Jeesus tykkää laihoista tytöistä

Janne Huuskonen: Jeesus tykkää laihoista tytöistä
Storytel 2023

 

Jeesus tykkää laihoista tytöistä päätyi kuunneltavaksi sinänsä erikoista reittiä: telkkarimainoksesta! En edes muista, milloin viimeksi olisin nähnyt televisiossa mainostettavan kirjoja.

Tämän enemmän kuunnelman kuin äänikirjan aihe on kiinnostava. Se perustuu eräästä lahkosta eronneiden haastatteluihin eli taustalla ovat todelliset tapahtumat ihan täällä Suomessa. Minulle tämä lahko ei ollut tuttu, mutta samankaltaista menoa olen kuullut olevan muuallakin.

Aluksi homma on vaikuttanut tavallisen seurakuntahomman jatkeelta: kokoonnutaan virallisen seurakunnan tilojen ulkopuolella puhumaan uskosta yhden aktiivin johdolla. Vähitellen seurakunnan säännöt ja näkemykset alkavat vaikuttaa lepsuilta ja vääriltäkin. Ajan kuluessa keskiössä onkin enemmän tämä karismaattinen johtaja kuin Jeesus. Lahkon johtaja ottaa kuin huomaamatta määräysvallan alle paitsi ulkonäön, myös työuran ja vapaa-ajan.

Kuten jo totesin, tämä äänikirja on toteutettu kuunnelmanomaisesti. Ääninäyttelijöitä on useita, eikä äänitehosteissa tai taustaäänissä ole säästelty. Sisällöltä odotin todella paljon enemmän. Sekä lahkon alkuvaiheet että siitä eroamisen jälkeiset tapahtumat, uuteen arkeen opettelu, käsitellään harmillisen nopeasti. Eikä siitä itse lahkostakaan ihan hirveästi saanut irti. 

Jälkikäteen oli sellainen olo, kuin olisin kuunnellut dokumenttisarjan tiivistelmän.

Asterix: Valkoinen Iiris

Fabcaro: Valkoinen Iiris
Piirrokset: Didier Conrad
Story House Egmont 2023
Suom. Mirka Ulanto

Asterixit on kuuluneet lukemistooni niin kauan kuin muistan. Vaikka nämä uusien tekijöiden tuotokset eivät ole ihastuttaneet samalla tavalla kuin alkuperäiset, tulee ne kuitenkin luettua. 

Jälleen kerran voittamattomien gallialaisten kylä on uhattuna. Tällä kertaa roomalaisilla on käytössään salakavala ase: positiivista ajattelua kylvävä Ambivalentius. Alkuun harmittomalta vaikuttava tyyppi ajatuksineen huvittaa Asterixia, mutta vähitellen tilanne alkaakin paljastua ikäväksi.

Valkoinen Iiris on aika hyvä albumi! Tarina toki muistuttaa jossain määrin Riidankylväjää, mutta on kuitenkin selkeästi erilainen. Huumori nojautuu paljolti nykyajan ilmiöille nauramiseen ja minua se ainakin huvitti.

Piirrosjälki on tasokasta ja vetää vertoja alkuperäisten tekijöiden kultakauden tuotantoon. Mainio sarjis siis. 

Vilkkumaa

 

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen:
Vilkkumaa
Gummerus 2023, 432s.

Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia kutakuinkin hänen uransa alkuajoista lähtien. Mikään superfani en voi väittää aina olleeni, sillä elämässäni on ollut myös niitä kausia, jolloin en ole kuunnellut oikein mitään musiikkia. Viimeistään Se ei olekaan niin -albumista asti Vilkkumaa on kuitenkin ollut se artisti, joka on tuntunut löytävän juuri oikeat sanat ja sävelet kuvaamaan minun(kin) tunteitani ja ajatuksiani. Niin, sanoittajana Vilkkumaa on todella taitava: suomen kieli taipuu upeasti ja ennakkoluulottomasti, eikä kuulijan tarvitse pelätä oletusriimien kaltaisia velttouksia. Esiintyjänäkin Vilkkumaa on mahtava, kuten koko yhtyeensäkin. Kun olen päässyt keikalle, olen raivannut tieni eturiviin, laulanut äänen käheäksi ja tanssinut itseni hikeen. Mahtavia kokemuksia ovat olleet ne. :)

