He olivat natseja

Katarina Baer: He olivat natseja
Teos 2016, 400s.

 

Postasin tästä kirjasta Instagramiin kesäloman alussa. Haluan tämän myös blogiin talteen, joten lievästi muokattu leikkaa-liimaa -postaus tällä kertaa.

Katarina Baerin isovanhemmista kertova kirja He olivat natseja on ollu mulla hyllyssä vuodesta 2016. Kun loman alkajaisiksi mattoja kutoessa piti vauhdissa valita seuraava kirja, aloin kuunnella tätä Baerin itsensä lukemana äänikirjana. (Kuvat katselin nyt jälkikäteen.) 

Katarina Baer on tehnyt ison selvitystyön saadakseen mahdollisimman tarkan kuvan isovanhempiensa elämästä ja siitä, olivatko he tosiaan Hitlerin aatteiden kannattajia. No käy ilmi, että olivat. Baer on haastatellut isäänsä ja muita isän puolen lähisukulaisia sekä tehnyt lukuisia matkoja eri tapahtumapaikoille saadakseen mahdollisimman realistisen kuvan menneistä tapahtumista.

Tätä kuunnellessa oli hankala olla. Natsi-Saksasta puhutaan paljon jo historian tunneilla ja se on varsin näkyvästi esillä myös elokuvissa ja kirjoissa. On ollut helppo järkyttyä kaikesta siitä, mitä natsit tekivät ja yhtä helppoa todeta, ettei näin voisi käydä enää koskaan. Paitsi että tämä äärioikeistolainen arvomaailma, rasismi ja niin edelleen ovat kuvottavan läsnä tässä nykypäivän Suomessakin. Ahdistaa ihan sikana, mikä toki on kovin suomalainen olotila. 

Baerin kirja on joka tapauksessa taidolla kirjoitettu, hyvin taustoitettu ja rakenteeltaan selkeä. Mulle uutta oli aivan kirjan alun kuvaukset baltiansaksalaisista, heistä kun en muista aiemmin kuulleenikaan. Pidin myös Baerin avoimesta tavasta pohtia isovanhempiensa merkitystä itselleen: natsius on tuomittavaa, ehdottomasti, mutta isoäiti oli silti isoäiti. Syyllisyyttä ei jälkipolvien tarvitse kantaa, mutta ylpeyttä esivanhemmista ei ole aihetta tuntea.

Lukekaa tämä, jos ette ole lukeneet.
Jos olette, lukekaa uudestaan.
Luetuttakaa kaikilla niillä, joiden mielestä pikkusen rasismia tai heikoimpien aseman heikentämistä ei ole vaarallista

Juice - Sanataiteen mestari

Arto Huhtinen: Juice - Sanataiteen mestari
Readme.fi 2024, 284s.

 

Kuten niin monelle muulle, myös minulle Juice Leskinen on suuren ihailun kohde hänen käsittämättömän monipuolisesta tavasta käyttää suomen kieltä. Olen lukenut Juicen runoja ja muita teoksia sekä kuunnellut hänen levytyksiään (musiikin osalta myönnän junnaavani tietyissä biiseissä, koska haluan), enkä lakkaa ihailemasta nerokkaita sanaleikkejä ja tapaa ilmaista asioita. Oma suosikkini on Einarin polkupyörä, jossa porukka ei ilku siksi että Einarilla on naisten polkupyörä vaan feminiini mankeli. Nerokasta!

No, tämä Arto Huhtisen tietokirjantapainen lupaa alkusanoissaan keskittyvänsä Juiceen lukijana: mitä ja miten hän luki, mitä kirjoja hankki itselleen, ketä kirjailijoita/runoilijoita ihaili ja niin edelleen. Tiesin, että Tampereella Viola-kodissa on Leskisen kirjasto ja siellä hänen kotikirjastonsa. Sitä taas en tiennyt, että tuossa kirjastossa on itse asiassa alle neljännes Leskisen kotikirjastosta. Tämä on minusta iso ongelma tämän kirjan kohdalla: millaisen kuvan Leskisestä lukijana antavat ne kirjojen rippeet, jotka alkuperäisestä kokoelmasta on jäänyt jäljelle? Ymmärrän siis täysin sen, että läheiset ovat halunneet pitää osan kirjoista itsellään. Ymmärrän senkin, että arvioiden mukaan noin 10 000 niteen kirjakokoelmaa ei kukaan ole kokonaisuudessaan halunnut (tai ehkä ennemminkin pystynyt) ottamaan haltuunsa. Mutta jos esimerkiksi minun kotikirjastostani olisi ensin läheiset poimineet ne kirjat, joilla on heille syystä tai toisesta iso merkitys, niin miten niistä jäljelle jääneistä kirjoista voisi tehdä päätelmiä minusta lukijana? Oletan nimittäin, että jäljelle jäisivät esimerkiksi Tiina-kirjat ja Otavan nuortenkirjaston kirjat, jotka eivät edusta mulle aivan rakkainta kirjallisuutta.

