sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Yksinkertaisesti joogaa

Bente Helene Schei: Yksinkertaisesti joogaa
Mäkelä 2020, 150s.
Suom. Julia Rintala
Valokuvat: Nicki Twang

Omissa mielikuvissani olen yhä ketterä ja notkea, kuten joskus 20+ vuotta sitten. Todellisuus on kuitenkin varsin toinen. En ole suoranaisesti kankea, mutta enää en taivu spagaattiin tai lootusasentoon eikä siltakaan onnistunut kun sitä vuosi(kymment)en jälkeen kokeilin. Se ketteryys saattaa olla alunperinkin kuviteltua, mitään siitä ei ole ainakaan jäljellä.

Tässä kevään aikana joku työkavereista oli nähnyt jonkun liikkuvuushaasteen, jota sitten töissä kokeiltiin ja siitä se sitten lähti. Aika pian huomasin, että taipuisuuteni voisi olla parempikin ja päätin tehdä asialle edes jotain.

Joogaa en ole koskaan kokeillut, mutta Bente Helene Schein Yksinkertaisesti joogaa osoittautui täydelliseksi kirjaksi aloittelijalle. Liikkeet on selitetty selkeästi sekä sanoin että kuvin: mistä asennosta lähdetään liikkeelle, mihin tulee kiinnittää huomiota, montako kertaa liike toistetaan ja miten liike vaikuttaa kehoon.

Ensin luin kirjan teoriaosuudet, sitten tutustuin liikkeisiin. Kirjan rakenne on kätevä: siinä on joogaohjelma, jonka voi tehdä joko lyhyenä, keskipitkänä tai pitkänä. Jos lyhyen ohjelman lopulla tuntuu siltä, että haluaa ja ehtii jatkaa, ei muuta kuin kääntää sivua pari kertaa ja hopsan, siitä voikin jatkaa vielä 10-20 minuuttia. Tämän pituudeltaan helposti säädeltävän perusohjelman lisäksi kirjasta löytyy kolme muuta liikesarjaa, joilla voi parantaa vatsan hyvinvointia ja edistää ruoansulatusta, notkisaa selkää, hartioita ja niskaa sekä parantaa tasapainoa ja keskittymiskykyä.

Itse olen keskittynyt lähinnä tuohon perusohjelmaan, mutta tehnyt pari kertaa myös selkää, niskaa ja hartioita notkistavan osuuden, koska sillä alueella minulla on paljon ongelmia.

Alkuun liikkeitä ja ohjeita piti tarkistella vähän väliä, nyt perusasiat alkavat olla jo jotenkin hallussa niin että liikkeiden väliin ei tule ikäviä taukoja. Toinen häiriötekijä oli taustamusiikki. Näppäränä pistin vain spotifysta jonkun joogalistan soimaan, mutta herranen aika että oli ahdistavia äänimaailmoja siellä! Lopulta päädyin rentouttavien biisilistojen pariin ja sieltä löytyi suhteellisen helposti sivuutettavaa, mutta taustaäänet peittävää soitantaa. (Muistatteko, kun joskus 90-luvulla tunnetuista biiseistä tehtiin panhuiluversioita? Nämä rentouttavat kappaleet oli vähän samanlaisia, mutta nyt soittimena on ihan vain kitara tai pehmeä-ääninen piano.)

Osa liikkeistä tuntui luettuna naurettavan helpoilta, mutta osoittautui käytännössä haastaviksi. On vaikea keinua selkärankaa rullaten polvet vatsan päälle nostettuna, jos vatsalihakset ovat rapakunnossa. Lisähaastetta joogaan tuo asentohuimaus, joka herää eloon jos kierrän ja nostan päätä tietyllä tavalla. Kehon toispuoleisuudenkin huomasi todella selvästi: vasen polvi on kuntoutuksesta huolimatta todella jäykkä, marraskuussa nyrjäytetty oikea nilkka taas kipeytyy herkästi edelleen.

No mutta siis.
Yksinkertaisesti joogaa on loistava opas itsenäiseen joogaharrastukseen, myös aloittelijalle! Erittäin lämmin suositus!

