keskiviikko 27. syyskuuta 2023

Tulevaisuuden arabi 6

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 6
Lapsuus Lähi-idässä 1994-2011
WSOY 2023, 176s.
Suom. Saara Pääkkönen

 

Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuvasarja on tullut päätökseensä. Olen odottanut tätä osaa kärsimättömänä, sillä neljännessä osassa tapahtunut järkyttävä juttu on vaivannut minua vuosia. Tältä osalta odotin ennen kaikkea jonkinlaista - mielellään onnellista - ratkaisua sen tapahtuman suhteen.

Tulevaisuuden arabin kuudennen osan alussa Riad on jo kuusitoistavuotias. Opiskelu ei maailman eniten sen ikäistä kiinnosta, sillä hän haluaisi vain piirtää ja menestyä sarjakuvapiirtäjänä. Omaksi yllätyksekseen Riad pääsee opiskelemaan kuvittamista ja vaikka opinnot eivät olekaan aivan sitä, mitä hän odotti, vähitellen Riadin onnistuu hivuttaa itsensä sarjakuvatöihin. Riad muuttaa pois kotoa, jonka ilmapiiri on ymmärrettävistä syistä synkkä. Muiden huolten lisäksi isoisä kuolee, isoäidin muisti alkaa pettää ja tämän puolison kunto huononee vauhdilla. Isoäiti puolisoineen muuttaakin lopulta asumaan Riadin äidin luokse. Isä pitää Riadiin yhteyttä harvakseltaan. Hän muistuttaa Riadia jatkuvasti siitä, että Syyria on hänen oikea kotimaansa ja sarjakuvien tekeminen typerää. Lääkäriksi hänen pitäisi ryhtyä, serkkujensa tavoin. Isä onkin läsnä arvostelevana taustaäänenä Riadin elämässä koko ajan. Viimein Riad hakeutuu terapiaan käsittelemään kipeitä kokemuksiaan.

Tämä albumi oli hyvä. Piirrosjälki miellyttää silmää edelleen, paikoin kaunokirjoitetut tekstit taas eivät: ikänäköni lienee tosin syyllinen tähän jälkimmäiseen ongelmaan. :D Ja mitä siihen odottamaani ratkaisuun tulee, kyllä sellainenkin saadaan.

Voin vain kuvitella, millainen urakka näiden muistelmien tekeminen on Sattoufille ollut. Jo piirtämiseen on kulunut varmasti valtavasti aikaa, mutta tunnetasollakaan työ on tuskin ollut sieltä kevyimmästä päästä.

sunnuntai 24. syyskuuta 2023

Hilda - The Trolberg stories

Luke Pearson: Hilda
The Trolberg stories
Flying Eye Books 2022, 96s.

 

On suuri harmi, ettei Hilda-sarjakuvia ole käännetty suomeksi ensimmäistä osaa enempää. Etenkin nyt kun Hildasta tehty sarja löytyy Netflixistä, se varmasti kiinnostaisi myös suomalaisia lapsia (ja toki meitä muitakin). 

Tämä albumi sisältää kaksi tarinaa: Hilda and the bird parade sekä Hilda and the black hound. Ensimmäisen olen lukenut aikaisemminkin, mutta ihan mielellään sen luki uudestaankin. Hilda ja hänen äitinsä ovat muuttaneet kaupunkiin. Hilda kaipaa vuoria ja metsiä, vapaata liikkumista luonnossa. Kaupunki on hänelle aivan vieras, eikä siellä tunnu olevan mitään tekemistä. Pari kaveria hakee Hildan ulos, mutta heidän esittelemänsä ajanvietteet ovikellojen pilarimputtelusta ja lintujen kiusaaminen ei Hildaa miellytä. Lopulta Hilda jääkin yksin hoivaamaan "kaverin" kivellä satuttamaa suurta lintua. Lintu on menettänyt muistinsa, mutta pikku hiljaa hän Hildan avustamana saa muistinsa takaisin.

