tiistai 24. marraskuuta 2020

Ei enää mitään

 

Tommy Orange: Ei enää mitään
Atena & CO 2020, 327s.
Suom. Jussi Korhonen


"Kaupunkeihin siirtämisemme oli tarkoitus olla viisisataa vuotta kestäneen kansanmurhakampanjan, sopeuttamisen, sulauttamisen ja olemattomaksi tekemisen välttämätön vaihe. Mutta kaupungit uudistivat meidät ja me otimme ne omiksemme. Me emme eksyneet korkeiden rakennusten sekaan, kasvottomien massojen virtaan tai liikenteen tauottomaan jyrinään."

Tommy Orangen Ei enää mitään antaa äänen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille, heidän nykypäivän edustajilleen. Äänet eivät soi sulokkaassa sopusoinnussa, eivätkä sanat ole kaikille samat tai entuudestaan tutut. Joillekin alkuperäiskansan edustajille sukujuuret ovat vahva osa identiteettiä, toiset taas haluavat kieltää koko asian. Ja jotkut taas haluaisivat tuntea taustansa paremmin, mutta kukaan läheinen ei halua tai ehkä edes osaa puhua asiasta.

Ei enää mitään kuljettaa lukijan kahdentoista henkilön kautta powwow-juhlaan. Luvut on nimetty kunkin henkilön mukaan, mikä selkiyttää alkuun irrallisilta tuntuvien tapahtumien seuraamista. Powwown lähestyessä tarinat kuitenkin kulkeutuvat koko ajan lähemmäksi toisiaan.

Orangen kerronta on todella taidokasta, samoin Jussi Korhosen käännös. Minulle tämän kirjan lukeminen oli keskittymistä vaativaa, sillä halusin uppoutua tarinaan täysillä, ilman jatkuvia keskeytyksiä ja muita ulkoisia häiriötekijöitä. 

Tämän upean kirjan toivoisin löytävän tiensä mahdollisimman monien lukijoiden käsiin.

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Frankenstein terapiassa

 

Jenny Jägerfeld & Mats Strandberg:
Frankenstein terapiassa
Kauhuklassikot psykologilla
Like 2020, 295s.
Suom. Sirje Niitepõld


Frankenstein terapiassa alkaa Keskusrikospoliisille osoitetulla kirjeellä, jossa psykologi J:n puoliso M ilmaisee syvän huolensa kuukautta aiemmin kadonneesta vaimostaan. Vaimon vastaanotolta on löytynyt muistiinpanoja ja asiakaskäyntien litterointeja tapauksista, jotka vaikuttavat poikkeuksellisilta. M toivoo, että kansiot käydään läpi ja tutkitaan, onko niistä mahdollisesti apua vaimon löytämisessä.

Kirja koostuukin lähes täysin noiden tapauskansioiden sisällöstä. J:n vastaanotolla ovat käyneet niin herra Jekyll, tohtori Frankenstein perheineen, Dorian Gray kuin vampyyri ja tämän mielitiettykin. J on videoinut asiakaskäynnit, sillä hän on suunnitellut käyttävänsä näiden istuntojen materiaalia tulevassa kirjassaan. Mikäli menneiden aikojen asiakkaiden ilmaantuminen nykypäivän Tukholmaan ihmetyttää, niin heillä on ollut käytössään aikakone. Tietenkin. Tapauskansioista löytyy myös artikkeleita ja muuta oheismateriaalia.

Frankenstein terapiassa on visuaalisesti oivaltava kirja. Pidin siitä, että sivut ovat harmaareunaisia ja siellä täällä on muka valokopioituja sivuja. "Tapauskansioiden" lukeminen on mielenkiintoista, mutta kolmannen asiakaskansion kohdalla aloin jo tuskastua kirjan juonettomuuteen. J on siis kadonnut, mutta tässä minä luen vain tapauskansioita, joista ei tunnu selviävän yhtään mitään!

Jägerfeld ja Starndberg ovat kuitenkin - ja tietenkin - järjestäneet kirjan loppuun käänteen, joka keikauttaa leikiten kirjan "ihan ok":sta selkeästi vähintään kolmen tähden kirjaksi. 

