nykyään hirviöllä tarkoitetaan jotakin vaarallista, pelottavaa ja useimmiten fiktiivistä, keskiajalla hirviö saattoi olla melkein mitä tahansa tavallisuudesta poikkeavaa. En nyt tarkoita, että erilaisuuden kauhistelu olisi hauskaa, vaan se, että hirviöiden joukosta löytyy muun muassa kaksikasvoinen jättiläinen, jolla on punaiset polvet ja jalkaterät ja joka joutuu matkustamaan laivalla Intiaan, mikäli se halusi synnyttää. Yhdellä hirviöllä oli pitkät, lepattavat korvat, joihin se saattoi kääriytyä. Varjojalka oli yksijalkainen hirviö, joka suojasi itseään aavikolla porottavalta auringolta makaamalla selällään ja nostamalla jalkansa muodostamaan varjon itselleen. Myöntäkää pois, ettei näissä esimerkeissä ole kauheasti aineksia nykypäivän kauhugalleriassa.

Hirviöt olivat kaikessa poikkeuksellisuudessaan luonteva osa keskiaikaista elämää. Mainio kirja, josta väkisinkin oppii jotakin uutta!

keskiviikko 13. marraskuuta 2024

Kohti suurta tuntematonta

 

Lisa Marie Presley & Riley Keough:
Kohti suurta tuntematonta
Johnny Kniga 2024, 301s.
Suom. Markku Päkkilä


Tän vuoden kirjamessureissussa kävi sellanenkin ihme, että luin ekan messuostoksen jo reissun aikana! Joskus 16-20 -vuotiaana fanitin Elvistä. Musiikkia lähinnä, vaikka en voi ulkonäköäkään moittia. Luin ne Elvis-kirjat, mitä käsiini sain, samoin lukuisat Suosikin kultaturboelvisspesiaalit.

Vuosien myötä fanitus haalistui, osin siksi että aloin tajuta miten epämiellyttäviä piirteitä Elviksessä oli. Olen lukenut Priscilla Presleyn Elvis ja minä -kirjan ja myös tämä Lisa Marie Presleyn muistelmateos meni suoraan lukulistalle. Lisa Marie Presley ei ehtinyt saada kirjaa valmiiksi ennen kuolemaansa, vaan sen on täydentänyt ja viimeistellyt hänen tyttärensä Riley Keough. Tehtävä ei ole ollut helppo, mutta lopputulos on hyvä.

Kohti suurta tuntematonta kattaa Lisa Marien koko elämän, mutta eniten kirjassa muistellaan varhaislapsuutta sekä viimeisiä vuosia. Lapsuus Gracelandissa on ollut omalaatuinen, mutta selvästi hyvää aikaa. Äidistään Lisa Marie ei montaa sanaa sano, hyviä varsinkaan. Lisa Marie oli aina isän tyttö. Oli Elvis aviomiehenä (tai miehenä ylipäätään) millainen tahansa, isänä hän oli Lisa Marielle juuri oikeanlainen.

Tietysti kirjassa käydään läpi myös Lisa Marien mieskuvioita ja avioliittoja, mutta aika tyylikkäästi. Mitään hillittömiä paljastuksia en ainakaan itse bongannut. En niitä kyllä kaivannutkaan.

Koko kirjaa varjostaa suru, ahdistus ja menetys. Jo kirjan alussa kerrotaan Lisa Marien kirjoittaneen tätä elämänsä synkässä vaiheessa ja sen huomaa. Valoa ja toivoa ei juurikaan näy ja muistoissakin korostuvat ne ikävät asiat. Kaikkein sydäntäsärkevintä oli lukea ajasta Lisa Marien ja Danny Keoughin pojan kuoleman jälkeen. Sellaista surua on vaikea kuvitella (onneksi!) mutta tästä kirjasta se välittyy.

Kirjan kertojina ovat sekä Lisa Marie että Riley. Molemmilla on oma fontti, joten kertojan vaihtumisessa pysyy hyvin perillä. Teksti ylipäätään on selkeää ja napakkaa, turhaa jaarittelua ei ole.

sunnuntai 10. marraskuuta 2024

Tästä Ihmemaahan

 

(toim.) Siri Kolu & Salla Simukka:
Tästä Ihmemaahan
WSOY 2024, 160s.


Nuorille suunnattuja novelleja kysellään kirjastosta säännöllisesti, mutta tarjonta on vielä aika niukkaa. Tartuinkin innolla tähän Salla Simukan ja Siri Kolun toimittamaan Tästä Ihmemaahan kokoelmaan: olisko tässä sellainen nuorille suunnattu kokoelma, jota olisi helppo suositella?

Kirjassa on ikäänkuin kehyskertomuksena tai kertojana/kuulijana Kolun ja Simukan kirjoittamia Alisen ääni -pätkiä. Varsinaisia novelleja on 9, samoin niiden kirjoittajia. Mukana on nimekäs valikoima kotimaisia kirjoittajia: Juuli Niemi, Akseli Heikkilä, Jani Nieminen, Tommi Kinnunen, Dess Terentjeva, Anniina Mikama, Hannele Mikaela Taivassalo, Marisha Rasi-Koskinen sekä Siiri Enoranta. Jo kirjoittajien määrästä voi päätellä, että tyylejä löytyy monia.

Kokoelman novellit ovat kaikki omanlaisiaan ja niitä yhdistää tietysti Liisan seikkailut Ihmemaassa klassikko. Osa novelleista on selkeitä Ihmemaa-tarinoita, osassa taas yhtymäkohdat on tarkoituksellisesti kätketty pintaa syvemmälle.

Liisa Ihmemaassa ei ole mun suosikkikirjoja. En ole varma edes siitä, olenko lukenut sen kokonaan vai en. Jotenkin se kirjan surrealistisuus ylittää mun sietokykyni, enkä saa siitä otetta. Sama ongelma oli tämän kokoelman kanssa.

Vaikka kuinka tykkään sanoilla leikittelystä ja nonsensestä, niin kuitenkin novelleilta(kin) kaipaisin enemmän selkeyttä. Mietin, millaiselle kohderyhmälle tämä kirja on tarkoitettu. Nuorille kyllä, mutta mielestäni tämä vaatii lukijalta aika paljon. Toisaalta, jos fanittaa Ihmemaan Liisaa ja tykkää lukea ei-niin-suoraviivaista-kerrontaa, tämä on varmasti positiivinen lukukokemus.

torstai 7. marraskuuta 2024

Jännitystä ja kauhua alakoululaisille

J.S. Meresmaa: Pimeänkynsi
Lumola 1
Karisto 2024, 152s.
Kuvitus: Elina Äijälä

 

Alakoululaiset kyselevät säännöllisen ahkerasti kauhu- ja jännityskirjoja. Molempia toki on, mutta etenkin vitos-kutoset kaipaavat jo selvästi pelottavampia tarinoita kuin useimmat nelosluokkalaiset.

J.S. Meresmaan Lumola-sarjan ensimmäinen osa, Pimeänkynsi, on hiukan enemmän jännitystä kuin kauhua. Hirviöitä tässä kyllä on, mutta ainakaan näin ensimmäisessä osassa ei ehditä kovin synkkiin seikkailuihin.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa pienelle paikkakunnalle, Mustakolun kylään. Aapo ei ole muutosta innoissaan monestakaan syystä: hän ei tunne Mustakolusta ketään ja sitä paitsi hänellä on todella ikävä vuotta aiemmin kuollutta vaariaan. Isä tekee pitkää päivää kaupalla ja äidillä on uusi mies ja uransa.

Frisbeegolffia pelatessaan Aapolta lipsahtaa upouusi kiekko joen toiselle puolelle. Kiekonhakureissulla hän päätyy vanhan kartanon pihalle. Muutaman väärinkäsityksen seurauksena Aapolle selviää pian, että kartanossa hoidetaan hirviöitä.

Pimeänkynsi on joutuisasti etenevä ja sopivan jännittävä tarina. Tämä on toki vasta ensimmäine osa, mutta kyllä tämän perusteella uskaltaa odottaa hyvinkin paljon! Meidän kuopus luki tämän keuhkokuumetta parannellessaan ja kyseli heti seuraavan osan perään. Onneksi se ilmestyy jo ensi keväänä. 

(Tämän jälkeen hän muuten tiedusteli, onko meillä kotona mitään muuta kauhukirjallisuutta ja niin hän päätyi lukemaan ensimmäisen Stephen Kinginsä! Se oli Ihmissuden vuosi, eli ei parhaimmasta päästä, eikä hurjin. Mutta luki kuitenkin)


Maria Turtschaninoff: Mantikora
Tammi 2024, 97s.
Kuvitus Peter Bergting

 

Ja kun lapsi kauhua kaipasi, niin tämä Maria Turtschaninoffin Mantikora oli totta kai luontevaa jatkumoa lukuputkelle. Lapsi piti tästäkin ja minä myös!

Lin isän naisystävässä on jotain pielessä. Jotenkin hän hymyilee liikaa ja liian leveästi ja ihan kuin hampaitakin olisi jotenkin liikaa niitäkin. Li on vakuuttunut siitä, että nainen on mantikora: hirviö jolla on ihmisen kasvot, leijonan ruumis, kynnet ja häntä. Nainen syöttää lapsia epäilyttävän innokkaasti, aivan kuin se lihottaisi heitä. Isä ei tietenkään epäile mitään, eikä pikkuvelikään. Mutta etenkin pikkuveljeä suojellakseen Lin on tehtävä jotakin.

Mantikorassa kauhuun ei ehdi totutella, vaan heti ensi sivuilla lukija tietää, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Turtschaninoff ei turhia taustoita eikä selittele, vaan luottaa siihen, että lukija ymmärtää kyllä. Bergtingin kuvitus on tyylikästä ja pelottavan realistista, jos hirviökauhua voi realistiseksi sanoa. Tarina on uhkaava, mutta vaikka tässä karujakin kohtauksia on, niitäkään ei jäädä turhan tarkkaan kuvailemaan, ei sanoilla eikä kuvilla.

Tasokasta kauhua varhaisnuorille!

maanantai 4. marraskuuta 2024

Symbolien joulu

Liisa Väisänen: Symbolien joulu
SKS 2024, 112s.