Mutta nyt tähän kirjaan, jonka ostin heti ekana kirjamessupäivänä ja johon lauantaina jonotin tekijöiden nimmarit <3  Vilkkumaa on Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyönä kirjoittama elämäkerta, joka luonnollisesti painottaa uraa. Kertojaääni on Vilkkumaan oma ja kerronnan tapa niin välitön ja luontevasti poukkoileva, että tuntuu kuin istuisi kahvilla Vilkkumaan kanssa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on nimetty hauskasti. Lukeminen onkin nopeaa ja siinä mielessä helppoa, että tapahtumat etenevät kronologisesti. Suomen ja maailman tapahtumista kerrotaan sopivassa määrin, minkä oletan auttavan nuorempia lukijoita hahmottamaan sen, miten monin tavoin maailma oli eri vielä 30 tai 20 vuotta sitten. Auttaa se toki meitä keski-ikäisiäkin: kun on omat kokemukset ja muistot vaikka sieltä vuosituhannen vaihteesta, on ihan hyväkin pysähtyä miettimään, että niin, silloin tuo ja tuokin juttu oli tosiaan vielä ihan tavallista...

Kerronnan jutusteleva tyyli on hauskan rönsyilevä. Joitakin asioita tai termejä voidaan avata hyvinkin helposti ymmärrettäviksi ja sitten yhtäkkiä kertoja innostuukin selittämään, kuinka "[h]ain pianosta E7#9-soinnun ja fiilistelin sitä. Soinnussa oli yhtä aikaa molli- ja duuriterssi, sillä samalla kun soinnun pääteho on duuri, #9-ääni on sama kuin soinnun molliterssi." tai että "tutkinnan kohteeksi valikoitui henkilöviitteinen allatiivi." Miten ihana luotto lukijan kykyyn ymmärtää, mistä on kyse! Ja siis toki sijamuodot pitäisi osata, mutta joskus kun unta odotellessa yritin muistella sijamuotoja, mukaan yritti livahtaa myös laksatiivi, mikä kertonee jotain mun sijamuototietouden tasosta.

Vilkkumaa kertoo paitsi urastaan, myös henkilökohtaisesta elämästään. Linjaus on kautta kirjan sama: kerronta on avointa, mutta ei missään nimessä sensaationhakuista tai paljastuskirjamaista. Ikävätkin asiat käydään läpi, mutta hyvällä maulla ja aika lempeästi.

Perinteisistä artisti-/bändielämäkerroista Vilkkumaa eroaa muun muassa siinä, ettei kirjasta löydy diskografiaa tai vaikkapa listaa kultalevyistä tai palkinnoista. Vaikka pidänkin siitä, ettei kirjassa syväanalysoida joikaisen levyn jokaista biisiä, olisin halunnut lukea enemmän biisien taustoista. Ylipäätään olisin halunnut lukea enemmän! Tätä lukiessa oli jotenkin älyttömän kiva olo koko ajan.

Että toive sitä seuraavaa omaelämäkertaa varten: enemmän kaikkea! More is more!

Yksin, kiitos

Marika Riikonen: Yksin, kiitos
Hertta 2023, 264s.

 

Tartuin tähän Marika Riikosen Yksin, kiitos -kirjaan avoimin ja odottavin mielin. Takakannessa mainitaan Riikosen käsittelevän tabumaista ilmiötä (eli sitä, että jotkut ihmiset haluavat olla yksin) perinpohjaisesti. Jostain syystä oletin tuon "perinpohjaisen" tarkoittavan myös monipuolista käsittelytapaa, mutta se oli aivan väärä oletus.

