Meren ja veren liitto

 

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024, 334s.

Isovihan aika, syyskuu 1714.
Venäläiset sotilaat ovat saaneet käskyn tuhota kaiken perämeren rannikolta, kymmenen peninkulman levyiseltä kaistaleelta. Matthias Erwast on loukkaantunut pahoin taistelussa ja jäänyt jälkeen sotajoukostaan. Matkalla ryhmänsä luo Matthias käy varoittamassa sukulaisiaan nopeasti lähestyvästä vaarasta. Monen muun tavoin Matthiaan siskontytär Christina lähtee pakoon lähes varmaa tuhoa ja kuolemaa. Ruotsissa olisi turva, mutta matka sinne on pitkä ja haastava ja pakenijoita on satoja muitakin. Välietappina Suomen ja Ruotsin välillä on Hailuoto, jonne pakolaisten lisäksi rantautuu 200 venäläissotilasta. Yhden vuorokauden aikana sotilaat surmaavat raa'asti satoja hailuotolaisia ja puolustuskyvyttömiä pakolaisia.

Alasalmi kuljettaa tarinaa vuoroin Matthiaan, vuoroin Christinan näkökulmasta.  Lukija lähes hengästyy, kun toisaalla Christina pyrkii turvaan, mutta Matthiaan osuuksissa vaara on koko ajan läsnä ja lähestyy pakoon yrittäviä. Ja koska Hailuodon hirmuteot ovat tiedossa ja kirjan takakannen vuoksi, koko ajan jännitti sitä enemmän, mitä lähemmäksi Hailuotoa Christina kulkee. Tarinan merkittävimmät tapahtumat sijoittuvat Hailuotoon, mutta eivät ne karmeudet kirjan ainoa sisältö ole. Vain 17-vuotias Christina kasvaa kirjan tapahtumien aikana - ehkä muutamien viikkojen? En hoksannut kiinnittää tähän huomiota. - todella paljon. Viattomasta ja helppoon elämään tottuneesta tytöstä kasvaa pakon edessä toisenlainen. Itsestään ja muista oppii ääritilanteissa uusia, yllättäviäkin asioita.

Tuntuu vähän väärältä sanoa, mutta nautin tämän kirjan lukemisesta paljon. Tarinan jännite kasvaa kuin varkain ja tapahtumat etenevät niin koukuttavassa rytmissä, ettei kirjaa olisi malttanut laskea käsistä ollenkaan. Alasalmi kuvaa raakojakin tapahtumia, mutta jättää silti paljon myös lukijan oman mielikuvituksen varaan. Teksti on jouhevaa ja karmeuksista huolimatta kaunista, mikä on tavallaan ristiriitaista, mutta enemmän kiehtovaa.

Meren ja veren liitto oli siinäkin mielessä kiinnostavaa luettavaa, että tapahtumapaikat ovat melko tuttuja. Rutostakin puhutaan, samoin Kokkolasta ja kas vain, Kokkolastahan löytyy Katariinan kalmisto, joka on otettu käyttöön 1710-1711. Vaikka nykyiset hautaholvit ovatkin hieman myöhempää perua, kalmisto on puhutteleva näky. 

Tämä kirja on yhtä aikaa puhutteleva, karu ja viihdyttävä. Väistämättä tästä jotain oppiikin, paitsi historiasta, myös ihmisyydestä.

You like it darker

 

Stephen King: You like it darker
Hodder & Stoughton 2024, 484s.

 

Tilasin Stephen Kingin uusimman novellikokoelman kesälomalukemiseksi ja kylläpä You like it darker sopikin siihen täydellisesti! Kirjassa on 12 novellia, joista kaksi täyttää pituutensakin puolesta pienoisromaanin määritelmän. Tarinoiden taso toki vaihtelee, mutta ne joista pidin, ovat niin hyviä, että tälle kirjalle annan taas kaikki tähdet.

