Mira: perheitä, rakkautta, kesää

Sabine Lemire &  Rasmus Bregnhøi:
Mira: perheitä, rakkautta, kesää
Otava 2024, 95s.
Suom. Sirpa Alkunen

Mira-sarjan toisessa albumissa Miran elämässä tapahtuu kaksi isoa muutosta. Ensinnäkin Mira ja äiti muuttavat äidin miesystävän luokse asuntolaivaan ja toiseksi Mira tapaa isänsä, ensimmäistä kertaa elämässään. Suuria muutoksia siis!

Muutossa jännittää tietysti se, miten uuteen kotiin kotiutuu. Se käy kuitenkin ihmeen helposti, varsinkin kun viereisessä laivassa asuu kutakuinkin saman ikäinen tyttö, johon Mira tutustuu nopeasti. Koulua Miran ei tarvitse vaihtaa, mutta kaverikuvioissa on pientä kitkaa uuden ystävän takia. Mitä Miran isään tulee, sepä vasta suuri juttu onkin eikä todellakaan vain Miralle. Isä ei nimittäin ole tiennyt Miran olemassaolosta mitään! 

Tämä albumi on oikein kiva! Tykkään tästä pelkistetystä piirrostyylistä ja selkeistä väreistä. Samoin tykkään näiden tarinoiden arkisuudesta. Tai no, eihän sitä joka päivä tutustuta omaan isään tai muuteta, mutta kuitenkin. Miran elämässä tapahtuu isojakin asioita, mutta koko ajan läsnä on myös se ihan tavallinen arki ja nuoren tytön kuviot. Sympaattinen ja hyväntuulinen sarja!

Maapallon ympäri

Maggie Shipstead: Maapallon ympäri
Otava 2024, 712s.
Suom. Kaisa Sivenius
Lukija: Mirjami Heikkinen

 

Maapallon ympäri on jäänyt mieleen jostakin, mutta en muista mistä. Luulen, että sisko puhui tästä, mutta voi olla että oon lukenu jonkun arvion tai muuta vastaavaa. No, jostakin syystä olin kuitenkin painanu nimen muistiin ja klikkasin kuunteluun.

Pidin tästä ihan valtavasti! Tämä on lukuromaani sanan kaikissa positiivisissa merkityksissä. Tarina on monipuolinen, kattaa pitkän ajan ja sitä kerrotaan monesta näkökulmasta. Tässä ei ole selvää alkua, keskivaihetta ja loppua, mutta silti toisaalta on, tavallaan jopa moneen kertaan. Aivan ihanan runsas kirja!

14-vuotiaana Marian Graves tajuaa haluavansa lentäjäksi. Hän tekee kaikkensa toteuttaakseen unelmansa, joka ei sodanjälkeisessä maailmassa ole tytölle lainkaan se tavallisin. Nykyajassa, noin sata vuotta myöhemmin, Marian Gravesista aletaan tehdä elokuvaa, jota tähdittämään kaavaillaan Hadley Baxteria. Hadley on ollut otsikoissa ikävistä syistä, mutta hän ei oikeastaan jaksa välittää.

En osaa tiivistää tätä kirjaa niin, että tekisin oikeutta itse tarinalle! Tässä on niin paljon kaikkea, eikä mitään ole liikaa.

 

Myrskyluodon Maija

Anni Blomqvist: Myrskyluoto
Suom. Björn-Christer Lindgren ja Liisa Ryömä
Gummerus 2010, 748s.

 

Jotenkin olen onnistunut elämään yli 44 vuotta niin, etten ole aikaisemmin lukenut (tai edes katsonut!) Myrskyluodon Maijaa. Tarinastakaan en tiennyt oikein muuta kuin että Maija nai Jannen ja nuoripari muuttaa syrjäiselle Myrskyluodolle asumaan. Osasin päätellä, että rankkaa on elämä, mutta Maija on sitkeä. 

Nyt kuuntelin sen äänikirjana, vieläpä hyvin tiiviiseen tahtiin. Postauksen kuvana se painos, joka mulla on seissyt omassa hyllyssä lukemattomana yli 10 vuotta.

Rakastin tätä. Alusta loppuun upea tarina. Tämä on yhtä aikaa niin tavallinen ja arkinen ja sitten kuitenkin kaikkea muuta. Kaikkein ihaninta oli Maijan ja Jannen välinen rakkaus. Sitä oli! Janne ei ollut ankea, kylmäkiskoinen tai muutenkaan inhottava, vaan kiltti ja välittävä. Myrskyluoto ei ole helppo paikka asua, mutta silti siitä tulee koti Maijan ja Jannen tasaisesti kasvavalle perheelle ja heidän eläimilleenkin. 

Blomqvistin kerronta on paikoin jopa pelkistettyä, mutta tarina on silti hurjan väkevä, eikä enempää sanoja tarvitakaan. Itkin. Kunhan tulee sopiva hetki, kuuntelen Myrskyluodon Maija -kappaleen ja uskon että se kuulostaa nyt paljon paremmalta kuin ikinä aikaisemmin.

Poika ullakolla, poika kellarissa

Salla Simukka: Poika ullakolla, poika kellarissa
Tammi 2024, 192s.
Kuvitus: JP Ahonen

 

Poika ullakolla, poika kellarissa pääsi yllättämään minut ihan jo sillä, että ei tämä ollutkaan sarjakuva. En tajua, miksi olin niin varma, että tämä ylipäätään olisi sarjakuvaromaani, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun olen uskottavasti kuvitellut omiani. :D (Ja siis onhan se selvää, että mun aivoni on kulkeneet suoraan JP Ahosesta sarjakuvaan, joten ei tää nyt niiiin kaukaa haettua ehkä ollut kuitenkaan.)