 

Niin paljon kuin talvea inhoankin, joulu on mun mielestä kiva. En tunnustaudu erityisen jouluihmiseksi kuitenkaan, sillä koristelu jää usein vähiin enkä todellakaan jaksa aina laittaa jouluisia verhoja. (Niissä verhoissa ei edes ole mitään jouluista kuviota, mutta niissä on punaista.) Tämä Symbolien joulu kiinnosti ihan siksi, että jouluun liittyy niin paljon erilaisia juttuja ja ajattelin että olisi kiinnostavaa kuulla, mitä minkäkin asian takaa paljastuu.

Spoiler alert: näköjään kristinusko, Jeesus ja uudelleensyntymä.

Petyin tähän kirjaan.
Tässä tosiaan keskitytään kristillisiin symboleihin tai vähintään kristillisiin tulkintoihin, vaikka ohimennen toki myönnetäänkin että joulua vietettiin Suomessakin jo ennen kuin kristinusko tänne asti ehti. Jos hetken näyttääkin siltä, että lukijalle tarjottaisiin jotain vanhempaa perua oleva selitys, niin eiköhän kuitenkin lopulta olla takaisin niissä samoissa selityksissä. Tontuista ei juurikaan puhuttu, joulupukista sentään jonkin verran. 

Ainoa oikeasti kiinnostava asia oli kärpässienet. Tietysti nekin saatiin kuvastamaan uudelleensyntymää, mutta kirjassa kerrotaan samassa yhteydessä Punahilkasta niin räväkkä versio, että ainakin se jäi mieleen! Tässä versiossa Punahilkka on viemässä mummolle keksejä, mutta tuleekin matkalla syöneeksi kaikki itse. Huono omatunto iskee ja Punahilkka käärii keksinmuruja papereihin ja tarjoaa niitä mummolle. Mummoa ei muruset kiinnosta vaan hän suuttuu. Seuraavana päivänä hän menee ja pilkkoo Punahilkan palasiksi ja viskoo ne pitkin taloa. Punahilkan äiti yllättäen järkyttyy tästä. Onneksi paikalle osuu munkki, joka tekee kärpässienestä liimaa jolla tyttö saadaan kasaan. Ja sen pituinen se. 

Luulen, että Symbolien joulu on oikein kiva joulukirja heille, jotka viettävät joulua hartaissa tunnelmissa. Jos taas joulussa kiehtoo enemmän riemukas yhdessäolo kuin tarkat perinteet, kannattaa etsiä jokin toinen joulukirja.

tiistai 29. lokakuuta 2024

Helsingin kirjamessutunnelmia

Olipa hauskat messut!

Lähdettiin reissuun siskon kanssa ja kylläpä olikin mitkä lie planeetat tai sellaset kohillaan. Oli kirjoja, kirjapuhetta ja ennen kaikkea todella ilahduttavia ihmisiä!

 
Torstaina kiiruhdettiin reipasta tahtia junalta hotelliin, syömään jotain pientä ja sitten messuille, sillä esikoinen toivoi Paleface-kirjaansa nimmarin. Haastattelu oli kiinnostava näin kirjan lukeneellekin ja kuten kuvista ehkä näkyy, myös se nimmariosuus oli oikein onnistunut. Sekä Miettinen (vai pitääkö mun nyt puhua koko ajan Palefacesta? En tiedä.) että kirjan kirjoittanut Miska Rantanen juttelivat rennosti, vaikka jonoakin jo oli.
Saatoin vähän hymyillä.
 
Muuten se torstai kuluikin messuhallia kierrellessä ja esiintymislavojen sijainteja kartoittaessa. Väkeä oli, mutta hyvin mahtui vielä kulkemaan.
 
Perjantaiaamu alkoi hyvin heti aamupalalla. Osuttiin samaan pöytään erittäin mukavan seinäjokelaisen rouvan kanssa ja juteltiin kirjoista, keräilemisestä, hallituksen tehkää-lapsia-niin-saatte-rahaa -ideasta, paperinukeista ja tietysti myös kirjamessuista.
 
 
Kuunneltiin Miina Supisen haastattelu ja jatkettiin messuosastojen koluamista. Yritin päästä Osuuskumman kojulle, mutta heitä vastapäätä oli niin innokas feissarikaksikko, että kun heistä pääsi eroon, ei enää uskaltanut pysähtyä lähimaillekaan.

Istuskeltiin pitkä tovi kirjasomen tapaamispaikalla, jossa juteltiin vaikka mitä vaikka kenen kanssa, mutta nimiä ei taidettu hoksata mainita. :D
 

Koko messujen parhaat, kovaäänisimmät ja eniten poskissa tuntuneet naurut tarjosi Sukupolvileikkauksen livejakso, jota oli katsomassa suuri joukko yhtä paljon nauravia katsojia. Ihailen älyttömästi näiden kolmen kykyä - ja nopeutta - puhua hauskasti, mutta myös asiaa. Nimmaritkin hain Fathi Ahmedilta ja Lina Schifferiltä (joka myös ystävällisesti kirjoitti nimenselvennöksen :D), mutta Mikko Kuustosella oli niin kiire, että se jäi puuttumaan.
Mutta ei se mitään, mikäli Mikko tai joku hänen lähipiiristään sattuisi näkemään tämän postauksen, niin tiedoksi että voin kyllä antaa osoitteeni nimmaria varten!

Messujen jälkeen käytiin vielä kirjabloggari/-someporukalla syömässä ja sitten olikin jo pakko päästä nukkumaan.


 
Lauantaina nukuttiin pitkään, mutta ehdittiin hyvin seuraamaan keskustelua sarjakuvakustantamisen kriisistä. Ennen esitystä sisko hoksasi, että Pauli Kalliohan istui aivan meidän vieressä ja sitten juteltiinkin tovi Nivalasta ja Tuiskulasta. 

Myös sisko oli saanut lapseltaan nimmaritoiveen, (Salla Simukan kirjaan Poika ullakolla, poika kellarissa), joten kävimme kuuntelemassa keskustelua nuortenkirjallisuuden tulevaisuudesta. 

Mukavan lounastauon jälkeen suunnattiinkin lastenalueelle kuuntelemaan Kukkumaanmenoaika-kirjan esitystä. Ja siitäpä alkoikin messujen kohokohta! Tavallaan tää tarina ei ole ollenkaan mun kerrottavaksi tarkoitettu, kun seurasin vain sivusta, mutta kerron silti! Siskohan siis kuvitti tuon kirjan ja siinä ennen esityksen alkua toinen kirjoittajista, Sanna Stellan, kertoi että Pirjo Heikkilä (toinen kirjoittaja) ja haastattelija ovat molemmat estyneet, joten voisiko Tiina tulla mukaan lavalle. Ja tietysti se meni ja jotenkin tilanne meni niin, että pian Stellan luki satua Räkää syövät marsut ja Tiina näytteli siihen kuvituksen!


Kuva on tosi huono, koska lastenalue oli niin älyttömän pimeä, mutta siellä se sisko istuu telkkarin alla oikealla! Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan esityksen jälkeen sisko päätyi myös Stellanin kaveriksi signeeraamaan kirjoja ja aivan sen vieressä oli M.A. Numminen!

Kuulostanko tosi hihkuisalta? No ei ihme, koska kyllä olen ihan tolkuttoman ylpeä siskon heittäytymiskyvystä! 

Seuraavaksi ohjelmassa piti olla Liv Strömquistin haastattelu, haastattelijana Li Andersson. Sain hyvän paikan eturivissä ja ihmettelin, että nyt on kyllä ihan eri kirjat esillä täällä ja niinhän siinä alkoikin Nobel-voittajan tuotannon esittely. Satunnainen ohikulkija osasi sentään kertoa, että esiintyminen oli peruttu ja myöhemmin illalla löysin tiedon kirjamessujen nettisivuiltakin. Olisin kuitenkin toivonut, että ohjelmamuutoksesta olisi mainittu korvaavan esiintymisen alussa.

Ei tämä pettymys kuitenkaan kauheasti ehtinyt harmittaa, koska kaikkea muuta kivaa oli jo ehtinyt tapahtua.

Jossakin kohtaa lauantaita osuttiin Hertta Kustannuksen osastolle samaan aikaan Siri Pettersenin kanssa ja siitäkin kehkeytyi oikein hauska juttutuokio. Puhuttiin korviksista ja annoin Pettersenille yhdet kirjakorvikset. Onkohan muuten tuossa kuvan oikeassa reunassa taustalla J.S. Meresmaa?

Vielä perjantaina olin itsestäni tosi ylpeä, kun olin onnistunut pitämään kirjaostokset todella maltillisena. Jotenkin lauantaina kuitenkin lipsahti ostohousut (tai -hame) jalkaan ja matkalaukkuun piti saada tungettua 19 ostettua ja neljä saatua kirjaa... Ei ihme, että laukku oli aika painava.

Kuten jo alkuun totesin, messut oli ihan huikeat.
Harmia tuotti oikeastaan vain mun uuden puhelimeni typerä kamera, joka on ihan tolkuttoman hidas. Kameran toiminta muistuttaa 90-luvun nettiä: kaikki lagaa, eikä mikään onnistu. Siksipä mulla ei olekaan messuilta kuin muutama onnistunut kuva, muut ovat tätä luokkaa:


Alle vuoden päästä messuillaan uudestaan! Jee!

perjantai 25. lokakuuta 2024

Icebreaker - Sulavaa jäätä

Hannah Grace: Icebreaker - Sulavaa jäätä
Otava 2024, 461s.
Suom. Tuulia Vihanto

 

Icebreaker on tullut useaan kertaan vastaan Instagramissa ja monien muiden lailla kiinnostus heräsi. Kirjan juonesta ei ollut suurempia ennakkotietoja, vain sen verran että taitoluistelija ja jääkiekkoilija siinä alkaa jotain säätään. Takakannessa on oikein chilin kuvalla varustettu K18-merkintä, joka sitten antaakin vähän enemmän käsitystä siitä, millaisesta kirjasta on kyse.

