keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Messujuttuja

Helsingin kirjamessut on nyt nautittu ja on messuraportin aika.
Jalkoja pakottaa ja toisessa ranteessa on mustelma kirjakassien kantamisesta, väsyttääkin kovasti, mutta silti mieli on oikein onnellinen. Ehdin nähdä ja kuulla (ja ostella) vaikka mitä, enkä ehtinyt kyllästyä ollenkaan.

Perjantaina hyppäsin junaan ennen kahdeksaa. Matka sujui oikein mallikkaasti, kunnes siskolta alkoi tulla kuvia kaikista kivoista jutuista, mitä messuilla oli kaupan. Iski sellainen "joku muu ehtii ostaa kaiken ennen kuin ehdin paikan päälle ensinkään" -paniikki, jonka vallassa junan vauhti tuntui hiipuvan ihan mitättömäksi. Yritin lueskella Lauren Grahamin kirjaa Talking as Fast as I Can -kirjaa, mutta keskittymiskykyni oli aika onneton. Äänikirja toimi sentään vähän paremmin, vaikka Rähinä: 7 veljestä - 20 vuotta Rähinää ei nyt ehkä ollut aivan osunein valinta tähän väliin.



Ihan ajallaan se juna lopulta Pasilan asemalle saapui ja minä kipittelin reippaana tyttönä ostamaan ensimmäisiä tuliaisia, joita en kylläkään saanut hankittua kun se liike, josta olisin hankintani tehnyt, oli vielä kiinni. Ei muuta kuin lisää kipittelyä ja kauhealla tohinalla Messukeskukseen, pressitilaan ja samalla vauhdilla itse messuille. Pian olikin ensimmäiset ostokset tehty ja kello sen verran, että siskon vetämä sarjispaja alkoi. Ja koska minua ei siinä pajailussa tarvittu mihinkään, hipsin päälavan laitamille kuuntelemaan Minna Rytisalon haastattelua.



Junassa alkanut levottomuus ei meinannut laantua millään, joten keskittymiskykyni oli ihan olematon. Käväisin seuraamassa hetken aikaa Revi se -runokirjan kirjoittaneiden Karri Paleface Miettisen ja Kaisa Happosen haastattelua, sitten taas säntäilin vähän sinne tänne.




Kolmelta olin onneksi jo sen verran tasaantunut, että maltoin keskittyä kuuntelemaan Päivi Alasalmen ja Pasi Klemettisen haastattelua Punavuori-lavalla. Sekä Alasalmen tuore romaani Riivatut, että Klemettisen tietokirja Karjalan räyhähenget ovat molemmat saaneet inspiraationsa samasta Ylöjärvellä 1885 sattuneesta tapahtumasarjasta. Tuolloin aivan yllättäen eräässä torpassa alkoivat esineet liikuskella itsekseen. Riivatut odottaakin jo blogattavien kirjojen pinossa, mutta voin paljastaa sen verran, että kirja on aivan loistava.



Perjantaille mahtui vielä Saara Turusen haastattelu, sekä keskustelu äänikirjoista, jota en tosin kuullut alusta asti, kun olin vahingossa merkinnyt itselleni muistiin väärän lavan. Lopuksi kokoonnuttiin vielä kahdeksan bloggaajan voimin Pop Up Messariin syömään ja jutustelemaan. Seura ja ruoka olivat oikein tasokkaita, mutta meteli sen verran kova, että keskusteleminen koko seurueen voimin oli varsin haastavaa.

Pätkäisesti nukutun yön jälkeen oli vuorossa toinen messupäivä ja Bonnierin järjestämä bloggariaamiainen. Tututtuun tapaan aamiaisella oli vieraina kirjailijoita, jotka tällä kertaa olivat Veera Nieminen, Satu Vasantola, Liina Putkonen, Antti Heikkinen ja Anja Snellman. Viiden keskenään erilaisen kirjailijan haastattelut olivat kiinnostavia ja pari kirjaa lisäsinkin luku-/kuuntelulistalle.

Olin suunnitellut meneväni kuuntelemaan Teemu Keskisarjaa, mutta ensimmäisestä haastattelusta myöhästyin ja sali oli jo täynnä ja toinen olikin jostain syystä peruttu. Harmitti, mutta jospa pääsisin kuulemaan häntä joskus toiste jossain muualla.

Antti Tuiskun haastattelun halusin ehdottomasti kuulla ja hivuttauduinkin paikalle niin hyvissä ajoin, että sain istumapaikan katsomon ylärivin tuntumasta. Mutta voi pyhä pettymys! Haastattelijana toiminut Maaret Kallio oli niin rauhallinen ja seesteinen, että haastattelu käynnistyi todella vaisusti. Kun joku yläriviläinen lähti raivaamaan tietään alas päin, hyödynsin tilanteen ja könysin itsekin pois paikalta. Harmitti, koska Tuiskun energialla haastattelustakin olisi varmasti saanut pirteän ja... no, energisen.

Seuraavaksi ohjelmalistallani oli Pekka Kytömäen palindromirunotuokio Aviadorin osastolla. Runot olivat mainioita, vaikka yleinen messuhäly vähän vaikeuttikin kuulemista. Jos Aattelu rulettaa on vielä jollakin lukematta, suosittelen edelleen lämpimästi!

Kustantamo S&S järjesti myös bloggaritilaisuuden monipuolisilla kirjailijoilla. Haastateltavina olivat Ida Salminen, Lauri Ahtinen, Annastiina Heikkilä, Katja Lahti, Sabine Forsblom. Keskustelu oli antoisaa ja jopa shokeeraavaa ja tilaisuuteen varattu tunti hurahti hetkessä ohi.

Jonkin aikaa kierreltyäni vuorossa oli Tommi Kinnusen haastattelu, johon en ihan pystynyt keskittymään, koska en saanut istumapaikkaa ja jalat olivat jo aika väsyneet. Mutta hyvä haastattelu, jonka jälkeen kadehdin entistä enemmän niitä, joilla Pintti on vielä lukematta.



Heti perään suuntasin Punavuori-lavalle, jolla Kirsin Kirjanurkan Kirsi haastatteli Marko Kilpeä ja Antti Tuomaista. Haastattelu rönsyili ihastuttavan luontevasti aiheesta toiseen, mutta haastattelija sai hyvin pidettyä rönsytkin aisoissa. Tämä taisi olla heittämällä hauskin haastattelu, sen verran rempseää ja rentoa meno oli.




Lauantai-illan kruunasi Maija Vilkkumaan haastattelu päälavalla. Olen kuunnellut Vilkkumaata vuosikaudet ja monista biiseistä on tullut tosi rakkaita. Haastattelu olikin antoisa, vaikka kysymykset olivat hieman liian pitkiä ja pohjustettuja. Helposti olisin kuunnellut vielä toisenkin puolituntisen tai tunnin tai kaksi. Olin rahdannut kotoa mukanani Kunnes joet muuttaa suuntaa -levyn takakansipaperin, johon sain Vilkkumaalta omistuskirjoituksen. <3 Onnistuin pitämään fanitukseni aika hyvin aisoissa, mutta ilahduin silti hirveästi, kun äiti oli ottanut nimmaritilanteesta "yhteiskuvan" muistoksi.

Sunnuntaina ei todellakaan ollut tarkoitus enää mennä messuille, mutta mentiinpä kuitenkin. Ohjelmia ei ollut aikaa seurata, mutta olipa vänkä kokemus nähdä messutila ilman väenpaljoutta! Kolusin pika pikaa läpi kahden euron osastot ja vähän kuin vahingossa ostosteni määrä plompsahti aika suureksi.


Kotimatka sujui ihan mukavasti, vaikka väsyttikin niin että nauroin aika paljon, kun sanoin vahingossa Pietarsääri.


Tässä vielä pikakatsaus osaan hankinnoista. Kehvolan osastolta ostin kirjallisia kirjanmerkkejä sekä postikortteja. Tykkään hirveästi!



Rosebudin yhdellä osastolla oli pyörryttävän laaja valikoima kaikkia houkutuksia, kuten erilaisia "viestivihkoja", listakirjoja, muistikirjoja, kortteja yms. Ostin muun muassa kirjanmerkkejä ja palapelin.



Iso Knut -sarjakuvien löytyminen oli kiva ylläri ihan jo siksi, että en enää muistanut koko sarjiksen olemassaoloa! Mutta heti kun näin kannet, muistin että näistäkin olen tykännyt.


Matkalaukkuun mahtui jälleen näppärästi pino kirjoja omaksi ilokseni, lisäksi raahasin kangaskassillisen luettavaa lapsille. (Ne kirjat ja muut tuomiset ovat jo iloisesti ympäri taloa, enkä jaksa lähteä kuvailemaan niitä.) Harmittamaan jäi ainoastaan se, että en ostanut Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarjan kolmea ekaa kirjaa heti kun ne näin, vaan harkitsin ostamista yön yli. Eihän niitä enää seuraavana päivänä ollut jäljellä!


Yhden messuhankinnan, Hirviöasiakaspalvelun, luin hotellissa ja nyt se odottaa ylväänä tuossa blogattavien kirjojen pinossa. Eli lukenut olen, blogannut en.

