 |
| Kirsti Kuronen: Väärää verta Myllylahti 2014, 72s. |
Runokirja on eräänlainen läpileikkaus Kurosen omasta syöpätarinasta: tulee diagnoosi (pahanlaatuinen verisyöpä), hoito ja onneksi myös parantuminen.
Jokin tämän kanssa vain meni pieleen, sillä lukeminen ei herättänyt mitään tunteita, eikä siitä jäänyt oikein mitään mieleenkään. Väärä lukuhetki ehkä?
 |
| Roman Muradov: (In a Sense) Lost & Found Nobrow Press 2014, 56s. |
"F. Premise awoke one morning from troubled dreams to find that her innocence had gone missing."
Näillä sanoilla alkaa tämä omituinen sarjakuva. Roman Muradov käsittelee viattomuutta jonakin konkreettisena, näkyvänä asiana, jonka olemassaolon tai poissaolon muut ihmiset voivat heti huomata.
F. Premise karkaa kotoaan etsimään viattomuuttaan ja päätyy asuskelemaan erikoiseen kirjakauppaan.
Tarina on ihan hämy! Ilman selkeyttävää takakansitekstiä olisin vielä enemmän ulalla, jos se olisi edes mahdollista. Piirrostyyli on viehättävää, mutta värityksen tummat sävyt ja pienikokoiset ruudut tekevät lukemisesta tunkkaista. Käsinkirjoitetut puhekuplat ovat yleensä positiivinen juttu, mutta tässä tyylitelty fontti (jossa esimerkiksi f ja t ovat hämmentävän samannäköisiä) ja sanoilla leikittely yhdistettynä tähän vaikeatajuiseen tarinaan teki juonen seuraamisesta liian työlästä.
Viehättävä ulkoasu, sinänsä mielenkiintoinen idea, mutta liian korkealentoinen toteutus minulle. Ainakin lauantaiaamuna ennen aamuseitsemää luetuksi sarjakuvaksi.
 |
| Ninka Reittu: Sinä olet superrakas Otava 2017, 31s. |
Yllätyksekseni tätä kirjaa kuuntelivat keskittyneimmin kaksi vanhinta lasta. Se pienin koikkelehti välillä vieressä, välillä palapeliä tekemässä ja ties missä, mutta isommat nököttivät mukavasti kyljessä kiinni katselemassa kuvia ja kuuntelemassa satua.
Iso ja minä ovat mitä ilmeisemmin isä ja poika. Poikaa askarruttaa, miten pitkälle rakkaus venyy. Että rakastaako iso vielä sittenkin, jos tälle haluaa huudella rumia kakkasanoja tai on muuten tuhma; kun kasvaa isoksi tai lähtee pois. Iso vakuuttaa rakkauden säilyvän aina ja lopulta pieni minä hoksaa rakkauden olevan oikea supervoima.
Minusta tarina on oikein kiva. Tykkään erityisesti siitä, ettei tunteista puhu realistisen näköinen isä/äiti/isovanhempi ja lapsi tai ne perinteiset puput/hiiret/karhut vaan ilmeikkäät supersankarit. Iso ei myöskään lipsahda väittämään, etteikö hän koskaan pahoittaisi mieltään pienemmän kolttosista tai tarvitsisi ajoittain myös omaa aikaa. Tyyli oli siis kaikin puolin kiva.
Voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja sopisi vaikka äksylle teinillekin luettavaksi - jollain sopivan leppoisalla hetkellä ainakin.
 |
| Julian Gough: Karhu ja kaniini, Kaverin kamalat tavat Otava 2017, 108s. Kuvitus: Jim Field Suom. Peikko Pitkänen |
Karhu herää kesken talviunien, kun joku katala ruokavaras pysähtyy hetkeksi hänen kuononsa päälle. Kaikkialla on lunta ja karhulla kova nälkä. Ruokaa ei ole, mutta lumesta voi silti rakentaa lumiukon. Siinä lumipalloa pyörittäessä karhu kohtaa erittäin äksyn kaniinin. Karhu suhtautuu kiukkuiseen pitkäkorvaan ystävällisesti, silloinkin kun näkee tämän syövän omaa kakkaansa. Tarinaan mahtuu myös yksi susi ja takaa-ajo, lumiukko ja onnellinen loppu.
Tarina itsessään ei ollut niin hauska kuin siinä kakansyöntikohtauksessa vielä luultiin. Asia sivuutettiin jotenkin oudosti: siitä kyllä puhuttiin, mutta loppujen lopuksi taidettiin jäädä vähän sille kannalle, että hommahan on ihan normaalia. Ehkä tarina haluaa opettaa, että kaverilla voi olla rumiakin tapoja, mutta silti voidaan pysyä kavereina. (Mutta ehkä se kakan syöminen ei kuitenkaan ole ihan ok...)
Jim Fieldin kuvitus pelastaa kuitenkin paljon. Kuten tuli todettua, kuvia on joka sivulla ja kuvitus on kautta linjan yhtä laadukasta kuin kannessakin. Tosin sisäsivuilla värimaailma on rajattu sinisen ja harmaan sävyihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti