torstai 29. heinäkuuta 2021

Tavataanko oikeasti?

58475084
Sophie Kinsella: Tavataanko oikeasti?
WSOY 2021, 404s.
Suom. Maija Heikinheimo


Sophie Kinsellan tuorein suomennettu kirja, Tavataanko oikeasti?, oli aika lailla tismalleen sitä mitä odotinkin. 

Helppoa ja nopeaa luettavaa? Kyllä.
Kevyttä ja huumorilla sävytettyä sisältöä? Kyllä.
Ihastumiskuvausta ja maailman parhaita ystäviä? Kyllä.

Entä epäuskottavia käänteitä? Kyllä, todellakin.
Ärsyttäviä hahmoja? Kyllä, päähenkilöstä lähtien.
Järjestyykö kaikki parhain päin? Tietenkin.

Ava elää tunteella ja vaistojensa varassa, haaveilee muun muassa kirjailijuudesta, aromaterapiasta ammattina ja hänellä on huonosti käyttäytyvä löytökoira sekä koti tupaten täynnä värejä ja tavaraa. Kirjailijahaavettaan edistääkseen hän osallistuu kirjoitusretriittiin, joka järjestetään idyllisessä ympäristössä Italiassa. Samassa paikassa (entisessä luostarissa) järjestetään muitakin kursseja ja kun itsepuolustuskurssin vetäjä äkillisesti sairastuu, osa näistä kurssilaisista liittyy kirjoituskurssilaisten joukkoon. Kurssilla ei kerrota itsestä mitään, vaan kukin saa valita itselleen salanimen. Ja voitte kenties kuvitella, että jos ihastuu/rakastuu tällaisessa kuplassa, kotiinpaluu ja arki voi tuoda mutkan jos toisenkin siihen siloiseen yhteiseloon?

Vaikka kirjan kaikki hahmot olivat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä, juoni ennalta-arvattava ja äärimmäisen epäuskottava, ei kirjan keskeyttäminen käynyt mielessäkään. Tämä oli lyhyen kesäloman aloitukseen juuri oikeanlaista "aivot narikkaan"-luettavaa.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Sex/Life Neljä miestäni & Elämäni miehet

Sex / Life
BB Easton: Sex/Life Neljä miestäni
Minerva 2021, 314s.
Suom. Jänis Louhivuori

Sofia Rönnow Pessah: Elämäni miehet
Johnny Kniga 2021, 232s.
Suom. Katriina Huttunen


Tulin lukeneeksi kaksi tavallaan samantyyppistä, mutta kuitenkin hyvin erilaista kirjaa, joten niputan ne nyt näppärästi samaan postaukseen.

BB Eastonin Sex/Life Neljä miestäni on ainakin perustuvinaan kirjailijan omiin kokemuksiin. Alkusanoissakin tosin jo huomautetaan, että juttuja on jonkin verran kaunisteltu, pyöristelty ja liioiteltu huumorin vuoksi. Kirjan ideana on se, että Easton on tyytymätön seksielämäänsä. Mies on vuodesta toiseen lahnamaisen passiivinen, vaikka Easton kaipaisi vaihtelua ja energisyyttä. Niinpä hän alkaa kirjoittaa supersalaista päiväkirjaa menneistä seksikokemuksistaan siinä toivossa, että mies tulisi lukeneeksi nämä päiväkirjamerkinnät ja ottaisi opikseen. Kuten jossain määrin käykin.

Sofia Rönnow Pessahin Elämäni miehet taas kertoo nuoresta naisesta, joka harrastaa mielellään seksiä. Hän kokee, ettei seksin tarvitse välttämättä liittyä tunteisiin tai olla jotenkin erityisen merkityksellistä. Ja siinäpä se oikeastaan onkin. Seksiä eri ihmisten kanssa.

Siinä missä BB Eastonin kirja on kepeä ja hauska, Sofia Rönnow Pessahin kirja on aika tasapaksu ja jopa puuduttava. Eastonin seksikuvaukset ovat tarkkoja niin tekniikan kuin tuntemustenkin saralla, Rönnow Pessahilla taas - kirjan tyyliin sopivasti - merkityksettömiä, toteamuksen tasoisia tapahtumia.

Molemmissa kirjoissa huomio kiinnittyi välillä käännökseen, ikävällä tavalla. Eastonin kirjassa badass on käännetty pahaperseeksi, mikä tökki vielä viimeisilläkin sivuilla. Rönnow Pessahin kirjassa taas fantasoitiin ja tehtiin subtiileja huomautuksia. Töks.

Lisäksi täytyy huomauttaa, että Rönnow Pessahin kirjan pelkistetty kansi kultakirjaimineen tummanvihreällä pohjalla toi mieleen vanhan katekismuksen tai virsikirjan.

torstai 22. heinäkuuta 2021

Rautasusi

Book Cover
Siri Pettersen: Rautasusi
Jalava 2021, 486s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

 

Juva ei haluaisi olla missään tekemisissä perheensä kanssa. Äiti on tunnettu verenlukija, eräänlainen ennustaja, jota pidetään suuressa arvossa. Pikkusisko haluaa seurata äidin jalanjälkiä. Pramean kotitalon sijaan Juva viihtyy paremmin susijahdissa ja vaatimattomassa huoneessa melko kaukana kotoa. Vastoin tahtoaan Juva joutuu kuitenkin sekaantumaan perheensä asioihin, kun kuolemattomat vardarit alkavat käyttäytyä uhkaavasti. Lisäksi kaupungissa ilmenee koko ajan enenevässä määrin susitautitapauksia.

Pian Juva tajuaa olevansa keskellä uhkaavia tapahtumia, eikä hän tiedä keneen voisi luottaa - vai voiko keneenkään.

Siri Pettersenin Rautasusi on vardari-trilogian ensimmäinen osa ja sijoittuu (takakannen mukaan) samaan fantasiauniversumiin kuin Korpinkehät-sarja. Minä en näitä yhtymäkohtia tunnistanut, paitsi mahdin osalta.

Pettersen kirjoittaa mehevää fantasiaa, jossa lukija on Juvan tavoin yhtä pihalla siitä, kuka puhuu totta ja voiko omiin muistoihin luottaa. Kieli on rikasta, mistä kiitos kuuluu suomentaja Eeva-Liisa Nyqvistille.

Minulla Rautasuden lukeminen häiriintyi parin todella kiireisen työviikon takia, mutta pienestä lukutauosta huolimatta tykkäsin tästä kovasti. Jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Dragon Hoops

44280830
Gene Luen Yang: Dragon Hoops
First Second 2021, 448s.

 

Nytpä tuli luettua kirja, johon tuskin olisin tarttunut, jos olisin tutustunut sen sisältöön etukäteen. Oletin Dragon Hoopsin olevan joku kepeähkä muistelma/tarina koripallosta ja ystävyyssuhteista. Miksi oletin? Jostakin syystä kansikuva antoi tämmöiset fiilikset.

No, koripallo liittyy kyllä vahvasti asiaan ja kyllä tässä muistellaankin, paljon. Näkökulma on vain tosi erilainen, kuin luulin.