Black hound sijoittuu sekin samaiseen kaupunkiin. Siellä on tehty havaintoja jättimäisestä mustasta koiramaisesta olennosta, jota ei kuitenkaan yrityksistä huolimatta ole saatu kiinni. Hilda liittyy partiolaisiin, mutta homma ei oikein ota sujuakseen, sillä Hildaa kiinnostaa paljon enemmän se salaperäinen hahmo. Lisäksi hän törmäilee toistuvasti kotoaan pois häädettyyn nisseen nimeltä Tontu, jota Hilda haluaisi kovasti auttaa.

Nämä ovat niin kivoja ja sympaattisia tarinoita, että tulen aina hyvälle mielelle kun näen Hildan jossakin. Oli muuten hauskaa, että kirjan viimeisillä sivuilla, missä on Pearsonin luonnoksia ja lyhyitä kommentteja, hän kertoo, että Tontun nimi on itse asiassa "nisse" suomeksi. Toisin sanoen Tontu onkin tonttu! 

keskiviikko 20. syyskuuta 2023

Lucrezian muotokuva

 

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva
S&S 2023, 428s.
Suom. Leena Ojalatva


Pidin todella paljon Maggie O'Farrellin Hamnetista, joten Lucrezian muotokuva oli pakko päästä lukemaan mahdollisimman pian. Jälleen kerran jätin takakansitekstinkin lukematta kokonaan, joten minulla ei ollut oikein aavistustakaan siitä, mitä oli odotettavissa. Paitsi että jotain historiallista.

Firenze, 1500-luvun puoliväli. Lucrezia de Medici on jo vauvana erilainen kuin perheen muut lapset. Ensimmäiset vuotensa hän viettää keittiön väen hoivissa, ennen kuin hänet huolitaan takaisin lastenhuoneeseen. Lucrezia saa elellä vapaahkosti perheensä kodissa, mutta isosiskon äkillinen kuolema muuttaa kaiken. Isosisko oli solmimassa nimekästä avioliittoa ja nyt sulho-parka jäi vaille morsianta. Vastoin tahtoaan Lucrezia luvataan samaiselle kosijalle ja aivan liian nuorena hän joutuu keskelle vierasta, juonittelevaa hovia. 

O'Farrell kuljettaa tarinaa taitavasti kahdessa aikakerroksessa. Jännite muovautuu tyylikkäästi ja pysyy yllä aivan loppuun asti. Lucrezian tilanne ahdisti ja hirvitti, vaikka välillä hänen ajatuksensa ja pelkonsa tuntuivat ihan hysteerisiltä. Ehkä ne olivat ylimitoitettuja, ehkä eivät.

Todella hyvä tarina, upea kerronta ja erittäin tasokas käännös.

lauantai 16. syyskuuta 2023

Mikä sotku

Einat Tsarfati: Mikä sotku
opas sotkuiselle ihmiselle
Hertta 2023, 224s.
Suom. Riina Behl

 

Mikä sotku on herttainen kirja. Se on ehkä runsaasti kuvitettu tai sarjakuvamuotoinen tietokirja, jonka sävy on humoristinen, hyväksyvä ja jonka vinkit sotkujen selvittämiseksi ovat niin helppoja, ettei niistä lukeminen kuormita ja ahdista.

Minä haluaisin olla siisti ihminen. Epäjärjestys, sotku, lika ja tavarapaljous tekevät minut levottomaksi. Hetkittäin olenkin siisti, mutta useimmiten lasken tavaroita käsistäni ihan minne sattuu. Muodostan epämääräisiä pinoja ja kasoja, jotka ovat joko matkalla jonnekin, tai joita (muka) tarvitsen niin pian, että niitä on turha viedä välissä oikeille paikoilleen. Aivan kaikelle ei edes ole sitä myyttistä "omaa paikkaansa"...