Novellit ovat myös tyyliltään erilaisia. Osa on hyvinkin realistisia, osa ei todellakaan. Laurie on kaunis ja haikea kuvaus surusta, Finn kertoo niin epäonnisesta nuorukaisesta, että hänestä olisi voinut kirjoittaa myös jöröjukkamaisen, kammottavan opettavaisen lastenlorun. 

Minä pidin eniten niistä pitkistä tarinoista. 
Danny Goughlin's Bad Dream on piinaavan ahdistava novelli, jossa yliluonnollisuutta on vain ripaus. Danny näkee häiritsevän todentuntuisen unen, joka jää kalvamaan mieltä päivien ajaksi. Lopulta hänen on mentävä käymään unen tapahtumapaikalla, mistä hän löytää juuri sen, mitä on unessaan nähnyt. Tahtomattaan Danny päätyy keskelle murhatutkimusta, tietysti epäiltynä murhasta. Novellissa kauheinta ei ole murha, ei edes se uni, vaan toinen tapausta tutkivista poliiseista. 

Rattlesnakessa King on ehkä parhaimmillaan. On koronapandemian aika ja äskettäin leskeksi jäänyt mies muuttaa ystävänsä taloon Floridan rannikolle kesän ajaksi. Siellä on helppo pitää turvallista etäisyyttä muihin ihmisiin, mutta samalla saa ainakin maantieteellistä etäisyyttä menetykseensä. Naapuritalossa asuu rouva, joka kulkee kaikkialle lykäten kaksosten rattaita. Rattaisiin nainen on asetellut lasten vaatteet siten, että jos oikein käyttää mielikuvitusta, voi kuvitella lasten istuvan rattaissa. Naisen kaksospojat ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten, mutta naiselle lapset ovat yhä olemassa. Mies yrittää pitää naiseen etäisyyttä, ihan jo koronankin takia, mutta se ei onnistu.
Aivan loistavaa kummituskauhua!

You like it darker on tosiaan tasokas novellikokoelma. Jos Kingin tuotanto on jo entuudestaan tuttua ja mieluista, tykkää tästäkin varmasti. Jos taas ei ole, niin tässäpä mainio ja monipuolinen kirja, jonka avulla tutustua Kingin tyyleihin!

Sateenkaarikäärme

Silja Sillanpää: Sateenkaarikäärme
WSOY 2024, 257s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

 

Blogi laahaa armottomasti jäljessä, kun kesällä tuli pidettyä lomaa täältäkin. Mutta nyt taas jatkuu!

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama Sateenkaarikäärme on ensimmäinen osa Ouroboros-sarjaa. (Ouroboros tarkoittaa käärmettä, joka jahtaa tai puree omaa häntäänsä.) Tämä on esineenä todella kaunis. Kirja on kooltaan näppärän kokoinen: vähän isompi kuin peruskirjat, mutta riittävän pieni kulkeakseen helposti mukana. Kuvitusta on kautta kirjan valtavan paljon, kuin Kepler62-sarjassa ikään, joten tottumatonkin lukija varmasti jaksaa sivuja käännellä.

Kivi ei tiedä isästään mitään, äidistäänkin vain sen verran, että tämä katosi riimukiviä tutkiessaan Kivin ollessa vielä aivan pieni. Hän on kasvanut isovanhempiensa hoivassa heidän omistamansa matelijaliikkeen yläkerrassa. Nyt isovanhemmat alkavat olla vanhoja ja vähän höpsähtäneitä: enää ei kodin ja myymälän välillä ole oikein minkäänlaista eroa ja jotenkin isovanhemmatkin alkavat muistuttaa matelijoita. Tilanne on niin haastava, että isovanhemmat haetaan hoivakotiin. Isoisä ehtii antaa Kiville liudan järjettömiltä kuulostavia ohjeita, mutta onneksi Kivi tietää tarkalleen, mitä isoisä viestittää.