Gene Luen Yang on saanut valmiiksi edellisen sarjakuvaprojektinsa ja miettii uutta aihetta. Hän työskentelee opettajana paikallisessa collegessa, jossa on viime aikoina kuhistu oikein urakalla jostakin merkittävästä koripallo-ottelusta. Jossain vaiheessa Yang päättää tehdä seuraavan sarjakuva-albuminsa koripallosta ja alkaa haastatella valmentajia ja pelaajia. Ikään kuin huomaamattaan Yang, joka ei ole aiemmin lajia seurannut, innostuu peleistä itsekin ja seuraa jännityksellä koulunsa pelejä yhdellä kaudella.

Ensin ajattelin, etten ehkä luekaan koko kirjaa, kun aihe ei oikein kiinnostanut. Mutta jossain määrin minulle kävi, kuten Yangille itselleen: aihe vie mennessään ja osoittautuu mielenkiintoiseksi. Erityisesti pidin koripallon historiasta. Koripallo on keksitty selkeään tarpeeseen. YMCA:n liikuntatunneille tarvittiin miehiä kiinnostava laji, jota voisi pelata sisätiloissa ja kas vain, millainen hitti tästä pelistä vähitellen tuli. Alkuun naisille ja miehille oli erilaiset säännöt, koska ajateltiin ettei kilpailuhenkisyys sovi naisille, kuten eivät lihaksetkaan ja olipa noita muitakin yhtä päteviä syitä. Pikku hiljaa säännöt ovat kuitenkin yhdistyneet. Ainoastaan pallon koko on nykyisin eri.

Kokonaisuutena Dragon Hoops on oikeastaan vähän tylsä kirja, mutta Yang on upottanut siihen sen verran paljon kiinnostavaa nippelitietoa, että lukukokemus jäi ehdottomasti positiiviseksi.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Displacement

46223303
Kiku Hughes: Displacement
First Second 2020, 288s.

 

Kiku on matkustanut äitinsä kanssa San Franciscoon, missä äiti haluaa tutustua sukunsa aiempiin asuinpaikkoihin. Kiku on pitkästynyt, eikä häntä kiinnosta epämääräiset entiset osoitteet. Yhtäkkiä Kikun ympärille ilmestyy erikoista sumua ja seuraavaksi hän huomaa olevansa jossakin aivan muualla: Kiku on siirtynyt menneisyyteen ja huomaa olevansa muiden mukana matkalla japanilaisten internointileirille. Väkijoukosta hän tunnistaa nimien perusteella isoäitinsä ja tämän vanhemmat.

En ole varma, olinko aiemmin tietoinen, että tällaisia "sulauttamisleirejä" oli ylipäätään olemassa. Jos olin näistä kuullut, en ainakaan ollut tajunnut kuinka ankeista leireistä on ollut kyse. Toki tämä nuorille suunnattu sarjakuva saattaa antaa leireistä lempeämmän kuvan, kuin mitä todellisuus on ollut. 

Juonellisesti Displacement ei ole niin antoisa, kuin ajassa matkustaminen olisi ehkä mahdollistanut, mutta toisaalta luulen, että tällä sarjakuvalla on enemmänkin haluttu kertoa historiasta, kuin viihdyttää menevällä juonella. Hughes tuo selkeästi esille myös sen, kuinka Trumpin suhtautuminen maahanmuuttajiin ja etenkin hänen lausuntonsa aiheesta muistuttivat pelottavan paljon toisen maailmansodan aikaisia näkemyksiä. 

Hughesin piirrostyyli on nättiä ja vaihteleva ruutujakokin toimii oikein hyvin.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Broken (in the best possible way)

56934402. sy475
Jenny Lawson: Broken (in the best possible way)
Picador 2021, 283s.

 

Jenny Lawsonin ensimmäinen kirja, Let's Pretend This Never Happened, on yksi kaikkien aikojen lemppareistani. Odotinkin kieli pitkällä tämän uusimman kirjan ilmestymistä. Lukeminen on ollut takkuista (ulkokirjallisista syistä), mutta tämän kirjan kohdalla myös erityisen hauskaa.

Broken (in the best possible way) on sulavaa jatkumoa Lawsonin aiemmille teoksille. Tässäkin Lawson kertoo oman elämänsä sattumuksista avoimesti ja huumorilla, vaikka välillä kuljetaan niin syvissä vesissä, ettei edes Lawson pysty tekemään aiheestä kevyttä.

Tässä kirjassa Lawson kertoo esimerkiksi erittäin vaikeasta masennuksestaan, jota on hoidettu muun muassa sähköshokkihoidoilla. Hoidot ovat raskaita ja niihin liittyy riskejä, eikä hoidon vaikutuksen pysyvyydelle ole takeita. Nämä osuudet olivatkin selkeästi kirjan synkintä antia.

Mutta enimmäkseen Broken sisältää höpsöyksiä, joille voi nauraa ääneen vaikka uimarannalla. Ensinnäkään en voinut olla nauramatta sille jutulle koiran kondomeista, enkä Lawsonin seuraajien paljastamille jutuille erilaisista noloista tilanteista.

"A friend's grandmother avoids funerals because instead of regrets she gets too nervous and congratulates the family.
                                                                                                               - Slayraa"

Ylipäätään Lawsonilla on kyky ajautua hassuihin tilanteisiin tehdessään ihan tavallisia asioita. Broken ei yllä ensimmäisen kirjan tasolle, mutta ei tästäkään voi olla pitämättä.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Matalapaine/Korkeapaine

58194830. sy475
Salla Simukka: Matalapaine/Korkeapaine
Tammi 2021, 144s.

 

Peruskoulunsa juuri päättäneet Varpu ja Saga eivät ole ystäviä. Saga on se suositun porukan kaunein tyttö, Varpu sellainen huomaamattomampi tapaus. Jostakin syystä Saga istahtaa Varpun viereen koulun päättymistä juhlistavien rantabileiden loppupuolella ja jotakin tapahtuu. Alkaa aivan erilainen kesä, kuin kumpikaan tytöistä olisi osannut odottaa.

Matalapaine/Korkeapaine on rakenteeltaan omaperäinen: ensin luettavan Matalapaineen kertojana on Varpu, sitten kirja kiepsautetaan ympäri ja luetaan Korkeapaine, jossa näkökulma on Sagan. Salla Simukka kirjoittaa harkituin, tarkoin valituin sanoin, joista välittyy tunne, tunnelma ja ihan kaikki. Teksti on sujuvaa luettavaa ja tarina nopeasti mukaansatempaava. Vaikka luin kirjan nopeasti, jäin kuitenkin miettimään sitä pitkäksi aikaa.

Pidin tästä erityisesti siksi, että kirjassa näkyy konkreettisesti se, kuinka samat asiat näyttäytyvät toiselle ihmiselle erilaisina. Samoin pidin kirjan avoimesta lopusta, joka antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella vaikka useampikin jatko tarinalle.

perjantai 2. heinäkuuta 2021

Snapdragon

44280844
Kat Leyh: Snapdragon
First Second 2020, 236s.

 

Olen (taas) kaivannut hyviä sarjakuvaromaaneja. Lukeminen on takkuista, mutta sarjakuvien kanssa on yleensä helpompaa. Goodreads on suositellut Kat Leyh:n Snapdragonia ahkerasti, mutta kansikuva ei ole herättänyt kiinnostusta. (Kyllä, joskus edelleen lankean tuomitsemaan kirjan kannen perusteella...)

No joka tapauksessa päätin antaa kirjalle mahdollisuuden ja ai että tämä oli ihana!! Osui ja upposi ihan yhtä lujaa kuin The Prince and the Dressmaker aikoinaan.