Tsarfati esittää käytännön vinkkejä siitä, miten järjestää kotia järjestämättä sitä. Jos vaikka kylpyhuoneessa on liuta purnukoita, on ihan sama onko osa niistä tyhjiä tai sisältö vanhentunutta: kun asettelet ne siistiin riviin, näyttää jo paljon paremmalta! Sama oikeastaan missä tahansa muualla. Vaikka tavarat eivät olisi oikeilla paikoillaan, siistissä rivissä mikä tahansa näyttää paremmalta. 

Kirjan kuvitus on viehättävää ja puna-musta värimaailma toimii todella hyvin. Tällaisia kirjoja haluaisin lukea enemmän! En minä tämän avulla siistiksi muuttunut, mutta hetken aikaa saatan sietää sotkua hieman paremmin.

sunnuntai 3. syyskuuta 2023

Huokauksia luokasta

 

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen:
Huokauksia luokasta
WSOY 2023, 480s.


Kokkolassa 3.9.2023

Hei Minna ja Tommi

Luin tänään loppuun kirjeenvaihdostanne koostuvan Huokauksia luokasta -kirjanne. Tuntui oikealta koota sen herättämiä ajatuksia kirjeen muotoon.

Toivottavasti ette pahastu sinuttelusta. Minna, sinun kohdallasi sinuttelu tuntuu luontevalta,  olemmehan tutustuneet kirjaharrastuksen kautta jo vuosia sitten. Ohimennen olemme tavanneetkin useamman kerran. Myös sinut, Tommi, olen samaisilla messuilla tavannut. Kävit muistaakseni Salla Simukan ja Siri Kolun kanssa jututtamassa kirjabloggaajia ennen esiintymistäsi jollakin lavalla. Jännitin niin, että uskaltauduin pyytämään yhteiskuvaa vasta esiintymisesi jälkeen, kun sinulla oli jo kova kiire seuraavaan tapaamiseen. Suostuit kuitenkin. Kuvaa en tähän laita, sillä siinä näkyy kiusallisen selvästi fanittaminen ja väärä hetki.

Tämä yhteinen kirjanne on ollut esillä paljon ja se on hyvä. Nostatte näkyviin opettajan työn räikeitä epäkohtia, joita täältä Wilman toisesta päästä katsottuna ei todellakaan hoksaa ajatella. Vaikka kritisoitavaa on paljon, on selvää, että opettamisesta pidätte kumpikin. Ja äidinkielestä sekä kirjallisuudesta. On hyvä, että tuotte esiin selkein esimerkein, mitä mikäkin muutos koulun arjen, opettajan työn ja oppilaiden näkökulmasta on aiheuttanut. Mutta ette te toki valita valittamisen vuoksi, vaan aidon huolen. Mikä tärkeintä, teillä on tarjota myös konkreettisia keinoja nykytilanteen korjaamiseksi.

Omat kouluaikani olivat hyvin erilaisia, kuin lapsillani nyt. Kävin ala-asteen pienellä kyläkoululla, samalla kuin äitini aikanaan. Yläluokan opettajakin oli sama kuin äidillä. Minulla oli neljä ikätoveria ja luokkamme olikin yksi koulun suurimmista. Yhteensä meitä oppilaita oli koko koulussa parhaimmillaankin reippaasti alle 30, noin 24. Opetus oli monin tavoin vanhanaikaista. Aamunavauksissa yläluokan Teppo-ope luki pätkän jostain hartausvihkosesta ja alaluokkien opettaja säesti virttä urkuharmoonilla. 3.-6. -luokilla luimme vuorolukuna Vänrikki Stoolin tarinoita, Seitsemää veljestä, Maamme kirjaa ja Koljonvirran sissejä. Sisävessan saimme kuudetta luokkaani edeltävänä kesänä. Kuulostaa ehkä 50-lukulaiselta, mutta elettiin jo pitkästi 80-lukua. Lukion aloitin silloin, kun siirryttiin luokattomaan lukioon. Ei se tainnut vielä siinä vaiheessa aivan näin vapaamuotoista olla kuin nykyään, ainakaan meidän lukiossamme.

