Tytär hämärän, piika pimeän

 

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän
Myllylahti 2023, 301s.

 

Tytär hämärän, piika pimeän on tasokasta ja lukijaan luottavaa fantasiaa. Meidän kirjastosta tämän löytää nuortenosastolta, mutta ihan yhtä hyvin tämän voisi pitää aikuistenosastollakin.

Rauniara on valtakunta, jossa vallitsee ikuinen syksy. Maaseudulla parantajaoppilas Malka löytää metsästä hylätyn pienokaisen, kaupungissa eloseppänä toimiva Arona Pohtovius joutuu astumaan sivuun toimestaan, kun hänen toimintaansa kohdistuu jotakin epäilyjä, joita aletaan tutkia. 

Kahden päähenkilön, Malkan ja Aronan, kautta kaksi tarinalinjaa kulkee vähitellen toisiaan kohti ja kyllä ne lopulta risteävätkin. Tähän kirjaan tarina ei kuitenkaan lopu, vaan jatkoa on tulossa yhden kerran verran, kuten Meresmaa itse Instagramissa kertoi, kun harmittelin "jälleen yhtä sarjan aloitusta". (Minulla on siis ristiriitainen suhde kirjasarjoihin: toisaalta on ihanaa, että samojen hahmojen kanssa saa viettää enemmän aikaa, mutta sarja tuntuu myös sitovalta. Lisäksi seuraavaa osaa odotellessa ehtii usein unohtaa paljon edellisen kirjan tapahtumista.)

Kirjan kerronta on sulavaa, eikä päähenkilön vaihtuminen sotke kuviota. Paitsi ehkä väsyneenä vähäsen. Vaikka kirja sijoittuu omaperäiseen fantasiamaailmaan, Meresmaa ei uppoudu kuvailemaan ympäristöjä, tapoja tai liiemmin hahmojaankaan. Muutamalla hyvin valitulla sanalla siellä täällä, hän onnistuu kuvaamaan kaikkea aivan riittävästi. Jos ratsulla on suomuja, lukija hoksaa kyllä, että ei tässä ihan hevosella - ainakaan tavallisella sellaisella - olla liikkeellä.

Nyt kun tiedän, että Malkan ja Aronan tarina nivotaan yhteen jo seuraavassa kirjassa, odotan jatkoa innokkaasti.

Kiltti tyttö, julma kosto

Holly Jackson: Kiltti tyttö, julma kosto
Karisto 2023, 384s.
Suom. Leena Ojalatva

Kiltti tyttö, julma kosto on jatkoa Kiltin tytön murhaoppaalle, mutta toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena. Tosin tässä kerrotaan edellisen kirjan ratkaisu, joten jos haluaa lukea kaikki osat, kannattaa sarja lukea järjestyksessä.

Pip teki yhdessä nykyisen poikaystävänsä Ravin kanssa podcastin Andie Bellin ja Sal Singhin murhista. Podcast on suosittu ja yleisö kaipaa jatkoa, mutta Pip on vannonut pysyvänsä jatkossa erillään vastaavista tutkimuksista. Pip kuitenkin pyörtää päätöksensä, kun tuttavaperheen poika katoaa Andien ja Salin muistojuhlan iltana. Poliisi ei pidä kiirettä pojan etsintöjen kanssa, sillä tämä on pari kertaa aiemminkin poistunut omille teilleen.

Pip hyödyntää podcastinsa suosiota kertoakseen katoamisesta ja saadakseen mahdollisimman pian kaikki havainnot, joita kadonneesta on tehty. Tapaus kerääkin paljon huomiota, mutta ei ainoastaan positiivista sellaista.

Kiltti tyttö, julma kosto on aivan kelpo jännäri nuorille sekä kaltaisilleni ei-liian-veristen tapausten ystäville. Missään nimessä Jackson ei kuitenkaan kirjoita helpoista aiheista tai ylisiloitellusti. Kyllä tässäkin kirjassa muutama oikeasti ahdistava kohta oli.

Pidän kirjan taitosta, sillä siinä on huomioitu hyvin erilaiset kerrontamuodot. Viestikeskustelut on toteutettu viestien näköisinä, nauhoitteet litteroitu dialogeiksi. Mukana on myös yksittäisiä "kuvaliitteitä" tuomassa lisäsisältöä.

Sarjaan on tulltu myös kolmas osa, jonka suomennosta jään odottelemaan.