Tarina alkaa siitä, kun Snapdragon etsii karannutta koiraansa. Hyvin pian hän löytää koiransa paikallisen, noidaksi väitetyn naisen luota. Nainen on löytänyt koiran loukkaantuneena tien sivusta, tuonut kotiinsa ja hoitanut kuntoon. Erään koulussa sattuneen välikohtauksen jälkeen Snapdragon tutustuu "noitanaiseen", Jacksiin kunnolla ja vähitellen heistä tulee ystävät.

Snapdragoniin mahtuu paljon kaikenlaista, eikä siinä silti tunnu olevan mitään liikaa tai liian vähän. Tai no, ehkä asioita käsitellään paikoin pinnallisesti, mutta sentään käsitellään ylipäätään. Tarinassa on muun muassa yksinhuoltajuutta, kaveriongelmia ja ystävyyttä, erilaisia sukupuolikäsityksiä ja seksuaalisuuksia, menneiden muistelua, uskoa tulevaan ja vielä sitä taianomaisuuttakin.

Tykkäsin Snapdragonista sekä kirjana että henkilöhahmona todella paljon. Kat Leyh:n piirrosjälki on nättiä, varmaa ja miellyttävää katseltavaa eikä tarinankerronnassakaan häirinnyt mikään. Tämän hankin kyllä omaankin hyllyyn!

lauantai 26. kesäkuuta 2021

Viimeinen ihminen



Lee Bacon: Viimeinen ihminen
WSOY 2021, 278s.
Suom. Kati Valli


Viimeiset ihmiset on tuhottu maapallolta jo kolmekymmentä vuotta sitten. Teknologia on aikoinaan kaapannut maapallon sitä tuhoavilta ihmisiltä ja elellyt siitä lähtien sulassa sovussa luonnon kanssa. Mitä nyt robotit tietenkin tarvitsevat runsaasti aurinkoenergiaa. Robotit on ohjelmoitu jakamaan kaiken muiden robottien kanssa, tekemään töitä ja latautumaan yöt. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen. 

XR_935 on 12-vuotias, kun se kesken työpäivän näkee varastointiaseman seinustalla varjon. Se lähtee tutkimaan asiaa ja kohtaa paradoksin: ihmisen. Aivan oikean, elävän ihmisen, vaikka ihmisiä ei pitänyt olla enää olemassa. Ihminen osoittautuu Emmaksi, noin kaksitoistavuotiaaksi tytöksi, joka on syntynyt ja kasvanut maanalaisessa bunkkerissa. Nyt hänen vanhempansa ja muut bunkkerin asukkaat ovat sairastuneet vakavasti ja Emma on joutunut jättämään kotinsa. Emmalla on vain kartta, johon merkittyä pistettä kohti hän on menossa. Yhdessä XR_93:n ja kahden muun robotin kanssa Emma jatkaa matkaansa. Edessä on vaarallinen ja arvaamaton taival.

Tämä oli mainio kirja!

Kertojana toimii XR_935, joka robotin tarkkuudella ja nopeudella analysoi tilanteen toisensa jälkeen. Se haluaa ymmärtää tilanteita ja asioita parhaansa mukaan. Pidin kirjan kaikista robottihahmoista, mutta erityisesti ihastutti emojeilla kommunikoiva SkD_988. Tosin myös Ceeron_902 ihmisvitseineen viihdytti.

Viimeinen ihminen on dystopia, mutta melko kevyt sellainen. Uskaltaisin siis suositella tätä alakoululaisille, ehkä kolmas-neljäsluokkalaisista ylöspäin. Kirjassa ei ole kuvitusta, mutta luvut ovat enimmäkseen hyvin lyhyitä, joten lukeminen on sutjakkaa.

maanantai 21. kesäkuuta 2021

Silmät avatessa on edelleen pimeää

Silmät avatessa on edelleen pimeää
Riina Mattila: Silmät avatessa on edelleen pimeää
WSOY 2021, 184s.

 

Riina Mattilan tuore teos, Silmät avatessa on edelleen pimeää, perustuu Mattilan omiin kokemuksiin. Henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, mutta tarina tuntuu järkyttävän todelta. 

Joel on Viljan paras ystävä. He ovat tunteneet toisensa jo ikuisuuden, kasvaneet yhdessä. Vähitellen Joelin käytös muuttuu arvaamattomaksi. Välillä hän ei jaksa nousta sängystä päiviin, viikkoihin, välillä taas virtaa riittää niin ettei Joel nuku päiväkausiin. Hän voi olla pohjattoman apea tai äärimmäisen innostunut ja energinen.

Kuuntelin tämän äänikirjana ja kokemus oli todella raskas. Kirja on kiistatta hyvä, mutta henkisesti erittäin raskas. Joelin kipuilu kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa välittyy vahvasti, samoin vanhempien ja Viljan tuska siitä, kun he haluavat auttaa, mutta eivät pysty siihen kuin rajallisesti.

Kirjan loputtua oli pakko viettää pitkä tovi hauskoja meemejä selaten ja valita seuraavaksi kuunneltavaksi mahdollisimman kepeä ja hupsu kirja. 

Silmät avatessa on edelleen pimeää sopii ainakin lukioikäisille ja sitä vanhemmille.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Kieli jota puhuimme

57227106. sx318
Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & CO 2021, 254s.
Suom. Elina Melander

 

Ihan aluksi pakko sanoa, että tällä Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme -kirjalla on erikoisen kaunis ja tunnelmallinen kansikuva. Kirjan sisältö ei ole aivan samaa sarjaa kannen kanssa, pidin siitä nimittäin vielä enemmän!

Ginzburg kertoo esipuheessaan, että kaikki paikka kirjan paikat ja henkilöt ovat todellisia. Kirja on kuitenkin luokiteltu romaaniksi, joten autofiktiosta on jälleen kyse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Italiaan, noin 1920-1950 -luvuille. Keskiössä on Ginzburg itse, viisilapsisen perheen kuopus. Isä on juutalainen, äiti katolilainen ja fasismi elää kukoistuskauttaan.

Kirjan rakenne on veikeä: kirjassa ei ole erillisiä lukuja, vaan teksti kulkee erimittaisissa pätkissä kutakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Juonesta ei voi tämän kirjan kohdalla puhua, mutta ihmekös tuo, sillä harvan perheen elämästä kerrottaessa tarina noudattaisi draaman kaarta.

Kieli jota puhuimme on vähän samanlainen kuin Ferranten Napoli-sarja, mutta kevyempi ja jotenkin herttainen. Ginzburgin perhe ei ole idyllinen ja kaikesta samaa mieltä, vaan jokaisella perheenjäsenellä on hauskasti omanlaisensa tyyli ja tavat. 

Ihastuttava kirja!

torstai 10. kesäkuuta 2021

Kirke

55319866. sy475
Madeline Miller: Kirke
WSOY 2021, 480s.
Suom. Irmeli Ruuska

 

Tunnen kreikkalaista mytologiaa vain pintapuolisesti, mikä saattoi olla tämän kirjan kannalta hyvä asia. Ilman kunnollista pohjtatietoa tarina pääsi yllättämään monet kerrat ja lisäsi siten lukunautintoa.