Kivi toimii ohjeiden mukaan ja lähtee etsimään äitiään mukanaan vain muutama välttämätön tavara sekä lemmikkikäärme Niji. Pian Kivi humpsahtaa maanalaiselle juna-asemalle ja tuota pikaa hän onkin jo hypännyt koko ajan liikkeellä pysyvään junaan. Oppaanaan teini-ikäinen Dia Kivi yrittää ymmärtää minne hän oikein on päätynyt. Juna ei ole mikään tavallinen menopeli, vaan se kiertää taukoamatta samaa kehää. Vaunut erottaa toisistaan riimuin koristellut ovet, jotka voi avata vain käärmeellä. Jokaisessa vaunussa näyttää olevan aivan omanlaisensa meno, eikä maan päällä kasvaneen Kivin ole ollenkaan helppoa yrittää sopeutua junan moninaisiin tapoihin.

Tarina ei aivan onnistunut pitämään minua otteessaan. Jokin junan vaunujen välisissä isoissa eroissa sai junan kuulostamaan peliltä: tämän vaunun jälkeen pääset seuraavaan ja ehkä sieltä etenemään seuraavaan ja niin edelleen. Ehkä siksi kokonaisuus tuntui hataralta. Kirjan loppu on sellainen, että tavallaan Sateenkaarikäärme toimii itsenäisenäkin kirjana, mutta paljonhan tässä jää myös asioita auki. Henkilöihin en onnistunut kiintymään ja turhauduin jatkuvaan säntäilyyn ja siihen, ettei asioista puhuta heti vaan odotetaan jotain mystistä parempaa hetkeä ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Mutta vaikka Sateenkaarikäärme jättikin minut asemalle, uskon että tämä on kohderyhmälle (ehkä 3.-6. -luokkalaisille?) oikein mieluista luettavaa.

He olivat natseja

Katarina Baer: He olivat natseja
Teos 2016, 400s.

 

Postasin tästä kirjasta Instagramiin kesäloman alussa. Haluan tämän myös blogiin talteen, joten lievästi muokattu leikkaa-liimaa -postaus tällä kertaa.

Katarina Baerin isovanhemmista kertova kirja He olivat natseja on ollu mulla hyllyssä vuodesta 2016. Kun loman alkajaisiksi mattoja kutoessa piti vauhdissa valita seuraava kirja, aloin kuunnella tätä Baerin itsensä lukemana äänikirjana. (Kuvat katselin nyt jälkikäteen.) 

Katarina Baer on tehnyt ison selvitystyön saadakseen mahdollisimman tarkan kuvan isovanhempiensa elämästä ja siitä, olivatko he tosiaan Hitlerin aatteiden kannattajia. No käy ilmi, että olivat. Baer on haastatellut isäänsä ja muita isän puolen lähisukulaisia sekä tehnyt lukuisia matkoja eri tapahtumapaikoille saadakseen mahdollisimman realistisen kuvan menneistä tapahtumista.

Tätä kuunnellessa oli hankala olla. Natsi-Saksasta puhutaan paljon jo historian tunneilla ja se on varsin näkyvästi esillä myös elokuvissa ja kirjoissa. On ollut helppo järkyttyä kaikesta siitä, mitä natsit tekivät ja yhtä helppoa todeta, ettei näin voisi käydä enää koskaan. Paitsi että tämä äärioikeistolainen arvomaailma, rasismi ja niin edelleen ovat kuvottavan läsnä tässä nykypäivän Suomessakin. Ahdistaa ihan sikana, mikä toki on kovin suomalainen olotila. 

Baerin kirja on joka tapauksessa taidolla kirjoitettu, hyvin taustoitettu ja rakenteeltaan selkeä. Mulle uutta oli aivan kirjan alun kuvaukset baltiansaksalaisista, heistä kun en muista aiemmin kuulleenikaan. Pidin myös Baerin avoimesta tavasta pohtia isovanhempiensa merkitystä itselleen: natsius on tuomittavaa, ehdottomasti, mutta isoäiti oli silti isoäiti. Syyllisyyttä ei jälkipolvien tarvitse kantaa, mutta ylpeyttä esivanhemmista ei ole aihetta tuntea.