Riikonen kertoo kirjassaan todella paljon omista kokemuksistaan. Hän asuu mieluiten yksin, jättää juhlat väliin mikäli se on mahdollista, nauttii etätöistä ja yksin matkustelusta. Aluksi oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka yksin asumisesta tosiaan puhutaan medioissa yleensä yksinäisyyden näkökulmasta. Ylipäätään yksin oleminen/tekeminen kuvataan yksinäisyyden kautta, vaikkeivät ne sama asia olekaan. Riikosen teksti on kommentoivaa ja reaktiivista. Hän kertoo artikkeleista ja uutisista ja toteaa perään jotain Ai jaha:n tai Niinkö?:n tapaista. Ihan hauskaa hetken, mutta pidemmän päälle aika raskasta ja ohutta.

Pidän itseäni huumorintajuisena, mutta tämän kirjan kohdalla ei kauheasti naurattanut. Riikosen oletettavasti humoristiseksi ja kepeäksi tarkoitettu kirjoitustyyli alkoi pian kuulostaa ärtyneeltä ja paasaavalta. Kyllä, minä viihdyn ihmisten kanssa ja elän ydinperheessä omakotitalossa, teen työtä johon kuuluu paitsi asiakaspalvelua myös työkavereiden kanssa työskentelyä. Silti viihdyn myös yksin ja tarvitsen yksin oloa. Syntymäpäivälahjaksi toivoin - ja sain - tänä vuonna hotelliyötä ihan vain minulle, jotta saisin olla yksin. Kukaan meidän viisihenkisestä perheestä ei harrasta mitään aikatauluihin sidottua ja se on mahtavaa! Yleensä viikonloputkin ovat ohjelmattomia, sillä pidämme ns. kalsaripäivistä. Toisaalta tiedän, että omalla kohdalla yksin olon tarpeeseen vaikuttaa nepsy-jutut: kuormitun esimerkiksi hälystä ja ihmisistäkin aika herkästi, vaikka itse tilanne sinänsä olisi mieluinen.

Olen, tai ainakin kuvittelen olevani, sosiaalinen, mutta aika paljon rauhoittumista ja hiljaisuutta tarvitseva tyyppi. Tätä kirjaa lukiessa tuli kuitenkin olo, kuin olisin vääränlainen. Että vain paljon pitemmälle viety yksin oleminen on jotenkin oikeanlaista. 

Toisin kuin Riikonen, koen että mielikuvitukseni on parhaimmillaan silloin, kun saan pallotella ideoita toisen samanhenkisen kanssa. Samoin esimerkiksi hienon värinen taivas tai mahtava ukkonen on parasta, kun saan jakaa sen kokemuksen jonkun toisen kanssa. Emme me välttämättä näe ja tunne siinä tilanteessa samoja asioita, mutta yhdessä kokeminen on silti hienoa.

Luultavasti Riikosen tarkoitus ei ole mollata niitä, jotka eivät tarvitse omaa aikaa, mutta ei hän toisaalta edes yritä ymmärtää toisenlaisia ihmistyyppejä. Sitä paitsi, en ymmärrä millä tavalla päivärytmi liittyy yksin olon tarpeeseen! Riikonen nimittäin kritisoi kovasti aamuvirkkujen mukaan pyörivää yhteiskuntaa. En ole itse erityisen aamuvirkku, mutta keskimmäinen lapseni on. Toisin kuin ilmeisesti kaikki muut maailman teinit, hän ei kuku hereillä yömyöhään ja nuku pitkälle iltapäivään vaan hän alkaa nukkua viimeistään kahdeksalta ja herää noin viideltä. Hän ei myöskään ole mikään ekstrovertti ja ihmispaljouksien rakastaja. Eli tämän yhden hengen otannan perusteella yleistän ja totean että kaikki aamuvirkut eivät todellakaan janoa jatkuvasti sosiaalisia kontakteja.

Olisin kaivannut tähän kirjaan todella paljon enemmän monipuolisuutta. Näkökulma on harvinaisen kapea ja välillä tuli sellainen tunne, että lähteitä taidetaan tulkita aika paksujen, oman mielipiteen väristen linssien läpi. Ehkä aihe on liian omakohtainen? 

Kiinnostava aihe, mutta liian paatoksellinen toteutus minun makuuni.