Auringonjumala Helioksen tytär Kirke ei oikein sulaudu muiden nymfien, jumalien ja puolijumalien joukkoon. Hänellä on vahva oma tahto ja lopulta hän tulee suututtaneeksi jumalia sen verran pahasti, että hänet karkoitetaan syrjäiselle Aiaian saarelle. Kirke opettelee tunnistamaan kasveja ja käyttämään niitä, samalla hänestä itsestään kehittyy väkevä noita. Vaikka Kirke itse pysyy pääasiassa omalla saarellaan, hän ei todellakaan ole aina yksin. Tuntuu kuin seikkailut hakeutuisivat Kirken lähettyville.

Madeline Millerin Kirke on sulavasti kerrottu seikkailutarina. Oho, kuulostaapa vähättelevältä ja liian lokeroidulta! Tämä kirja on viihdyttävä ja tehokkaasti koukuttava, kreikkalaisen mytologian osalta jopa jossain määrin sivistävä. Tosin en edelleenkään tiedä, kuinka uskollisesti Miller seuraa perinteisiä tarinoita. Joka tapauksessa Kirke on hahmona vahva ja monipuolinen, kuolemattomuudestaan huolimatta niin kovin inhimillinen.

Kirjan loppupuolen kuuntelin äänikirjana rikkaruohoja kitkiessä ja täytyy antaa erityiskehut äänikirjan  lukijalle, Krista Putkonen-Örnille, jota oli jälleen kerran ilo kuunnella.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Metsä meidän jälkeemme

49436282. sx318 sy475
Anssi Jokiranta, Pekka Juntti & Anna Ruohonen:
Metsä meidän jälkeemme
Like 2019, 271s.

 

Ilmastolukupiirimme viimeisenä kirjana luimme vuoden 2019 Tieto-Finlandia voittajan, Anssi Jokiranna, Pekka Juntin ja Anna Ruohosen teoksen Metsä meidän jälkeemme

Olipa silmiä avaava lukukokemus tämä. Teksti on lukijaystävällistä, mutta sisältö siinä määrin painavaa ja ahdistavaa, ettei kirjaa todellakaan voinut "lukaista". Metsä meidän jälkeemme pakottaa pysähtymään ja pohtimaan, katsomaan näitä meidän metsiä uudesta näkökulmasta.

Kirjan rakenne on tällaiseen yksi asia kerrallaan -lukemiseen erittäin hyvin sopiva. Jossain määrin koin rakenteen aikakauslehtimäiseksi, sillä luvun keskiössä on usein joku henkilö tai asia, jonka näkökulmasta jotakin tiettyä metsäkysymystä lähestytään. Kirjan kuvat ovat todella kauniita, joskin aika lohduttomia.

Vaikka lukupiirimme oli hyvin pieni, Metsä meidän jälkeemme kirvoitti helposti keskustelua koko (etä)tapaamisen ajaksi. Pidin siitä, miten kirjassa annettiin konkreettisia esimerkkejä esimerkiksi avohakkuiden vaikutuksista. Ne nimittäin vaikuttavat muun muassa siten, että punkkien levittämät taudit lisääntyvät. Tämä johtuu siitä, että palokärki tarvitsee tietynlaisia puita pesäkolojaan varten. Näitä pesäkoloja käyttävät myös helmipöllöt, jotka eivät kuitenkaan huoli pesäpuukseen aukiolla yksin kököttäviä rankoja, koska ne tarvitsevat suojakseen muita puita. Kun pesäpuita on rajatusti, helmipöllökanta pienenee, mistä johtuen myyräkannat kasvavat ja kun myyriä on paljon, on punkeillakin paljon elintilaa, mikä näkyy ihmisten elämässä. 

Ahdistava, mutta hieno kirja!

torstai 27. toukokuuta 2021

Maata jalkojen alle

56691199. sx318
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
Karisto 2021, 424s.
Suom. Leena Ojalatva

 

Dominikaanisessa tasavallassa 16-vuotias Camino odottaa isäänsä lentokentällä. Lento ei koskaan saavu perille, sillä on tapahtunut tuhoisa onnettomuus. Caminon äiti on kuollut jo vuosia aikaisemmin, nyt hän on täysorpo, jonka on ehkä heitettävä hyvästit haaveilleen lääkärin urasta.

New Yorkissa saman ikäinen Yahaira kutsutaan kesken koulupäivän kansliaan. Siellä odottaa itkevä äiti, Mami, joka kertoo isän lennon syöksyneen mereen. 

Tytöt ovat menettäneet isänsä, mutta molempien elämät mullistuvat vielä enemmän.

Maata jalkojen alle on säeromaani. Pidän tästä tekstimuodosta, mutta tämän kirjan kohdalla lukeminen käynnistyi kummallisen hitaasti. En tiedä johtuiko se yleisestä lukujumittamisesta vai &-merkin häiritsevän suuresta määrästä. Hieman lukemista häiritsi myös se, että kirjan esittelytekstistä oli jo selvinnyt tarinan yksi iso käänne. Jos se olisi tullut yllätyksenä minulle, olisin varmaankin pitänyt tarinasta enemmän. 

Suomennos toimii hyvin, eikä espanjankielen varsin runsas esiintyminen häirinnyt lukukokemusta.

sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

56699857. sx318
Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
Gummerus 2021, 224s.
Suom. Saana Rusi

 

Reni Eddo-Lodgen teos Miksi en enää puhu valkoisille rasismista, pohjautuu tekijän samannimiseen blogitekstiin vuodelta 2014. Vaikka vuosia on kulunut, aihe on edelleen ajankohtainen ja tämä aihetta blogitekstiä syvemmin ja laajemmin käsittelevä  kirja tulee todelliseen tarpeeseen.

Vaikka Miksi en enää puhu valkoisille rasismista on sivumääräisesti lyhyt kirja, minulta kului sen lukemiseen pitkä aika - useampi kuukausi. Miksikö? Siksi, että kirja aiheutti minussa epämiellyttäviä tuntemuksia. Ei ole välttämättä helppoa tajuta olevansa monin tavoin etuoikeutettu vain siksi, että on valkoihoinen. Tietenkään valkoinen ihonväri ei takaa helppoa elämää, mutta kyllä se vain kiistattomasti helpottaa monia asioita, kuten työllistymistä.

Iso-Britannian ja Suomen välillä rasismissa on rakenteellisia eroja. Yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy, joten kirjaa ei voi lukea kuvauksena jonkun toisen maan ongelmista. Aiheen sanastoissa on sävyeroja, mutta suomentaja Saana Rusi on tehnyt hyvää työtä Eddo-Lodgen kirjaa kääntäessään. Vaikka rasismi näyttäytyy täällä osin erilaisena kuin Iso-Britanniassa, avaa tämä teos silmiä lisää ja tekee rasististen rakenteiden tunnistamisen astetta helpommaksi.

Yhdellä lukukerralla ei taatusti jää kaikki oleellinen mieleen, mutta jos edes jotakin uutta tämän myötä hoksaa, niin sehän on mahtava juttu.

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Kurittomat - Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

57169152. sx318
Kaisa Pulakka: Kurittomat
Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja
Atena 2021, 193s.
Kuvitus: Pauliina Mäkelä

 

Kurittomat perustuu Kaisa Pulakan samannimiseen radiosarjaan ja kuulemani mukaan kirja vastaa pitkälti radiossa kuultua. Minulle kirja oli kuitenkin kokonaan tuore tuttavuus ja vieläpä riemastuttava sellainen.

Pulakka esittelee kirjassaan lukuisia naishahmoja eri mytologioista. Huomiota saa laaja joukko naisia neitsyt Mariasta Ihmenaiseen, Aatamin ensimmäisestä vaimosta Lilithistä Kleopatraan, Lemminkäisen äidistä Kirkeen. Ja anopitkin saavat huomiota!