Mun lukeminen on ollu viime aikoina ihan onnetonta ja tätäkin luin alkuun muutaman sivun kerrallaan, kun aina nukahdin. Sitten aloitin alusta, yhdessä kuopuksen kanssa, ja johan pysyi lukuvire yllä, kun oli innokas tsemppari hommassa mukana.

Alexiksen perhe muuttaa uuteen taloon. Alexis saa itse valita oman huoneensa ja valinta onkin helppo, kun hän löytää kaltevakattoisen ullakkohuoneen. Siellä on juuri sopivasti tilaa kaikelle tarpeelliselle ja valoakin riittämiin.  Myös Maxin perhe on muuttopuuhissa. Maxin sisarukset ovat jo varailleet omat huoneensa, mutta Max löytää itselleen mahtavan huoneen kellarikerroksesta. Siellä hän saa olla edes välillä omassa rauhassaan!

Pian muuttojen jälkeen molemmat pojat havaitsevat kodeissaan kummallisia juttuja. Alexis kuulee selvästi töminää jostakin alakerran lattian alta, vaikka talossa ei edes ole kellaria. Max taas seuraa kummissaan musiikkia, joka kuuluu aivan talon ylimmästä kerroksesta - tai oikeammin senkin yläpuolelta.

Lukija saa kummastella yhdessä Alexiksen ja Maxin kanssa heidän kotiensa kummallisuuksia ja kun selviää, että pojat asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa, alkaakin kiehtova seikkailu.

Tarina on rakennettu taidolla. Vaikka tarinassa onkin jännittäviä kohtia, niitä tasapainottavat hauskat ja arkisetkin hetket. Kirja sopiikin hyvin jo alakoululaisten luettavaksi. Kirjan runsas kuvitus monine yksityiskohtineen tekee lukemisesta vielä vauhdikkaampaa: tulee halu nähdä seuraava ja sitä seuraava kuva ja niin edelleen. Myös kirjan suurehko fontti ja ilmava taitto kannustavat lasta lukemaan.

Minulle Poika ullakolla, poika kellarissa toi mieleen kirjan Tom ja keskiyön puutarha, jossa vanhan talon kaappikellon lyödessä tietyn määrän lyöntejä (ehkä 13? joku väärä määrä kuitenkin), Tom pääsi seikkailemaan menneeseen aikaan. Jos mielleyhtymä on jonkun mielestä vääränlainen, niin voin puolustautua sillä, että mulle tulee Rauli Badding Somerjoesta aina mieleen mokkasiinit ja siinä on varmasti vielä vähemmän aitoja yhtymäkohtia kuin näillä kirjoilla.

Valaanluuteatteri

 

Joanna Quinn: Valaanluuteatteri
WSOY 2024, 560s.
Suom. Irmeli Ruuska

Valaanluuteatteria on kuvattu upeaksi lukuromaaniksi. Minua viehätti jo kirjan nimi sekä kansikuva: valaan kylkiluiden suojaan pystytetty teatteri! 

Cristabelin isä tuo kotiin uuden morsiamensa. Rosalind on miestään nuorempi ja kaikki alkavat odottaa, että Rosalind synnyttäisi kartanoon perijän. Cristabelkin alkaa odottaa pikkuveljeä. Tähän asti hän on ollut ainoa lapsi, joten pikkusisarus olisi jo siksikin tervetullut. Cristabel rakastaa tarinoita. Kun läheiselle rannalle huuhtoutuu kuollut valas, Cristabel julistaa sen omakseen. Omistajuus ei kuitenkaan ole noin vain otettavissa, mutta monien mutkien kautta valaan luut päätyvät kuin päätyvätkin Cristabelin perheelle. Valaan kylkiluut puhdistetaan huolellisesti ja niistä tehdään osa kesäteatterin rakennetta.

Rakastin kirjan alkuosaa, kun Cristabel on lapsi ja touhuaa puolisisarensa ja serkkunsa kanssa. Yhtäkkiä kirja harppookin eteenpäin ja pian ollaankin jo toisen maailmansodan tuoksinnassa. Cristabel on nuori aikuinen, joka hakeutuu peitetehtäviin mantereelle.

Valaanluuteatteri on kuin onkin sellainen kirja, jota kutsun lukuromaaniksi. Siinä tapahtuu vaikka mitä ja aikaa kuluu vuosikymmeniä. Etenkin Cristabelin hahmoon kiintyy, eikä kirjan haluaisi loppuvan. Ehkä en vain ollut juuri nyt natsituulella, kun toisen maailmansodan kuohunnat eivät oikein olisi jaksaneet kiinnostaa.

Rakkautta ja muita vedätyksiä

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä
Tammi 2024, 359s.
Suom. Laura Liimatainen

 

Rakkautta ja muita vedätyksiä päätyi lukulistalle kansikuvan takia. Vaikka kyseessä on kevään uutuuskirja, kansikuva on kuin suoraan jostain ysärin alusta - eikä ollenkaan hyvällä tavalla. 

Olipa hauskaa, että tämän luin kansi-inhotuksesta huolimatta, sillä sisältö on hyvin viihdyttävää!

Cat on jälleen yksissä häissä juhlimassa ennen-läheisen-ystävän tuoretta avioliittoa. Catilla ei ole parisuhteen alkuakaan eikä oikein töitäkään. Asuntokin pitäisi löytää, kun nykyiset kämppikset aikovat muuttaa omakotitaloon. Cat tasoittaa rahapulaansa varastelemalla taitavasti lompakoita esim. baareissa. Erään kerran baarimikko selvästi huomaa Catin touhut, mutta ei jostain syystä ilmoita asiasta portsarille tai kellekään muullekaan. Jakella on hyvin näppärät sormet itselläänkin ja kun Cat saa jälleen hääkutsun, Jake ryhtyy Catin valepoikaystäväksi. Tulevalla morsiamella on nimittäin hillittömän iso timanttisormus, joka ratkaisisi monta ongelmaa sekä Catin että Jaken elämässä.