PS: Se silta muuten onnistuu jo! :)
En nouse yhtä korkeaan kaareen kuin nuorena, mutta kädet saan suoriksi!

torstai 28. toukokuuta 2020

Loimut (Synkät vedet 3)

Camilla Sten & Viveca Sten: Loimut
Synkät vedet 3
Otava 2019, 347s.
Suom. Tuula Kojo

Camilla ja Viveca Stenin Synkät vedet -trilogian päätösosa joutui odottamaan lukuvuoroaan paljon kauemmin kuin olisin uskonut. Lainasin sen kirjastosta heti tuoreeltaan, mutta en uskaltanut alkaa lukea ennen kuin tässä kesän kynnyksellä. Syynä tähän oli se, että olimme vastikään aloittaneet parin työkaverin kanssa avantouinnin ja kuten olen molempien aiempien osien yhteydessä maininnut, minusta meri on jo sellaisenaan todella uhkaava. Koska tässä sarjassa meri on kerta toisensa jälkeen ollut pelottava, en halunnut ottaa sitä riskiä, että kirjan luettuani en enää uskaltautuisi sinne avantoonkaan. Loogista? Niin minustakin.

Tuva odottaa innolla joulua, sillä Rasmuksen perhe on tulossa viettämään sitä yhdessä Tuvan perheen kanssa. Ennen joulua tapahtuu kuitenkin järkyttävä onnettomuus, kun lautta uppoaa tuntemattomasta syystä ja kaikki matkustajat ja miehistön jäsenet hukkuvat. Pian Tuvalle alkaa valjeta, että jotakin on tekeillä. Mutta riittävätkö Tuvan voimat ja taidot tapahtumien pysäyttämiseen?

Loimut on vetävästi kirjoitettu ja vauhdikkaasti etenevä kirja. Onneksi en lukenut tätä talvella, sillä kyllä minua pelotti ihan riittävästi nytkin. Tuva joutuu venymään äärimmilleen, mutta hän ei ole ainoa joka joutuu tekemään uhrauksia.

En ole aivan täysin tyytyväinen sarjan päätökseen, mutta minun makuuni tämä oli riittävän jännittävä ja noin muutenkin viihdyttävää luettavaa.

maanantai 25. toukokuuta 2020

Jäämeri

Siina Tiuraniemi: Jäämeri
Minerva 2020, 271s.

Jounin ja Lauran avioero on astumassa voimaan aivan pian, eikä heillä ole aikomustakaan palata yhteen. Yhteisen lapsen vuoksi on toki pysyttävä järkevissä väleissä. Kun Jounin äiti yllättäen kuolee, tämän on tietenkin päästävä mitä pikimmiten Ivaloon. Jotenkin siinä käy niin, että Laura lähtee kuskiksi ja koko perhe suuntaa pohjoiseen - tosin erikoisia reittejä.

Jäämeri on surullinen ja lämmin kertomus. Kaikkitietävä kertoja ei tyydy puhujan rooliin, vaan hyppää mukaan tarinaan aina kun katsoo sen tarpeelliseksi. Pala palalta lukija kuulee Lauran ja Jounin tarinan, ymmärtää eron syyt ja siihen liittyvän kipuilun. Kaiken haikeuden ja surun keskellä huokuu kuitenkin myös lämpö, sellainen vääjäämätön asioiden hyväksyminen ja niiden loppuun saattaminen. Matka Ivaloon ja lopulta jäämerelle on kuitenkin niin pöhkö, että hirveästi en ahdistumaan ehtinyt. Paitsi matkareitistä! Ihan piti kaivaa karttakirja esille, kun aloin niin suuresti epäillä omaa maantiedon tuntemusta!

Kerronta pitää otteessaan ja pidin hirveän paljon siitä, kuinka tarina pompahtelee tunnelmasta toiseen. Jäämeri jätti jälkeensä kurkkua kuristavan mutta jotenkin puhdistautuneen olon.

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Kissakopla

Agnieszka Stelmaszyk: Kissakopla
Aurinko kustannus 2020, 47s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Marta Kurczewska


Eräänä jouluna Chris löytää ulkoa kolme hylättyä kissanpoikaa. Hän vie pennut kotiinsa, vaikka arvelee vanhempiensa hermostuvan: onhan heillä jo entuudestaan neljä kissaa. Mutta pennut toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi, myös vanhempien kissojen taholta. Aluksi kaikki näyttää sujuvan varsin hyvin, mutta pian alkaa tapahtua outoja juttuja. Kissat nimittäin viihtyvät liiankin hyvin television ääressä ja sieltä ne saavat mitä erikoisempia ideoita. Kissat haluavat metsureiksi, kuvataiteilijoiksi, elokuvatähdiksi ja kampaajiksi, eivätkä ne edes yritä toteuttaa unelmiaan piilossa. Chrisin tehtäväksi jää jälkien peittely - ja stressaaminen.