Lukekaa tämä, jos ette ole lukeneet.
Jos olette, lukekaa uudestaan.
Luetuttakaa kaikilla niillä, joiden mielestä pikkusen rasismia tai heikoimpien aseman heikentämistä ei ole vaarallista

Juice - Sanataiteen mestari

Arto Huhtinen: Juice - Sanataiteen mestari
Readme.fi 2024, 284s.

 

Kuten niin monelle muulle, myös minulle Juice Leskinen on suuren ihailun kohde hänen käsittämättömän monipuolisesta tavasta käyttää suomen kieltä. Olen lukenut Juicen runoja ja muita teoksia sekä kuunnellut hänen levytyksiään (musiikin osalta myönnän junnaavani tietyissä biiseissä, koska haluan), enkä lakkaa ihailemasta nerokkaita sanaleikkejä ja tapaa ilmaista asioita. Oma suosikkini on Einarin polkupyörä, jossa porukka ei ilku siksi että Einarilla on naisten polkupyörä vaan feminiini mankeli. Nerokasta!

No, tämä Arto Huhtisen tietokirjantapainen lupaa alkusanoissaan keskittyvänsä Juiceen lukijana: mitä ja miten hän luki, mitä kirjoja hankki itselleen, ketä kirjailijoita/runoilijoita ihaili ja niin edelleen. Tiesin, että Tampereella Viola-kodissa on Leskisen kirjasto ja siellä hänen kotikirjastonsa. Sitä taas en tiennyt, että tuossa kirjastossa on itse asiassa alle neljännes Leskisen kotikirjastosta. Tämä on minusta iso ongelma tämän kirjan kohdalla: millaisen kuvan Leskisestä lukijana antavat ne kirjojen rippeet, jotka alkuperäisestä kokoelmasta on jäänyt jäljelle? Ymmärrän siis täysin sen, että läheiset ovat halunneet pitää osan kirjoista itsellään. Ymmärrän senkin, että arvioiden mukaan noin 10 000 niteen kirjakokoelmaa ei kukaan ole kokonaisuudessaan halunnut (tai ehkä ennemminkin pystynyt) ottamaan haltuunsa. Mutta jos esimerkiksi minun kotikirjastostani olisi ensin läheiset poimineet ne kirjat, joilla on heille syystä tai toisesta iso merkitys, niin miten niistä jäljelle jääneistä kirjoista voisi tehdä päätelmiä minusta lukijana? Oletan nimittäin, että jäljelle jäisivät esimerkiksi Tiina-kirjat ja Otavan nuortenkirjaston kirjat, jotka eivät edusta mulle aivan rakkainta kirjallisuutta.

Toinen kirjan heikkouksista on sen rakenne. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kukin toimisi itsenäisenä tekstinä. Tämä toki on hyvä juttu, jos lueskelee kirjaa sieltä täältä silloin tällöin. Mutta kun kirjan luki alusta loppuun, alkoi tarinoiden ja anekdoottien toisteisuus turhauttaa. Leskisestä olisi varmasti riittänyt eri tarinat vaikka joka sivulle, samoin hänen kotikirjastonsa kirjoista. Kotikirjastostakin mainitaan turhauttavan usein samat kirjat/kirjailijat, myös ne, joiden kirjoja ei Leskisen kirjastoon asti päätynyt. Onpa muuten hankala yrittää saada selkeästi näkyviin ero Leskisen kirjaston (Viola-kodin tiloissa oleva kokoelma Leskisen kotikirjastosta) ja Leskisen kirjakokoelman (ennen sen jakamista) välillä...

Kirjaan on koottu sinne tänne myös Leskisen kirjastossa vierailleiden henkilöiden haastatteluja, jotka on tehty ikään kuin ystäväkirjamuotoon. Harmi vain, että näissä haastatteluissa ei ole nähty tarpeelliseksi kertoa miksi juuri näitä henkilöitä on haastateltu. Itse tunnistin nimeltä vain muutaman, mutta ehkä mun suomi-/manserocktietämys on keskivertoa rajallisempi.