Omaperäinen idea, huolellinen toteutus ja lukijan yllättäminen: tämä yhdistelmä toimii erittäin hyvin!

perjantai 20. marraskuuta 2020

Gargantis

 

Thomas Taylor: Gargantis
WSOY 2020, 341s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta


Aaveranta on jälleen hiljentynyt turistikauden päätyttyä. Tosin hiljaista ei todellakaan ole, sillä alueella ryskyy ja rymisee harvinaisen voimakkaan rajuilman riehuessa ja laittaessa jopa Aaverannan peruskallion koetuksille. Rouva Fossiili on lähtenyt myrskyä uhmaten rantaan etsimään aarteita ja löytääkin komean, kalanmuotoisen lasipullon, jonka sisällä tuikkii valo ja kylkeä koristavat salaperäiset merkit. Rouva Fossiili haluaa luonnollisesti pitää pullon sisältöineen, mutta museonjohtajan mielestä se kuuluu museoon. Kalastajat taas ovat vakuuttuneita siitä, että he ovat pullon oikeat omistajat.

Hotelli Vanhan Nautiluksen omistaja, Rouva Kraken, antaa kuitenkin pullon Herbert Sitrukselle, löytötavaratoimiston hoitajalle, ja kehottaa tätä ottamaan selvää pullon oikeasta omistajasta. Niin Herbert ja hänen ystävänsä Orvokki Parma ovat pian keskellä vauhdikasta ja selkeästi vaarallista seikkailua.

Gargantis on edeltäjäänsä hurjempi. Taylor kuljettaa tarinaa nopealla temmolla, eikä lukijalle suoda turhia hengähdystaukoja. Herbert ja Orvokki ajautuvat vaaratilanteesta toiseen ja tälläkin kertaa pahiksia tuntuu olevan vähän joka nurkan takana. Toiminnantäyteisyys pitää tunnelman vahvana (tämä olisi ihan täydellistä luettavaa myrskysäällä jossain veden äärellä!) ja pakottaa lukemaan vielä yhden luvun ja sitten vielä yhden tai viisi.

Erityisen paljon pidin kalapullon salakirjoituksesta. Jos olisin lukenut tämän lapsena, alkaisin takuulla kirjoittaa kavereille viestejä tällä systeemillä!

Gargantis osoittautui loistavaksi kirjaksi, joka asettaa sarjan päätösosalle melkoiset paineet.

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Kotiinpaluu

 

Lucia Berlin & Jeff Berlin:
Kotiinpaluu
Aula & CO 2020, 204s.
Suom. Kristiina Drews


Ai että!
Tätä kirjaa odotin kieli pitkällä ja sormet syyhyten. Olen nauttinut Lucia Berlinin novelleista valtavasti, joten luonnollisesti hänen elämäkertansa kiinnosti. 

Kotiinpaluun voi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen osassa Lucia Berlin muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja (varhais)aikuisuuttaan asuinpaikkojensa rytmittämänä. Berlin ei uppoudu pitkiin kuvauksiin, vaan käyttää sanoja säästellen ja tehokkaasti. Välillä muistot ovat kuin pieniä listoja johonkin paikkaan tai aikaan liittyvistä asioista. Tarkkanäköistä tekstiä elävöittävät valokuvat.

Muistelmat jäivät Berliniltä kesken, eikä hänen poikansa Jeff Berlin ole kirjoittanut niitä loppuun äitinsä tyyliä imitoiden. Alun muistelmaosuuden jälkeen lukija pääsee tirkistelemään Lucia Berlinin kirjoittamia kirjeitä ja postikortteja. Ajallisesti nämä sijoittuvat samalle ajalle kuin muistelmaosuuskin. Kirjan lopussa on vielä Jeff Berlinin kirjoittama tiivis yhteenveto Lucia Berlinin elämästä.

Lucia Berlinin novelleja lukiessa tiesin, että hänellä oli tapana ammentaa omista ja läheistensä kokemuksista. Silti nämä lyhyet muistelmat pääsivät hätkähdyttämään sillä, että toistuvasti sain huomata milloin minkäkin hämmästyttävän tapahtuman olleen ihan totta! Esimerkiksi novellin Savitiilitalo ja peltikatto talo (ei sähköä tai vesijohtoa, viemäristä puhumattakaan) oli ihan todella Berlinien koti jonkin aikaa. Ja kirjeistä päätellen siellä oikeasti pyöri jatkuvasti joku aiempi asukas!