Messut olivat tosi mukavat. Oli ihanaa nähdä niin paljon kirjoja, kirjallisuusihmisiä ja ystäviä ja antautua oikein kunnolla kirjallisuuden vietäväksi. <3

maanantai 29. lokakuuta 2018

On hieno paikka haudan povi

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi
(The Grave's a Fine and Private Place, 2018)
Bazar 2018, 393s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavia on siskojensa ja Doggerin kanssa pienellä toipumislomalla pienessä englantilaisessa maalaiskylässä. Kylän edellinen pastori tuomittiin kuolemaan kolmen seurakuntalaisensa myrkyttämiseksi, mikä luonnollisesti kiinnostaa kovasti Flaviaa. Kesken raukean veneilyn Flavia tarttuu johonkin veden alla lilluvaan. Kalaksi luultu jokin osoittautuu karuksi löydöksi, joka lopettaa veneretken alkuunsa ja saa toisen Flavian siskoista oksentamaan mahansa tyhjäksi. Jälleen kerran Flavialla on tutkittavanaan epätavallinen kuolemantapaus.

On hieno paikka haudan povi on kaikin puolin mainio kirja. Edellisen kirjan tapahtumista on puoli vuotta, joten surun syvimmistä, lamauttavimmista syövereistä ollaan vähitellen pääsemässä ylös. Maisemanvaihdos tekee hyvää ja tarinassa onkin virkistävä määrä aivan uusia henkilöitä, miljööstä puhumattakaan. Erityisesti tykkäsin paikallisen hautausurakoitsijan Hob-pojasta, joka oli kuin nuorempi versio Flaviasta. Dogger pääsi aiempaa suurempaan rooliin, mikä sekin oli oikein tervetullutta. Edellisestä osasta totesin sen olevan sarjan parhaimmistoa ja niin on kyllä tämäkin.

Kirjailijan kiitoksia ehdin säikähtää kovasti. Ne nimittäin alkavat sanoilla Pitkän taipaleen päättyessä ja minusta se kuulosti uhkaavasti siltä, että koko sarja on tullut päätökseen. Itse asiassa On hieno paikka haudan povi loppuu sellaiseen kohtaukseen, joka voisi vallan mainiosti olla viimeinen näytös. Mutta onneksi näin ei kuitenkaan ole. Ehkä olen ahne, mutta en olisi millään malttanut vielä(kään) luopua Flavian seurasta, joten ilahduin ja helpotuin valtavasti kun selvisi, että kyllä Bradley on jatkanut Flavian tarinaa tämän osan jälkeenkin.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Messuja kohti


Vuoden kohokohta, Helsingin kirjamessut, on täällä taas!
Olen fiilistellyt messuja etukäteen varovaisen maltillisesti, koska viimevuoden pettymys messuillepääsemättömyydestä on vielä kovin karvaana muistissa.


Messulehteä on kuitenkin tullut selailtua kiitettävästi ja suurpiirteiset aikataulut kirjattu muistiin.

Ihan ensiksi aion hipsiä suoraan juna-asemalta lasten alueelle seuraamaan, kun Tiina vetää alakoululaisille sarjispajaa.

Sitten yleisen kuljailun jälkeen haluan käydä kuuntelemassa Päivi Alasalmen ja Saara Turusen haastatteluja sekä myöhemmin keskustelua äänikirjoista. Lopuksi syömään ja hotelliin nukkumaan.



Lauantaille luvassa olisi pari tilaisuutta bloggareille ja tietysti kiinnostavia haastatteluja. Ylös olen kirjannut Teemu Keskisarjan, Tommi Kinnusen ja Maija Vilkkumaan haastattelut, mutta uskon löytäväni myös muita antoisia kuunneltavia.

Luonnollisesti aion myös tehdä kirjahankintoja. Ainakin Aku Ankan taskukirjoja ja mangaa aion matkalaukkuuni pakata, todennäköisesti myös paljon muuta. Jonkin sortin kirjakrääsä olisi iloinen yllätys! Joku kirjallinen muki tai edes kirjanmerkki.

Saapa nähdä, miten messusuunnitelmat pitävät vai pitävätkö ollenkaan. :)
Tätä kirjoittaessa pakkaaminen on melkein suoritettu, mutta se vaikein vaihe on vielä edessä: mitä luettavaa otan mukaan reissuun? Kesken on kaksi vetävää kirjaa, mutta kumpaakaan ei ole jäljellä niin paljoa, että niistä riittäisi luettavaa edes menomatkan ajaksi. Jos en osaa päättää matkakirjaa tai jos olen niin jännittynyt, ettei lukemisesta tule mitään, voin tietty kuunnella äänikirjaa. (Neljässä tunnissahan ehtii kuunnella vaikka kokonaisen kirjan!)

Nähdään messuilla!

torstai 25. lokakuuta 2018

Kaipaus

Vuokko Hurme: Kaipaus
S&S 2018, 317s.
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Keväällä luin pojille iltasatuna Vuokko Hurmeen Huimaa-sarjan ensimmäisen osan, Kiepauksen. Jatko-osan varasin kirjastosta heti kun se oli mahdollista, mutta lukeminen vähän lykkääntyi, kun edellisen iltasatukirjan parissa vierähti niin pitkä tovi.