Kissakopla on ihan veikeä kertomus omapäisistä kissoista. Juonellisesti tarina etenee hieman toisteisesti, kunnes loppuu aavistuksen töksähtäen. Joka tapauksessa tämä oli kiva ja nopealukuinen kertomus, jonka jälkeen oli kiva pohtia, mitä muuta kissat voisivat saada päähänsä.

lauantai 23. toukokuuta 2020

Älä sano että rakastat

 Raakel Lignell: Älä sano että rakastat
Siltala 2019, 287s.

Raakel Lignellin omaelämäkerrallinen Älä sano että rakastat oli ravisteleva lukukokemus. Lignellin teksti on omaäänistä, toteavaa ja avointa. Jos olisin tiennyt Lignellin lukevan äänikirjan itse, olisin luultavasti tarttunut ennemmin siihen, mutta kirjanakin tämä on todella vahva.

Nuori viulisti muuttaa Berliiniin opiskelemaan uutta, parempaa soittotekniikkaa. Musiikin lisäksi elämä täyttyy ravintolaelämästä, ystävistä, miehistä ja vapaudesta: tämä seikkailunhaluinen nainen ei pelkää heittäytyä uusiin tilanteisiin ja haasteisiin. Lapsuudenkodin uskonnollinen piiri ei ulotu Berliiniin - eikä Helsinkiinkään, missä Raakelilla on oma asuntonsa - mutta vahinkoraskaus on joka tapauksessa kova kolaus. Alun onnenhuuma vaihtuu kuitenkin epävarmuuteen ja lopulta pelkoon, kun miesystävästä alka paljastua ei-toivottuja asioita ja piirteitä. Vaikka Raakel näkee varoitusmerkkejä, hän haluaa uskoa Izakista hyvää, vielä sittenkin kun nyrkit ovat puhuneet lujaa.

Kirjan tarina oli minulle pääpiirteissään tuttu, sillä olen lukenut Lignellin haastatteluja kirjan ilmestymisen ajalta, samoin kuin kirja-arvioita muista blogeista. Silti kirja hätkähdytti ja piti lujasti otteessaan. On niin helppoa huudella ohjeita ja neuvoja sivusta (ja varsinkin jälkeenpäin), mutta tilanteet harvoin ovat yksinkertaisia, etenkään silloin kun tunteet ovat pelissä.

Jonotin tätä kirjastosta pitkään, mutta kirja oli kyllä odottamisen arvoinen.


torstai 21. toukokuuta 2020

Agnes ja unien avain

Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain
WSOY 2020, 183s.
Kuvitus: Kati Vuorento

Agnes on muuttanut äitinsä kanssa pienehköön kaupunkiin. Naapurin koiraa ulkoiluttaessaan Agnes kulkeutuu pienelle hautausmaalle, jonka eräässä hautakivessä oleva teksti hätkähdyttää häntä kovasti. Yhdessä uuden tuttavuuden kanssa Agnes alkaa selvittää tarinaa hautakiven takana. Agnes alkaa nähdä unia, joissa nuori nainen piilottaa jotakin puutarhaan. Unet tuntuvat tosilta ja tuota pikaa Agnes huomaa löytäneensä unien puutarhan. Mistä kummasta oikein on kyse?

Agnes ja unien avain on hurmaavalla tavalla perinteisen tuntuinen seikkailutarina. Agnes ja Pulla muodostavat nopeasti sellaisen kaverusparin, joka toimii nokkelasti, näppärästi ja päämäärätietoisesti. Tarinan miljöö on sympaattinen ja vaikka itse tarina vaikuttaa etenkin alussa kovin synkältä, ei tunnelma pääse muotoutumaan liian ahdistavaksi nuorellekaan lukijalle.