No, tuosta sisältövaroituksesta olinkin jo kuullut etukäteen, joten tavallaan en yllättynyt kirjan mittavasta ja tarkkaan kuvaillusta panosisällöstä. Ja juoni nyt tosiaan on kutakuinkin sellainen, että taitoluistelija ja jääkiekkoilija alkavat peuhata yhdessä, on kaikkea draamaa luisteluparin kanssa ja hirveästi isoja tunteita ja niin edelleen. 

Kansikuvan ja sisällön ristiriidasta on varmasti sanottu jo kaikki mahdollinen, mutta yhdyn siihen kuoroon: ei hyvänen aika!!! Kansikuvan perusteella olisin lykännyt tämän nuortenosastolle ja olettanut, että joku sellainen kiva highschool-romanssi tämä varmaan on. Mutta ei ne ristiriidat mun mielestä ihan siihen jääneet, vaan juoni itsessään on melkoinen teinidraama, mutta seksikohtaukset on haettu jostain pornhubin etusivulta.

Aivan kirjan alkumetreillä Anastasia, se taitoluistelija, kertoo hyvin suoraan, ettei hän etsi vakavaa seurustelusuhdetta. Hän haluaa panostaa taitoluisteluun täysillä, eikä kalenterissa ole tilaa pariutumiselle. Anastasia nauttii kyllä seksistä, mutta siihen ei tarvitse liittyä mitään sen kummempia sitoumuksia. Nate, se jääkiekkoilija, on itsekin nauttinut sänkyseurasta jos toisestakin, mutta Anastasian kanssa hän haluaisi eksklusiivisen suhteen.

Vaikka Icebreaker on ihan viihdyttävä ja jouhevalukuinen romaani, mulle siinä oli muutama iso kompastuskivi. Nämä saattaa mennä juonipaljastusten puolelle, joten jos haluat säästyä niiltä, kannattaa lopettaa postauksen lukeminen tähän! Ensinnäkin näissä seksikohtauksissa korostetaan toistuvasti sitä, kuinka hillittömän iso kalu Natella on. Siis ihan uskomattoman iso! Tiedätte kyllä mitä tarkotan, sellasta joka ei meinaa mahtua minnekään... [silmienpyörittelyemoji tähän] Ihan oikeasti toivoisin, ettei sellasta jättisuuren pippelin ihannointia enää väkisin pidettäis yllä, koska uskoakseni miehilläkin riittää ulkonäköpaineita jo ennestään. Anastasiallahan on sitten tietenkin maailman tiukin värkki, mutta onneksi se lotisee jatkuvasti, joten nou hätä. Toisekseen tympi, että kun kerrankin on nuori naishahmo, joka nauttii seksistä ilman sitoutumista, niin äkkiäkös tämä asia sitten muuttui. Ja epilogi on sen luokan "happily ever after" -että ei mitään rajaa. Plussaa annan siitä, että ihan jokaista sekstailua ei kirjoitettu auki.

Tästä kirjasta tuli - varmasti suurimmaksi osaksi kannen ja sisällön välisen ristiriidan vuoksi - sellainen olo, että söpössä paketissa tarjotaan kirjallista aikuisviihdettä niille, jotka eivät halua myöntää sitä lukevansa. Ihan ok toki, mutta toivon ettei kukaan söpöstelyä kaipaava kovin pahasti sisällöstä järkyty.

tiistai 22. lokakuuta 2024

Kiltin tytön murhaleikki

Kiltin tytön murhaleikki
Holly Jackson: Kiltin tytön murhaleikki
Karisto 2024, 137s.
Suom. Leena Ojalatva

 

Olen lukenut Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarjan (ja katsonut siitä tehdyn tv-sarjan, joka ei kyllä tavoita kirjojen tasoa), joten totta kai halusin lukea myös tämän Kiltin tytön murhaleikin, joka on ikään kuin esiosa varsinaiselle sarjalle.

Odotukset eivät olleet hirveän korkealla, mikä oli hyvä asia, sillä kyllähän tämä jää aika latteaksi. Pip ja joukko ystäviä kokoontuu murhaillallisille, eli leikkimään porukalla suljetun huoneen murhamysteeriä. Sinänsä idea on mainio, varsinkin näin kun en ole itse vastaaviin tapahtumiin osallistunut. Peli kulkee sääntöjen mukaan ja Pip osoittaa olevansa taitava päättelemään asioita. Mutta siinäpä tän kirjan sisältö sitten oikeastaan onkin. Nuoret leikkivät ja lähtevät sitten koteihinsa. Loppu.

Ei tästä kuitenkaan ihan rahastuksen maku tullut suuhun, eli kiva kun tämäkin suomennettiin - lukijoita varmasti riittää.

sunnuntai 20. lokakuuta 2024

Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen
Myllylahti 2024, 158s.

 

Aani on aina tiennyt kuolevansa nuorena, 17-vuotiaana. Tiede on kehittänyt systeemin, jolla jokaisen syntyvän lapsen elinpäivät ovat heti tiedossa ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan, kaikkien näkyville. Tavallaan päivämäärät helpottavat asioita, kun ei tarvitse pelätä kuolemaa jatkuvasti. Toisaalta, mitä mieltä on esimerkiksi opiskelussa, kun tietää ettei ehdi edes valmistua? Jotkut pitävät lyhytikäisten kouluttamista ylipäätään resurssien tuhlaamisena. Aarni tekee parhaansa, jotta hänen elämänsä olisi mielekästä vielä silloinkin, kun aikaa on vain vähän. Hän tanssii, viettää aikaa parhaan ystävänsä kanssa ja isän, sen ainoan vanhemman, joka Aarnin elämässä on läsnä.

Sini Helmisen säeromaani on ahdistava ajatusleikki. Jos aikaa olisi vähän, miten sen käyttäisi? Aanin ajatukset välittyvät lukijalle kipeinä ja tarkkoina, lannistumattomina silloinkin kun toivoa ei kaiken järjen mukaan enää ole.

Kunnes kuolen on aihepiiriltään rankka, mutta säeromaanimuotonsa ansiosta sellainen, että siihen on helppo tarttua. Sopii varmasti jo yläkoululaisille, mutta puhuttelee myös keski-ikäistä.

perjantai 18. lokakuuta 2024

Mun huikea rakkaus

 

Jenny Jägerfeld: Mun huikea rakkaus
Otava 2024, 381s.
Suom. Katriina Kauppila


Sigge-sarjan viimeinen osa on aivan yhtä hurmaava kuin aiemmatkin!

Ensin kaikki Siggen elämässä näyttää tosi hyvältä: luokkaretki lähestyy ja vaikka rahaa kassasta vielä puuttuukin, luokka ryhtyy kiivaaseen loppukiriin. Sigge on ihastunut Adrianiin, joka on tosi kiva ja söpö. Kotona on samaa sekoilua kuin aina, mutta Sigge on jo tottunut aika lailla kaikkeen, jopa Krillen tasaisesti vaihtuviin projekteihin. Nyt on vuorossa realityshow.

Mutta sitten äiti alkaa puuhata muuttoa omaan asuntoon. Lasten kanssa toki, mutta pois mummon luota, ja se ei tunnu kivalta. Eikä sekään, että yksi luokkakaveri haukkuu koko ajan homoksi. Sigge kyllä tykkää pojista, mutta ei hän tällä tavalla haluaisi asiasta tiedottaa.

Jenny Jägerfeldin luomat tyypit ovat mahtavia. Rakastan Siggen pikkusiskoja, etenkin Majkenia JOLLA ON AINA PALJON KOVAÄÄNISTÄ SANOTTAVAA, VAIKKA EI OLISI PARAS HETKI! Perhedynamiikka ylipäätään on kaikista solmuistaan huolimatta lämmin ja ihana, joten vaikka menisi huonostikin, niin ainakin niitä välittäviä ihmisiä on ympärillä.

Hyvin lämminhenkinen sarja, jossa käsitellään vaikeitakin aiheita.

keskiviikko 16. lokakuuta 2024

Paleface - Protestilaulaja

 

Miska Rantanen: Paleface - Protestilaulaja
Johnny Kniga 2024, 334s.



En tiedä, pitäiskö tämän kirjan kohalla puhua muistelmista, historiikista vai mistä, mutta ehkä sillä ei ole niin merkitystä tässä yhteydessä. Kirjassa käydään läpi Karri Miettisen elämää lapsuudesta (suurin piirtein) nykyhetkeen. Koin luontevana sen, että yksityiselämää ei hirveästi avattu, vaan varhaisten vuosien jälkeen kerronta keskittyy monitaiturin työuraan. Vai pitääkö puhua urista monikossa, kun Miettinen on tehnyt musiikin lisäksi paljon muutakin?

Teksti on helposti lähestyttävää, hyvin taustoitettua ja hyvällä tavalla jutustelevaa. Kukaan ei edes yritä toimia kaikkitietävänä kertojana, vaan tässä säilyy semmonen inhimillinen asenne. Välillä jopa moititaan tai ainakin kummastellaan omia aikaisempia puheita/tekoja, mitä saisi näkyä muistelmissa enemmänkin. Ääneen pääsevät lukuisat Miettisen läheiset perheenjäsenistä lukuisiin työkavereihin/yhteistyökumppaneihin jne. Mitään pitkiä avautumisia ei onneksi ole, keneltäkään, vaan kirjassa vallitsee hyvä ilmapiiri.

Karri Miettistä en tunne, mutta Palefacesta mulle on muodostunu kuva sanavalmiina (ylläri!), kantaa ottavana ja noin ylipäätään fiksuna tyyppinä. Uutta suomiräppiä en kuuntele syystä, jonka Miettinen osuvasti sanoittaa: "Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa." Sanoo Miettinen muutakin, mutta mulle juuri tuo sanavarastojen niukkuus on se suurin ongelma. Vähän kuin yrittäis rakentaa legotornin kolmella palikalla: saa niistä tornin, mutta ei kovin korkeaa tai montaa erilaista.

Vanhin poika kuluttaa musiikkia ahkerasti ja vietettiinkin yks päivä mukava tuokio kaivellen cd-laatikoista lasten tädin albumi, jolla myös Paleface vierailee! Ja on tässä tullut kuunneltua The Pale Ontologist ja Helsinki-Shangri-Lakin muutaman kerran pitkästä aikaa.