Naisia, heidän asemaansa ja suhtautumista heihin, käsitellään tarkkakatseisesti, huumorilla ja lämmöllä. Pulakka osaa huomioida kontekstit ja peilata henkilöitä/asioita/tilanteita/tulkintoja nykypäivään. 

Upeasti kuvitettu teos on erittäin mielenkiintoinen ja antoisa kokonaisuus. Olisin mielelläni lukenut tätä lajia enemmänkin.

perjantai 14. toukokuuta 2021

Elämä ensin

 

Sanna Wikström: Elämä ensin
Otava 2021, 318s.

Voi pettymys.
Aloitetaan sillä.

Kun luin esittelyn Sanna Wikströmin esikoisromaanista Elämä ensin, kiinnostuin ja innostuin välittömästi. Nelikymppiset Peppi, Tommi ja Annika! Miten mainio idea! Millainen aikuinen on mahtanut kasvaa maailman vahvimmasta ja omaperäisesti ajattelevasta tytöstä?

No, toki siitä samasta esittelytekstistä selviää, että kyseessä on "riipaisevan elämänmakuinen lohtukirja elämästä, kuolemasta ja ennen kaikkea ystävyydestä", minkä olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja kuuluvammin. Nyt en aikuista Peppiä kuvitellessani sisäistänyt tätä luonnehdintaa.

Kirja käynnistyy sillä, että työhön keskittyvä Annika saa tietää olevansa raskaana. Vahingossa siis, seurustelusuhdetta hänellä ei tiettävästi ole koskaan ollut. Kohta hän saa myös rintasyöpädiagnoosin. Annika alkaa valmistautua kuolemaan, kunhan nyt ensin sinnittelee elossa sen aikaa, että vauvalla on koossa elämän edellytykset. Pepistä on tuleva vauvan äiti Annikan kuoleman jälkeen, mutta eihän nyt Peppi yksin moiseen kykene, vaan Annika alkaa etsiä Pepille miestä. Ja vaikka Peppiä itseään ei pariutuminen kiinnosta, niin Annikahan laittaa Tinderin laulamaan ja järjestää Pepille treffejä toistensa perään.

Elämä ensin on hätkähdyttävän stereotypinen ja ennalta-arvattava kirja.
Lapsella täytyy olla isä ja äiti.
Pepille täytyy löytää mies. (Vaikka Peppi itse ehdottaa jossain vaiheessa, että Annika voisi tarkistaa myös naistarjonnan.)
"Tommi oli komea mutta mukava."
MUTTA mukava?! Ilmeisesti ei voi olla molempia...

Kirjan puolivälissä tuskailin miehelle, että varmaan lopussa tämä ja tämä päätyvät yhteen ja vauvan nimeksi tulee X. Ja näin kävi.

Elämä ensin on romaaniksi naamioitunut elämäntaito-opas. Annika kirjoittaa syntymättömälle lapselleen kirjeitä, joissa kertoo, kuinka elämää tulisi elää. (Tiivistetysti: niin kuin itse haluat.) Rankan lapsuuden vuoksi Peppi käy terapiassa ja jakelee erilaisia mietelause-elämänohjeita, kuten "yhden ihmisen ainutkertainen elämä on kuin tähdenlento aikojen helminauhassa." Kirjassa ihmisten on helppo vähentää työntekoa tai jopa lopettaa se, koska yhdellä on rahaa tursuavia sukkia siellä täällä jemmassa ja toiselle maksetaan irtisanoutumisen jälkeen palkkaa vuoden ajan kilpailukiellon vuoksi. 

Elämä ensin ei ollut tippaakaan minun kirjani.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi kirjan päähenkilöt ovat nimenomaan Peppi, Tommi ja Annika. Jos tarinaan tarvittiin välttämättä joku terapiassa käyvä keskushenkilö, niin meitä on kyllä ihan tässä reaalimaailmassakin pilvin pimein. Miksi juuri Peppi Pitkätossun pitäisi käydä terapiassa sopiakseen paremmin nyky-yhteiskunnan ahtaisiin muotteihin? Luultavasti olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän ilman näitä peppiys-ennakko-odotuksia, eli jos päähenkilöt olisivat olleet vaikka Mari, Pete ja Kati.

maanantai 10. toukokuuta 2021

Kolme rukousta äidille

57099935. sy475
Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille
Gummerus 2021, 179s.

 

Anna-Liisa Ahokummun Kolme rukousta äidille päätyi lukulistalleni luettuani kirjailijan haastattelun Helsingin sanomista. Haastattelussa mainittiin, että realistisia synnytyskuvauksia on kirjoissa (tv-sarjoista ja elokuvista puhumattakaan) vain vähän tarjolla ja Ahokumpu halusi korjata tätä puutetta.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Nykyajassa nainen synnyttää esikoistaan, menneisyydessä nuori Anjezë etsii omaa polkuaan, joka lopulta tekee hänestä Äiti Teresan. Minua kiinnosti paljon enemmän synnytysosuudet ja varsinkin kirjan lopulla oikein ärsyynnyin, kun synnytyssalista hypättiin jonnekin päin Intiaa. 

Olen itse synnyttänyt kolme lasta ja kokenut keskenmenon jälkeen lääkkeellisen tyhjennyksen. Lienee luonnollista, että synnytyskertomuksia - todellisia ja fiktiivisiä - lukiessa peilaan niitä jossain määrin omiin kokemuksiini. Ahokummun kirjassa synnytys kyllä kuvataan realistisesti ja samaistumiskohtia löytyi, mutta silti kirjan naisen synnytys tuntui jotenkin vieraalta. Kirjan nainen on hämmentävän levoton ja tietoinen asioista. Itselle synnytykset ovat olleet sulkeutuneita ja sumuisia kokemuksia. Minä  olen kyllä tainnut kokea oloni noissa tilanteissa turvallisemmaksi kuin kirjan nainen.

Kolme rukousta äidille on kiinnostava kirja paitsi synnyttämisestä, myös äitiydestä ja äidin ja tyttären suhteesta. Odotin enemmän synnytystä ja vähemmän Äiti Teresaa.

torstai 6. toukokuuta 2021

Olive, taas

57194722
Elizabeth Strout: Olive, taas
Tammi 2021, 354s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Olive, taas on kuin taidokkaasti yhteen nivottujen novellien kokoelma. Päähenkilönä kirjassa on ainakin periaatteessa Olive Kitteridge, mutta käytännössä palstatilaa saavat yhtä paljon (ja välillä enemmänkin) aivan muut ihmiset. 

Olive on aivan yhtä huonokäytöksinen kuin ennenkin. Tai oikeastaan kyse ei ole varsinaisesti huonosta käytöksestä, hän vain on liian suorasukainen ja rehellinen. Suhde ainoaan poikaan, Christopheriin, on edelleen kömpelö ja etäinen, vaikka tavallaan kumpikin kyllä yrittää parantaa tilannetta. Kaikkien yllätykseksi leskeksi jäänyt Olive ei jääkään yksin, vaan solmii uuden avioliiton. Monenlaista muutakin kaupungissa on meneillään: yksi äiti löytää tyttärensä huoneesta aivan liikaa rahaa ja eräs nainen haluaa kieltäytyä perinnöstä, kun hänelle selviää rahojen alkuperä. 