Kirjassa on runsaasti valokuvia. Ihan kaikkien kuvien merkitystä en hahmottanut, kuten en sitäkään, millä logiikalla kuvat oli valittu. Instagramissa jo tuohduinkin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan kiinnostavasta asiasta X, mutta kuvaa ei ole nähty tarpeelliseksi liittää mukaan. Esimerkiksi s.189 kerrotaan, kuinka Hannu Hyttinen onnistui vuonna 1985 saamaan mahtavan yhteiskuvan Leskisestä, Pate Mustajärvestä ja Martti Syrjästä. Okei, hienoa. Tätä kuvaa ei kuitenkaan kirjasta löydy. Ei löydy kuvaa myöskään Paul McCartneyn Leskiselle kirjoittamasta viestistä, mutta kylläkin Leskisen uimakandidaatin ja -maisterin todistuksista. Arvatkaa kumpi ois ollu kiehtovampaa tutkittavaa?!
Myös Leskisen massiivista hautamuistomerkkiä kuvataan runsain sanoin, mutta kuvan joutuu googlata ihan itse.

Odotin tosiaan kirjaa Leskisen kotikirjastosta ja hänen lempikirjoistaan. Kun tässäkin kirjassa todetaan useaan otteeseen Leskisen tehneen paljon merkintöjä ja muistiinpanoja kirjojen marginaaleihin, niin niitä olisin toivonut hyödynnettävän. Nyt vain muutama kirja edes mainitaan nimeltä, näistä Leskisen merkinnöistä vielä harvempi. Juice - Sanataiteen mestari onkin ennen kaikkea kirja ihmisistä ja tapahtumista Leskisen kirjastossa. Se on vähän kuin pienen piirin historiikki kovissa kansissa: tärkeä heille, mutta ei tarjoa kaltaiselleni Leskisen sanataituruuden ihailijalle paljonkaan. 

Yhden uuden (tai jo unohtamani) asian kirja kuitenkin kertoi: Leskisellä diagnosoitiin 2000-luvun alussa asperger. Tämä selittää mielestäni valtavan paljon Leskisen persoonaa ja erittäin paneutunutta asennetta kiinnostuksenkohteisiinsa! Olisikin mielettömän hienoa, jos joku nepsyasioihin perehtynyt taitava kirjoittaja ottaisi hommakseen kirjoittaa Juice Leskisestä elämäkerran autisminkirjon näkökulmasta. Sellainen teos tekisi hyvää myös autismitietouden lisäämisen kannalta. Että sitä kirjaa odottelen seuraavaksi. :)

Vaarin suuri pakomatka

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka
Tammi 2024, 456s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsin lastenromaanit ovat minusta loistavia. Tarinat ovat vauhdikkaita, yllättäviä, sopivasti pöhköjä ja usein niistä myös oppii jotakin tärkeää. Tony Rossin erittäin runsas kuvitus, jonka tyylistä tykkään paljon, tekee lukemisesta entistä helpompaa ja mukaansatempaavampaa. Ongelmansakin Walliamsin kirjoissa on ja jälleen kerran turhautti löytää niitä samoja vikoja: lihavista tehdään pilkkaa tässäkin kirjassa. Ei onneksi koko ajan, mutta tästä tavasta saisi kyllä jo päästää irti kokonaan.

Jack ja isoisä ovat toisilleen läheisiä, olleet aina. Jack rakastaa kuunnella isoisän tarinoita toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli sotilaslentäjä. Everstiluutnantti Bunting oli taitava lentäjä, jolle Spitfire-lentokoneet olivat hyvin rakkaita. Nyt isoisä on jo vanha mies, jonka muisti alkaa temppuilla. Hän on yhä vähemmän Jackin vaari ja yhä enemmän nuori everstiluutnantti. Jackin vanhemmat alkavat väsyä muistisairaan vaarin karkailuihin ja pohtivat erilaisia vaihtoehtoja, kun vaari ei voi enää asua yksin. Vaihtoehtoja ei ole monia. Vaari voi muuttaa Jackin perheen luo tai paikalliseen Illankajon linnaan, joka on olevinaan ihastuttava vanhainkoti, mutta joka on kuin mikäkin vankila. 