Tavallaan Rakkautta ja muita vedätyksiä ei tarjoa mitään uutta: on alusta asti selvää, ketkä tässä rakastuvat ja päätyvät yhteen. Mutta tämä pikkurikolliskuvio on virkistävä ja kerrottu sympaattisesti. Ei rikollisuutta sinänsä hyväksytä tai kaunistella, mutta tokihan pahiksetkin voivat olla kirjan päähenkilöitä.

Jos sulla on lomaa jäljellä tälle keväälle, niin tässä oivallista lomalukemista! Jos ei ole, sopii tämä silti iltojen iloksi.

Minne katosit, Monday?

Tiffany D. Jackson: Minne katosit, Monday?
Karisto 2023, 368s.
Suom. Susanna Sjöman

Minne katosit, Monday? jätti jälkeensä paljon kysymyksiä. Odotin tältä paljon, mutta kirja meinasi jäädä kesken. Syihin palaan myöhemmin.

Claudia ja Monday ovat olleet parhaat ystävät aina. He ovat olleet tiiviisti yhdessä paitsi koulussa, myös vapaa-ajalla. Monday on ollut Claudian perheelle kuin toinen tytär. Syyslukukauden alkaessa Monday ei tule kouluun. Claudia on ihmeissään, sillä hän ei ole kuullut Mondaysta kesälläkään. Claudia ei saa Mondayhin yhteyttä, vaikka kuinka yrittää. Outoa on myös se, ettei kukaan muu tunnu kummastelevan Mondayn poissaoloa. Claudia on huolissaan, kummissaan ja hädissään ystävänsä vuoksi ja mitä pitempään epätietoisuutta kestää, sitä vaikeampi Claudian on keskittyä mihinkään. 

Aloitin kirjan lukemisen innolla. Into kuitenkin lopahti noin 50 sivun jälkeen, kun en kerta kaikkiaan hahmottanut mitä tapahtuu ja milloin. Kirjassa on lyhyehköjä lukuja, jotka on nimetty siten, että niiden pitäisi olla sijoitettavissa aikajanalle. On Aiemmin, Jälkeen, Yksi vuosi ennen aiempaa ja eri kuukausia. Vielä kirjan loputtuakin aikajana oli kuitenkin minulle enimmäkseen mysteeri. En myöskään osannut hahmottaa Claudian ikää tai sitä, mille vuosikymmenelle tapahtumat sijoittuvat. Claudia huomaa Monday kadonneen 9-luokan syksyllä. Sen ikäiseksi Claudia vaikuttaa kuitenkin hyvin lapsekkaalta. Hänellä ei myöskään ole kännykkää (mille kyllä lopussa annetaan selitys) ja hän ja Monday ovat kirjoitelleet toisilleen kirjeitä. Claudia ei myöskään etsi tietoa netistä.

No, kirja oli pitkään kesken, kunnes päätin kuunnella sen loppuun. Hyvä niin, koska tämä on haasteista huolimatta hyvä kirja. Tai no hyvä ja hyvä. Tämä on aiheiltaan ahdistava, surullinen, raaka, julma ja kauhea. Itse asiassa ihmettelenkin, miksi tämä on kirjastoissa luokiteltu pääsääntöisesti nuorten/nuorten aikuisten kirjaksi. Toki sopii sinnekin, mutta aivan yhtä hyvin tämä sopisi aikuistenosastollekin. Tekstin rakenne on tosiaan työläs, joten suosittelisin tätä ensisijaisesti paljon lukeville, jotka eivät säikähdä kerronnan monikerroksisuutta.

Mermeduusa

Thomas Taylor: Mermeduusa
WSOY 2024, 374s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Olen vinkannut Thomas Taylorin Aaveranta-kirjoja aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Ja jos ei ole ollut mahdollisuutta, olen monesti ottanut sarjan puheeksi ihan muuten vain.

Mermeduusa on sarjan viides ja viimeinen osa. En tiennyt sitä etukäteen, koska en lukenut kannen yläreunan tekstiä. Postauksen kuvasta poiketen painetun kirjan kannessa, tuolla yläreunassa, lukee "Aaverannan viimeinen mysteeri". Mutta onneksi en tiennyt, koska olisin surrut asiaa koko lukemisen ajan.

Aaverantaan saapuu turistikauden ulkopuolella podcast-porukka. He aikovat selvittää Aaverantaan liittyviä mysteereitä ja kertoa kuulijoilleen, mitä tarujen (ja erinäisten tapahtumien ja äänien) taustalla oikeasti on. Ihan hyvä idea muuten, mutta kuten tiedämme, Aaverannassa todella tapahtuu kummia juttuja... Viime aikaiset tapahtumat ovat olleet huolestuttavia. Kamera Luna lakkaa toimimasta, Erwin-kissa ei ole puhunut viikkoihin ja Merenapinakin hajoaa. Ulkona kuuluu hyytävää ääntä ja Sebastian Ankerias palaa jälleen kaupunkiin. Herbert Sitrus ja Orvokki joutuvat jälleen kerran keskelle pelottavaa seikkailua.

Rakastin tässä kirjassa (ja koko sarjassa!) kaikkea, paitsi sitä, että tämä loppui. Thomas Taylorin luoma erikoinen merenrantakaupunki persoonallisine asukkaineen on kerta kaikkiaan kiehtova. Kaupungin menneisyydessä on valtavasti aineksia legendoille ja seikkailuille, eikä nykyhetkikään mitään tylsää ole. Teksti on ihanan luontevasti soljuvaa, mistä kiitos kuuluu tietysti myös kääntäjälle. Olisin halunnut viipyä Aaverannassa paljon pidempään, mutta olen iloinen siitä, miten tyylikkään lopun sarja saa. Moni kysymys saa vastauksen, mutta mitään puuduttavaa aukiselittämistä ei tarvitse pelätä. 