Kaipaus alkaa suljetulta rannalta, jonne Lenna isänsä, siskonsa ja muutaman muun ihmisen kanssa päätyi lähdettyään Kardumista edellisen kirjan lopussa. Rannalla heidän on odotettava kuukauden ajan pääsyä Mabalin muille alueille. Mabalissa kaikki on Kardumiin verrattuna nurinkurista: tipahtamista ei tarvitse pelätä, sillä painovoima on päinvastainen. On opeteltava juoksemaan, vilkuilemaan taivaalle ja käyttämään kenkiä. Vettäkin Mabalissa on niin paljon, että siinä voi vaikka uida!

Tunnelma kirjassa vaihtelee hurjasti. Onnellisia hetkiä voi varjostaa suuri suru, leppoisa päivä muuttua hetkessä uhkaavaksi. Pidin tästä, että lapsille kirjoitetussa tarinassa on tilaa myös epävarmuudelle. Kaipaus ei kuitenkaan ollut lastenkaan mielestä ahdistava, vaan "aivan mielettömän mahtava!" (suora lainaus). Lennan kokemat asiat ovat jännittäviä ja sisältävät sopivasti seikkailuhenkeä.

Yritin löytää tietoa siitä, jatkuuko sarja vielä. Jos (ja toivottavasti kun) tulee, luemme sen varmasti.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Saga vol. 9

Brian K. Vaughan: Saga vol. 9
Image comics 2018, 160
Piirrokset: Fiona Staples


Sarjakuvarakkauksistani Saga on se, jonka haluaisin kaikkien lukevan ja toisaalta en kenenkään muun. Tämä sarja on niin huikea ja mieletön, raju, ruma ja kaunis, ihana, kamala ja yllätyksellinen, ettei mikään muu. En haluaisi kuulla Sagasta poikkipuolista sanaa, vaikka olisin itse samoilla linjoilla. (Todennäköisesti en ole, mutta jos olisin...)

Tämä Saga vol. 9 kokoaa yksiin kansiin osat 49-54. Hazelin perhe, Prinssi robotti poikansa kanssa, sekä muutama muu, ovat asettuneet jälleen yhdelle planeetalle lataamaan avaruusalustaan. Edelleen heitä jahdataan, vaikka he eivät tiedäkään kuinka lähelle takaa-ajajat ovat jo päässeet. Hazel oppii uimaan, Marko ja Alana ovat onnellisia yhdessä. Yksi opettelee taikuutta, toiset (ja kolmannet ja neljännet) pelehtivät sängyssä tai muualla ja toiset valmistelevat jymyuutista lehteensä.

Tartuin tähän albumiin suurin odotuksin ja luin sen kerralla juuri ennen nukkumaan menoa. Virhe! Ihan järkyttävä virhe! Ei tällaisen lopun jälkeen kukaan voi nukkua! Ja sitten vielä luin, että tekijät vetäytyvät vuoden mittaiselle tauolle, eli jatkoakaan ei ole luvassa pitkiin aikoihin!

Voi miten hyvä albumi. Ja silti hirvein tähän astisista.

lauantai 20. lokakuuta 2018

Poissa (Erased 1)

Kei Sanbe: Poissa
Erased 1
Punainen jättiläinen 2018, 196s.
Suom. Taavi Suhonen

29-vuotias Satoru on pitsalähettinä toimiva sarjakuvataiteilija. Hän ei menesty kummassakaan työssään sen paremmin kuin sosiaalisissa tilanteissa. Satorulla on erikoinen kyky tai vaiva: toisinaan hän kokee eräänlaisia takaumia ja elää jonkin hetken uudestaan ja uudestaan. Aika lähtee etenemään vasta sitten, kun Satoru on muuttanut tapahtumien kulkua jollakin tavalla. Takaumia alkaa tulla entistä useammin, eikä Satorukaan pysty huomaamaan aivan kaikkea. Vähitellen Satoru alkaa myös muistaa lapsuudestaan asioita, jotka on jostain syystä unohtanut kokonaan.

Poissa ilmaantui postilaatikkooni täysin yllättäen. Kansikuvan perusteella tämä näyttää lapsille suunnatulta kertomukselta, mutta takakannessapa kököttääkin 14-vuoden suositusikäraja. Tarina on kiinnostava ja pidän siitä, kuinka luontevasti kerronta etenee. Takaumat on kuvattu onnistuneesti ja tunnelma tiivistyy painostavaksi hallitusti hiipien.