Hyvällä maulla kirjoitettu teos!

maanantai 7. lokakuuta 2024

Ystävyyden oppimäärä

 

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä
Otava 2023, 256s.
Suom. Helinä Kangas

Marika Helovuo oli jokin aika sitten meidän kirjastossa vinkkaamassa vinon pinon kiinnostavia kirjoja. Tämä Gianni Sollan Ystävyyden oppimäärä kuulosti todella hyvältä. Fyysistä kirjaa en saanut käsiini, joten kuuntelin äänikirjana. Näin jälkikäteen voin todeta, että olisi ollut parempi odottaa sitä paperikirjaa, sillä äänikirjan lukijan tapa muunnella ääntään henkilöiden välillä oli häiritsevä.

Tarina itsessään oli kuitenkin juuri sitä, mitä odotinkin.
Lukutaidoton ja kampurajalkainen Davide on käytännössä asunut sikalassa. Hänen isänsä ei näe mitään tarvetta koulutukselle, joten perheessä ainoastaan tytär osaa lukea edes vähän. Davide on ystävystynyt paikallisen köysitehtailijan tyttären kanssa ja Teresa onkin onnistunut opettamaan Davidelle aakkoset sekä numeroita. On vuosi 1942 ja pieneen Tora e Piccillin kylään tuodaan Mussolinin määräyksestä joukko juutalaisia auttamaan peltotöissä. Paikalliset eivät ilahdu juutalaisten tulosta, vaikka apukädet ovatkin tarpeen. Vähän omaksikin yllätyksekseen Davide liittyy joukkoon, joka hyökkää juutalaisten kimppuun.

Davide ei kuitenkaan jatka juutalaisten piinaamista. Päin vastoin, hän tutustuu erääseen mieheen ja tämän poikaan. Mies opettaa Davidea lukemaan, mutta kun tämä selviää kotona, ongelmia alkaa kertyä entisestään.

Haluaisin sanoa, että kirjan kerronta on kaunista. Luulen kyllä että niin se olikin, mutta tämä äänikirjaformaatti ei nyt tehnyt mitään oikeutta tarinalle. Kirja ei ole pitkä, mutta kuuntelin sitä viikon, mikä on minulle pitkä aika. Tämä pätkäinen kuuntelu sai tarinan venymään ja tuntumaan pitkitetyltä, vaikka tuskin se sitä oli.

Ehkä palaan tähän joskus myöhemmin, ihan perinteisesti lukemalla.

tiistai 1. lokakuuta 2024

Hohtavat

Siri Kolu: Hohtavat
Tammi 2024, 200s.

 

Odotin kovasti Siri Kolun uutta kirjaa, Hohtavat, jota kuvataan esittelytekstissä muun muassa näin: "hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta." Tämän perusteella odotin vauhdikasta maailmanlopun meininkiä. 

Vähän ennen syyslomaa asemalle saapuu juna, josta astuu ulos hohtavia. Nämä hahmot käyvät antamassa hohtavan merkin osalle ihmisistä, loput eivät hohtavia edes näe. Ani saa merkin, samoin hänen äitinsä ja pikkusiskonsa. Anin isä ja tyttöystävä jäävät kuitenkin ilman. Hohtavat ovat kertoneet, että maailmanloppu tulee viikon kuluttua. Tietysti tieto lähestyvästä tuhosta leviää nopeasti myös kaikille niille, jotka eivät saaneet merkkiä ja sinänsä sitä lähestyvän lopun aiheuttamaa ahidstusta onkin ilmassa. 

Kuitenkin Hohtavat tuntuu jotenkin tahmealta. Tarina ei oikein käynnisty, eivätkä henkilöhahmot saaneet minussa aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Luen tunteella ja oli hyvin hämmentävää lukea näin dramaattisesta aiheesta niin, etten välittänyt yhtään siitä, mitä kenellekin tapahtuu. Ja heti perään tavallaan kumoan tämän tunteiden puuttumisen, sillä koko tästä hohtavien antamasta merkistä ja siitä, kuinka heistä puhutaan välillä enkeleinä yms. tulee tietysti uskontofiilikset, ja niitä en kaivannut ollenkaan. On valittuja ja on niitä, jotka (ehkä) voivat vielä pelastua. Ja siis, miten nämä ihmiset onnistuu vielä viimeisellä viikollaan riitaantumaan niin paljon?! Missä on rehellinen, avoin kommunikointi? Missä kiitokset, rakkaudet ja halaukset? 

Kolun käyttämä kieli ei ole helppoa. Teksti on maalailevaa, vihjailevaa ja vertauskuvallista. Se on kaunista, kyllä, mutta myös etäännyttävää.

Olisin halunnut tykätä Hohtavista, mutta nyt tämä tuntui liian syksyiseltä. Pimeää, ankeaa, toivotonta, synkkää, kylmää, märkää, mähmäistä.

sunnuntai 29. syyskuuta 2024

Escape from st.Hell

Lewis Hancox: Escape from st.Hell
My trans teen life levels up
Graphix 2024, 304s.

 

Lewis Hancox jatkaa omaelämäkerrallisen sarjakuvan parissa. Escape from st.Hell:in alussa Lewis on vastikään aloittanut testosteronihoidon ja odottaa innolla yliopiston alkamista: hän pääsee viimeinkin pois st.Hell:istä ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Fyysiset muutokset tapahtuvat kuitenkin hyvin hitaasti, eikä nuorena aikuisena ole helppo kokea murrosiän tunnemyllerryksiä uudestaan. Kun vielä kotikaupungissa joutuu jatkuvasti kuulla tytöttelyä, ei ole ihmekään että turhauttaa. Uusi elämä uudessa kaupungissa on kyllä kivaa, mutta ei sielläkään helppoa ole. Lewis näkee hirveästi vaivaa ollakseen oikeanlainen mies, vaikka ei oikein tiedä, mitä se sellainen edes olisi. Opiskelutkin jäävät sivuseikaksi. Rintojen poistoleikkausta Lewis odottaa malttamattomana.

Hancox kuvaa todella yksityiskohtaisesti ja henkilökohtaisesti omaa transitiotaan mieheksi. Tässäkin kirjassa aikuinen Lewis käy välillä juttelemassa nuoremman versionsa kanssa, mikä tuo tarinaan ikään kuin levollisuutta, armollisuutta ja perspektiiviä. Näistä sarjakuvista on varmasti apua vertaistukea kaipaaville.

keskiviikko 25. syyskuuta 2024

Mintun makuinen murha

Mari Luoma: Mintun makuinen murha
WSOY 2024, 302s.

 
Mintun makuinen murha on paitsi todella kaunis, myös erittäin viihdyttävä kirja.
Tässä oli kohdallaan ihan kaikki henkilöistä miljööseen, juonikuvioista kuvitukseen.

Olivian vanhemmat ovat kuolleet ja holhoojaksi määrätty isosetä on laittanut hänet Koreilevan Kurjen tyttökouluun. Sisäoppilaitos on kuin pieni möhkäle 1800-lukua, sillä rehtori on kieltänyt koulusta kaiken nykyaikaan viittaavan kännyköistä tietokoneisiin, telkkareista meikkeihin. Olivia rakastaa salapoliisiromaaneja ja onkin niiden vuoksi saanut liikanimen Murhatyttö. Sen enempää koulukaverit eivät Oliviaan huomiota kiinnitäkään, eikä hänellä ole yhtään ystävää.

Eräänä aamuna sisäoppilaitoksen aulassa, portaiden juurella makaa kuollut tyttö. Olivia on ensimmäisenä paikalla, eikä voi tehdä muuta kuin todeta, että yksi oppilaista on surmattu. Paikalla käväisee poliisipartio, mutta juuri sen enempää asialle ei näytetä tekevän ja siksi Olivia päättää alkaa selvittää tapausta itse. Pian kouluun ilmaantuu myös tunnettu yksityisetsivä, Isac Icarus, jonka kuolleen tytön vanhemmat ovat palkanneet selvittämään tyttärensä viimeisiä vaiheita. Olivian ja Isacin ensikohtaaminen ei ole erityisen lämmin, mutta vähän vastentahtoisesti heistä kuitenkin tulee vähän kuin työpari.

Dekkarit eivät ole minulle ominta genreä, mutta tämän tyyppinen salapoliisitouhu viehättää. Luoma onnistuu kuvaamaan tämän sulkeutuneen sisäoppilaitoksen uskottavana "aikakapselina" niin että lukija ei kyseenalaista googlaamattomuutta tai muitakaan nykyaikaisten juttujen puutetta. Itse asiassa pidin tästä vanhanaikaisuudesta niin paljon, että melkein petyin aina kun jokin asia muistutti siitä, että ei tässä mitään muinaisia aikoja kuvata.

Pidin molemmista päähenkilöistä, joskin Oliviasta merkittävästi enemmän. Jännityksellä odotan seuraavaa osaa!

sunnuntai 22. syyskuuta 2024

Taltuta klassikko! Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus

Maria Laakso: Taltuta klassikko!
Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus
Tammi 2024, 340s.
Kuvitus: Johanna Rojola

 

Maria Laakson Taltuta klassikko! -sarjan kolmannessa osassa käsitellään lasten- ja nuortenkirjoja. Ihan jokaista niistä en ole lukenut, ainakaan kokonaan, mutta kylläpä oli hauskaa luettavaa, kun oli sitä omaa lukukokemusta, johon peilata. Mutta nämä taltutukset toimii kyllä myös ilman aiempaa kokemusta ko. kirjoista!

Laakso käyttää rentoa, vauhdikasta ja ilmeikästä kieltä, joka naurattaa väkisinkin. Teksti puhuttelee lukijaa välillä suoraankin ja sehän toimii myös vallan mainiosti.

Kaksi asiaa maltoin lukemisen lomassa kirjoittaa muistiin.
Eka asia koski Lucy in the Sky with Diamonds -biisiä, jonka kirjassa mainitaan olevan Lennonin kunnianosoitus Liisa Ihmemaassa -kirjalle. Ehkä oli, ehkä ei, biisin kun on kerottu - saman Lennonin toimesta - saaneen inspiraationsa Julianin piirtämästä kuvasta, jossa kaleidoskooppisilmäinen Lucy (tarhakaveri tms.) lentää taivaalla.