Aaveranta-sarja sopii valtavan hyvin seikkailumielisille lukijoille. Olen lukenut nämä yhdessä kuopuksen kanssa, joka oli sarjan ensimmäisen osan ilmestyessä 6-vuotias. Kirjat ovat jännittäviä, mutta eivät raakoja.

Kasvatti

Claire Keegan: Kasvatti
Tammi 2024, 81s.
Suom. Kristiina Rikman

 

On alkukesä, kun isä lähtee viemään tytärtään sijaisperheeseen. Äiti on viimeisillään raskaana ja lapsia on jo valmiiksi niin monta, ettei ruoka tahdo riittää kaikille. Tyttö ei tiedä, kauanko hän Kinsellan pariskunnan luona tulee olemaan. Hän on kuullut vanhempien puhuvan, että he saavat pitää tytön niin pitkään kuin haluavat. Sijaisperheessä ei ole muita lapsia, eikä tytön tarvitse kaiken aikaa osallistua kodin askareisiin. Hänestä pidetään huolta ja hän saa viimeinkin olla ensisijaisesti lapsi. 

Kasvatti on alle satasivuinen pienoisromaani, joka jättää jälkeensä ristiriitaisen olon. Olisiko tytön kannalta parempi, jos hän jäisi lopullisesti sijaiskotiin? Toisaalta oma perhe ja sisarukset ovat rakkaita hänelle... 

Keeganin tarina on tiivis, eikä oikeastaan mitään asiaa avata yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Tämä on hieno pieni kirja, mutta olisi kiinnostavaa, jos tästä olisi olemassa joku pidennetty versio. Vähän kuin olisi syönyt todella hyvää ruokaa, mutta niin pienen annoksen, että on edelleen nälkä ja tekee mieli ajaa ravintolasta mäkin kautta kotiin.

Kruunun tyttäret

Catherine Doyle & Katherine Webber:
Kruunun tyttäret
Kumma 2024, 448s.
Suom. Annukka Kolehmainen

 

Rose Valhart täyttää pian 18. Silloin hänet viimein kruunataan kuningattareksi - ja häätkin ovat ihan pian! Rose on jäänyt orvoksi jo vauvana, kun noidat ovat surmanneet hänen vanhempansa. Myös Wren Greenrock on täyttämässä 18. Pienestä asti hän on tiennyt, että jonain päivänä hän vie kruunun Roselta, joka sattuu olemaan hänen kaksoissisarensa. Wren haluaa kostaa vanhempiensa murhaajalle, joka on mustannut noitien mainetta turhaan jo pitkään. Mitäkö Wren noidista ja heidän maineestaan tietää? No paljonkin. Hän nimittäin on itsekin noita.

Kruunajaisten lähestyessä Wren murtautuu kuninkaanlinnaan. Hänen kumppaninsa kaappaa Rosen ja Wrenin tehtävänä on esiintyä Rosena kruunajaispäivään asti. Hyvästä suunnittelusta huolimatta tehtävä ei ole helppo.

Kruunun tyttäret on ihanan nopeatempoinen fantasiatarina, jossa on reilulla kädellä koomisia tilanteita, juonittelua, salaisuuksia ja paljastuksia. Romantiikkaa myös. Pidin todella paljon siitä, etteivät Rose ja Wren ole mitään kainoja punastelijoita, vaan hurmaavan suorasukaisia. Yleensäottaen en ole mikään poliittisten juonittelujen ihailija, mutta tässä tämä poliittinen puoli on sen verran pienessä osassa, että jaksoin olla kiinnostunut siitäkin.

Tarina vie mukanaan todella hyvin ja melkein aloin kuunnella sarjan seuraavaa osaa englanniksi, sillä sen verran kutkuttavaan kohtaan tämä osa loppuu.

Hevospojat

Johan Ehn: Hevospojat
Otava 2024, 349s.
Suom. Sirje Niitepõld

 

Olen erittäin iloinen, että päätin lukea Johan Ehnin Hevospojat. Kuten olen joskus aiemminkin kertonut, en ole milloinkaan ollut erityisen kiinnostunut hevosista ja kirjan nimen perusteella oletin, että tämä olisi hyvinkin heppaisa teos. Kyllä tässä hevosiakin on ja niillä sekä ratsastamisella tärkeä rooli tarinassa.

Anton työskentelee vanhusten kotipalvelussa (tässä kyllä puhutaan vanhusten palvelutalosta, mutta minusta tämä vaikuttaa enemmän kotipalvelulta, joten röyhkeästi käytän sitä termiä). Eräs asiakkaista asuu isossa ja kauniissa asunnossa, mutta viettää kaiken aikansa asuntonsa keittiössä. Tämä asiakas, Alexander Kovac, ei puhu vaan kommunikoi kopauttelemalla kävelykepillään lattiaa. Anton pyrkii tekemään Alexanderin elämästä keittiössä mahdollisimman sujuvaa - ja hygieenistä, sillä Alexander hoitaa myös vessa-asioinnit ja kylpemisen hankalasti keittiössään. 

Kirjan kerronta kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa seurataan Antonin elämää ja menneisyydessä Alexanderin vaiheita 1920-luvulta alkaen, jolloin hän karkasi tsekkoslovakialaisesta lastenkodista yhdessä toisen pojan kanssa ja liittyi sirkukseen. Hevoset ovat vahvasti läsnä molemmissa tarinalinjoissa, niin myös ystävyys ja rakkaus. 

Pidin Hevospojista todella paljon. Erityisen paljon nautin Alexanderin ja Janekin osuuksista, vaikka toki ymmärränkin että sirkuselämä näyttäytyy todennäköisesti tässäkin kirjassa romantisoituna. Joka tapauksessa tarinankerronta on sulavaa ja vaihtelut aikakausien välillä ovat tasapainoisia. Kirjan lopussa on pieni käänne, jonka olisin toivonut yllättävän enemmän.

Hevospoikia voi suositella ainakin ysiluokkalaisille ja sitä vanhemmille.

Yksinpeli

Alice Oseman: Yksinpeli
Tammi 2023, 382s.
Suom. Viia Viitanen

 

Alice Oseman on tunnetuin Heartstopper-sarjakuvistaan. Olen kuitenkin pitänyt myös näistä hänen romaaneistaan ja ilahduin, kun Tammi julkaisi viime syksynä suomeksi Yksinpelin. Aivan kirjan alussa on kirjailijalta viesti, jossa hän kertoo muokanneensa alunperin 2012 ilmestynyttä tarinaa vuonna 2020, vastaamaan paremmin Heartstoppereiden linjaa. Muokkauksista huolimatta Yksinpeli on synkempi ja ikään kuin toivottomampi, kuin sarjakuvat. 

Yksinpelin päähenkilö on Heartstoppereista tutun Charlien sisko Tori. Hän on melko synkkämielinen pessimisti, sellainen emohenkinen nuori, joka tosiaan näkee kaikessa ankeutta ja turhuutta. Vielä edellisvuonna Torilla on ollut läheisiä ystäviä, mutta nyt asiat ovat muuttuneet ja hän on koulussa pääasiassa yksikseen. Koulussa alkaa kuitenkin tapahtua omituisia juttuja. Ensin joku härkkii aamunavausta ja yhdessä vaiheessa koulun radiosta soi non-stoppina Final Countdown. Näihin tempauksiin liittyy Solitaire-niminen blogi, jonka ylläpitäjän henkilöllisyys on kaikille arvoitus. Vähitellen Solitairen tempaukset muuttuvat isommiksi ja uhkaavammiksikin. Torista alkaa tuntua, että Solitairella ja hänen teoillaan on jokin yhteys häneen.

Yksinpeli on tosiaan synkkä. Pitäisi varmasti keksiä toinen adjektiivi tähän, että en toistaisi koko ajan samaa, mutta tuo nyt on kuvaavin, joten mennään sillä. Tori on ahdistunut ja yksinäinen, eikä hänen kotitilanteensa ole helppo, koska huoli Charliesta on vahvasti läsnä kaiken aikaa. Mikään hilpeä kirja Yksinpeli ei todellakaan ole. Jotain valonpilkahduksiakin Torin elämässä on, mutta ehkä hän ei uskalla myöntää niiden olemassaoloa edes itselleen.

Yksinpelin alussa on sisältövaroituksia. Suhtaudun niihin vähän ristiriitaisesti. Toisaalta on hyvä, että lukija on jossain määrin tietoinen, mitä mahdollisesti triggeröiviä aiheita kirja käsittelee, mutta missä menee varoitusten raja? Etenkin englanninkielisessä viihteellisessä kirjallisuudessa on jo hyvinkin pitkiä sisältövaroituksia, joissa varoitetaan paitsi raakuuksista ja itsemurhayrityksistä, myös esimerkiksi raskauskuvauksista. Ymmärrän, että jotakin raskauskuvaukset voivat ahdistaa, mutta pitääkö ihan kaikki mainita erikseen? Minä ahdistun lukiessa, jos pieni lapsia kohdellaan kaltoin tai jos koko ajan on pimeää. Ekasta voisikin olla varoitus, mutta pimeästä ei sentään... Toivon, että näiden sisältövaroitusten kanssa pysytään suomenkielisessä kirjallisuudessa maltillisina.

Heartbreak boys

Simon James Green: Hearbreak boys
Otava 2024, 394s.
Suom. Lotta Sonninen

 

En ole hetkeen nauranut minkään kirjan parissa niin paljon, kuin Heartbreak boyssia lukiessa. :D
Kirjan alkuasetelma ei kyllä lupaa ihan hilpeintä mahdollista tarinaa. Koulun päättäjäistansseissa käy ilmi - tanssiaisten kuninkaallisia kruunatessa - että Jackin että Naten poikaystävät ovat pettäneet heitä, keskenään. Tilanne on tietysti ihan hirveä. Vielä ikään kuin suolana haavoihin nämä ex-poikaystävät pistävät pystyyn sometilin, jolla hehkuttavat upeaa, tuoretta rakkauttaan. Nate saattaisi antaa asian olla ja surra kohtaloaan itsekseen, mutta Jack ei sellaiseen alistu. Hän puhuu Naten ympäri ja he perustavat oman yhteisen tilin, @heartbreakboys, jolla aikovat näyttää, että kesäloma voi olla aivan mielettömän mahtava ja upea, vaikka olisikin tullut jätetyksi. Koko koulun nähden. Naten vanhemmat ovat vuokranneet asuntoauton, joten Jack liittyy lomaseurueeseen ja laskelmoitu somettaminen voi alkaa.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen Naten ja Jackin näkökulmasta ja luvut ovat melko lyhyitä. Lotta Sonnisen suomennos toimii mahtavasti ja kirjan dialogit ovatkin aivan huikeita! Yksi lempikohtauksistani sisältää lammen ja itse tehtyjä lauttoja.

Tiedän, että kirjalle annettuja kehuja pitäisi pystyä perustelemaan, mutta pelkään että perustellessa tulisin paljastaneeksi liikaa kirjan sisällöstä. Mutta ainakin se dialogi on vertaansa vailla! Lisäksi Nate ja Jack ovat niin erilaisia persoonia, että jo siitä syntyy vaikka kuinka paljon komiikkaa - tahallista ja tahatonta. 