Pidän Kei Sanben piirrostyylistä ja ruutujakojen vaihtelusta. Poissa on koukuttava sarjan avaus, jonka loppukohtaus yllättää.

torstai 18. lokakuuta 2018

Yksi meistä valehtelee

Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee
(One of Us Is Lying, 2017)
WSOY 2018, 356s.
Suom. Inka Parpola

Yksi meistä valehtelee on nuorille aikuisille suunnattu trilleri, jonka idea on tiivistetty harvinaisen tehokkaasti ja houkuttelevasti takakansitekstiksi: "Viisi nuorta jää jälki-istuntoon. Vain neljä selviää hengissä."

Bronwyn menestyy koulussa loistavasti ja lähitulevaisuudelta hän toivoo eniten opiskelupaikkaa Yalen yliopistosta. Cooper on koulun juhlittu baseball-sankari, joka saa todennäköisesti valita, mihin joukkueeseen liittyy lukion jälkeen. Addy kruunattiin koulutanssiaisten kuningattareksi ja hänellä on ihanista ihanin poikaystävä, Jake. Simon ylläpitää juorusivustoa, jolla paljastaa koulun oppilaiden salaisuuksia - niitäkin, joita kenenkään ei pitäisi tietää. Nate taas on ehdonalaisessa oleva pikkurikollinen.

Jälki-istunnon aikana tapahtuu kuitenkin jotakin ja Simon kuolee. Poliisit saavat selville, että Simon oli aikeissa julkaista juorusivustollaan Bronwynin, Cooperin, Addyn ja Naten salaisuuksia ja niin jokainen heistä on epäiltynä Simonin tappamisesta.

Kirjan luvut on nimetty kulloisenkin kertojan mukaan, niin ettei lukijan tarvitse erikseen selvittää kuka milloinkin on äänessä. Lukujen alussa on myös päiväys ja kellonaika, joten ajallisestikin tarinan kyydissä on helppo pysyä. Pidin todella paljon siitä, kuinka jokaisesta henkilöstä paljastui vähitellen salaisuuksia, jotka tekivät heistä inhimillisempiä. Erityisen kovasti ihastuin Addyn hahmon kehittymiseen.

Jännitys pysyy hyvin yllä, sillä paljastuvat salaisuudet luonnollisesti heikentävät myös aiempien tapahtumien ja kertomusten uskottavuutta. Loppuratkaisu ei tullut aivan yllätyksenä, mutta nautin silti tästä lukijan pyörittelystä.

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Aron morsiamet 10 ja Fullmetal Alchemist 4

Kaoru Mori: Aron morsiamet 10
(Otoyome gatari vol. 10)
Punainen jättiläinen 2018, 192s.
Suom. Antti Valkama
Karluk opettelee metsästämään sekä jousella että haukalla. Samalla hän toivoo saavansa lisää lihaksia, jotta olisi vahvempi ja miehekkäämpi. Hän toivoo kasvavansa sellaiseksi puolisoksi, jonka kanssa Amira-vaimo voisi tuntea olonsa turvalliseksi.

Henry Smithin matka Ankaraan on venynyt pitkäksi, mutta lopulta hän pääsee perille. Smith haluaisi palata heti takaisin aron kansojen pariin, jotta voisi tallentaa heidän arkeaan uudella kamerallaan. Poliittinen tilanne maailmalla on kuitenkin hyvin levoton. Ankarassa Smith törmää myös erääseen vanhaan tuttuun.

Aron morsianten kymmenes osa on aivan yhtä laadukas kuin aiemmatkin. Kuvituksessa riittää yksityiskohtia, jotka eivät kuitenkaan tee kokonaisuudesta täyteen ahdettua tai tunkkaista. Ainoa harmi on sivumäärän vähyys, joka on kyllä ihan standardi, mutta kun olisin halunnut lukea kerralla enemmänkin.





Hiromu Arakawa: Fullmetal Alchemist 4
Sangatsu Manga 2018, 184s.
Suom. Juha Mylläri


Fullmetal Alchemistin neljännessä osassa veljekset Edward ja Alphonse ovat jälleen korjauksen tarpeessa. Alphonse alkaa epäillä omaa alkuperäänsä, mikä aiheuttaa hieman ylimääräistä päänvaivaa.

Viisastenkiven etsinnät eivät tässä osassa kauheasti etene, mutta ei se mitään. Tarina tuntuu kuitenkin rullaavan kivasti, vaikka aika raakaahan meno ajoittain on.