Ajatusten vahtimestari

Petri Tamminen: Ajatusten vahtimestari
Otava 2023, 45s.
Kuvitus: Ninka Reittu

 

Jos ahdistuneisuus, yltäkylläinen murehtiminen, erilaisten asioiden ajatteleminen ja ylipäätään ajatusten tulva on tuttua, Petri Tammisen Ajatusten vahtimestari saattaa olla kirja juuri sinulle. 

Kirjassa verrataan mieltä ravintolasaliin, jonne ajoittain saapuu epämiellyttäviä asiakkaita. Toisille useammin kuin toisille, useampia ja vaikeammin häädettäviä. 

Ninka Reitun kuvitus on ihanan havainnollistava ja sympaattinen krokotiilihahmo auttaa hahmottamaan, mistä Tamminen kirjoittaa. 

Ei tämä varmastikaan murehtimistaipumusta lopeta, mutta ainakin vertaistukea on tarjolla. Ja toisaalta, ehkä joku osaa ottaa edes ajoittain käyttöön jonkinlaisen ajatusportsarin ja saa ajatukset haltuunsa. Edes joskus, edes hetkeksi.

Peilisalissa

Liv Strömquist: Peilisalissa
Sammakko 2023, 144s.
Suom. Helena Kulmala

 

Sarjakuvien suhteen olen todella valikoiva. Jos piirrostyyli ei pikaisen vilkaisun perusteella näytä kivalta, mielenkiintoiseltakin vaikuttanut albumi jää lukematta. Liv Strömquistin sarjakuva-albumit ovat kuitenkin poikkeus. Hänen piirrostyylinsä on jotenkin kankea ja kirjojen tekstaus - ainakin näissä suomenkielisissä versioissa - epäsiistiä, joten visuaalisesti nämä ovat kaikkea muuta kuin mitä normaalisti lukisin. Mutta Strömquist käsittelee teoksissaan kiinnostavia aiheita ja tekee sen niin selkeästi ja ajatuksiaherättävästi, että hän on sarjakuvien tekijöistä yksi suosikeistani.

Peilisalissa käsittelee kauneutta, fyysistä sellaista. Kauneusihanteet toki vaihtelevat aikakauden ja maantieteellisen sijainnin mukaan, yksilöllisesti tietysti myös. Strömquist pyörittelee kauneutta pääsääntöisesti länsimaisen kauneuskäsityksen mukaan. Hän pohtii sosiaalisen median vaikutuksia suhteessamme kauneuteen ja omaan ulkonäköön ylipäätään, käyttäen esimerkkeinä paria Kardashiania. Siinä missä kauneus oli kauan sitten ominaisuus joka määräytyi geenien/olosuhteiden/sattuman mukaan, nykyisin kauneus on jotain, mitä tavoitellaan. Jos peilikuva näyttää omasta mielestä ei-kauniilta tai puntarin lukemat eivät miellytä, koetaan ikään kuin velvollisuudeksi alkaa tehdä jotakin. Kauneuden koetaan olevan jokaisen saavutettavissa, jos vain näkee tarpeeksi vaivaa...

Strömquist pohtii kauneutta myös valuuttana. Toisinaan miellyttävä ulkonäkö on ollut valttikortti aviopuolisoa etsittäessä, ehkä se on sitä osin myös nykyään. Jo mainitut Kardashianit tekevät ulkonäöllään hyvää tiliä. Merkittävää heidän kohdallaan on se, että valta on heillä itsellään: he päättävät olla kuvattavana tai kuvaavat itse, valitsevat itse julkaistavat kuvat ja myös keräävät voitot itse. 

Kauneuden arvon voidaan nähdä tulevan siitä, että se ei ole pysyvää. Ikääntyminen muuttaa väistämättä fyysistä ulkonäköä. 

No, voisin pyöritellä näitä Peilisalissa:n aiheita paljonkin, mutta varmasti saatte niistä enemmän irti lukemalla kirjan itse. ;) Helena Kulmalan suomennos on tasokas, jälleen kerran. Albumin ainoa miinus on sivunumeroiden puute! Kirjan alkusivulla mainitaan, että taustapiirroksia ja pari muuta piirustusta on tehnyt Strömquistin lisäksi kolme muutakin henkilöä. Heidän osuutensa kerrotaan sivunumeroin, mutta koska niitä ei ole merkitty, saa nähdä melkoisesti vaivaa, mikäli haluaa heidän piirroksiaan tutkia ja esimerkiksi vertailla Strömquistin piirrosjälkeen.

Hirviö ja Helmikki: Hirviön paluu

Jack Meggitt-Phillips: Hirviön paluu
WSOY 2023, 306s.
Suom. Marja Helanen
Kuvitus: Isabelle Follath

Helmikki ja Ebenezer Pinset nauttivat elämästään ilman hirviötä. Helmikki ahertaa erilaisissa hyväntekeväisyyshommissa ja herra Pinset on laittanut pystyyn neuvontapalvelun. Siinä missä Helmikkiä hehkutetaan joka taholla ja hänelle järjestetään isoja juhlia, Ebenezerin neuvontapalvelulla ei mene kovin hyvin. Hänen antamansa neuvot eivät toimi tai sitten hän myöntää itse, ettei osaa ratkaista ongelmaa.

Sitten käsillä onkin ongelma, jonka edessä Helmikkikin on voimaton. Tutkijat ovat nimittäin vakuuttuneet siitä, että hirviö on muuttunut kiltiksi. Koska Ebenezerin talo on ostettu hirviön puklaamilla rahoilla, talo on heidän tulkintansa mukaan oikeastaan hirviön omaisuutta ja siksipä hirviö vapautetaan vankilastaan ja hänet annetaan herra Pinsetin ja Helmikin huollettavaksi.

Kyllähän hirviö kieltämättä vaikuttaa erilaiselta. Sen ääni on mielistelevän makeileva ja sanasto yhtä lässytystä ja lepertelyä. Lisäksi se puklailee ilmoille toinen toistaan tarpeellisempia asioita naapurustoon!

Hirviön paluu on aivan loistavaa jatkoa Hirviö ja Helmikki -sarjaan. Hahmot ovat mitä mainioimpia ja hirviön puhe niin pöljää, että siinä on suomentaja Marja Helanen saanut varmasti irrotella oikein olan takaa. Kuvitus on tässäkin kirjassa oivallinen, vaikka olisihan sitä voinut katsella enemmänkin.

Ja arvatkaa, mikä tässä kirjassa on parasta?
Se, että loppu jää sellaiseen kohtaan, että jatkoa on aika varmasti luvassa!

Naisia autismin kirjolla

Clara Törnvall: Naisia autismin kirjolla
Atena 2023, 197s.
Suom. Christine Thorel

 

Sain ystävänpäivänä ADHD-diagnoosin, yli 43-vuotiaana. Tiedän, ettei ADHD kuulu autismin kirjoon, mutta tunnistan itsestäni valtavan paljon tässäkin kirjassa mainittuja autisteille tyypillisiä piirteitä. Erilaiset taustaäänet voivat häiritä minua kohtuuttoman paljon, stimmailen lähes koko ajan ja saatan innostua jostakin asiasta tai tekemisestä todella paljon. Haastavinta on kuitenkin se, kuinka paljon välillä joutuu pinnistellä peittääkseen sen, kuinka hankalia jotkut sosiaaliset tai arkiset tilanteet voivat olla.

Clara Törnvall kirjoittaa naisten autismista monipuolisesti. Kirjan aikana hän hakeutuu tutkimuksiin ja saa lopulta autismidiagnoosin. Omien kokemustensa rinnalla Törnvall kuljettaa autismitutkimusten historiaa ja varsinkin sen ongelmakohtia. Autismi, kuten masennuskin mielletään herkästi tietynlaiseksi, jolloin poikkeavat ilmenemismuodot sivuutetaan. Eivät läheskään kaikki autistit ole sisäänpäinkääntyneitä neroja, aivan kuten kaikki masentuneetkaan eivät makaa ympäri vuorokauden sängyssä täysin toimintakyvyttöminä.

Autismi on vahvasti periytyvää, mutta sen aiheuttajaa ei tunneta. Siinä missä Down syndrooman aiheuttaa ylimääräinen kromosomi, autististen henkilöiden dna ei poikkea "normaalista". Oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka erään tutkimuksen mukaan autistiset henkilöt osaavat toimia keskenään, mutta ongelmia alkaa ilmetä siinä vaiheessa, kun tutkimusryhmässä sekoittuvat autistiset ja neurotyypilliset. 