Jos tälle jotakin moitteita olisi pakko antaa, niin päähenkilöt tuntuivat vanhemmilta, kuin 16-ikävuotta antaa olettaa. Mutta eihän se ole sinänsä huono juttu, osittain vain tuntui siltä, että käsillä on "isompien jutut".

Mutta jos kaipaat nopeaa, helppoa, viihdyttävää luettavaa, joka saa naaman pysyvään virneeseen ainakin vähäksi aikaa, kannattaa hankkia tämä kirja luettavaksi mitä pikimmin!

Lightfall: Viimeinen liekki

Tim Probert: Lightfall, kirja 1
Viimeinen liekki
WSOY 2024, 247s.
Suom. Kati Valli

Lightfall-sarjakuvasarjan ensimmäisessä osassa on aivan kaikki kohdallaan!
Piirrostyyli on todella hienoa ja se pääsee oikeuksiinsa nelivärikuvituksessa. Värimaailma on kaunis ja tukee osaltaan tarinaa luontevasti. Viimeinen liekki on sarjan ensimmäinen osa, mutta se ei silti jää pelkäksi pohjustukseksi. Totta kai tässä jää paljon asioita aivan auki ja jatkoa jää odottamaan, mutta runsas sivumääräkin kertoo siitä, että kyseessä on myös omilla jaloillaan seisova sarjakuva-albumi. Erityisen hienoa on se, että tämä on suomennettu! Suomeksi ilmestyy todella vähän laadukasta sarjakuvaa, lapsille ja nuorille suunnatuista sarjakuvaromaaneista nyt puhumattakaan. Vaikka tässä fantasiaseikkailussa on myös taisteluita, sopii se sisältönsä puolesta vallan hyvin jo alakoululaisille.

Bea asuu adoptioisoisänsä kanssa syrjäisessä mökissä. Isoisä on tunnettu velhontaidoistaan ja Beakin tietää liemiin ja tinktuuroihin tarvittavista ainesosista yhtä ja toista. Eräällä raaka-aineidenkeruureissullaan Bea kohtaa Cadin. Galduureiden uskotaan kuolleen sukupuuuttoon, mutta Cad on ilmielävä galduuri, todennäköisesti viimeinen lajiaan. Sattumalta Cad on matkalla Bean isoisän luo, mutta kotimökki osoittautuukin tyhjäksi. Isoisä on lähtenyt suorittamaan jotakin tehtävää. Bea ja Cad lähtevät jäljittämään isoisää ja suuri osa kirjasta kertookin Bean ja Cadin pitkästä vaelluksesta ja niistä sattumuksista, joita heidän kohdalleen osuu.

Tykkäsin ihan älyttömästi sekä Beasta että Cadista. Cad on tuommoinen etäisesti sammakkoeläintä muistuttava hujoppi, joka on loputtoman innostunut, kiinnostunut ja positiivinen. Bea saa ahdistuskohtauksia, eikä hänellä tahdo usko riittää kaikkien vastoinkäymisten edessä.

Toivon, että sarjan seuraavat osat ilmestyvät suomeksi pian, mutta niitä odotellessa taidan lukea tähän mennessä ilmestyneet osat englanniksi.

Nothing can possibly go wrong

Prudence Shen: Nothing can possibly go wrong
Pan Macmillan 2023, 280s
Piirrokset: Faith Erin Hicks

 

Käytän tässä varmasti vähän väärää sanastoa, kun ei tuo yhdysvaltojen oppilaskuntatoiminta ole mulle tuttua senkään vertaa kuin kotimainen. Tässä sarjakuva-albumissa jonkun sortin oppilaskunnan puheenjohtajan tai vastaavan vaalit ovat tulossa. Samainen henkilö saa päättää, mihin käytetään X määrä rahaa. Cheerleaderit haluaisivat uudet esiintymisasut, robottikerholaiset taas haluaisivat käyttää rahan omaan toimintaansa. Niinpä robottikerhoaktiivi Nate asettuu ehdokkaaksi ja cheerleaderit nimittävät omaksi ehdokkaakseen poikien korsipallojoukkueen kapteenin Charlien, joka ei todellakaan ole kiinnostunut kyseisestä hommasta. Nate ja Charlie asuvat naapureina ja ovat vuosia aiemmin olleet jonkin sortin kavereita. Tässä vaalihötäkässä heidän on lopulta pakko olla tekemisissä toistensa kanssa.

Pidin tästä sarjakuva-albumista erityisesti siksi, että kerrankin nuorille suunnatun tarinan keskiössä ei ollut romanssi. Tässä pyöritään nimenomaan ystävyyden ja yhteistyön tarpeellisuuden ympärillä - ja taistelurobottien myös!

Faith Erin Hicksin piirrostyyli miellyttää mun silmää ja tässä albumissä pääsee ihailemaan myös sitä, kuinka Hicks kuvaa vauhtia. (Paljastus: taitavasti :D)

Nothing can possibly go wrong sopii vinkattavaksi noin kutosluokkalaisista ylöspäin.

Kuolema kintereillä

Robert Galbraith: Kuolema kintereillä
Otava 2023, 957s.
Suom. Ilkka Rekiaro

 

Lukeminen ei ole sujunut kauhean hyvin nyt alkuvuodesta, mutta tän uusimman Cormoran Striken kohdalla sellaista ongelmaa ei ollut ollenkaan. Olisin halunnut lukea tätä tuntikausia ja niin teinkin, mikäli esim. työt tai muut velvollisuudet eivät olleet esteenä.