Ilahduttavan hyvä ja koukuttava tarina, kuten Mörkövahdin kirjoittajalta toki osasi odottakin!

tiistai 19. toukokuuta 2020

Kuunnousu

Sarah Crossan: Kuunnousu
S&S 2020, 379s.
Suom. Kaisa Kattelus

Olen lukenut Sarah Crossanilta kolme kirjaa, tämän Kuunnousun nyt sekä englanniksi että suomeksi. Alkukielisestä olen blogannut todeten jonkin pitäneen minut etäällä tapahtumista. Suomennoksen jälkeen voin todeta sen jonkin olleen kieli. Kuunnousu on todella painostava ja ahdistava kirja.

Kymmenen vuotta sitten Joen isoveli Ed sai ajokortin, lainasi tädin autoa, eikä koskaan palannut kotiin. Kauan kaivattua vapautta ei ehtinyt kestää kauan, kun Ed pidätettiin poliisin murhasta epäiltynä. Nyt Joe matkustaa Texasiin nähdäkseen veljensä viimeisen kerran: teloituspäivä lähestyy.

Joe on vasta 17-vuotias, mutta sinnikkäästi hän tekee parhaansa pärjätäkseen vieraassa kaupungissa kauheissa olosuhteissa. Paikallisen kuppilan omistaja yrittää parhaansa mukaan olla tukena ja Joe ystävystyy myös erään tytön kanssa. Entä millainen on se veli, jota ei ole nähnyt vuosikymmeneen? Onko hän sama vai muuttunut vieraaksi? Ennen kaikkea Joe haluaa selvittää, mitä Edille tapahtui.

Luin Kuunnousun päivässä, sillä sen tunnelmasta oli vaikea irtautua. Kaisa Katteluksen suomennos on laadukas ja sujuvaa luettavaa.

Karu, toiveikas ja tyly kertomus, joka antaa ajattelemisen aihetta.

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Väärä Bertta

Malin Klingenberg: Väärä Bertta
S&S 2020, 136s.
Suom. Outi Menna
Kuvitus: Tiina Konttila

Patrik ja superseniorit -sarjan kolmannessa osassa supersenioreiden olemassaolo uhkaa paljastua, kun Patrikin mummo saa yllättävän vieraan.

Halusin lukea jotakin helppoa ja hassua, joten lastenkirja oli luonteva valinta seuraavaaksi luettavaksi kirjaksi. Tämä osa saattoi jopa nousta suosikikseni, sillä väärällä Bertalla on sen verran hauska inhotuksen kohde, että minua nauratti siitä lukiessa yllättävän paljon. Pidin siitä, kuinka Irenen ja Patrikin ystävyydestä kerrotaan: Irenehän kuuluu koulun koviksiin, Patrik ei todellakaan. Kun kesä on vietetty tiiviisti yhdessä, voikin olla hankalaa - molemmille - astua takaisin kouluun ja pyristellä irti vanhoista rooleista.

Teksti on sujuvaa luettavaa, kuvitukset jälleen kerran tarinaa loistavasti tukevia.

perjantai 15. toukokuuta 2020

Vedet silmissä

Veera Vaahtera: Vedet silmissä
Tammi 2020, 207s.

Jenna ja Osmo ovat stand up -koomikkoja ja seurustelleet neljä vuotta. Molemmilla on edelleen omat asunnot, eikä Osmo ole edes esitellyt Jennaa perheelleen, koska mikäs kiire tässä olisi. Kun Jenna kokee suuren menetyksen, keikahtaa kaikki pois tutuilta paikoiltaan. Työ ei kiehdo tai edes kiinnosta kuten ennen ja se ilmava parisuhdekin tuntuu toissijaiselta.

Tartuin Vedet silmissä -kirjaan sillä ajatuksella, että nyt varmaan naurattaa aika kovasti. No ei kyllä kamalasti naurattanut, sillä tämä on todella surullinen, haikea ja raskas tarina. Onhan tässä kyllä sitä stand uppiakin ja niille jutuille naurahtelin kyllä, mutta enimmäkseen suretti.

Vaahtera eli Pauliina Vanhatalo kirjoittaa sulavasti ja napakasti tavoittaen Jennan tuntemukset erittäin todentuntuisesti - se kai tekstistä niin tunteita kuormittavan tekeekin. Vaikka kirjan sisältö oli raskaampaa kuin etukäteen kuvittelin, tykkäsin siitä paljon. Kaiken surun ja ikävän keskellä näkyy myös toiveikkuutta ja valoa.

torstai 14. toukokuuta 2020

Alla dör

Jörgen & Sandra Jörälv: Alla dör
en ABC-bok
Epix 2019, 30s.