Toisena tartuin siihen, kuinka Topeliuksen Maamme kirjaa käytettiin oppikirjana 1940-luvulle asti. Meillä samaista kirjaa luettiin ahkerasti vielä 1992! :D Toki meillä oli ihan oikeat oppikirjatkin, mutta eivät pölyttyneet Maamme kirjat sen paremmin kuin Vänrikki Ståhlin tarinatkaan meidän pienen kyläkoulun kirjahyllyssä.

No mutta joka tapauksessa Laakso taltuttaa lanu-klassikon poikineen ja tekee sen niin, että jos lukupinoni ei olisi jo valmiiksi huojuva, saattaisin lukaista jonkun näistä klassikoista ihan vain saadakseni kokea sen taltuttajan avustamana.

Johanna Rojolan runsas ja veikeä kuvitus on jälleen oivaltavaa ja osuvaa ja tuo oman hurmaavan lisänsä lukukokemukseen.

perjantai 20. syyskuuta 2024

Nuorikkoa näyttämässä

Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä
Gummerus 1984, 620s.


 

Olen ihan älyttömän iloinen siitä, että Iijoki-sarjaa on alettu julkaista äänikirjaformaatissa. Olen harmitellut monet kerrat sitä, että oma Iijoki-matkani uhkasi tökkäytyä Kallen armeija- ja sotavuosien puuduttaviin kuvauksiin. Onneksi näin äänikirjana matkaa on ollut helppo jatkaa.

Nuorikkoa näyttämässä on oikeastaan koko kirjan sisältö tiivistettynä kahteen sanaan. 
Kalle ja Laina lähtevät kesälomareissulle Taivalkoskelle. Kallehan on ikävöinyt kotiseudulleen kovastikin, Laina ei ole niin pohjoisessa aiemmin käynytkään eikä Kallio-Herkko ole nähnyt tuoreehkoa miniäänsä vielä ollenkaan.

Matka Tampereelta Taivalkoskelle on pitkä paitsi maantieteellisesti, myös matka-ajaltaan. Sotien jälkeen on pulaa paljosta, myös autojen renkaista, joten joukkoliikenne ei varsinkaan harvaanasutulla alueella liiemmin aikatauluissa pysy. Hankaluutta on jo Tampereen asemalla, kun junan lähtö viivästyy ja monenlaista vastoinkäymistä ehtii pariskunnalle osua, ennen kuin pääsevät Kallioniemeen saakka.

Niin, sellanen pitkänpuoleinen reissukuvaus tämä osa on. Mutta ai että tykkäsin taas! Päätalon kerronta saa aina uutta pontta, kun puheenparsi vaihtuu yleiskielestä kunnolla murteeksi. Ja nimenomaan pohjosen murreilmasut ne lämmittää mieltä erikoisen paljo.

keskiviikko 18. syyskuuta 2024

He ovat suolaa ja valoa

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Otava 2024, 351s.

Tämä kirja on hieno, mutta monella tapaa ahdistava.

He ovat suolaa ja valoa -kirjan tapahtumat sijoittuvat Israeliin ja Länsirannalle. Jo tämä kertoo siitä, että huteralla maalla ja räjähdysherkissä olosuhteissa liikutaan. Kun vielä uskonto, tai ehkä sittenkin monikossa uskonnot, ovat keskeinen osa tarinaa, ahdistuskertoin nousee melkoisiin lukemiin.

Kaksi suomalaisnaista matkustaa samaan aikaan Israeliin. Susanna on lääkäri, joka uskoo Jeesuksen palaavan heti kun kaikki juutalaiset ovat palanneet Israeliin. Hän työskentelee laittomassa siirtokunnassa ja tekee lahjoituksia, joilla mahdollistetaan muualla asuvien juutalaisten tulo luvattuun maahan. Susannalla on suomessa puoliso ja teini-ikäinen tytär, mutta kaikkein tärkeintä hänelle on tehdä kaikki mahdollinen Jeesuksen paluun eteen. Opettajana työskentelevä Anu on aktiivinen seurakuntalainen hänkin (jos en väärin muista, niin helluntailainen). Hän pysähtyy kysymään tietä mieheltä, johon nopeasti hullaantuu. Pian Anu jo alkaa maalailla mielessään tulevaisuudenkuvia, joissa hän synnyttää juutalaisvauvan ja kaikki on ihanaa.

Törmälehto kirjoittaa kaunista kieltä ja kuvaa sekä Anun että Susannan ajatuksia erittäin uskottavasti. Israelin historia ja nykytilanne on niin monimutkainen, että ymmärrän siitä vain hippusen. Fundamentalismi on tullut tutuksi, vaikka mielelläni olisin siihenkin pitänyt etäisyyttä. Edellämainitusta syystä kirjan molemmat päähenkilöt olivat minusta aika kamalia. Susannan ja Anun ehdottomuus ja luotto siihen, että he tietävät täsmälleen miten asiat tulee hoitaa, tuntuu ylimieliseltä. Edes se, että näkee vierestä tai ajautuu osalliseksi jotakin konfliktia, ei hetkauta, koska Raamatussa sanotaan sitä ja tätä.

Ajankohtainen ja taidokas kirja aiheesta, josta ei loppujen lopuksi hirveän paljon keskustella.

sunnuntai 15. syyskuuta 2024

Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin

 

Juice Leskinen: Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin
Kirjayhtymä 1989, 62s.


Joskus yläasteella oli hetken aikaa sellainen buumi, että kerättiin runoja vihkoihin ja muistikirjoihin. Niitä runokirjoja sitten kierrätettiin vähän kaikilla ja kopsattiin itselle ylös mieluiset sekä kirjoitettiin muutama oma suosikki kaverille muistoksi. Minäkin halusin oman runokirjan ja koska siihen piti saada täytettä muutenkin kuin kavereilta, joten ei muuta kuin kirjaston runohyllylle ja sieltä runokirjoja kotiin. Tämä Juice Leskisen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin oli yksi niistä runokirjoista, ja yksi niistä harvoista, joihin olen palannut uudestaan ja uudestaan. Bloggaankin tästä jo toista kertaa!

Analysoimaan en lähde, koska en sitä osaa ja toisaalta en näe sitä hirveän tarpeelliseksikaan. Mutta ai että miten nämä runot puhuttelevat edelleen! Osin samalla tavoin kuin sitä teini-ikäistä Maijaa, mutta myös siten, että tämä nykyinen, keski-ikäinen versioni minusta, saa runoista irti jotakin uutta.

Koska Leskinen on runoilijanakin monipuolinen, olen lukenut pari muutakin runokirjaa. Sonetteja laumalle (Kirjayhtymä, 1975) sisältää runojen lisäksi laulujen sanoituksia, joita en osaa lukea laulamatta niitä mielessäni. Aika jätti (Tammi, 1999) taas on saanut lisätäytettä parista, ymmärtääkseni tilaustyönä tehdystä, juhlarunosta. Huomaan, että Leskisen varhaisempi tuotanto osuu enemmän mun... niin, en edes tiedä mihin. Tavallaan huumorintajuun, mutta myös tapaan katsoa ja nähdä maailmaa.

keskiviikko 11. syyskuuta 2024

Meren ja veren liitto

 

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024, 334s.


Isovihan aika, syyskuu 1714.
Venäläiset sotilaat ovat saaneet käskyn tuhota kaiken perämeren rannikolta, kymmenen peninkulman levyiseltä kaistaleelta. Matthias Erwast on loukkaantunut pahoin taistelussa ja jäänyt jälkeen sotajoukostaan. Matkalla ryhmänsä luo Matthias käy varoittamassa sukulaisiaan nopeasti lähestyvästä vaarasta. Monen muun tavoin Matthiaan siskontytär Christina lähtee pakoon lähes varmaa tuhoa ja kuolemaa. Ruotsissa olisi turva, mutta matka sinne on pitkä ja haastava ja pakenijoita on satoja muitakin. Välietappina Suomen ja Ruotsin välillä on Hailuoto, jonne pakolaisten lisäksi rantautuu 200 venäläissotilasta. Yhden vuorokauden aikana sotilaat surmaavat raa'asti satoja hailuotolaisia ja puolustuskyvyttömiä pakolaisia.

Alasalmi kuljettaa tarinaa vuoroin Matthiaan, vuoroin Christinan näkökulmasta.  Lukija lähes hengästyy, kun toisaalla Christina pyrkii turvaan, mutta Matthiaan osuuksissa vaara on koko ajan läsnä ja lähestyy pakoon yrittäviä. Ja koska Hailuodon hirmuteot ovat tiedossa ja kirjan takakannen vuoksi, koko ajan jännitti sitä enemmän, mitä lähemmäksi Hailuotoa Christina kulkee. Tarinan merkittävimmät tapahtumat sijoittuvat Hailuotoon, mutta eivät ne karmeudet kirjan ainoa sisältö ole. Vain 17-vuotias Christina kasvaa kirjan tapahtumien aikana - ehkä muutamien viikkojen? En hoksannut kiinnittää tähän huomiota. - todella paljon. Viattomasta ja helppoon elämään tottuneesta tytöstä kasvaa pakon edessä toisenlainen. Itsestään ja muista oppii ääritilanteissa uusia, yllättäviäkin asioita.

Tuntuu vähän väärältä sanoa, mutta nautin tämän kirjan lukemisesta paljon. Tarinan jännite kasvaa kuin varkain ja tapahtumat etenevät niin koukuttavassa rytmissä, ettei kirjaa olisi malttanut laskea käsistä ollenkaan. Alasalmi kuvaa raakojakin tapahtumia, mutta jättää silti paljon myös lukijan oman mielikuvituksen varaan. Teksti on jouhevaa ja karmeuksista huolimatta kaunista, mikä on tavallaan ristiriitaista, mutta enemmän kiehtovaa.

Meren ja veren liitto oli siinäkin mielessä kiinnostavaa luettavaa, että tapahtumapaikat ovat melko tuttuja. Rutostakin puhutaan, samoin Kokkolasta ja kas vain, Kokkolastahan löytyy Katariinan kalmisto, joka on otettu käyttöön 1710-1711. Vaikka nykyiset hautaholvit ovatkin hieman myöhempää perua, kalmisto on puhutteleva näky. 