Etsivätoimistoon ottaa yhteyttä mies, jonka jo aikuinen poika on ollut vuosia tavoittamattomissa. Olinpaikka on tiedossa: poika on liittynyt Universaaliin Humanitaariseen Kirkkoon, jonka jäsenet elävät eristyksissä muusta maailmasta. Paitsi silloin, kun rekryävät lisää jäseniä tai ovat keräämässä rahaa. Toinen etsivätoimisto on yrittänyt tavoittaa poikaa tuloksetta, joten asiakas kääntyy Cormoran Striken ja Robin Ellacottin puoleen. 

Tarina käynnistyy jouhevasti ja sulavalla tavallaan Galbraith/Rowling kuljettaa sekä "päätarinaa" että etsivätoimiston muita juttuja ja ihmissuhdekuvioita hyvässä tasapainossa. Takakansiteksti paljastaa, että Robin liittyy Universaaliin Humanitaariseen Kirkkoon saadakseen sisäpiirin tietoa kirkosta ja sen toimintatavoista sekä todisteita mahdollisista väärinkäytöksistä. Nämä Robinin osuudet ovatkin kirjan ahdistavinta antia. Suhteeni uskontoihin ylipäätään on nihkeä, mutta nämä hurmioituneet lahkot ovat erityisen vastenmielisyyden kohteena. Galbraith kuvaa hyvin sitä, miten suljetussa, tarkkaan rajatussa ja aikataulutetussa ympäristössä, nälkäisenä ja fyysisesti uupuneena on todella vaikeaa yrittää pitää kiinni omista ajatuksistaan ja näkemyksistään.

Kuolema kintereillä on paksu kirja, mutta minusta siinä ei ole yhtään tyhjäkäyntiä. Jännite pysyy yllä hyvin ilman että sisältö tuntuisi liian täyteen tupatulta. Ihmissuhdekuviot ovat edelleen erittäin ärsyttäviä ja turhauttavia, mutta sentään yksi inhokkihahmoni poistuu viimeinkin kuvioista. Toisaalta yksi todella vastenmielinen ilmaantuu joukkoon, mutta jospa hänestä ei tule pysyvää hahmoa...

Vaikka kirjan kerronta on jouhevaa ja lukeminen ripeää, käännös olisi kaivannut vielä pientä viilaamista. Ilmeisesti käännösaikataulu on ollut tälläkin kertaa todella tiukka, mutta mieluummin odottaisin käännöstä vähän pidempään, kuin kompastelisin sellaisiin sanatöksähdyksiin kuin trusti, trikki, pasaasi ja lyhyet kengän korot... (Pari muutakin olin kirjoittanut ylös, mutta nyt en sitä lappua löydä.)

Joka tapauksessa suosittelen edelleen Cormoran Strike -sarjaa niille jotka kaipaavat jännitystä, mutta eivät raakuuksien yksityiskohtaista kuvausta; (pääasiassa) todella sujuvaa tekstiä ja ärsyttävyydessäänkin todentuntuisia henkilöhahmoja.

Kirjallisuuden kiihottava historia

Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia
Gummerus 2023, 378s.

 

Silvia Hosseinin teos Kirjallisuuden kiihottava historia, perustuu kirjailijan samannimiseen audiosarjaan, mutta on sisällöltään laajempi. Hosseini kuljettaa lukijaa kuin aikamatkailijaa antiikista nykyaikaan, perehtyen kunkin aikakauden eroottiseen kirjallisuuteen. Luonnollisesti erotiikka on eri aikakausina ja eri puolilla maailmaa nähty eri tavoin, joten Hosseinin esittelemät teokset ja tekstit eivät nykylukijan näkökulmasta välttämättä vaikuta järin hekumallisilta. Maantieteellisesti Hosseini on rajannut kirjassa käsiteltävät teokset pääosin Eurooppalaiseen ja Pohjois-Amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Näin rajattunakin tarjolla oleva kattaus kirjallisuutta on hyvin mielenkiintoinen ja runsas.

Kirjallisuuden kiihottava historia toimii, kuten parhaat tietokirjat aina: se tempaa mukaansa ja saa haluamaan enemmän (sic!) tietoa. En edes kuvitellut tuntevani vanhempaa eroottiseksi luokiteltavaa kirjallisuutta, mutta näköjään nykykirjallisuuden tuntemuksessani on isoja aukkoja siinäkin.

En edes yritä tiivistää kirjan sisältöä tähän, mutta eräs Hosseinin esiin nostama asia tavallaan yllätti. Kun on elokuvien, television ja muun kuvallisen viestin saralla ikään kuin tottunut vahvaan mieskatseeseen, voi tulla yllätyksenä, että kirjallisuuden saralla heteromiehet ovat jääneet naisten ja seksuaalisen moninaisuuden varjoon. "[N]ykyisin heteromiesten eroottinen mielikuvitus leimataan herkästi tunkkaiseksi, vastenmieliseksi, jopa kyseenalaiseksi.", kirjoittaa Hosseini.

Teoksessa on runsaasti tekstinäytteitä ja olikin kiinnostavaa nähdä, kuinka erilaisin tavoin erotiikasta on kirjoitettu. On eufemismeja ja kuvailematta jättämistä, on runollista ja vertauskuvallista lähestymistapaa. Kuvataan tunteita tai jätetään ne täysin sivuun, sanoitetaan yksityiskohtaisesti mitä kukakin tekee kenelle ja millä tavoin. On häveliästä ja hätkähdyttävän roisia kielenkäyttöä. 

Jos jaksaa etsiä, kirjallisuus tarjoaa erotiikankin saralla ihan varmasti jokaiselle jotakin.

Viimeinen tuolihissi

John Irving: Viimeinen tuolihissi
Tammi 2023, 1235s.
Suom. Aleksi Milonoff

 

Rakastan John Irvingin Garpin maailmaa. Olen lukenut ja katsonut elokuvaversionkin monesti. Irvingin vanhat kirjat ylipäätään ovat olleet minulle mieluisia, mutta viime vuosien tuotokset ovat olleet ristiriitaisia kokemuksia. Hyvääkin niissä on ollut, mutta lukeminen on ollut nihkeää ja jälkimaku pettynyt.