Toinen kirjan heikkouksista on sen rakenne. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kukin toimisi itsenäisenä tekstinä. Tämä toki on hyvä juttu, jos lueskelee kirjaa sieltä täältä silloin tällöin. Mutta kun kirjan luki alusta loppuun, alkoi tarinoiden ja anekdoottien toisteisuus turhauttaa. Leskisestä olisi varmasti riittänyt eri tarinat vaikka joka sivulle, samoin hänen kotikirjastonsa kirjoista. Kotikirjastostakin mainitaan turhauttavan usein samat kirjat/kirjailijat, myös ne, joiden kirjoja ei Leskisen kirjastoon asti päätynyt. Onpa muuten hankala yrittää saada selkeästi näkyviin ero Leskisen kirjaston (Viola-kodin tiloissa oleva kokoelma Leskisen kotikirjastosta) ja Leskisen kirjakokoelman (ennen sen jakamista) välillä...

Kirjaan on koottu sinne tänne myös Leskisen kirjastossa vierailleiden henkilöiden haastatteluja, jotka on tehty ikään kuin ystäväkirjamuotoon. Harmi vain, että näissä haastatteluissa ei ole nähty tarpeelliseksi kertoa miksi juuri näitä henkilöitä on haastateltu. Itse tunnistin nimeltä vain muutaman, mutta ehkä mun suomi-/manserocktietämys on keskivertoa rajallisempi.

Kirjassa on runsaasti valokuvia. Ihan kaikkien kuvien merkitystä en hahmottanut, kuten en sitäkään, millä logiikalla kuvat oli valittu. Instagramissa jo tuohduinkin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan kiinnostavasta asiasta X, mutta kuvaa ei ole nähty tarpeelliseksi liittää mukaan. Esimerkiksi s.189 kerrotaan, kuinka Hannu Hyttinen onnistui vuonna 1985 saamaan mahtavan yhteiskuvan Leskisestä, Pate Mustajärvestä ja Martti Syrjästä. Okei, hienoa. Tätä kuvaa ei kuitenkaan kirjasta löydy. Ei löydy kuvaa myöskään Paul McCartneyn Leskiselle kirjoittamasta viestistä, mutta kylläkin Leskisen uimakandidaatin ja -maisterin todistuksista. Arvatkaa kumpi ois ollu kiehtovampaa tutkittavaa?!
Myös Leskisen massiivista hautamuistomerkkiä kuvataan runsain sanoin, mutta kuvan joutuu googlata ihan itse.

Odotin tosiaan kirjaa Leskisen kotikirjastosta ja hänen lempikirjoistaan. Kun tässäkin kirjassa todetaan useaan otteeseen Leskisen tehneen paljon merkintöjä ja muistiinpanoja kirjojen marginaaleihin, niin niitä olisin toivonut hyödynnettävän. Nyt vain muutama kirja edes mainitaan nimeltä, näistä Leskisen merkinnöistä vielä harvempi. Juice - Sanataiteen mestari onkin ennen kaikkea kirja ihmisistä ja tapahtumista Leskisen kirjastossa. Se on vähän kuin pienen piirin historiikki kovissa kansissa: tärkeä heille, mutta ei tarjoa kaltaiselleni Leskisen sanataituruuden ihailijalle paljonkaan. 

Yhden uuden (tai jo unohtamani) asian kirja kuitenkin kertoi: Leskisellä diagnosoitiin 2000-luvun alussa asperger. Tämä selittää mielestäni valtavan paljon Leskisen persoonaa ja erittäin paneutunutta asennetta kiinnostuksenkohteisiinsa! Olisikin mielettömän hienoa, jos joku nepsyasioihin perehtynyt taitava kirjoittaja ottaisi hommakseen kirjoittaa Juice Leskisestä elämäkerran autisminkirjon näkökulmasta. Sellainen teos tekisi hyvää myös autismitietouden lisäämisen kannalta. Että sitä kirjaa odottelen seuraavaksi. :)

Vaarin suuri pakomatka

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka
Tammi 2024, 456s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsin lastenromaanit ovat minusta loistavia. Tarinat ovat vauhdikkaita, yllättäviä, sopivasti pöhköjä ja usein niistä myös oppii jotakin tärkeää. Tony Rossin erittäin runsas kuvitus, jonka tyylistä tykkään paljon, tekee lukemisesta entistä helpompaa ja mukaansatempaavampaa. Ongelmansakin Walliamsin kirjoissa on ja jälleen kerran turhautti löytää niitä samoja vikoja: lihavista tehdään pilkkaa tässäkin kirjassa. Ei onneksi koko ajan, mutta tästä tavasta saisi kyllä jo päästää irti kokonaan.

Jack ja isoisä ovat toisilleen läheisiä, olleet aina. Jack rakastaa kuunnella isoisän tarinoita toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli sotilaslentäjä. Everstiluutnantti Bunting oli taitava lentäjä, jolle Spitfire-lentokoneet olivat hyvin rakkaita. Nyt isoisä on jo vanha mies, jonka muisti alkaa temppuilla. Hän on yhä vähemmän Jackin vaari ja yhä enemmän nuori everstiluutnantti. Jackin vanhemmat alkavat väsyä muistisairaan vaarin karkailuihin ja pohtivat erilaisia vaihtoehtoja, kun vaari ei voi enää asua yksin. Vaihtoehtoja ei ole monia. Vaari voi muuttaa Jackin perheen luo tai paikalliseen Illankajon linnaan, joka on olevinaan ihastuttava vanhainkoti, mutta joka on kuin mikäkin vankila. 

Edessä on lisää vaarin karkumatkoja, toinen toistaan hurjempia. Jack tekee parhaansa ollakseen vaarin tukena ja turvana, kun tämän todellisuudentaju heikkenee. 

Vaarin suuri pakomatka on teemoiltaan samantyyppinen kuin Gangsterimummi. Isovanhemman ja lapsenlapsen läheinen suhde; ikääntyminen ja lähestyvä kuolema; luopuminen, suru ja ikävä ovat tässäkin kirjassa keskeisiä. Kuitenkin päällimmäisenä on seikkailu ja toisen auttaminen. Vaikka siis kirja on loppujen lopuksi aika surullinen, siitä jää hyvä mieli.

Kirjan lopussa on muutaman aukeaman mittainen tietoisku toisesta maailmansodasta. Tämä on hyvä, sillä kirjassa viitataan muun muassa Gestapoon, säännöstelyyn, Luftwaffeen ja muutamiin lentokonetyyppeihin. Aikuisille nämä ovat tuttuja asioita, mutta en minä ainakaan osaisi näitä lapselle selittää yhtä selkeästi ja lapsentasoisesti kuin mitä kirjaan on valmiiksi kirjoitettu. 

Walliamsin kirjoilla on usein mittaa, niin tälläkin, mutta reilu fonttikoko ja runsas kuvitus tekevät lukemisestä kevyttä. Uskon itse siihen, että lapsen itsetunnolle tekee hyvää, kun saa omin voimin luettua paksun kirjan ja siihen nämä kirjat sopivat erittäin hyvin.

Kirottu kirja

 

Lapsena mä tykkäsin tosi paljon niistä kirjoista, joissa sai itse valita, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mulla on muistikuva, että jostain Enid Blytonin kirjasta ois ollu sellanen versio ja sen luin muutamaan kertaan. Mutta vielä useammin luin Taistelupeli-sarjassa ilmestynyttä Varkaiden kaupunkia. (Muitakin kirjastosta löytyneitä osia luin, mutta tähän Varkaiden kaupunkiin palasin kymmenet kerrat.) Siinä kirjassa viehätti se, että sai olla jotenkin aktiivisemmin mukana menossa.

Jens Schumacherin Kirottu kirja on mahtavasti toteutettu immersiivinen kirja alakoululaisille.  

Kirja alkaa muka tavallisena satuna, mutta hyvin pian kirjaan jumiin jäänyt olento alkaa puhua lukijalle suoraan. Tämä olento haluaa ulos kirjasta ja tarvitsee siihen lukijan apua. Ihan ensimmäiseksi pitää kerätä kakat, koska ei siinä hajussa voi keskittyä mihinkään. Olento, joka ei todellakaan ole mikään kiva ja ystävällinen tyyppi, tylyttää ja määräilee lukijaa minkä ehtii. Mutta mua tämän olennon äksyilyt nauratti, koska melko monipuolisia juttuja pitää tehdä, että kirjasta pääsisi ulos.

Aiemmin lukemissani immersiivisissä kirjoissa on ollut aina se vaara, että teen väärän valinnan ja tarina loppuu siihen. Kirottu kirja on rakenteeltaan sillä tavalla armollisempi, että vaikka sattuisikin valitsemaan "väärin", kirja ei lopu, vaan lukija palautuu (ehkä kiertoteitse) tekemään toisenlaisen valinnan. Näin ollen lopputulema on kaikille sama.

Kirjan idea on loistava ja toteutus todella tasokas. Kuvittaja Thorsten Berger on taitava, sillä ihan kaikilta ei onnistu pelottavan hahmon luominen siten, että hahmo kuitenkin on myös söpö. Tavallaan.

Aivan arimmille alakoululaisille en tätä suosittele, mutta jos tykkää vauhdikkaasta menosta ja kestää itseensä kohdistuvaa naljailua kirjaan juuttuneelta olennolta, niin tässäpä oivaa luettavaa kesälomaksi!

Päätepysäkki

Casey McQuiston: Päätepysäkki
Tammi 2024, 404s.
Suom. Kaisa Kattelus & Johanna Auranheimo

 

Olen tässä viime viikkoina ollut pihalla nauttimassa auringosta ja lämmöstä, joten en ole bloggaamaankaan ehtinyt. Mutta nyt sataa, joten naputellaanpa muutama postaus valmiiksi. :)

Casey McQuistonin Päätepysäkin aloitin jo toukokuussa. Ajattelin, että tällä puran lukujumin, kun ihan takuulla tarina vie täysillä mukanaan. Jumi oli kuitenkin oletettua pahempi, eikä tästä sitten tullutkaan sellaista lukusukkulaa kuin olin toivonut.

August muuttaa kimppakämppään mukanaan vain muutama tavara. Hän ei ole aikeissa ystävystyä kenenkään kanssa - eihän hän ole tehnyt niin aikaisemminkaan. August opiskelee jo ties monennettako vuotta enkä enää muista monesko koulukin oli menossa, mutta nyt August aikoo kuitenkin keskittyä opiskeluun ja ottaa pesäeroa äitiinsä. Koko ikänsä August on joutunut toimimaan äitinsä apurina tämän etsiessä 70-luvulla kadonnutta veljeään, mutta nyt Augustille riittää.

Kerran metromatkalla Augustilla loiskuu kahvia paidalle ja ystävällinen kanssamatkustaja, Jane, antaa hänelle huivin tahran peitoksi. August törmää Janeen metrossa yhä uudelleen ja ihastuu tähän. Janessa on kuitenkin jotain kummallista. Vähitellen käy ilmi, että Jane on jäänyt metroon jumiin jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Hän ei ole kuollut, mutta ei varsinaisesti elossakaan. Hän ei voi poistua metrosta ja muistaa menneisyydestään vain hyvin vähän.

Päätepysäkki on idealtaan mainio! Romantiikkaa jonkinasteisella aikahyppymausteella. Kirja on pullollaan kiinnostavia hahmoja Augustin kämppiksistä työkavereihin ja moniin muihin. Ei tässä kirjassa ollut oikeastaan mitään, mistä en olisi pitänyt, mutta silti lukeminen jotenkin kangerteli. Ehkä vain lukuhetki oli vähän pielessä.

Tämä kirja sopii kevyehköä mutta yllättävää tarinaa kaipaavalle.
Seksiä on suurin piirtein saman verran kuin siinä Punaista, valkoista, kuninkaansinistä -kirjassa, mutta ehkä vähän graafisemmin kuvattuna.