Kotiinpaluu on kiehtova kirja, jonka ainoa puute on sen lyhyys. Mielestäni oli kuitenkin tyylikäs ratkaisu jättää muistelmat siihen mittaan, johon Lucia Berlin itse ehti ne saattaa.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Levoton veri

Robert Galbraith: Levoton veri
Otava 2020, 892s.
Suom. Ilkka Rekiaro

 

Olen rakastanut Aiempia Cormoran Strike -kirjoja niin, niin paljon! Kuten blogistakin voi päätellä, luen todella vähän dekkareita tai muita jännäreitä, mutta tästä sarjasta olen nauttinut aina. Siksipä odotukset olivatkin todella korkealla ja ihan hihkuin nähdessäni, miten hillittömän paksusta kirjasta oli kyse.

Kirjan alussa Strike on istumassa iltaa vanhimman ystävänsä kanssa. Kapakan ulkopuolella Striken juttusille tulee kaksi naista, joista toinen pyytää tältä apua noin 40 vuotta aiemmin kadonneen äitinsä löytämiseksi. Strike ei tietenkään voi luvata mitään, mutta kiinnostuu kuitenkin tapauksesta niin paljon, että ottaa sen tutkittavakseen. Totta kai Striken ja Robin Ellacottin firmalla on myös muita tapauksia työn alla, mutta uuden sihteerin lisäksi palkkalistoilta löytyy myös kaksi miespuolista avustajaa.

Yksityispuolella Strike saa satunnaisia puheluita ja tekstiviestejä epävakaalta exältään Charlottelta ja Robin käy läpi vaikeaa avioeroa. Lisäksi Striken kasvattanut täti sairastaa syöpää ja kuuluisaan mutta etäiseen isäänkin liittyviä haasteita on ilmassa. 

Voi voi.
Vaikka enimmäkseen nautin lukemisesta, niin kokonaisuus oli kyllä kamala pettymys. Ensinnäkin tästä puuttui kaikki se jännite, josta olen aiemmissa osissa eniten nauttinut! Blaah! Toisekseen kirja olisi todellakin kestänyt (tiivistävää) editointia. Jos puuttui jännite, niin ei tässä jännitystäkään pääse syntymään juuri nimeksikään. 

Teksti oli kyllä sinänsä näpsäkkää luettavaa, mutta sisältö ei kyllä todellakaan yltänyt aiempien osien tasolle. Jatkoa jäin tietenkin kaipaamaan, eniten siinä toivossa että Rowling-Galbraith onnistuisi ensi kerralla paremmin.



lauantai 14. marraskuuta 2020

Helvetillinen vaelluskirja

Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja
Aula&CO 2020, 366s.
Suom. Aki Räsänen


Aloitetaan tämä vaikka tekemällä selväksi, että en todellakaan voi väittää olevani mikään vaellusihminen. Olen käynyt kiertämässä muutaman merkityn reitin noin 15 kilometrin päässä kotoa ja pisinkin "vaellus" kesti noin nelisen tuntia. Haluaisin tehdä joskus jonkun pitemmän, yöpymistä vaativan vaelluksen, mutta sellaisen eteen en ole tehnyt aktiivisesti yhtään mitään. Tai no, makuupussit on ostettu kyllä. Ja viimeisimmällä, myöhäisillan metsäretkellä tuli todistettua sekin, että pelkään edelleen pimeää ihan hirveästi. Että ehkä joskus keskikesällä saattaisin uskaltaa nukkua ulkona.

Are Kalvøn Helvetillinen vaelluskirja oli minulle hyvin sopivaa luettavaa. Kalvø on norjalainen koomikko, joka havahtui huomaamaan, että ihan kaikki muut retkeilevät suurin piirtein aina ja nauttivat siitä enemmän kuin mistään muusta koskaan ennen. Kalvø alkaa selvittää, mikä niissä vuorissa ja hankalasti kuljettavissa poluissa oikein kiehtoo.