Mahtaakohan tässä olla blogini ensimmäinen ruotsinkielinen kirja? Uskoisin niin.

Alla dör on ABC-kirja, jossa kaikki kuolevat mitä yllättävimmillä tavoilla. Iloiset värit ja muutenkin suloinen piirrostyyli on riemastuttavassa ristiriidassa riimitellyn tekstin kauheuksien kanssa. Jos mietitte, millaisia kuolintapoja kirjassa esiintyy, voin antaa muutaman esimerkin: Andreas leikkii isänsä moottorisahalla, Beatrice ei tiedä varauloskäynnin sijaintia, Quintus ei aivan ehdi poistua hissistä ja Linda myy sielunsa saatanalle.

Kirjan kohderyhmästä en ole aivan varma. Sinänsä tämä sopinee lapsillekin, mutta en kyllä ihan herkimmille suosittele. Sama pätee oikeastaan kaikenikäisiin lukijoihin: jos makaaberi meininki viihdyttää, niin tässäpä oivallista viihdykettä!

Minusta tämä oli kamalan hauska ja vinksahtanut, ja opinpahan uusia ruotsin sanojakin samalla.

tiistai 12. toukokuuta 2020

Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa

Paula Noronen: Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa
Tammi 2020, 166s.

Sally Rooneyn Normaalien ihmisten jälkeen kaipasin jotakin kevyttä ja mielellään hauskaa luettavaa. Niinpä nappasin kirjastopinosta luettavakseni Paula Norosen ensimmäisen aikuisille suunnatun romaanin, Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa.

Tarja Kulho ei ollut minulle entuudestaan tuttu hahmo, vaikka olen aikoinani Radio Mafiaa ahkerasti kuunnellut. Tarja on suora- ja liikapuheinen nainen, joka ei näköjään liiemmin pysähdy miettimään, mitä on soveliasta sanoa ja mitä ei. Tarja puhuu kaikille kaikesta, joskus totta, joskus keksittyjä juttuja. Tarjalla on miesystävä Reijo, Hollannissa vaihto-oppilaana oleva Pyry-poika, sekä Ula-niminen tyttö, joka on syntynyt suorassa radio-ohjelmassa. Kerran viinipäissään Tarja tulee ilmoittautuneeksi harrasteopiston verkkokrussille "Uusi suunta työelämälle".

Tämä kirja koostuukin Tarjan verkkokurssiteksteistä, sekä dialogeista vaikka kenen kanssa. Alkuun minusta tuntui siltä kuin olisin aloittanut elokuvan katsomisen puolivälistä, mutta äkkiä tähän pääsi kyllä mukaan. Tarja on överi hahmo ja sellaista on kirjan huumorikin, yliammuttua ja räikeää.

Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, hörähtelinkin aika tasaisesti. Tähän väliin juuri oikeanlaista luettavaa.

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Juustokakkuja & mutakakkuja

Lena Söderström: Juustokakkuja & mutakakkuja
Mäkelä 2020, 125s.
Valokuvat: Eva Hildén

Minä syön erittäin mielelläni herkkuja, melkein mitä tahansa makeaa. Perinteiset täytekakut eivät kuitenkaan kuulu minun herkkulistalleni, sillä en pidä kermavaahdon mausta (tai mauttomuudesta), enkä sen kitalakeen jättämästä rasvakerrostumasta. Sen sijaan syön hyvällä halulla juustokakkuja ja mutakakkuja, joista molemmista minulla on ollut pitkään käytössä yhdet hyviksi todetut reseptit.

Lena Söderströmin Juustokakkuja & mutakakkuja on herkkusuun unelma. Tai piinaava painajainen, mikäli yrittää vähentää herkuttelua. Kirjan kuvat ovat kauniita ja houkuttelevia. Esimerkiksi karkkimutakakku näyttää tismalleen yhtä överiltä kuin sen maistuukin, sen nimittäin testasimme ensimmäisenä. Ainoastaan harmittelen sitä, että kaupasta ei löytynyt pähkinä M&M -karkkeja, mutta korvasin ne aimo annoksella jotain muita karkkeja. (Olikohan ne Kina-rakeita?)

Seuraavaksi tein pakastetun mansikkajuustokakun, ikään kuin raikkaana vastapainona tuhdille karkkikakulle. Haasteeksi osoittautui se, että ainoa irtopohjavuoka oli jo käytössä, eikä tämän kakun täyte todellakaan mahtunut piirakkavuoan päälle. Niinpä ylijääneestä täytteestä tuli keksinmuruilla koristeltuna herkullinen jälkiruoka.