Esikoiseni aloitti lukion toisen luokan tänä syksynä ja on kroonisen väsynyt. Koko peruskoulun ajan hän oli tunnollinen oppilas, mutta lukiossa vastuu kaikesta on jo paljon suurempi. Tekin kirjoitatte siitä, kuinka jo lukion alussa pitäisi oikeastaan tietää, minne haluaa lukion jälkeen tähdätä. Pitäisi osata valita oikeat kurssit ja laajuudet, saada riittävän hyviä arvosanoja oikeista aineista. Varsinkin se pitkä matematiikka tuntuu olevan joku ihmeellinen yleisavain onneen, sama mistä haaveilee. Jos 17-vuotiaan lempiruoka/-artisti/-näyttelijä vaihtuu tiheään, miten ammattihaaveet voisivat olla jo selkeinä mielessä? Itse hoksasin oman unelma-ammattini vasta yli kolmekymppisenä. 

Puhutte kirjeissänne myös erityisen tuen tarpeessa olevista oppilaista ja siitä, miten tämän tuen toteuttamiseen ei kuitenkaan käytännössä ole riittävästi resursseja. Olen itse saanut tämän vuoden helmikuussa ADHD-diagnoosin ja väistämättä mielessäni on käynyt useamman kerran, että mitä jos tämä olisi huomattu jo aiemmin? Olisinko hyötynyt erilaisista tukitoimista, jos sellaisia olisi järjestynyt, ja pärjännyt opinnoissani paremmin? Ehkä en, sillä pärjäsin haasteideni kanssa suhteellisen hyvin pitkälle aikuisikään. (Täytän pian 44 vuotta.)

Asiasta toiseen, on muuten oikeasti kummallista, että erilaisia muutoksia suunnittelevat sellaiset tahot, jotka eivät ole mukana käytännön työssä. En ole tainnut aiemmin edes ymmärtää, että opetussuunnitelmien muutokset sun muut tehdään niin (liian!)  kaukana varsinaisesta opetustyöstä. Mutta tällaista se taitaa olla jossain määrin muuallakin: suunnitellaan vaikka kivan näköisiä rakennuksia, jotka eivät kuitenkaan vastaa niiden käyttötarkoitusta. Tosin mahdolliset haittavaikutukset eivät joka alalla kasaudu ja kertaudu samalla tavalla kuin juuri kouluissa ja vaikkapa terveydenhuollossa...

Huokauksia luokasta tarjosi valtavasti uutta tietoa ja ajattelemisen aihetta. Toivottavasti en jatkossa ärsyynny jokaisesta turhalta tuntuvasta Wilma-viestistä. Minulle niitä tulee kuitenkin vain kolmesta lapsesta, kun opettaja joutuu kirjoittamaan niitä kymmenille. 

Kiitos, että kaikkien kiireiden keskellä kirjoititte tämän kirjan. 

Ihanaa alkavaa syksyä ja kaikkea hyvää teille!

T. Maija

PS: Tommi, yhdessä kirjeistäsi kerrot, kuinka joku oli tunnistanut sinut kirjamessujen vessassa ja ehdottanut yhteiskuvaa. Silloin et ollut suostunut. Vähän jännitin Minnan seuraavaa kirjettä. Lempin ilmestyttyä halusin siihen Minnan omistuskirjoituksen ja silmät kiiluen yritin bongata Minnaa messukävijöiden massasta. Lopulta törmäsimmekin - pressitilojen vessajonossa. Kiitos, Minna, että huonosti valitusta ajankohdasta ja paikasta huolimatta jaksoit suhtautua huumorilla! (Niin, sain sen omistuskirjoituksen. Siinäkin mainitaan messujen vessajono.)