Kalvø ei lähde suin päin vaeltelemaan, vaan käyttää ensimmäiset 80 sivua asioiden pohtimiseen ja valmistautumiseen. Mutta vaeltamaan lähdetään ja tuo retkiraportti oli todella viihdyttävää luettavaa. Ei sillä, pidin myös niistä alun pohdinnoista ja pähkäilyistä, varsinkin kun pidin mielessä että ihan huumorilla tämä on kirjoitettu. 

Kalvø pohtii muun muassa kaupunkilaisten ja maalaisten luontosuhteiden eroja. Nauroin ääneen tälle tiivistelmälle:

"Kaupunkilaiset lähtevät luontoon löytääkseen sisäisen rauhan. Maaseudun väki lähtee luontoon ampumaan eläimiä."

Helvetillinen vaelluskirja oli viihdyttävää luettavaa, joka sai haaveilemaan lisää niistä pitemmistä vaelluksista. Hankalaksi koin sen, kun yhtäkkiä hoksasin, että kirjan lopussa on ikään kuin alaviitteitä, joita ei kuitenkaan ollut merkattu itse tekstiin mitenkään. Oli siis hankalaa, kun piti vähän kuin tuurilla lukea niitä takasivujen pätkiä, että jos vaikka tulisi lisävalaistusta johonkin asiaan. Ja niin paljon kuin Kalvøn tekstistä nautinkin, olisin kaivannut loppuun toisenlaista, vakavampaa yhteenvetoa. Silti tämä oli mainio kirja, jonka voi vallan hyvin lukea, vaikka luonnossa kulkeminen ei edes kiinnostaisi.




torstai 12. marraskuuta 2020

Kolme yövuoroa jouluun on

 

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on
Art House 2020, 130s.
Suom. Ari Jaatinen

 

Lääkäristä koomikoksi ryhtyneen Adam Kayn tuoreessa kirjassa päästään tirkistelemään lääkäreiden arkea, tällä kertaa joulunpyhinä. Juuri mikään ei poikkea tavallisesta, sillä työntekijöitä on silloinkin niukasti asiakasmäärään nähden ja työajat pääasiassa suuntaa-antavia. Mutta ainakin siellä täällä on muutama joulukoriste ja jostain saattaa kantautua jopa paikallisten lasten rouheasti esittämiä joululauluja.

Kolme yövuoroa jouluun on on ohkainen kirjanen, jonka jopa lääkärit saattavat ehtiä lukea joulun aikana. Paitsi jos ovat töissä. Kay kertoo muun muassa potilaasta, jota ambulanssin oli pitänyt odottaa viisi minuuttia, koska tämä oli halunnut pukeutua parhaimpiinsa ja pestä hampaansa ennen lähtöä (siltä varalta, että hän olisi tarvinnut tekohengitystä).

Koska Kay tosiaan erikoistui synnytyksiin ja naistentauteihin, tästäkin kirjasta löytyy ns. alapääjuttuja. Kuten sellainen, että potilaalla oli selkeästi raju hiivatulehdus, jossa oli kuitenkin epätavanomaisia kynsilakkahileitä muistuttavia asioita. (Ihan kaikki pitkulainen esineistö ei sovi masturboimiseen!) Ja sellainen tapaus, jossa potilas oppi olevansa allerginen pähkinöille myös alapäästään.

Sunnuntai, 26. joulukuuta 2004

Täydet pisteet nukutuslääkärille, jonka rintamerkissä luki "Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu".


Tämä sievä pieni kirjanen sopii mainiosti kaikille, jotka haluavat nauraa omituisille asioille. Kirjan maltillisen sivumäärän takia se ei yllä viihdyttävyydessään aivan edeltäjänsä tasolle, mutta mitäpä tuosta. Suosittelen siis lämpimästi, myös joululahjahankinnaksi!

Kay on muuten koonnut kirjansa loppuun lopputekstit, mikä on aivan mahtava idea! Toki sitä tietää, että kirjan tekemisessä on mukana muitakin kuin kirjailija, mutta eipä sitä ihmismäärää hahmota ellei asiaa avata. Kay toivoo lopputekstien yleistyvän normaaliksi käytännöksi ja minä kyllä kannatan tätä ideaa.