Stroutin luomat hahmot ovat harvinaisen eläviä ja todentuntuisia ja Kristiina Rikmanin suomennos kerta kaikkiaan nautinnollista luettavaa.

Lukeminen on takkuillut jo pitkään, mutta tästä kirjasta nautin todella paljon.

sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Kevät ilman kosketusta

 

(Toim.) Jan Erola, Sakari Heiskanen & Salla Nazarenko:
Kevät ilman kosketusta
Aula & Co 2021, 301s.


Kevät ilman kosketusta on sähäkän punainen, eroottinen novellikokoelma. Novellien takana on 17 kirjailijaa, mutta sitä lukijalle ei kerrota, mikä novelli on kenenkin kynästä.

Kehyskertomuksena toimii kirjoituskurssi, joka on koronan myötä siirtynyt etäkokoontumisiin. Kirjoittaminen alkaa tökkiä itse kullakin, kunnes yksi kurssilaisista ehdottaa uutta aluevaltausta: mitä jos kaikki kirjoittaisivatkin eroottisia tarinoita. Ja sitten päästäänkin niihin novelleihin.

Kirjoittajia on tosiaan 17, joten kokoelman sisältö on todella sekalaista. Osa novelleista päätyy lähinnä kiertelemään jossakin kosketuksen tietämillä, osassa taas pannaan estoitta menemään. Erotiikka on haastava laji ihan jo siksikin, että makuja on monia. Silti koin tämän kokoelman harmillisen epätasaiseksi.

Avausnovelli, Hiehon syysteurastus, oli rempseydessään ja päätalomaisessa kielenkäytössään aivan omaa luokkaansa! Miten mehevää, estotonta ja nautiskelevaa menoa! Harmi kyllä minusta tuntui, että kirja avattiin vahvimmalla novellilla. Vähän kuin joku yhden hitin ihme avaisi keikkansa sillä ainoalla tunnetulla biisillään ja lopputunnin ajan tunnelma vain latistuisi parhaan osuuden jo jäätyä taakse.

Toki kirjasta löytyi muutama muukin varsin viihdyttävä novelli, mutta kokonaisuutena Kevät ilman kosketusta oli pieni pettymys.

perjantai 23. huhtikuuta 2021

Kodittomien kaupunki

 

Annika Luther: Kodittomien kaupunki
Teos & Söderströms 2011, 237s.
Suom. Asko Sahlberg

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki oli meillä lukupiirikirjana ja täytyy sanoa, että ilman tuota lukupiiristatusta olisin kyllä jättänyt tämän kesken.

15-voutias Lilja asuu perheensä kanssa Jyväskylässä. Eletään vuotta 2050 ja vedenpinta on noussut niin paljon, että esimerkiksi Helsinki on pääosin veden alla. Asiat ovat muuttuneet monin tavoin, eikä esimerkiksi matkustelu ole ollenkaan yhtä näppärää - tai edes luvallista - kuten nykyään (jopa koronatilanteeseen verrattuna siis). Lilja on täysin kypsynyt Jyväskylään ja hän hinkuu kovasti Helsinkiin, jossa tiettävästi asuu myös isän sisko, Sassa. Lilja saa vahingossa tietää salaisuuden, jonka voimalla hän karkaa kotoa ja päätyy lopulta Helsinkiin, jota asuttavat lähinnä intialaislähtöiset ihmiset.

No.
Odotin jännittävää seikkailua ja kutkuttavaa kurkistusta vedenalaiseen Helsinkiin.
Tulin kuitenkin lukeneeksi puuduttavan tarinan kiukuttelevasta teinistä asenteiltaan ja tietotasoltaan pahasti taantuneessa maailmassa, jossa ihmisiin viitataan muun muassa sanoilla mutanaama, vinosilmä ja läski.

Lilja on hahmona niiiiiiin ärsyttävä, että olisin toivonut hänen edes jollakin tavalla kehittyvän tarinan edetessä. Jos hän kehittyi, se jäi minun ärtymykseltäni huomaamatta. Sassa-tädin kohtalo on järkyttävä! Ei se, millaista elämää hän viettää, vaan miksi hänen elämänsä on sellaiseksi muotoutunut. Syy tulee hyvin selväksi, mutta se sivuutetaan kylmästi ja omanapaisesti.

Sitten on vielä kirjan prologi, joka ei tuntunut liittyvän yhtään mitenkään yhtään mihinkään.

En tiedä, onko kirja päässyt vanhentumaan harvinaisen nopeasti tai onko käännöksessä tapahtunut jotakin ikävää, mutta tällaisenan Kodittomien kaupunki oli oikeasti erittäin hämmentävä ja häiritsevä lukukokemus.

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Kimiko Does Cancer

 

Kimiko Tobimatsu: Kimiko Does Cancer
Arsenal Pulp Press 2020, 101s.
Kuvitus: Keet Geniza


Kimiko Tobimatsu on 25-vuotias, kun hän löytää rinnastaan kyhmyn. Hyvin nopeasti selviää, että kyseessä on syöpä, oikeanlaisesta hoidosta neuvotellaan hieman pidempään. Tobimatsu kuvaa tuntemuksiaan siitä, millaista on olla nuori queer syöpäpotilas ja myöhemmin toipilas, kun vertaistukiryhmästäkään ei tunnu löytyvän saman kokeneita. 

Keet Genizan kuvitus on miellyttävää ja tunnelmaltaan aiheeseen sopivan kalseaa.

Olisin kaivannut tarinaan enemmän syvyyttä, enemmän pohdintoja ja varsinkin tunnepuolta. Tobimatsu tosin sivuaa hieman sitä, että hänen perheessään tunteita ei ole koskaan liiemmin näytetty, mutta siihenkin nähden tarina jää tunteiden osalta harmillisen latteaksi.

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Gender Queer

 

Maia Kobabe: Gender Queer
Oni Press 2019, 240s.

 

Maia Kobaben Gender Queer on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Kobabe kertoo siitä, kuinka lopulta ymmärsi olevansa ei-binäärinen aseksuaali ja siitä, miltä tuntui kertoa asiasta muille. Oman huomionsa saavat persoonapronominit, jotka englanninkielessä ovat sukupuolisidonnaisia, jolloin kumpikaan hän-muoto ei tunnu sopivalta. 

Kobaben lapsuudenperhe vaikuttaa mielettömän ihanalta: he ovat suvaitsevaisia, avoimia ja rakastavia, eivätkä ole jämähtäneet perinteisiin sukupuolirooleihin. Tietenkään Maia Kobaben tuska ja ahdistus oman kehon kanssa ei ole pientä tai nopeasti ohimenevää, mutta ainakin hänellä on perhe tukenaan.

Minulle Gender Queer oli silmiä avaavaa luettavaa. Kun itse on suurin piirtein aina ollut sinut oman sukupuolensa (ja enimmäkseen kroppansakin) kanssa, ei ole todellakaan tarvinnut käydä läpi samanlaisia asioita kuin Kobaben. Piirrosjälki on selkeää ja kaunista, väritys on pääasiassa maltillista.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Poikkeustila 2020

 

Hanna Weselius & Hannamari Shakya:
Poikkeustila 2020
S&S 2021, 295s.


Poikkeustila 2020 dokumentoi sitä vajaan kolmen kuukauden ajanjaksoa viime keväältä, kun Suomi oli poikkeustilassa koronan takia. Kirjaan on koottu 160 valokuvaajan tuona aikana ottamia kuvia, sekä Hanna Weseliuksen päiväkirjamerkintöjä. Kuvia voi ihailla myös täällä.