Sallin isän loistava loma

Thomas Brunstrøm & Thorbjørn Christoffersen:
Sallin isän loistava loma
Kvaliti 2024, 28s.
Suom. Sirpa Alkunen

 

Sallin isä on mahtava hahmo! 
Rakastuin täysillä edellisiin Sallin isä -kirjoihin, joita olen suositellut aina kun se vain on ollut mahdollista. Tän uusimman kirjan sain ihan yllätyksenä postilaatikkoon <3

Tällä kertaa ollaan lomatunnelmissa.
Sallia tympii polkea koulusta kotiin, kun sataa ja on hämärää ja kurjaa ja vaikka mitä. Sentään on loma alkamassa. Eikä muuten olekaan mikä tahansa loma, sillä Sallin isä on varannut koko perheelle loman All inclusive -maahan, missä on lämmintä ja aurinkoista, loputtomasti limsaa ja noutopöytä. Ihan täydellistä siis. Ja kyllä matkasta tuleekin tosi kiva, vaikka Sallia harmittaakin hupenevat lomapäivät. Kun on pakko palata kotiin ja kouluun, Sallia tympii taas, mutta Sallin isäpä keksii jälleen keinon ilahduttaa.

Pidän näiden kirjojen kuvituksesta, joka on pehmeää ja ilmeikästä. Sallin isän bändipaidat ovat huippuja ja pikkuveljen toilailut viihdyttävät myös. Tämä lomakirja oli aiempiin verrattuna vähän kesympi, mikä kyllä pikkuisen harmitti minua, mutta olihan tämä nyt hauska tällaisenaankin. Tykkään muuten myös siitä, ettei Sallin äidillä ole mitenkään merkittävää roolia kirjoissa. Hän on kyllä mukana ja läsnä, tärkeä osa perhettä, mutta kirjat kertovat nimenomaan Sallin isästä ja lapsista.

Syksyllä ilmestyy lisää Sallin isän kohelluksia!

Naraka

Elina Pitkäkangas: Naraka
WSOY 2024, 496s.

 

En ole ainoa, joka on odottanut Sangille jatkoa ihan täpinöissään. Julkaisu siirtyi syksyltä tälle keväälle, mikä tuntui malttamattoman lukijan näkökulmasta tuskalliselta, mutta kyllähän tätä kannatti odottaa.

Vaikka Naraka toimii todella hyvin myös itsenäisenä romaanina, suosittelen lämpimästi Sangin lukemista ennen tähän tarttumista ihan jo siksikin, että muuten jää paljosta paitsi. Tämä Pitkäkankaan luoma maailma on huikea! Tässä yhdistyvät menneisyys ja tulevaisuus fiktiivisessä Kiinaa muistuttavassa maassa. 

Sangissa tapahtui paljon asioita ja lopuksi päähenkilö Kong Dawei palasi kotiinsa. Dawei ei kuitenkaan onnistu asettumaan ja kotiutumaan, kun isoveljen kohtalo painaa mieltä. Lisäksi Drayn erikoinen käytös kummastuttaa: ennen niin lämmin ja läheinen Dray pysyttelee etäällä Daweista. Dawei päättää lähteä pelastamaan isoveljeään. Yksin hän ei matkaan lähde, mikä on tietysti erittäin hyvä juttu. Asioita tapahtuu ja tahtonsa vastaisesti Dawei ajautuu merkittävään rooliin rautakapinassa.

Jos tämä kuvailu tuntuu epämääräiseltä, niin hyvä, se on tarkoituskin. En halua vahingossakaan paljastaa liikaa, sillä Naraka on upeimmillaan, kun saa kohdata kaiken Dawein tavoin ilman ennakkotietoja. Nämä hahmot ovat monipuolisia ja kiinnostavia, eikä yksikään heistä ole vain sitä, miltä ensivilkaisulta vaikuttaa.

Pidän Pitkäkankaan tavasta kuljettaa tarinaa siten, etteivät sivut täyty taisteluiden tarkasta kuvauksesta, vaikka konflikteja todellakin tulee. Aivan kirjan lopussa meno oli semmoista myllytystä, että meinasin tipahtaa kyydistä.

Naraka on upea kirja. En osaa sijoittaa sitä selkeästi yhteen genreen, mutta se ei haittaa ollenkaan. Ainakaan minua. Tämä on juuri hyvä näin.