Tämä kirja on yhtä aikaa puhutteleva, karu ja viihdyttävä. Väistämättä tästä jotain oppiikin, paitsi historiasta, myös ihmisyydestä.

perjantai 6. syyskuuta 2024

You like it darker

 

Stephen King: You like it darker
Hodder & Stoughton 2024, 484s.



 

Tilasin Stephen Kingin uusimman novellikokoelman kesälomalukemiseksi ja kylläpä You like it darker sopikin siihen täydellisesti! Kirjassa on 12 novellia, joista kaksi täyttää pituutensakin puolesta pienoisromaanin määritelmän. Tarinoiden taso toki vaihtelee, mutta ne joista pidin, ovat niin hyviä, että tälle kirjalle annan taas kaikki tähdet.

Novellit ovat myös tyyliltään erilaisia. Osa on hyvinkin realistisia, osa ei todellakaan. Laurie on kaunis ja haikea kuvaus surusta, Finn kertoo niin epäonnisesta nuorukaisesta, että hänestä olisi voinut kirjoittaa myös jöröjukkamaisen, kammottavan opettavaisen lastenlorun. 

Minä pidin eniten niistä pitkistä tarinoista. 
Danny Goughlin's Bad Dream on piinaavan ahdistava novelli, jossa yliluonnollisuutta on vain ripaus. Danny näkee häiritsevän todentuntuisen unen, joka jää kalvamaan mieltä päivien ajaksi. Lopulta hänen on mentävä käymään unen tapahtumapaikalla, mistä hän löytää juuri sen, mitä on unessaan nähnyt. Tahtomattaan Danny päätyy keskelle murhatutkimusta, tietysti epäiltynä murhasta. Novellissa kauheinta ei ole murha, ei edes se uni, vaan toinen tapausta tutkivista poliiseista. 

Rattlesnakessa King on ehkä parhaimmillaan. On koronapandemian aika ja äskettäin leskeksi jäänyt mies muuttaa ystävänsä taloon Floridan rannikolle kesän ajaksi. Siellä on helppo pitää turvallista etäisyyttä muihin ihmisiin, mutta samalla saa ainakin maantieteellistä etäisyyttä menetykseensä. Naapuritalossa asuu rouva, joka kulkee kaikkialle lykäten kaksosten rattaita. Rattaisiin nainen on asetellut lasten vaatteet siten, että jos oikein käyttää mielikuvitusta, voi kuvitella lasten istuvan rattaissa. Naisen kaksospojat ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten, mutta naiselle lapset ovat yhä olemassa. Mies yrittää pitää naiseen etäisyyttä, ihan jo koronankin takia, mutta se ei onnistu.
Aivan loistavaa kummituskauhua!

You like it darker on tosiaan tasokas novellikokoelma. Jos Kingin tuotanto on jo entuudestaan tuttua ja mieluista, tykkää tästäkin varmasti. Jos taas ei ole, niin tässäpä mainio ja monipuolinen kirja, jonka avulla tutustua Kingin tyyleihin!


maanantai 2. syyskuuta 2024

Sateenkaarikäärme

Silja Sillanpää: Sateenkaarikäärme
WSOY 2024, 257s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

 

Blogi laahaa armottomasti jäljessä, kun kesällä tuli pidettyä lomaa täältäkin. Mutta nyt taas jatkuu!

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama Sateenkaarikäärme on ensimmäinen osa Ouroboros-sarjaa. (Ouroboros tarkoittaa käärmettä, joka jahtaa tai puree omaa häntäänsä.) Tämä on esineenä todella kaunis. Kirja on kooltaan näppärän kokoinen: vähän isompi kuin peruskirjat, mutta riittävän pieni kulkeakseen helposti mukana. Kuvitusta on kautta kirjan valtavan paljon, kuin Kepler62-sarjassa ikään, joten tottumatonkin lukija varmasti jaksaa sivuja käännellä.

Kivi ei tiedä isästään mitään, äidistäänkin vain sen verran, että tämä katosi riimukiviä tutkiessaan Kivin ollessa vielä aivan pieni. Hän on kasvanut isovanhempiensa hoivassa heidän omistamansa matelijaliikkeen yläkerrassa. Nyt isovanhemmat alkavat olla vanhoja ja vähän höpsähtäneitä: enää ei kodin ja myymälän välillä ole oikein minkäänlaista eroa ja jotenkin isovanhemmatkin alkavat muistuttaa matelijoita. Tilanne on niin haastava, että isovanhemmat haetaan hoivakotiin. Isoisä ehtii antaa Kiville liudan järjettömiltä kuulostavia ohjeita, mutta onneksi Kivi tietää tarkalleen, mitä isoisä viestittää.

Kivi toimii ohjeiden mukaan ja lähtee etsimään äitiään mukanaan vain muutama välttämätön tavara sekä lemmikkikäärme Niji. Pian Kivi humpsahtaa maanalaiselle juna-asemalle ja tuota pikaa hän onkin jo hypännyt koko ajan liikkeellä pysyvään junaan. Oppaanaan teini-ikäinen Dia Kivi yrittää ymmärtää minne hän oikein on päätynyt. Juna ei ole mikään tavallinen menopeli, vaan se kiertää taukoamatta samaa kehää. Vaunut erottaa toisistaan riimuin koristellut ovet, jotka voi avata vain käärmeellä. Jokaisessa vaunussa näyttää olevan aivan omanlaisensa meno, eikä maan päällä kasvaneen Kivin ole ollenkaan helppoa yrittää sopeutua junan moninaisiin tapoihin.

Tarina ei aivan onnistunut pitämään minua otteessaan. Jokin junan vaunujen välisissä isoissa eroissa sai junan kuulostamaan peliltä: tämän vaunun jälkeen pääset seuraavaan ja ehkä sieltä etenemään seuraavaan ja niin edelleen. Ehkä siksi kokonaisuus tuntui hataralta. Kirjan loppu on sellainen, että tavallaan Sateenkaarikäärme toimii itsenäisenäkin kirjana, mutta paljonhan tässä jää myös asioita auki. Henkilöihin en onnistunut kiintymään ja turhauduin jatkuvaan säntäilyyn ja siihen, ettei asioista puhuta heti vaan odotetaan jotain mystistä parempaa hetkeä ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Mutta vaikka Sateenkaarikäärme jättikin minut asemalle, uskon että tämä on kohderyhmälle (ehkä 3.-6. -luokkalaisille?) oikein mieluista luettavaa.

maanantai 8. heinäkuuta 2024

He olivat natseja

He olivat natseja
Katarina Baer: He olivat natseja
Teos 2016, 400s.

 

Postasin tästä kirjasta Instagramiin kesäloman alussa. Haluan tämän myös blogiin talteen, joten lievästi muokattu leikkaa-liimaa -postaus tällä kertaa.

Katarina Baerin isovanhemmista kertova kirja He olivat natseja on ollu mulla hyllyssä vuodesta 2016. Kun loman alkajaisiksi mattoja kutoessa piti vauhdissa valita seuraava kirja, aloin kuunnella tätä Baerin itsensä lukemana äänikirjana. (Kuvat katselin nyt jälkikäteen.) 

Katarina Baer on tehnyt ison selvitystyön saadakseen mahdollisimman tarkan kuvan isovanhempiensa elämästä ja siitä, olivatko he tosiaan Hitlerin aatteiden kannattajia. No käy ilmi, että olivat. Baer on haastatellut isäänsä ja muita isän puolen lähisukulaisia sekä tehnyt lukuisia matkoja eri tapahtumapaikoille saadakseen mahdollisimman realistisen kuvan menneistä tapahtumista.

Tätä kuunnellessa oli hankala olla. Natsi-Saksasta puhutaan paljon jo historian tunneilla ja se on varsin näkyvästi esillä myös elokuvissa ja kirjoissa. On ollut helppo järkyttyä kaikesta siitä, mitä natsit tekivät ja yhtä helppoa todeta, ettei näin voisi käydä enää koskaan. Paitsi että tämä äärioikeistolainen arvomaailma, rasismi ja niin edelleen ovat kuvottavan läsnä tässä nykypäivän Suomessakin. Ahdistaa ihan sikana, mikä toki on kovin suomalainen olotila. 

Baerin kirja on joka tapauksessa taidolla kirjoitettu, hyvin taustoitettu ja rakenteeltaan selkeä. Mulle uutta oli aivan kirjan alun kuvaukset baltiansaksalaisista, heistä kun en muista aiemmin kuulleenikaan. Pidin myös Baerin avoimesta tavasta pohtia isovanhempiensa merkitystä itselleen: natsius on tuomittavaa, ehdottomasti, mutta isoäiti oli silti isoäiti. Syyllisyyttä ei jälkipolvien tarvitse kantaa, mutta ylpeyttä esivanhemmista ei ole aihetta tuntea.

Lukekaa tämä, jos ette ole lukeneet.
Jos olette, lukekaa uudestaan.
Luetuttakaa kaikilla niillä, joiden mielestä pikkusen rasismia tai heikoimpien aseman heikentämistä ei ole vaarallista

perjantai 5. heinäkuuta 2024

Juice - Sanataiteen mestari

Arto Huhtinen: Juice - Sanataiteen mestari
Readme.fi 2024, 284s.

 

Kuten niin monelle muulle, myös minulle Juice Leskinen on suuren ihailun kohde hänen käsittämättömän monipuolisesta tavasta käyttää suomen kieltä. Olen lukenut Juicen runoja ja muita teoksia sekä kuunnellut hänen levytyksiään (musiikin osalta myönnän junnaavani tietyissä biiseissä, koska haluan), enkä lakkaa ihailemasta nerokkaita sanaleikkejä ja tapaa ilmaista asioita. Oma suosikkini on Einarin polkupyörä, jossa porukka ei ilku siksi että Einarilla on naisten polkupyörä vaan feminiini mankeli. Nerokasta!

No, tämä Arto Huhtisen tietokirjantapainen lupaa alkusanoissaan keskittyvänsä Juiceen lukijana: mitä ja miten hän luki, mitä kirjoja hankki itselleen, ketä kirjailijoita/runoilijoita ihaili ja niin edelleen. Tiesin, että Tampereella Viola-kodissa on Leskisen kirjasto ja siellä hänen kotikirjastonsa. Sitä taas en tiennyt, että tuossa kirjastossa on itse asiassa alle neljännes Leskisen kotikirjastosta. Tämä on minusta iso ongelma tämän kirjan kohdalla: millaisen kuvan Leskisestä lukijana antavat ne kirjojen rippeet, jotka alkuperäisestä kokoelmasta on jäänyt jäljelle? Ymmärrän siis täysin sen, että läheiset ovat halunneet pitää osan kirjoista itsellään. Ymmärrän senkin, että arvioiden mukaan noin 10 000 niteen kirjakokoelmaa ei kukaan ole kokonaisuudessaan halunnut (tai ehkä ennemminkin pystynyt) ottamaan haltuunsa. Mutta jos esimerkiksi minun kotikirjastostani olisi ensin läheiset poimineet ne kirjat, joilla on heille syystä tai toisesta iso merkitys, niin miten niistä jäljelle jääneistä kirjoista voisi tehdä päätelmiä minusta lukijana? Oletan nimittäin, että jäljelle jäisivät esimerkiksi Tiina-kirjat ja Otavan nuortenkirjaston kirjat, jotka eivät edusta mulle aivan rakkainta kirjallisuutta.

Toinen kirjan heikkouksista on sen rakenne. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kukin toimisi itsenäisenä tekstinä. Tämä toki on hyvä juttu, jos lueskelee kirjaa sieltä täältä silloin tällöin. Mutta kun kirjan luki alusta loppuun, alkoi tarinoiden ja anekdoottien toisteisuus turhauttaa. Leskisestä olisi varmasti riittänyt eri tarinat vaikka joka sivulle, samoin hänen kotikirjastonsa kirjoista. Kotikirjastostakin mainitaan turhauttavan usein samat kirjat/kirjailijat, myös ne, joiden kirjoja ei Leskisen kirjastoon asti päätynyt. Onpa muuten hankala yrittää saada selkeästi näkyviin ero Leskisen kirjaston (Viola-kodin tiloissa oleva kokoelma Leskisen kotikirjastosta) ja Leskisen kirjakokoelman (ennen sen jakamista) välillä...

Kirjaan on koottu sinne tänne myös Leskisen kirjastossa vierailleiden henkilöiden haastatteluja, jotka on tehty ikään kuin ystäväkirjamuotoon. Harmi vain, että näissä haastatteluissa ei ole nähty tarpeelliseksi kertoa miksi juuri näitä henkilöitä on haastateltu. Itse tunnistin nimeltä vain muutaman, mutta ehkä mun suomi-/manserocktietämys on keskivertoa rajallisempi.

Kirjassa on runsaasti valokuvia. Ihan kaikkien kuvien merkitystä en hahmottanut, kuten en sitäkään, millä logiikalla kuvat oli valittu. Instagramissa jo tuohduinkin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan kiinnostavasta asiasta X, mutta kuvaa ei ole nähty tarpeelliseksi liittää mukaan. Esimerkiksi s.189 kerrotaan, kuinka Hannu Hyttinen onnistui vuonna 1985 saamaan mahtavan yhteiskuvan Leskisestä, Pate Mustajärvestä ja Martti Syrjästä. Okei, hienoa. Tätä kuvaa ei kuitenkaan kirjasta löydy. Ei löydy kuvaa myöskään Paul McCartneyn Leskiselle kirjoittamasta viestistä, mutta kylläkin Leskisen uimakandidaatin ja -maisterin todistuksista. Arvatkaa kumpi ois ollu kiehtovampaa tutkittavaa?!
Myös Leskisen massiivista hautamuistomerkkiä kuvataan runsain sanoin, mutta kuvan joutuu googlata ihan itse.

Odotin tosiaan kirjaa Leskisen kotikirjastosta ja hänen lempikirjoistaan. Kun tässäkin kirjassa todetaan useaan otteeseen Leskisen tehneen paljon merkintöjä ja muistiinpanoja kirjojen marginaaleihin, niin niitä olisin toivonut hyödynnettävän. Nyt vain muutama kirja edes mainitaan nimeltä, näistä Leskisen merkinnöistä vielä harvempi. Juice - Sanataiteen mestari onkin ennen kaikkea kirja ihmisistä ja tapahtumista Leskisen kirjastossa. Se on vähän kuin pienen piirin historiikki kovissa kansissa: tärkeä heille, mutta ei tarjoa kaltaiselleni Leskisen sanataituruuden ihailijalle paljonkaan. 

Yhden uuden (tai jo unohtamani) asian kirja kuitenkin kertoi: Leskisellä diagnosoitiin 2000-luvun alussa asperger. Tämä selittää mielestäni valtavan paljon Leskisen persoonaa ja erittäin paneutunutta asennetta kiinnostuksenkohteisiinsa! Olisikin mielettömän hienoa, jos joku nepsyasioihin perehtynyt taitava kirjoittaja ottaisi hommakseen kirjoittaa Juice Leskisestä elämäkerran autisminkirjon näkökulmasta. Sellainen teos tekisi hyvää myös autismitietouden lisäämisen kannalta. Että sitä kirjaa odottelen seuraavaksi. :)


maanantai 1. heinäkuuta 2024

Vaarin suuri pakomatka

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka
Tammi 2024, 456s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross


David Walliamsin lastenromaanit ovat minusta loistavia. Tarinat ovat vauhdikkaita, yllättäviä, sopivasti pöhköjä ja usein niistä myös oppii jotakin tärkeää. Tony Rossin erittäin runsas kuvitus, jonka tyylistä tykkään paljon, tekee lukemisesta entistä helpompaa ja mukaansatempaavampaa. Ongelmansakin Walliamsin kirjoissa on ja jälleen kerran turhautti löytää niitä samoja vikoja: lihavista tehdään pilkkaa tässäkin kirjassa. Ei onneksi koko ajan, mutta tästä tavasta saisi kyllä jo päästää irti kokonaan.

Jack ja isoisä ovat toisilleen läheisiä, olleet aina. Jack rakastaa kuunnella isoisän tarinoita toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli sotilaslentäjä. Everstiluutnantti Bunting oli taitava lentäjä, jolle Spitfire-lentokoneet olivat hyvin rakkaita. Nyt isoisä on jo vanha mies, jonka muisti alkaa temppuilla. Hän on yhä vähemmän Jackin vaari ja yhä enemmän nuori everstiluutnantti. Jackin vanhemmat alkavat väsyä muistisairaan vaarin karkailuihin ja pohtivat erilaisia vaihtoehtoja, kun vaari ei voi enää asua yksin. Vaihtoehtoja ei ole monia. Vaari voi muuttaa Jackin perheen luo tai paikalliseen Illankajon linnaan, joka on olevinaan ihastuttava vanhainkoti, mutta joka on kuin mikäkin vankila. 

Edessä on lisää vaarin karkumatkoja, toinen toistaan hurjempia. Jack tekee parhaansa ollakseen vaarin tukena ja turvana, kun tämän todellisuudentaju heikkenee. 

Vaarin suuri pakomatka on teemoiltaan samantyyppinen kuin Gangsterimummi. Isovanhemman ja lapsenlapsen läheinen suhde; ikääntyminen ja lähestyvä kuolema; luopuminen, suru ja ikävä ovat tässäkin kirjassa keskeisiä. Kuitenkin päällimmäisenä on seikkailu ja toisen auttaminen. Vaikka siis kirja on loppujen lopuksi aika surullinen, siitä jää hyvä mieli.

Kirjan lopussa on muutaman aukeaman mittainen tietoisku toisesta maailmansodasta. Tämä on hyvä, sillä kirjassa viitataan muun muassa Gestapoon, säännöstelyyn, Luftwaffeen ja muutamiin lentokonetyyppeihin. Aikuisille nämä ovat tuttuja asioita, mutta en minä ainakaan osaisi näitä lapselle selittää yhtä selkeästi ja lapsentasoisesti kuin mitä kirjaan on valmiiksi kirjoitettu. 

Walliamsin kirjoilla on usein mittaa, niin tälläkin, mutta reilu fonttikoko ja runsas kuvitus tekevät lukemisestä kevyttä. Uskon itse siihen, että lapsen itsetunnolle tekee hyvää, kun saa omin voimin luettua paksun kirjan ja siihen nämä kirjat sopivat erittäin hyvin.

perjantai 14. kesäkuuta 2024

Kirottu kirja

 

Lapsena mä tykkäsin tosi paljon niistä kirjoista, joissa sai itse valita, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mulla on muistikuva, että jostain Enid Blytonin kirjasta ois ollu sellanen versio ja sen luin muutamaan kertaan. Mutta vielä useammin luin Taistelupeli-sarjassa ilmestynyttä Varkaiden kaupunkia. (Muitakin kirjastosta löytyneitä osia luin, mutta tähän Varkaiden kaupunkiin palasin kymmenet kerrat.) Siinä kirjassa viehätti se, että sai olla jotenkin aktiivisemmin mukana menossa.

Jens Schumacherin Kirottu kirja on mahtavasti toteutettu immersiivinen kirja alakoululaisille.  

Kirja alkaa muka tavallisena satuna, mutta hyvin pian kirjaan jumiin jäänyt olento alkaa puhua lukijalle suoraan. Tämä olento haluaa ulos kirjasta ja tarvitsee siihen lukijan apua. Ihan ensimmäiseksi pitää kerätä kakat, koska ei siinä hajussa voi keskittyä mihinkään. Olento, joka ei todellakaan ole mikään kiva ja ystävällinen tyyppi, tylyttää ja määräilee lukijaa minkä ehtii. Mutta mua tämän olennon äksyilyt nauratti, koska melko monipuolisia juttuja pitää tehdä, että kirjasta pääsisi ulos.

Aiemmin lukemissani immersiivisissä kirjoissa on ollut aina se vaara, että teen väärän valinnan ja tarina loppuu siihen. Kirottu kirja on rakenteeltaan sillä tavalla armollisempi, että vaikka sattuisikin valitsemaan "väärin", kirja ei lopu, vaan lukija palautuu (ehkä kiertoteitse) tekemään toisenlaisen valinnan. Näin ollen lopputulema on kaikille sama.