Kirja on hieno, kaunis ja koskettava, mutta se herättää myös katkeransuloisia ajatuksia: vähänpä viime keväänä osattiin kuvitella, että koronatilanne jatkuisi - ja pahentuisi - vuoden mittaan ja monesta poikkeusjärjestelystä muodostuisi uusi normaali tapa. 

Vaikka oma viime kevääni oli hyvin erilainen kuin kirjassa kuvattu (kävin töissä, kunnes oli pakko jäädä lomille ennen työsopimuksen päättymistä; tuskailin lasten etäkoulujuttujen kanssa, enkä todellakaan ehtinyt tapailla kavereita normaalia enempää) samaistumispintaa löytyy silti. 

Poikkeustila 2020 on hieno ja puhutteleva teos. Kunpa tällaisesta aiheesta ei kehittyisi uutta vuosikirjasarjaa, vaan pääsisimme elämään vähemmän rajatusti mutta edelleen turvallisesti. Jos nyt ei kovin pian, niin vaikka jo vuoden kuluttua...

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Kadonneet

 

Hannu Leimu: Kadonneet
Like 2021, 155s.


Luen mielelläni sarjakuvia ja varsinkin sarjakuvaromaaneja. Niitä vain julkaistaan Suomessa harmillisen vähän, etenkin sellaisia, joissa ei olisi supersankareita, joista en jaksa innostua. Ilahduinkin todella paljon, kun huomasin syyspuolella Liken kevätkatalogissa tämän Hannu Leimun Kadonneet-albumin. 

Kadonneet sijoittuu johonkin vaihtoehtoiseen versioon nykyajasta. Jonkinlainen sota (sisällissota? koko maailman?) on runnellut pahasti ainakin Suomea, jonka rannikolla isä vaeltaa poikansa kanssa etsimässä ihmiskauppiaiden ryöstämää vaimoaan. 

Olisin ihan hirveästi halunnut pitää enemmän tästä sarjakuvasta! Harmi kyllä petyin siihen, kuinka ohut tausta tarinalla tuntui olevan ja siihen, miten tapahtumat etenevät liian suoraviivaisesti ja jopa helposti ennalta-arvattavaa loppua kohti. Lisäksi etenkin isän ja ehkä noin 12-vuotiaan pojan välinen dialogi tuntui epäuskottavalta. Tietysti lapsikin kykenee syvälliseen keskusteluun, mutta silti... Piirrostyylikin vaati totuttelua, koska kannen perusteella odotin neliväripainatusta tai edes pehmeämpää ilmaisua, mutta Leimun teos onkin toteutettu melko teräväviivaisella tyylillä, mustavalkoisena.

Vaikka Kadonneet olikin minulle pettymys, kirjasta näkee sitä tehdyn pitkään, huolella ja kiistattomalla piirrostaidolla. Erityisesti pidin siitä, että kirjan alussa isä ja poika liikkuvat tässä nykyisen kotikaupunkini keskustassa, jonka tunnistaa samaksi vaivatta. (Joskin tässäkin minua harmitti, ettei kirjastosta näkynyt edes nurkkaa, vaikka kaksikko kulki aivan sen kulmilla...)

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Pure mua

 

Terhi Tarkiainen: Pure mua
Tammi 2018, 403s.


Nyt en edes muista kenen suosituksesta tulin joskus hankkineeksi tämän Terhi Tarkiaisen Pure mua:n omaan hyllyyn, mutta työkaverin kehujen myötä oli pakko viimeinkin tarttua kirjaan ja lukea se.
Kannatti!

Anna täyttää 30 ja saa vanhemmiltaan lahjaksi vampyyrin. Sellaisen tosi komean, nahkahousuisen ja kovin kuumottavan. Vampyyrin emäntänä Annalla olisi täysi oikeus tehdä/teettää vampyyrilla mitä vain mieleen tulee, mutta Annaa ajatus toisen ihmisen hyväksikäyttämisestä ei oikein sytytä. Gradukin on sitä paitsi vaiheessa, ollut jo useamman vuoden.

Kuvittelin Tarkiaisen tarjoilevan pehmopornoista vampyyriromantiikkaa kotimaan maisemissa, mutta tämähän olikin paljon enemmän! Paitsi sitä seksipuolta oli kyllä vähän, että sitä jos kaipaatte, niin Sookie Stackhouse vastannee enemmän tarpeisiinne. Tietenkään Pure mua ei uppoa näpsästi mihinkään valmiiseen genreen, mutta tässä on ainakin toimintaa, jännitystä ja huumoria. Varsinkin sitä huumoria, joka on hilpeän synkkää ja kuivakkaa.

Ja tämä Tarkiaisen teksti. Se on niin miellyttävää luettavaa, että toivoisin törmääväni tällaiseen useamminkin.

"Anna vilkaisi hädissään Kalmaa, joka tuijotti jurosti lattiaan, koko keho kasassa kuin kiekkoleijonalla, jonka päätä hopeamitali painoi."

torstai 1. huhtikuuta 2021

Viimeinen vuosi

 

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi
Like 2021, 175s.


Pitkälti erakoitunut mies kituuttaa syrjäisessä talossaan jossakin päin Pohjois-Pohjanmaata. Hänellä ei ole päivätyötä, ei omaa maatilaa - eikä ilmeisesti kasvimaatakaan. Toimeentulo on tiukassa ja mies joutuu ajoittain turvautumaan naapureiden ja muiden kyläläisten usein niukkoihin armopaloihin. Mies on kirjailija, joka yhä haikailee nuoruudenrakkautensa perään. Alkoholi maistuu, ihmisten seura ei niinkään.

Odotin tätä Hanna Haurun uutta romaania malttamattomana ja lukemisenkin aloitin välittömästi. Teksti on kyllä Haurulle ominaisesti tarkkasilmäistä, karun kaunista ja hiottua, mutta tällä kertaa lukeminen tuntui työläältä. Ehkä ihmisisä välttelevä kirjailija halusi vältellä minuakin, hänen elämäänsä tirkistelevää lukijaa.

Viimeinen vuosi on karuhko kertomus, mutta Haurun kielen ansiosta myös kaunis pienoisromaani.

"Avojalat hankautuvat jääkiteiden ansoittamalla polulla pienille haavoille, joissa veri vain hetken käväisee."

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Rakkauden ja tulehduksen oireita

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita
Atena 2021, 6 h 14 min
Lukija: Anna-Riikka Rajanen


 

Sari Pöyliön Rakkauden ja tulehduksen oireita päätyi lukulistalleni ihan höpsöistä syistä. Eniten siksi, että kirjalla on harvinaisen mainio nimi. Hekottelin hyvän aikaa rakkauden ja tulehduksen oireita miettiessäni, sillä ihan hyvinhän ne voivat tuntua tai ulkopuolisen silmiin näyttää melko samanlaisilta. Toinen ratkaiseva tekijä oli kirjan kansikuva, jonka värikkyys viehätti ja houkutteli ensinäkemältä.

Anni on noin kymmenen, kun äiti kuolee. Jäljelle jäävät isä, Anni ja isoveli Isko. On opeteltava elämään uudenlaisena perheenä, tutustuttava toisiinsa uudelleen ja etsittävä itselleen uusi paikka tässä uudessä kokonaisuudessa. 