Piirrosjäljestä kiittelen, samoin käännöksestä.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2
Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
(A Manual of Cleaning Women: Selected Stories)
Aula & Co 2018, 278s.
Suom. Kristiina Drews


Alle vuosi sitten herkuttelin Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjan huikeilla novelleilla. Jatkoa seurasi jo tänä syksynä, kun Tanssia ruusuilla -jatko-osa ilmestyi. Tilasin tämän ennakkoon ja aloin lukea samana päivänä kun posti suvaitsi paketin minulle asti kiikuttaa. Olin jo etukäteen päättänyt, että tällä kertaa en ahmi vaan luen novellin kerrallaan ja pitkitän nautintoa mahdollisimman kauan. Onnistuinkin hidastelemaan niin paljon, että sain nauttia Berlinin persoonallisista tarinoista liki kuukauden.

Tanssia ruusuilla sisältää 18 novellia, joista osassa on samoja henkilöitä. Edelleen yhtymäkohtia Berlinin omaan elämään on helppo löytää, eivätkä samankaltaisuudet suinkaan ole aina (tai juuri koskaan) iloisia asioita. Alkoholismia, huumeita, syöpää, keskenmeno, vankilatuomioita, haastavia ja/tai ankeita ihmissuhteita ja muita karuja kohtaloita: muun muassa niistä on Berlinin novellit tehty.

Tästä kokoelmasta vahvimmin jäi mieleen novelli nimeltä Mijito. Siinä kielitaidoton, raskaana oleva meksikolaisnainen jää yksin, kun hänen miehensä joutuu vankilaan. Aluksi hän saa asua miehensä veljen perheen luona, missä hänen täytyy tehdä paljon hommia asumisensa eteen. Lapsen synnyttyä hänen on kuitenkin lähdettävä muualle, vaikka mitään paikkaa ei ole. Tarina on hirvittävän ahdistava ja lohduton, loppu vielä pahempi. Ja silti on pakko ihailla Berlinin kykyä kuvata tällaisia tilanteita ja ihmisiä.

Rakastin tätä kirjaa alusta loppuun. Käännös on upea ja teksti todella vahvaa.

lauantai 13. lokakuuta 2018

torstai 11. lokakuuta 2018

Loota

Patrick Wirbeleit: Loota
Piirrokset: Uwe Heidschötter
Sarjakuvakeskus 2018, 80s.
Suom. Saana Kaurala


Löysinpä ihan sattumalta mainion lastensarjakuvan kirjastosta!

Patrick Wirbeleitin käsikirjoittama ja Uwe Heidschötterin piirtämä Loota on sympaattinen tarina rakentamista rakastavasta pojasta ja velhon työkalupakkina toimineesta elävästä pahvilaatikosta.

Matias ilahtuu löytäessään tien laidasta tyhjän pahvilaatikon. Hän aikoo hyödyntää sitä avaruusasemansa rakentamisessa, mutta laatikko osoittautuukin eläväksi. Avulias ja puhelias Loota haluaa osallistua rakennushommiin, mutta ei todellakaan rakennusmateriaalina. Kaikki sujuu hyvin siihen asti, että Matiaksen vanhemmat näkevät Lootan. Hänellä on nimittäin aikuisiin sellainen vaikutus, että he jähmettyvät aloilleen. Vain velhon vihreä jauhe poistaa jähmetyksen, joten Matiaksen ja Lootan on lähdettävä synkkään metsään velhon talolle hakemaan apua.

Heidschötterin piirrostyyli on todella miellyttävää. Hahmot ovat persoonallisen näköisiä ja ilmeikkäitä ja värimaailma mukavan hallittu. Ilmeisesti Loota ja Matias seikkailevat useammissakin tarinoissa, joista tähän ensimmäiseen kirjaan on koottu kolme. Tarinat ovat sopivasti hauskoja ja ihan hitusen jänniä, joten Loota sopii mainiosti jo alakoulun alaluokkalaisille.

Aion luetuttaa tämän 10-vuotiaalla pojallani, joka on sarjakuvissa jämähtänyt jostain syystä tyystin Aku Ankkoihin. (Hyviä nekin tietysti ovat, ainakin enimmäkseen, mutta on ihan hyvä laajentaa lukumakua sarjakuvienkin saralla.)

maanantai 8. lokakuuta 2018

Giant Days vol. 8 + Extra Credit 1

John Allison: Giant Days, Extra Credit 1
Kuvitus: Lissa Treiman, Caanan Grall,
Jenn St-Onge & John Allison
Boom!  Box 2018, 112s.
Sain toivoa (ja tilata) itselleni syntymäpäivälahjaksi pari kirjaa. Koska sopivasti oli ilmestynyt uusi Giant Days kokoelma ja tällainen Extra Credit -bonusalbumi, tilasin ne molemmat.

Extra Credit sisältää irrallisia tarinoita Daisyn, Susanin ja Estherin elämästä. Ensimmäisessä tarinassa nähdään vaihtoehtoinen versio heidän ensimmäisestä lukukaudestaan yliopistossa. Mitä olisi tapahtunut, jos he eivät olisikaan ystävystyneet? Yhdessä pätkässä tytöt lähtevät joulun viettoon Estherin tuttavan asunnolle Lontooseen. Muut jutut eivät jättäneet juurikaan muistijälkiä, joten ei niistä sen enempää.