Edessä on lisää vaarin karkumatkoja, toinen toistaan hurjempia. Jack tekee parhaansa ollakseen vaarin tukena ja turvana, kun tämän todellisuudentaju heikkenee. 

Vaarin suuri pakomatka on teemoiltaan samantyyppinen kuin Gangsterimummi. Isovanhemman ja lapsenlapsen läheinen suhde; ikääntyminen ja lähestyvä kuolema; luopuminen, suru ja ikävä ovat tässäkin kirjassa keskeisiä. Kuitenkin päällimmäisenä on seikkailu ja toisen auttaminen. Vaikka siis kirja on loppujen lopuksi aika surullinen, siitä jää hyvä mieli.

Kirjan lopussa on muutaman aukeaman mittainen tietoisku toisesta maailmansodasta. Tämä on hyvä, sillä kirjassa viitataan muun muassa Gestapoon, säännöstelyyn, Luftwaffeen ja muutamiin lentokonetyyppeihin. Aikuisille nämä ovat tuttuja asioita, mutta en minä ainakaan osaisi näitä lapselle selittää yhtä selkeästi ja lapsentasoisesti kuin mitä kirjaan on valmiiksi kirjoitettu. 

Walliamsin kirjoilla on usein mittaa, niin tälläkin, mutta reilu fonttikoko ja runsas kuvitus tekevät lukemisestä kevyttä. Uskon itse siihen, että lapsen itsetunnolle tekee hyvää, kun saa omin voimin luettua paksun kirjan ja siihen nämä kirjat sopivat erittäin hyvin.

Kirottu kirja

 

Lapsena mä tykkäsin tosi paljon niistä kirjoista, joissa sai itse valita, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mulla on muistikuva, että jostain Enid Blytonin kirjasta ois ollu sellanen versio ja sen luin muutamaan kertaan. Mutta vielä useammin luin Taistelupeli-sarjassa ilmestynyttä Varkaiden kaupunkia. (Muitakin kirjastosta löytyneitä osia luin, mutta tähän Varkaiden kaupunkiin palasin kymmenet kerrat.) Siinä kirjassa viehätti se, että sai olla jotenkin aktiivisemmin mukana menossa.

Jens Schumacherin Kirottu kirja on mahtavasti toteutettu immersiivinen kirja alakoululaisille.  

Kirja alkaa muka tavallisena satuna, mutta hyvin pian kirjaan jumiin jäänyt olento alkaa puhua lukijalle suoraan. Tämä olento haluaa ulos kirjasta ja tarvitsee siihen lukijan apua. Ihan ensimmäiseksi pitää kerätä kakat, koska ei siinä hajussa voi keskittyä mihinkään. Olento, joka ei todellakaan ole mikään kiva ja ystävällinen tyyppi, tylyttää ja määräilee lukijaa minkä ehtii. Mutta mua tämän olennon äksyilyt nauratti, koska melko monipuolisia juttuja pitää tehdä, että kirjasta pääsisi ulos.

Aiemmin lukemissani immersiivisissä kirjoissa on ollut aina se vaara, että teen väärän valinnan ja tarina loppuu siihen. Kirottu kirja on rakenteeltaan sillä tavalla armollisempi, että vaikka sattuisikin valitsemaan "väärin", kirja ei lopu, vaan lukija palautuu (ehkä kiertoteitse) tekemään toisenlaisen valinnan. Näin ollen lopputulema on kaikille sama.

Kirjan idea on loistava ja toteutus todella tasokas. Kuvittaja Thorsten Berger on taitava, sillä ihan kaikilta ei onnistu pelottavan hahmon luominen siten, että hahmo kuitenkin on myös söpö. Tavallaan.

Aivan arimmille alakoululaisille en tätä suosittele, mutta jos tykkää vauhdikkaasta menosta ja kestää itseensä kohdistuvaa naljailua kirjaan juuttuneelta olennolta, niin tässäpä oivaa luettavaa kesälomaksi!