Sallin isä

Thomas Brunstrøm: Kun Sallin isä oli lapsi +
Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti)
Kvaliti 2023, 32s.
Kuvitus: Thorbjørn Christoffersen
Suom. Sirpa Alkunen

Jos sinulla on lapsia - aivan sama minkä ikäisiä he ovat nyt - tai jos olet joskus itse ollut lapsi - nämä Tanskassa supersuosion saavuttaneet Sallin isä -kirjat ovat juuri sinulle!

Kuvakirjoissa kuvitus on valtavan suuressa roolissa ja minä vakuutuin näistä kirjoista jo kansikuvien perusteella. Katsokaa nyt tuota Sallin isän rehvakasta ovenpieleen nojailua ja itsetyytyväistä hymyä, jota Sallin joopajoo-katse ei huojuta tippaakaan! Sitä paitsi onhan tuo isän hahmo bändipaitoineen ja tiukkoine farkkuineen (ja käsikarvoineen <3) kerta kaikkiaan sympaattinen.

Kuvitus siis hurmasi minut ihan täysin, mutta mitenkäs itse tarinat?

En meinaa kestää, miten hyvät tarinatkin näissä on! Luin molemmat kirjat ensin itsekseni, sitten tuon Kun Sallin isä oli lapsi ääneen puolisolle. Seuraavana aamuna kerroin saman tarinan aamukiireiden takia lyhennettynä ensin ysiluokkalaiselle, sitten vitosluokkalaiselle. Töissäkin pikakertasin tarinan kahdelle työkaverille ja neljälle lykkäsin kirjan (yhdelle molemmat) kouraan. 

Kun Sallin isä oli lapsi sisältää paljon juttuja isän lapsuudesta. Tiedätte varmaan: miten telkkarista ei tullut lastenohjelmia kuin puoli tuntia päivässä ja kuinka syötiin mukisematta sitä, mitä vain tarjolla oli. Sallin isän lapsuus vain kuulostaa harvinaisen karikkoiselta: ruoaksi oli esimerkiksi kylmää hiekkaa ja hampaat putsattiin lapiolla - hammasharjaa kun ei vielä oltu keksitty. Salli alkaa epäillä, ettei isä puhu aivan totta. Nauroin ääneen ja hihittelin vielä enemmän. Niin hillitön tämä oli!

Sallin isä kiroilee (...niin penteleesti) on sekin riemukasta luettavaa. Voi olla, ettei se ole paras valinta esimerkiksi yleiselle satutunnille tai iltasaduksi, mutta ainakin kotioloissa menestys on melko varma. Salli ei pidä kirosanoista ollenkaan. Isä kuitenkin kiroilee aika usein. Kaveriltaan Salli kuulee kiroilukassasta, eli laatikosta, johon laitetaan 50 senttiä aina kun lipsauttaa kirosanan. Rahalle olisikin jo käyttötarkoitus tiedossa, sillä Salli haluaisi mennä tivoliin. Alkuun kassaan ropisee rahaa vaikka kuinka, mutta sitten isä alkaa korvata kirosanoja kiltemmillä ilmauksilla. Muuten hyvä, mutta kun Salli tarvitsisi rahaa...

En voi kehua näitä liikaa! Tiedän, että omat lapset olisivat rakastaneet näitä (jo) pienempinä. Onneksi suostuvat vieläkin välillä kuuntelemaan, kun luen.

Tulen ja tuhkan tyttäret

Anniina Mikama: Tulen ja tuhkan tyttäret
WSOY 2023, 441s.

 

Tulen ja tuhkan tyttäret lennähti lukulistalleni heti kun sen kustantamon katalogista huomasin. Sain kirjan sopivasti hieman ennen kuin Anniina Mikama vieraili kirjastossamme lukulaneissa, joten ehdin tutustua tarinan alkuun ennen hänen tapaamistaan. Tapaaminen oli tosi mukava! Paikalla oli joukko nuoria ja Mikaman pitämän lyhyen pohjustuksen jälkeen käytiinkin mielenkiintoisia keskusteluja kirjoista, lukemisesta, kirjoittamisesta ja kirjallisista esikuvista. Mikama kertoi, että tämän kirjan alkuperäinen nimi oli Lohikäärmeen metsästäjät ja siinä nimessä oikeastaan kiteytyykin se, mistä tämä kirja kertoo.