Törnvall nostaa useasti esiin sen, että autismeilta vaaditaan sopeutumista neurotyypillisten toimintatapoihin ja rakenteisiin, vaikka samaa sopeutumista ei odoteta neurotyypillisiltä suhteessa autistisiin. Ristiriitaista.

Naisia autismin kirjolla on puhutteleva teos. Erityisesti mieleen jäi kohta, jossa kerrotaan siitä, kuinka vanhempien huolta lapsen mahdollisesta autismista ei oteta todesta, jos lapsi suoriutuu koulusta. Lapsi sinnittelee koulupäivät ja romahtaa kotona, mutta koska se ei näy koulussa, apu viivästyy tai jää kokonaan saamatta.

Kesyttömät

Kaisa Pulakka: Kesyttömät
Eläinjumalia, hirviöitä ja ihmisen parhaita ystäviä
Atena 2023, 221s.

 

Lueskelin Kaisa Pulakan hienoa tietokirjaa Kesyttömät hitaasti nautiskellen. Kirjassaan Pulakka kertoo 19 eläimestä, niihin liittyvistä tarinoista, uskomuksista ja kulttuurien eroista näitä eläimiä kohtaan. Kuvitusta olisin toivonut enemmän, mutta toisaalta yksi näyttävä kuva kustakin eläimestä toimii sekin ihan hyvin.

Kesyttömät olisi aivan mahtava lukupiirikirja! Varmaan liki jokaiselta löytyy omakohtaisia tarinoita eläimistä ja jonkinlaisia käsityksiä eri lajeista on niilläkin, jotka eivät ole eläinten kanssa olleet tekemisissä. Olen kasvanut maatilalla ja eri aikoina pihapiirissämme asui erinäinen määrä lehmiä, lampaita, kanoja, fasaaneja, kaneja, kissoja, koiria ja yksittäisiä sikoja. Lehmät ovat minusta kauniita ja keskimmäisen lapsen silmäripsiä olenkin kehunut lehmän ripsiksi. Kissat näen viehättävän itsenäisinä ja mikäli kuopus ei olisi niin tolkuttoman allerginen, haluaisin hankkia meille oman kissan. Lampaiden kanssa pärjäsin hyvin, kunhan muisti olla kääntämättä selkäänsä pässille liian pitkäksi aikaa - se nimittäin puski mielellään. Pullokaritsat kesyyntyivät melkein riesaksi asti. Ne olivat todella nokkelia karkailemaan aitauksesta ja juoksemaan perään. Kotipiirin eläimistä pääsääntöisesti tykkäsin. Sonneja pelkäsin, samoin päälle hyökkivää kukkoa.

Sutta en ole koskaan nähnyt luonnossa, mutta vuosi pari sitten niitä liikkui kotikodin nurkilla pelottavan paljon. Lapsena jäi kerran Pikku kakkonen kesken, kun isä lähti näyttämään minulle ja isosiskolle karhun jälkeä. Ajettiin jollekin melko läheiselle pellolle ja iltahämärissä tiirailtiin isoa jalanjälkeä. Karhu oli siinä vaiheessa jo ties miten kaukana, mutta minä pelkäsin niin paljon, että juoksin saman tien takaisin autoon ja käperryin takapenkin eteen lattialle piiloon. 

Mutta se minusta ja minun eläinsuhteistani.
Pulakan kirja on hillitystä sivumäärästään huolimatta melkoinen runsaudensarvi. Ensinnäkin "eläinvalikoima" on kiinnostava. Pulakka käsittelee kissoja ja koiria, lehmiä, lampaita ja hevosia, käärmeitä ja korppeja, mehiläisiä ja hämähäkkejä sekä lukuisia muita. Monipuolinen käsittelytapa antaa ainakin tällaiselle korkeintaan keskiverron yleistiedon omaavalle paljon ajateltavaa ja uutta tietoa. En tienny, että karhut osaavat viheltää! Sen haluaisin kuulla. Sopivalta etäisyydeltä.

Rottien kohdalla Pulakka pohtii sitä, millainen yhteys noitavainoilla ja niitä seuranneella kissavihalla (etenkin mustat kissat kun yhdistettiin noituuteen) oli rottien määrän lisääntymiseen ja mustan surman leviämiseen euroopassa. Kiinnostava näkökulma tämäkin.

Pulakan tekstiä on miellyttävä lukea. Tietoa on paljon, mutta faktaähkyä ei synny, kun asiat ilmaistaan näin jouhevasti.