Ohjeet ovat selkeitä, mutta paikoin tausta on sen verran tumma, että pienehköä tekstiä on työlästä lukea. Tihrustamisen vaiva on kuitenkin pieni siihen nähden, millaisia herkkuja näillä resepteillä saa aikaan.

Eipä tässä muuta kuin herkullista äitienpäivää!

lauantai 9. toukokuuta 2020

Jademiekan arvoitus

Joonas Tolvanen: Jademiekan arvoitus
Otava 2020, 96s.
Kuvitus: Janne Kukkonen

Jademiekan arvoitus ei ehtinyt edes postilaatikosta sisälle, kun sitä jo alettiin lukea. Kuopus nappasi sen heti trampalle, siirtyi siitä kuistille ja lukea posotti koko kirjan yhdeltä istumalta. "Tosi hyvä! Parempi kuin yksikään Potter!" kuului pojan arvio kirjasta. (Hän on lukenut neljä ja puoli Potteria, joten vertailukohtaa löytyy.)

Jaakko ja Elias matkustavat vanhempiensa kanssa Kiinaan tapaamaan mummia, joka työskentelee Pekingin suurimmassa museossa. Poikien tutkiskellessa museoaluetta tapahtuu kuitenkin jotakin erikoista. Jaakko herää aivan vieraasta paikasta, Lanfen-nimisen tytön kotoa. Lanfen on löytänyt Jaakon tajuttomana keisarin puutarhasta edellisenä iltana. Pian Jaakon on uskottava, että hän on siirtynyt ajassa taakse päin. Mutta minne Elias on kadonnut ja kuinka pojat pääsevät takaisin omaan aikaansa?

Jademiekan arvoitus on nuorille lukijoille suunnattu seikkailukertomus. Siinä on mukavasti vauhtia ja jännitystä, tietoakin sulavasti tarinaan upotettuna. Teksti on helppoa, lauseet lyhyitä. Fontti on suurehko ja taitto ilmavaa, kuviakin on aika paljon.

Kiva seikkailu, joka oman testiryhmäni mukaan toimii loistavasti ainakin ekaluokkalaisille.

torstai 7. toukokuuta 2020

Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä
Otava 2020, 257s.
Suom. Kaijamari Sivill

On kirjoja, jotka jättävät jälkeensä epämääräisen ahdistuksen tunteen.
Kirjoja, joista on todella vaikea sanoa, olivatko ne edes hyviä.
Sally Rooneyn toinen suomennettu romaani, Normaaleja ihmisiä, on näitä kirjoja. Luin sen parissa päivässä ja se piti lujasti otteessaan, mutta ote tuntui ajoittain kuristavalta.

Mariannella ei ole koulussa ystäviä, Connell on yksi koulun suosituista oppilaista. Marianne on varakkaasta perheestä, Connellin äiti taas käy pari kertaa viikossa siivoamassa Mariannen kotona. Connellin isä ei ole koskaan ollut osa tämän elämää, Mariannen isä on kuollut. Näistä kahdesta, hyvin erilaisesta nuoresta, tulee pari. Tosin etenkin Connell haluaa pitää suhteen salassa muilta, varsinkin koulukavereilta. Molemmat jatkavat opintoja Dublinissa, missä roolit muuttuvat: Mariannesta tulee suosittu, kun taas Connellilla on vaikeuksia saada uusia ystäviä. Nämä kaksi ovat välillä yhdessä, eroavat, palaavat yhteen ja eroavat taas.

Jostain syystä minun oli todella raskasta käsitellä Mariannen ja Connellin suhdetta. Heillä oli ihanaa yhdessä, mutta silti yhdessä oleminen oli jotenkin todella hankalaa. Kommunikointi ei ole kummankaan vahvuuksia, mikä aiheuttaa kipeitä seurauksia.

Kirja kattaa neljän vuoden ajanjakson, noin ikävuodet 18-22. Näin nelikymppisen näkökulmasta sen ikäiset ovat tietysti "kamalan nuoria", mutta voi että kuinka tuollainen kipuilu ja pyristely tuntui silti tutulta.