Tulen ja tuhkan tyttäret on täyttä fantasiaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Irlantiin. On linnanherroja ja valtaapitävien juonitteluja, vaatimattomasti eleleviä kyläläisiä, taruja ja legendoja. Ja se lohikäärmekin.

Isibéal on linnanherran tytär. Hän lähtee isänsä ja tämän sotureiden mukaan etsimään lohikäärmettä, jonka kerrotaan asustelevan läheisellä vuorella. Vuorelta on nähty nousevan savua, vaikka siellä ei ole asumusta. Lohikäärmeiden kerrotaan vartioivan aarretta, joten siinähän on jo oiva syy nitistää pelottava hirviö. Lohikäärmeen luola löytyy, mutta ei sellaista hirviötä muutama soturi miekkoineen kukista. Isibéal selviää luolasta ulos elävänä, toisin kuin seurueen muut jäsenet. Kotiin päin kulkiessaan Isibéal näkee vihastuneen lohikäärmeen polttamia kyliä, valtavasti tuhoa.

En halua kertoa tarinasta alkua enempää, koska enempää en itsekään halunnut tietää. Enkä tiennyt! Isibéalin lisäksi keskiössä on muutama rohkea nuori tyttö, joihin hän matkallaan tutustuu ja pidin todella paljon siitä, kuinka heidän keskinäisiä suhteitaan ja niiden kehittymistä kuvattiin. Mikama kuvaa myös uskottavasti sitä, kuinka perusturvan horjuessa - kun ei ole takeita ruoan saamisesta, lämmöstä tai edes minkäänlaisesta katoksesta pään päälle - ihminen on valmis asioihin, jotka voivat yllättää hänet itsensäkin.

Lukeminen sujui vauhdikkaasti ja tarina koukutti todella tehokkaasti. Myrryksen jälkeen odotukseni olivat korkealla ja Mikama onnistui kyllä mainiosti vastaamaan odotuksiani tälläkin kirjallaan. :)

Minä menen lääkäriin

Salla Salmela: Minä menen lääkäriin
WSOY 2023, 38s.
Kuvitus: Tiina Konttila

 

Sain siskolta vähän niinkuin synttärilahjaksi tämän hänen kuvittamansa kirjan. Salla Salmela on kirjoittanut sympaattisen tarinan Sinnasta, jonka korva kipeytyy ja on mentävä lääkäriin. Sinnaa vähän jännittää, siitäkin huolimatta, että äiti on luvannut kaiken sujuvan hyvin ja pehmokrokokin saa tulla mukaan.

Tarina on kiva ja uskon sen kiinnostavan pieniä lapsia. Sen avulla voi etukäteen käydä läpi mahdollisia tulevia lääkärireissuja ja keskustella lasta mietityttävistä jutuista.

Vaikka kirjan kuvitus ei olekaan realistinen, siinä on kuitenkin valtavan paljon tunnistettavia yksityiskohtia, joiden kautta esimerkiksi lääkärin käyttämät erilaiset välineet tulevat tutuiksi. Ja heti perään täytyy kumota tuo oma epärealistisuusmääritelmä, koska toisaalta kuvituksessa on nimenomaan realistinen meininki: Sinnan koti ei ole tip top siisti, vaan siellä näkyy arki ja elämä. 

Kirjan lopussa on hauskoja sankarikortteja, jotka voivat nekin viedä osan jännityksestä pois: kun jaksaa reippaasti odottaa vuoroaan lääkärissä, saa odottamisen sankarimerkin ja 200xp:tä! 

Vaikka omat lapseni ovatkin jo vähän kasvaneet yli Minä menen lääkäriin -kirjan kohderyhmästä, aikaisemmin tämä olisi varmasti ollut meilläkin yksi niistä uudestaan ja uudestaan luettavista kirjoista.