lauantai 26. kesäkuuta 2021

Viimeinen ihminen



Lee Bacon: Viimeinen ihminen
WSOY 2021, 278s.
Suom. Kati Valli


Viimeiset ihmiset on tuhottu maapallolta jo kolmekymmentä vuotta sitten. Teknologia on aikoinaan kaapannut maapallon sitä tuhoavilta ihmisiltä ja elellyt siitä lähtien sulassa sovussa luonnon kanssa. Mitä nyt robotit tietenkin tarvitsevat runsaasti aurinkoenergiaa. Robotit on ohjelmoitu jakamaan kaiken muiden robottien kanssa, tekemään töitä ja latautumaan yöt. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen. 

XR_935 on 12-vuotias, kun se kesken työpäivän näkee varastointiaseman seinustalla varjon. Se lähtee tutkimaan asiaa ja kohtaa paradoksin: ihmisen. Aivan oikean, elävän ihmisen, vaikka ihmisiä ei pitänyt olla enää olemassa. Ihminen osoittautuu Emmaksi, noin kaksitoistavuotiaaksi tytöksi, joka on syntynyt ja kasvanut maanalaisessa bunkkerissa. Nyt hänen vanhempansa ja muut bunkkerin asukkaat ovat sairastuneet vakavasti ja Emma on joutunut jättämään kotinsa. Emmalla on vain kartta, johon merkittyä pistettä kohti hän on menossa. Yhdessä XR_93:n ja kahden muun robotin kanssa Emma jatkaa matkaansa. Edessä on vaarallinen ja arvaamaton taival.

Tämä oli mainio kirja!

Kertojana toimii XR_935, joka robotin tarkkuudella ja nopeudella analysoi tilanteen toisensa jälkeen. Se haluaa ymmärtää tilanteita ja asioita parhaansa mukaan. Pidin kirjan kaikista robottihahmoista, mutta erityisesti ihastutti emojeilla kommunikoiva SkD_988. Tosin myös Ceeron_902 ihmisvitseineen viihdytti.

Viimeinen ihminen on dystopia, mutta melko kevyt sellainen. Uskaltaisin siis suositella tätä alakoululaisille, ehkä kolmas-neljäsluokkalaisista ylöspäin. Kirjassa ei ole kuvitusta, mutta luvut ovat enimmäkseen hyvin lyhyitä, joten lukeminen on sutjakkaa.

maanantai 21. kesäkuuta 2021

Silmät avatessa on edelleen pimeää

Silmät avatessa on edelleen pimeää
Riina Mattila: Silmät avatessa on edelleen pimeää
WSOY 2021, 184s.

 

Riina Mattilan tuore teos, Silmät avatessa on edelleen pimeää, perustuu Mattilan omiin kokemuksiin. Henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, mutta tarina tuntuu järkyttävän todelta. 

Joel on Viljan paras ystävä. He ovat tunteneet toisensa jo ikuisuuden, kasvaneet yhdessä. Vähitellen Joelin käytös muuttuu arvaamattomaksi. Välillä hän ei jaksa nousta sängystä päiviin, viikkoihin, välillä taas virtaa riittää niin ettei Joel nuku päiväkausiin. Hän voi olla pohjattoman apea tai äärimmäisen innostunut ja energinen.

Kuuntelin tämän äänikirjana ja kokemus oli todella raskas. Kirja on kiistatta hyvä, mutta henkisesti erittäin raskas. Joelin kipuilu kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa välittyy vahvasti, samoin vanhempien ja Viljan tuska siitä, kun he haluavat auttaa, mutta eivät pysty siihen kuin rajallisesti.

Kirjan loputtua oli pakko viettää pitkä tovi hauskoja meemejä selaten ja valita seuraavaksi kuunneltavaksi mahdollisimman kepeä ja hupsu kirja. 

Silmät avatessa on edelleen pimeää sopii ainakin lukioikäisille ja sitä vanhemmille.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Kieli jota puhuimme

57227106. sx318
Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & CO 2021, 254s.
Suom. Elina Melander

 

Ihan aluksi pakko sanoa, että tällä Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme -kirjalla on erikoisen kaunis ja tunnelmallinen kansikuva. Kirjan sisältö ei ole aivan samaa sarjaa kannen kanssa, pidin siitä nimittäin vielä enemmän!

Ginzburg kertoo esipuheessaan, että kaikki paikka kirjan paikat ja henkilöt ovat todellisia. Kirja on kuitenkin luokiteltu romaaniksi, joten autofiktiosta on jälleen kyse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Italiaan, noin 1920-1950 -luvuille. Keskiössä on Ginzburg itse, viisilapsisen perheen kuopus. Isä on juutalainen, äiti katolilainen ja fasismi elää kukoistuskauttaan.