Normaaleja ihmisiä ei ole mikään kepeä pikku kirjanen, mutta jotakin kiehtovaa siinä oli.

maanantai 4. toukokuuta 2020

Malamanteri

Thomas Taylor: Malamanteri
WSOY 2020, 298s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Ihana! Jännittävä! Taianomainen!

Malamanteri on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen kirja. Se kertoo noin 12-vuotiaasta Herbert Sitruksesta, Hotelli Nautiluksen löytötavaratoimiston hoitajasta. No ei nyt toki pelkästään hänestä, sillä keskeisessä roolissa on myös kuin tyhjästä ilmestyvä tyttö, Orvokki Parma, jonka vanhemmat ovat kadonneet läheisellä rannalla kymmenisen vuotta aikaisemmin. Aaverannan asukkaat ovat persoonallisia ja kiehtovia, osa kyllä pelottaviakin. Kaikkein pelottavin on kuitenkin malamanteri, tarunomainen peto, jonka väitetään liikkuvan rannalla talvisaikaan.

Taylorin luoma maailma on kerta kaikkiaan upea. Aaveranta on kaukaa katsoen kuin mikä tahansa tavallinen pikkukaupunki, mutta tarkempi tutkiskelu paljastaa vaikka mitä vinkeää. Toimintaa piisaa, eikä tarinassa kovin pitkiä suvantovaiheita tule vastaan. Malamanteri toimii loistavasti omana itsenään, mutta sen verran moni asia jäi vielä auki, että odotan jatko-osia suurella mielenkiinnolla.

perjantai 1. toukokuuta 2020

Pari sarjista

Lisa Brown: The Phantom Twin
First Second 2020, 202s.

Tutkailen jatkuvasti uusien sarjakuvien tarjontaa siinä toivossa, että silmiin osuisi jotain todella houkuttelevaa. Vähän nihkeästi on löytynyt mitään, mutta tämä Lisa Brownin The Phantom Twin miellytti minun silmääni heti kun sen näin.

Isabel ja Jane ovat yhteen kasvaneet kaksoset, jotka jakavat yhden jalan ja käden. He työskentelevät friikkisirkuksessa, mutta Isabel haluaa elämältään enemmän. Eräs lääkäri on vakuuttunut siitä, että hän pystyy erottamaan tytöt toisistaan. Isabel tekee päätöksen molempien puolesta, mutta asiat eivät suju hyvin ja Jane jää yksin. Hän saa jatkaa työskentelyä sirkuksessa, mutta kuolleen siskon haamu ei jätä häntä rauhaan.

Tarinallisesti The Phantom Twin ei ollut niin hurmaava tai koskettava kuin odotin. Se on silti ihan suloinen tarina ja pidän Brownin piirrostyylistä ja värimaailmasta todella paljon.

------------------------------------------------------------

Noelle Stevenson: The Fire Never Goes Out
Harper Teen 2020, 194s.

Klikkasin Noelle Stevensonin sarjakuvamuotoisen muistelmateoksen erään kirjakaupan sivuilla seurattavien kirjojen listalle, ettei sen ilmestyminen jäisi huomaamatta. Stevensonin sarjakuva-albumi Nimona oli loistava ja pidin hänen kuvittamista Lumberjanes-sarjakuvista, joten arvelin tykästyväni tähänkin.

Mutta mutta.
Kirjan anti jäi kyllä ihan todella laihaksi.
Kirjan alkusanoissa Stevenson kertoo lyhyesti, kuinka hän oli 17-vuotiaana aktiivinen seurakuntalainen, joka haaveili poikaystävästä. Pari vuotta myöhemmin Jeesus ei enää kuulu hänen elämäänsä, ei myöskään poikaystävä, mutta eräs nuori nainen on kömpinyt hänen viereensä nukkumaan.
Ja sitten seuraa lista vuosista, joina Stevenson opiskeli ja löysi työn ja alkoi menestyä ja niin edelleen.

Kuvittelin, että Stevenson olisi käsitellyt elämäänsä raikkaasti ja ehkä jopa avoimesti. Harmi kyllä kirja latistuu nimenomaan listaksi saavutuksista ja satunnaisiksi maininnoiksi yksityiselämästä. Stevenson viittaa mielenterveysongelmiin, mutta ei käsittele niitäkään sillä tavalla, että lukija saisi aiheesta otetta tai samaistumispintaa.

Suuret odotukset, laiha tarjonta.