Viimeinen tuolihissi joutuikin hankalaan tilanteeseen: halusin pitää siitä paljon, mutta odotukset eivät olleet korkealla. Heti kirjan alkusivuilla vastaan tuli useita Irvingille tyypillisiä juttuja. Päähenkilö, Adam, on yksinhuoltajaäidin poika, joka ei tunne isäänsä tai edes tiedä, kuka tämä on. Puhutaan hotellista, lumesta, mitä erikoisemmista ihmisistä, ihmissuhteista, seksistä, politiikasta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, elokuvista ja haamuistakin. Painikin mainitaan myöhemmin kirjassa, mutta olikohan tässä yhtään moottoripyörää tai karhua? Niitä en ainakaan nyt saa päähäni... On myös Em, joka ryhtyy miimikoksi ja lakkaa puhumasta, arvaamattomia kiihkoilijoita ja epätodennäköisiä onnettomuuksia.

Rakastin tätä kirjaa.
Tämä tuntui kuin Garpin maailman osasista kootulta, mutta täysin erilaiselta tarinalta.
Rakastin kirjan rönsyilevää ja runsasta rakennetta, mahtavan monipuolista ja moniulotteista hahmopaljoutta, kaikkia näitä tarinoita tarinan sisällä. Irvingin hahmot ovat samaan aikaan sulkeutuneita ja äärimmäisen avoimia. On asioita, joista ei puhuta (Adamin isä) sekä asioita, joista puhutaan riemastuttavan suoraan ja avoimesti (seksi ja seksuaalisuus). Perhedynamiikka on erikoinen, mutta lopulta niin tasapainoinen, että siitä soisi monen ottavan mallia.

Toki Viimeinen tuolihissi on pitkä kirja ja siinä on paljon myös aiemmin mainittujen juttujen kertausta. Eli tavallaan tätä olisi voinut tiivistääkin. Toisaalta näin pitkän kirjan lukeminen on harvoin kovin nopeaa, joten kertaus voi tulla tarpeeseenkin - etenkin, kun henkilöhahmoja on näin runsaasti.

Minulla on vielä muutama Irvingin vanhemmista teoksista lukematta. Tämän kirjan jälkeen uskallan luottaa hänen tulevaan tuotantoonsa sen verran, että en väkisin lykkää niiden vanhempien lukemista "pahan päivän varalle".

Olivia online

Erika Vik: Olivia online
S&S 2023, 288s.

 

12-vuotias Olivia rakastaa tanssia. Tanssiessa hän lähes lentää! Parhaan ystävänsä, Venlan, kanssa Olivia tekee tanssivideoita TikTokiin ja kun Olivia saa yksityisviestin Juneboy-07:lta, alkaa Olivian vatsassa kuplia ihanasti. Kotona on kylläkin ihan hirveää, sillä äiti on alkanut tapailla hampuusin oloista Ilmaria. Isän luona Helsingissä on mukavaa, vaikka isän työmatkojen vuoksi Olivia ei pääsekään sinne niin usein kuin haluaisi.

Erika Vik kirjoittaa vetävävsti ja uskottavasti varhaisteinin ajatuksista ja elämästä, ystävyydestä, ihastumisesta ja omien rajojen tunnistamisesta. Tarinassa on paljon raskaita aiheita ystävien välirikosta avioliiton ja alkoholismin kautta groomingiin, mutta silti kirja pysyy yllättävän kevyenä. Missään tapauksessa aiheita ei käsitellä pinnallisesti tai silotellusti, niitä vain ei kuvata tarpeettoman yksityiskohtaisesti.

Olivia online on kirja, joka mahdollisimman monen olisi hyvä lukea. Ei ainoastaan nuorten ja varhaisnuorten vaan myös aikuisten, jotta osaisimme paremmin puhua näistä(kin) asioista.

Nämä pienet asiat

Claire Keegan: Nämä pienet asiat
Tammi 2023, 114s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Nämä pienet asiat on pieni kirja, joka käsittelee isoja asioita. Miten paljon pitäisi vain hyväksyä, puuttumatta asioihin?  Bill Furlongilla on vaimo ja pari lasta, oma koti ja hiiliä ja polttopuita toimittava firma. Joulu lähestyy, samoin kylmät ilmat, joten kiirettä pitää. Toimittaessaan tilausta läheiseen luostariin Furlong näkee jotakin, mikä jää vaivaamaan häntä. Vaimon mielestä asian pitää antaa olla ja muualtakin Furlong saa samansuuntaisia ohjeita. 

Keeganin kirja käsittele Irlannissa vuoteen 1996 asti toimineita naisten työlaitoksia, Magdalena-pesuloita. Toimintaa pyöritti Katolinen kirkko valtion tukemana. Työlaitoksiin päätyi tuhansia nuoria naisia, jotka odottivat aviotonta lasta. Osa lapsista annetiin adoptoitavaksi, tuhansia kuoli hämärissä olosuhteissa. Tarkkoja lukuja ei ole, sillä arkistoja on kadonnut ja tuhottu, eikä kaikkiin säilyneisiinkään ole päästy käsiksi.

Keegan lähestyy tätä epäkohtaa kuin sivusta. Bill Furlong on sympaattinen ja ystävällinen mies, joka oman taustansa vuoksi näkee avun tarpeen ja avun antamisen eri tavalla kuin muut kyläläiset. Työlaitoksessa työskennelleen naisen näkökulmasta kerrottuna tämä tarina olisi paljon, paljon karumpi. Nämä pienet asiat ei sinänsä kaunistele mitään, mutta onnistuu jättämään jälkeensä toiveikkuutta ja lämpöä.