Kirjan rakenne on veikeä: kirjassa ei ole erillisiä lukuja, vaan teksti kulkee erimittaisissa pätkissä kutakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Juonesta ei voi tämän kirjan kohdalla puhua, mutta ihmekös tuo, sillä harvan perheen elämästä kerrottaessa tarina noudattaisi draaman kaarta.

Kieli jota puhuimme on vähän samanlainen kuin Ferranten Napoli-sarja, mutta kevyempi ja jotenkin herttainen. Ginzburgin perhe ei ole idyllinen ja kaikesta samaa mieltä, vaan jokaisella perheenjäsenellä on hauskasti omanlaisensa tyyli ja tavat. 

Ihastuttava kirja!

torstai 10. kesäkuuta 2021

Kirke

55319866. sy475
Madeline Miller: Kirke
WSOY 2021, 480s.
Suom. Irmeli Ruuska

 

Tunnen kreikkalaista mytologiaa vain pintapuolisesti, mikä saattoi olla tämän kirjan kannalta hyvä asia. Ilman kunnollista pohjtatietoa tarina pääsi yllättämään monet kerrat ja lisäsi siten lukunautintoa.

Auringonjumala Helioksen tytär Kirke ei oikein sulaudu muiden nymfien, jumalien ja puolijumalien joukkoon. Hänellä on vahva oma tahto ja lopulta hän tulee suututtaneeksi jumalia sen verran pahasti, että hänet karkoitetaan syrjäiselle Aiaian saarelle. Kirke opettelee tunnistamaan kasveja ja käyttämään niitä, samalla hänestä itsestään kehittyy väkevä noita. Vaikka Kirke itse pysyy pääasiassa omalla saarellaan, hän ei todellakaan ole aina yksin. Tuntuu kuin seikkailut hakeutuisivat Kirken lähettyville.

Madeline Millerin Kirke on sulavasti kerrottu seikkailutarina. Oho, kuulostaapa vähättelevältä ja liian lokeroidulta! Tämä kirja on viihdyttävä ja tehokkaasti koukuttava, kreikkalaisen mytologian osalta jopa jossain määrin sivistävä. Tosin en edelleenkään tiedä, kuinka uskollisesti Miller seuraa perinteisiä tarinoita. Joka tapauksessa Kirke on hahmona vahva ja monipuolinen, kuolemattomuudestaan huolimatta niin kovin inhimillinen.

Kirjan loppupuolen kuuntelin äänikirjana rikkaruohoja kitkiessä ja täytyy antaa erityiskehut äänikirjan  lukijalle, Krista Putkonen-Örnille, jota oli jälleen kerran ilo kuunnella.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Metsä meidän jälkeemme

49436282. sx318 sy475
Anssi Jokiranta, Pekka Juntti & Anna Ruohonen:
Metsä meidän jälkeemme
Like 2019, 271s.

 

Ilmastolukupiirimme viimeisenä kirjana luimme vuoden 2019 Tieto-Finlandia voittajan, Anssi Jokiranna, Pekka Juntin ja Anna Ruohosen teoksen Metsä meidän jälkeemme

Olipa silmiä avaava lukukokemus tämä. Teksti on lukijaystävällistä, mutta sisältö siinä määrin painavaa ja ahdistavaa, ettei kirjaa todellakaan voinut "lukaista". Metsä meidän jälkeemme pakottaa pysähtymään ja pohtimaan, katsomaan näitä meidän metsiä uudesta näkökulmasta.

Kirjan rakenne on tällaiseen yksi asia kerrallaan -lukemiseen erittäin hyvin sopiva. Jossain määrin koin rakenteen aikakauslehtimäiseksi, sillä luvun keskiössä on usein joku henkilö tai asia, jonka näkökulmasta jotakin tiettyä metsäkysymystä lähestytään. Kirjan kuvat ovat todella kauniita, joskin aika lohduttomia.

Vaikka lukupiirimme oli hyvin pieni, Metsä meidän jälkeemme kirvoitti helposti keskustelua koko (etä)tapaamisen ajaksi. Pidin siitä, miten kirjassa annettiin konkreettisia esimerkkejä esimerkiksi avohakkuiden vaikutuksista. Ne nimittäin vaikuttavat muun muassa siten, että punkkien levittämät taudit lisääntyvät. Tämä johtuu siitä, että palokärki tarvitsee tietynlaisia puita pesäkolojaan varten. Näitä pesäkoloja käyttävät myös helmipöllöt, jotka eivät kuitenkaan huoli pesäpuukseen aukiolla yksin kököttäviä rankoja, koska ne tarvitsevat suojakseen muita puita. Kun pesäpuita on rajatusti, helmipöllökanta pienenee, mistä johtuen myyräkannat kasvavat ja kun myyriä on paljon, on punkeillakin paljon elintilaa, mikä näkyy ihmisten elämässä. 

Ahdistava, mutta hieno kirja!