Kirjan idea on loistava ja toteutus todella tasokas. Kuvittaja Thorsten Berger on taitava, sillä ihan kaikilta ei onnistu pelottavan hahmon luominen siten, että hahmo kuitenkin on myös söpö. Tavallaan.

Aivan arimmille alakoululaisille en tätä suosittele, mutta jos tykkää vauhdikkaasta menosta ja kestää itseensä kohdistuvaa naljailua kirjaan juuttuneelta olennolta, niin tässäpä oivaa luettavaa kesälomaksi!

maanantai 10. kesäkuuta 2024

Päätepysäkki

Casey McQuiston: Päätepysäkki
Tammi 2024, 404s.
Suom. Kaisa Kattelus & Johanna Auranheimo

 

Olen tässä viime viikkoina ollut pihalla nauttimassa auringosta ja lämmöstä, joten en ole bloggaamaankaan ehtinyt. Mutta nyt sataa, joten naputellaanpa muutama postaus valmiiksi. :)

Casey McQuistonin Päätepysäkin aloitin jo toukokuussa. Ajattelin, että tällä puran lukujumin, kun ihan takuulla tarina vie täysillä mukanaan. Jumi oli kuitenkin oletettua pahempi, eikä tästä sitten tullutkaan sellaista lukusukkulaa kuin olin toivonut.

August muuttaa kimppakämppään mukanaan vain muutama tavara. Hän ei ole aikeissa ystävystyä kenenkään kanssa - eihän hän ole tehnyt niin aikaisemminkaan. August opiskelee jo ties monennettako vuotta enkä enää muista monesko koulukin oli menossa, mutta nyt August aikoo kuitenkin keskittyä opiskeluun ja ottaa pesäeroa äitiinsä. Koko ikänsä August on joutunut toimimaan äitinsä apurina tämän etsiessä 70-luvulla kadonnutta veljeään, mutta nyt Augustille riittää.

Kerran metromatkalla Augustilla loiskuu kahvia paidalle ja ystävällinen kanssamatkustaja, Jane, antaa hänelle huivin tahran peitoksi. August törmää Janeen metrossa yhä uudelleen ja ihastuu tähän. Janessa on kuitenkin jotain kummallista. Vähitellen käy ilmi, että Jane on jäänyt metroon jumiin jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Hän ei ole kuollut, mutta ei varsinaisesti elossakaan. Hän ei voi poistua metrosta ja muistaa menneisyydestään vain hyvin vähän.

Päätepysäkki on idealtaan mainio! Romantiikkaa jonkinasteisella aikahyppymausteella. Kirja on pullollaan kiinnostavia hahmoja Augustin kämppiksistä työkavereihin ja moniin muihin. Ei tässä kirjassa ollut oikeastaan mitään, mistä en olisi pitänyt, mutta silti lukeminen jotenkin kangerteli. Ehkä vain lukuhetki oli vähän pielessä.

Tämä kirja sopii kevyehköä mutta yllättävää tarinaa kaipaavalle.
Seksiä on suurin piirtein saman verran kuin siinä Punaista, valkoista, kuninkaansinistä -kirjassa, mutta ehkä vähän graafisemmin kuvattuna.

perjantai 24. toukokuuta 2024

Sallin isän loistava loma

Sallin isän loistava loma
Thomas Brunstrøm & Thorbjørn Christoffersen:
Sallin isän loistava loma
Kvaliti 2024, 28s.
Suom. Sirpa Alkunen

 

Sallin isä on mahtava hahmo! 
Rakastuin täysillä edellisiin Sallin isä -kirjoihin, joita olen suositellut aina kun se vain on ollut mahdollista. Tän uusimman kirjan sain ihan yllätyksenä postilaatikkoon <3

Tällä kertaa ollaan lomatunnelmissa.
Sallia tympii polkea koulusta kotiin, kun sataa ja on hämärää ja kurjaa ja vaikka mitä. Sentään on loma alkamassa. Eikä muuten olekaan mikä tahansa loma, sillä Sallin isä on varannut koko perheelle loman All inclusive -maahan, missä on lämmintä ja aurinkoista, loputtomasti limsaa ja noutopöytä. Ihan täydellistä siis. Ja kyllä matkasta tuleekin tosi kiva, vaikka Sallia harmittaakin hupenevat lomapäivät. Kun on pakko palata kotiin ja kouluun, Sallia tympii taas, mutta Sallin isäpä keksii jälleen keinon ilahduttaa.

Pidän näiden kirjojen kuvituksesta, joka on pehmeää ja ilmeikästä. Sallin isän bändipaidat ovat huippuja ja pikkuveljen toilailut viihdyttävät myös. Tämä lomakirja oli aiempiin verrattuna vähän kesympi, mikä kyllä pikkuisen harmitti minua, mutta olihan tämä nyt hauska tällaisenaankin. Tykkään muuten myös siitä, ettei Sallin äidillä ole mitenkään merkittävää roolia kirjoissa. Hän on kyllä mukana ja läsnä, tärkeä osa perhettä, mutta kirjat kertovat nimenomaan Sallin isästä ja lapsista.

Syksyllä ilmestyy lisää Sallin isän kohelluksia!

maanantai 20. toukokuuta 2024

Naraka

Elina Pitkäkangas: Naraka
WSOY 2024, 496s.

 

En ole ainoa, joka on odottanut Sangille jatkoa ihan täpinöissään. Julkaisu siirtyi syksyltä tälle keväälle, mikä tuntui malttamattoman lukijan näkökulmasta tuskalliselta, mutta kyllähän tätä kannatti odottaa.

Vaikka Naraka toimii todella hyvin myös itsenäisenä romaanina, suosittelen lämpimästi Sangin lukemista ennen tähän tarttumista ihan jo siksikin, että muuten jää paljosta paitsi. Tämä Pitkäkankaan luoma maailma on huikea! Tässä yhdistyvät menneisyys ja tulevaisuus fiktiivisessä Kiinaa muistuttavassa maassa. 

Sangissa tapahtui paljon asioita ja lopuksi päähenkilö Kong Dawei palasi kotiinsa. Dawei ei kuitenkaan onnistu asettumaan ja kotiutumaan, kun isoveljen kohtalo painaa mieltä. Lisäksi Drayn erikoinen käytös kummastuttaa: ennen niin lämmin ja läheinen Dray pysyttelee etäällä Daweista. Dawei päättää lähteä pelastamaan isoveljeään. Yksin hän ei matkaan lähde, mikä on tietysti erittäin hyvä juttu. Asioita tapahtuu ja tahtonsa vastaisesti Dawei ajautuu merkittävään rooliin rautakapinassa.

Jos tämä kuvailu tuntuu epämääräiseltä, niin hyvä, se on tarkoituskin. En halua vahingossakaan paljastaa liikaa, sillä Naraka on upeimmillaan, kun saa kohdata kaiken Dawein tavoin ilman ennakkotietoja. Nämä hahmot ovat monipuolisia ja kiinnostavia, eikä yksikään heistä ole vain sitä, miltä ensivilkaisulta vaikuttaa.

Pidän Pitkäkankaan tavasta kuljettaa tarinaa siten, etteivät sivut täyty taisteluiden tarkasta kuvauksesta, vaikka konflikteja todellakin tulee. Aivan kirjan lopussa meno oli semmoista myllytystä, että meinasin tipahtaa kyydistä.

Naraka on upea kirja. En osaa sijoittaa sitä selkeästi yhteen genreen, mutta se ei haittaa ollenkaan. Ainakaan minua. Tämä on juuri hyvä näin.

maanantai 13. toukokuuta 2024

Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa
Tammi 2024, 330s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Tähän kirjaan tartuin nimen perusteella. Miksi Baskervillen koulu? Onko tämä joku Sherlock Holmesin kouluaikoihin sijoittuva juttu vai mikä? Takakantta en lukenut, tälläkään kertaa.

No ei ollut Sherlock Holmes -tarina, vaan Arthur Conan Doyle -seikkailu! Kirjan lopussa on hyvin tiivis yhteenveto sir Arthur Conan Doylen elämästä ja tämä kirja on ainakin alkuasetelmaltaan uskollinen todellisille tapahtumille. Kirjan Arthur on köyhistä oloista. Äiti huolehtii sisaruksista, isällä on ongelmia alkoholin kanssa. Arthur yrittää keksiä tapoja tienata edes muutama lantti, jotta perhe tulisi toimeen. Eräänä päivänä kauppareissulla Arthur huomaa lastenrattaita työntävän naisen pyörtyvän. Arthur ehtii kopata naisesta kiinni sen verran, ettei tämä iskeydy katuun, mutta lastenrattaat lähtevät vyörymään mäkeä alas ja ne uhkaavat jäädä lähestyvien hevosten jalkoihin. Arthur nappaa kiven ja heittää sillä lähettyvillä olevaa miestä, huikkaa tälle toimintaohjeet ja rattaat vauvoineen saadaan pelastettua. Pian Arthur saa kutsun Baskervillen kouluun. Kaikki kulut on luvattu korvata, joten rahan puutteen vuoksi koulupaikasta ei tarvitse kieltäytyä. Baskervillen koulu on sisäoppilaitos, joka ei vaikuta aivan tavalliselta oppilaitokselta. Kaikilla oppilailla tuntuu olevan jokin erityiskyky - Arthurilla lyömätön päättelytaito - ja opettajakunnassakin on jotakin erikoista.

Outoja tapauksia Baskervillen koulussa osoittautui vetäväksi seikkailuksi suljetussa ympäristössä. Minua viehättä hirveästi, että yksi koulukavereista on nimeltään Moriarty ja opettajakunnassa työskentelee Watson. Lapselta nämä viittaukset menivät ihan ohi, sillä Sherlock Holmes ei ole hänelle tuttu, vaikka nimen olikin kuullut aiemmin.

Kirja loppuu tavalla, joka antaa ymmärtää, että jatkoa on tulossa. Toivon niin, sillä tämä oli hyvin rakennettua jännitystä ilman raakuutta tai liian helppoja ratkaisuja.