Extra Credit oli pettymys, sillä kansikuvasta poiketen sisällön ovat piirtäneet aivan muut kuvittajat kuin tavallisesti. Visuaalisuudella on paljon merkitystä ja tuntui todella nahkealta lukea "väärännäköistä" sarjakuvaa. En myöskään ihastunut siihen, että hahmojen persoonallisuuksia oli pyöristetty tai latistettu.




John Allison: Giant Days vol.8
Boom! Box 2018, 112s.
Onneksi Giant Days vol. 8 oli juuri niin laadukas ja veikeä, kuin edeltäjänsäkin.

Vastoin odotuksia Esther ystävystyy McGrawn tyttöystävän kanssa, mutta kaveruus on salattava muilta. Muillakin on salaisuuksia, jotka kyllä paljastuvat ennen pitkää. Daisyn tyttöystävä koettelee Estherin ja Susanin kärsivällisyyttä monin tavoin, mutta nelinumeroinen sähkölasku katkaisee kamelin selän. Lukuvuoden lähestyessä loppua on aika miettiä seuraavan vuoden asumisjärjestelyjä. Tyttöjen kämppä ei ole kummoisessa kunnossa ja myös kämppäkaveruuden jatkumista on syytä pohtia.

Minä sitten niiiiin rakastan tätä sarjaa. Jollain oudolla tavalla tästä tulee mieleen Gilmore Girls: välttämättä ei tapahdu mitään isoja asioita, mutta ne pienetkin ovat ihan tarpeeksi.

Piirrosjälki on tässä albumissa laadukasta kautta linjan ja hauskan lisän toi suomalainen sivuhahmo!

lauantai 6. lokakuuta 2018

Mummo 5

Anni Nykänen: Mummo 5
Sammakko 2018, 104s.

Anni Nykäsen Mummo näyttää elämisen mallia jo viidennessä albumissa. Mummo pitää lähipiirin lämpimänä neulomalla ahkerasti, oli tarvetta tai ei. Arjessa kulkevat mukana puoliso, pulska kissa ja kuolema, joka yrittää ahkerasti päästä heilauttamaan viikatettaan.

Nykäsen kynänjälki on varmaa ja selkeää. Mummo on ryppyineen ja asenteineen sellainen, että hänen asenteestaan olisi hyvä ottaa mallia. Erityisesti ihastuin tapaan, jolla Mummo yritti piristää varsin pessimististä ystävätärtään: ensin hän hakee paikalle Klouni Hynysen, sitten rullaa kerälle oman päänsä päälle asettuneen tumman pilven ja kutoo siitä ystävälle ihanan ahdistavan kaulahuivin.

Jos syksyn kalseus tympii, niin Mummo 5 (ja ne aiemmatkin) saa mukavasti ajatukset toisaalle ainakin vähäksi aikaa.

torstai 4. lokakuuta 2018

Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika
(Silverpojken)
WSOY 2018, 4h 28min.
Suom. Pekka Marjamäki
Lukija: Anni Kajos


Keväällä kuuntelin Kristina Ohlssonin Lasilapset, joka on palkittu Ruotsin parhaana lastenkirjana vuonna 2013. Sarjan toinen osa, Hopeapoika, ilmestyi jo loppukesästä, mutta koska pelkäsin ensimmäistä osaa kuunnellessa aika paljon, piti tämän kuuntelemiseen kerätä rohkeutta.

Aladdinin perhe on muuttanut asuntoveneestä vanhaan vesitorniin, jossa heillä on ravintola. Ravintolasta alkaa kadota ruokaa, vaikka ovet ovat lukossa. Yhdessä ystäviensä Billien ja Simonan kanssa Aladdin alkaa selvittää ruokavarkaan henkilöllisyyttä. Samaan aikaan Aladdin kuulee vesitornin sijaitsevan samalla paikalla kuin aikoinaan palanut hopeasepän paja. Sepän tekemät hopeaesineet katosivat jäljettömiin ja Aladdin päättää löytää ne auttaakseen vanhempiaan rahahuolissa. Miten Aladdinin useaan kertaan näkemä, vain shortseihin pukeutunut poika liittyy ruokavarkauksiin? Vai onko hän Hopeapoika, jonka kerrotaan etsineen kadonneita hopeita jo sata vuotta?

Hopeapoika on edeltäjäänsä hieman tavanomaisempi seikkailukertomus. Paljastan sen verran, että hivenen yliluonnollisia elementtejä tässäkin tarinassa on, mutta enimmäkseen pysytään hyvinkin realistisissa vaihtoehdoissa. Ehkä tästä syystä Hopeapoika oli minulle pieni pettymys. Pelkään nimittäin enemmän yliluonnollisuuksia kuin oikeita ihmisiä. Etukäteen olin tosiaan varautunut pelkäämään, ja kun sitä ei sitten päässytkään tapahtumaan, niin vähän petyin. Mutta noin kokonaisuutena Hopeapoika on kuitenkin oikein mainio tarina. Samaa sanoi 12-vuotias esikoinen, joka luki tämän ensin kesäloman lopulla ja uudestaan koulujen alettua lukudiplomia varten.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Rouva C

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018, 362s.



Millaisia adjektiiveja sinä yhdistät Minna Canthiin?
Minulle tulevat ensimmäisenä mieleen topakka, päättäväinen ja itsevarma. Mielikuvieni Minna Canth ei ole epävarma tai avuton, vaan aikaansaava ja määrätietoinen. En osaa sanoa, mistä ja miten olen käsitykseni hänestä koonnut, mutta kovin yksipuolinen näkemys se on ollut.

Minna Rytisalon toinen romaani, Rouva C., on fiktiivinen romaani nuoresta Minna Canthista, josta piti tulla opettaja. Toisin kävi, sillä hän avioitui opettajansa, Ferdinand Canthin kanssa, eikä tuohon maailman aikaan ollut mahdollista olla sekä vaimo että opettaja. Canthien perhe kasvaa tasaiseen tahtiin kuuden lapsen verran ja ennen puolison kuolemaa alkunsa ehtii saada seitsemäs.

Äitiys ja emännyys eivät ole Minna Canthille helppoja rooleja. Eivätkä tyydyttäviä. Hän haluaa enemmän: saada aikaan muutoksia ja kirjoittaa.


"Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: Etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli?"


Rouva C. kuvaa nuorta Minna Canthia niin uskottavasti, että väkisinkin unohdin lukevani fiktiota. Kaikki kirjassa kuvattu tuntuu täysin mahdolliselta, uskottavalta. Kirjan kieli on käsittämättömän hienovireistä ja kaunista olematta teennäistä tai imelää.

On ehkä todella hölmöä antaa fiktiivisen kirjan vaikuttaa käsitykseensä oikeasta henkilöstä, mutta tämän kirjan luettuani liitän Minna Canthiin myös toisenlaisia adjektiiveja, lempeämpiä.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Garpin maailma

John Irving: Garpin maailma
Lukija: Jukka Pitkänen
Suom. Kristiina Rikman
Tammen äänikirja 2016, 23h 21min.


Garpin maailma oli ensimmäinen John Irvingiltä lukemani kirja. Olen lukenut sen monta kertaa (viisi?) ja nähnyt elokuvankin vähintään yhtä monesti. Viime vuosina olen ollut todella laiska lukemaan uudestaan vanhoja tuttuja kirjoja, mutta olipa kerta kaikkiaan loistava valinta ryhtyä kuuntelemaan Garpin maailmaa äänikirjana Storytelistä.

Vaikka tarina oli entuudestaan tuttu, monia yksityiskohtia olin unohtanut. Lisäksi olin näköjään sekoittanut kirjan ja elokuvan tapahtumia toisiinsa. Rakastin, rakastin Garpin maailmaa tälläkin kertaa.

Luonnollisesti tämä kirja on ihan yhtä täynnä Irvingin tavaramerkkejä kuin (tietääkseni) kaikki muutkin hänen kirjansa: on Itävalta, karhu, kirjailija, moottoripyörä, hotelli ja prostituoituja sekä paljon muita yksityiskohtia.

Vaikka Garp saa alkunsa kyseenalaisissa olosuhteissa, Jenny Fieldsiä on pakko ihailla. Hän on päättäväinen, määrätietoinen ja väsymätön vaikeissa tilanteissa olevien naisten auttaja. Garpilla on suuria vaikeuksia kirjoittaa mitään esikoiskirjansa veroista, eikä hän haluaisi ratsastaa kulttimaineeseen nousseen äitinsä maineella.

On näköjään hirveän vaikea kirjoittaa kirjasta, johon on näin kamalan kiintynyt. Rakastan Robertaa, entistä ammatilaisurheilijaa joka käy läpi sukupuolenkorjausleikkauksen; tunnen suurta vastenmielisyyttä Ellenjamesilaisia kohtaan; rakastan tarinaan upotettuja Garpin kirjoittamia tekstejä ja tälläkin kertaa itkin samoissa kohdissa kuin aina ennenkin.

Jos olet jo lukenut Garpin maailman ja suunnittelut uusintalukua, suosittelen lämpimästi tätä Jukka Pitkäsen lukemaa äänikirjaa. Mikäli et ole tutustunut tähän klassikkoon, lue ihmeessä!