Maltillisen mittainen kirja kattaa noin viisi vuosikymmentä perheen poukkoilevasta elämästä. Aika kuluu ja ihmiset ja tilanteet muuttuvat. Pöyliö kirjoittaa vinkeällä tavalla, joka pitää lukijan hyvällä tavalla varuillaan: milloin tahansa tämä aika herttainenkin tilanne saattaa kääntyä absurdiksi tai järkyttäväksi, tai surullinen hetki hillittömän hauskaksi. Nautin etenkin kirjan dialogeista, joissa lakonisen toteavan juttelun sekaan pelmahtaa äkisti ties mitä odottamatonta.

Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka lukija Anna-Riikka Rajanen tekee erittäin hyvää työtä antaessaan perheelle äänen.

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Hyvä tarjous

 

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous
Otava 2021, 6h 28min
Lukija: Pirjo Heikkilä

 

Kati on perheestä, jolle niukka (rahan) kuluttaminen on kunnia-asia. Ei sillä, että rahaa olisi koskaan liiaksi ollutkaan käytettäväksi, mutta vaikka olisikin, niin penniä on järkevää venyttää aina kuin mahdollista. Nyt Kati säästää päämäärätietoisesti ja lähes aggressiivisesti, sillä hän on päättänyt ostaa vanhemmiltaan lapsuudenkotinsa. Laskelmiensa mukaan hänellä on siihen kyllä varaa.

Pääsiäisenä Kati matkustaa kotiinsa kertoakseen vanhemmilleen ostoaikeistaan. Mutta kotona odottaakin yllätys toisensa perään, eivätkä nämä yllätykset ole iloisia.

Olen pitkästä aikaa kuunnellut äänikirjoja! Suvi Ratisen Hyvä tarjous oli mainio kuunneltava, sillä siinä oli helppo pysyä mukana, vaikka kuuntelu tapahtuikin aika pienissä pätkissä. Kirjassa parasta olivat Katin lapsuusmuistot, joissa säästeliäisyys nousee usein keskeiseen rooliin. Lukijan äänestä ja puheen rytmistä pidin paljon.

Ongelmaksi koin sen, että toimivasta nettiyhteydestä huolimatta äänikirja säröili lähes koko ajan. Ei se sentään pätkinyt, mutta nyki ja särähteli häiritsevästi. Muiden lukuaikapalveluiden sovellusten kanssa tällaista ongelmaa ei ole ollut.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Later

 

Stephen King: Later
Titan Books  2021, 248s.


Jamie Conklin asuu kahdestaan yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Ulkopuolisen silmin Jamie elää aivan tavallista elämää, mutta hänellä on kyky, josta vain harvat tietävät: hän näkee kuolleita ihmisiä. Tätä seikkaa lukuun ottamatta Conklinien elämä on tavallista: välillä menee hyvin, välillä huonommin, välillä todella huonosti. Ainoa sukulainen on laitoshoidossa oleva eno, joka sairastui alzheimeriin jo nuorena. Jonkin aikaa äidillä on naisystävä, NYPD poliisi Liz, josta on Jamielle harmia - myöhemmin.

Later edustaa Kingin tuotannossa sitä lajia, josta pidän erikoisen paljon, vaikka tarina itsessään ei hääppöinen olisikaan. Ensinnäkin minä-kertoja muistelee lapsuuttaan ja mielestäni King on aina hallinnut muistelemisen taidon. Toisekseen, vaikka tarina on kauhua, se on lopulta aika kevyttä ja helposti siedettävää. Olkoonkin, että juonenkäänteisiin mahtuu ahdistavia ja raakoja asioita, sekä lopussa jopa yksi (minun mielestäni) aivan turha ja häiritsevä paljastus.

En ole lukenut englanniksi pitkään aikaan muuta kuin sarjakuvia, joten lukeminen oli vähän hidasta. Kingin sanasto on kuitenkin miellyttävän yleistasoista, niin ettei lukunopeuden hitaus johtunut käännösongelmista vaan puhtaasti harjoituksen vähyydestä.

Later ei ole Kingin parhaimmistoa, mutta nautin siitä silti.

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita

 

Elina Viinamäki: Vaimoni
ja muita henkilökohtaisia asioita
Atena 2021, 173s.

 

Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita vetosi minuun jo nimellään. Teos on Elina Viinamäen esikoinen, mainio novellikokoelma mitä eriskummallisimmista ihmisistä. Tai no, oikeastaan novellien ihmiset ovat läpikotaisin tavallisia, vaikka heidän erikoispiirteensä ovatkin ehkä hieman korostuneita.

Olen kärsinyt jonkinasteisesta lukujumista tai lukemisen takkuilusta ja siksi tämänkin pienen kirjan lukemiseen meni tosi kauan aikaa. Harmittaakin, etten enää muista kovin hyvin alkupään novellien sisältöä.

Viinamäki on taitava luomaan tunnelmaa niin että sinänsä harmitonkin asia pääsee paisumaan älyttömiin mittasuhteisiin. Joissakin novelleissa taas se aluksi harmiton asia alkaa kasvaa ja muuttuu äärimmäisen ahdistavaksi ja painostavaksi. Esimerkiksi novellissa Kauppias alakerran uuden pikkukaupan kauppias vaikuttaa alkuun ihastuttavan lämpimältä ja huolehtivaiselta, mutta jossain kohtaa kauppiaan toiminta onkin jo jotain aivan muuta. 

Ehkä ahdistavin novelli oli kuitenkin Päätös, jossa nainen saa diagnoosin vakavasta, kuolemaan johtavasta sairaudesta. Sen enempää novellista ei etukäteen tarvitsekaan tietää, mutta olipa kammottava!

Vaikka Viinamäen novellit olivat oikeastaan aika synkkiä, silti näissä on myös huumoria. Kieroa, mustaa ja melkein tylyäkin, mutta osuvaa ja taitavaa huumoria yhtä kaikki.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Onko mun pakko treenata

 

Brita Zackari: Onko mun pakko treenata?
Gummerus 2018, 157s.
Suom. Ida Takala

Suhteeni urheiluun ja kuntoiluun on hankala.
Kuljen työmatkani enimmäkseen kävellen tai pyörällä, joten arkista hyötyliikuntaa kertyy ihan kivasti. Teiden ollessa sulia teen mielelläni pitkiä kävelylenkkejä ja joskus yritän vähän juostakin. (Toissa kesänä juokseminen sujui hyvin, viime kesänä ei todellakaan! Tyhmää...) Tykkään käydä uimassakin. Tosin olen huono uimaan, joten matkat ovat lyhyitä.

No, työterveyshoitaja moitti  kuitenkin liikkumiseni yksipuolisuutta ja käski aloittaa edes jonkinlaisen lihaskuntotreenin. Minulla on ollut muutamaan otteeseen kuntosalijäsenyys, mutta salitreeni ei ole koskaan ollut minusta kivaa ja siksi homma on parhaimmillaankin kestänyt alle vuoden. Kotoa löytyy kahvakuula ja parit puntit, mutta nostelen niitä vain silloin kun ne ovat tiellä.

Brita Zackarin Onko mun pakko treenata? on kuin minua varten tehty. Zackari ihan todella ymmärtää sen, ettei treenaaminen todellakaan aina kiinnosta. Tai että joskus elämäntilanne on sellainen, ettei treenaamiselle tai muillekaan harrastuksille kerta kaikkiaan löydy paljoa aikaa. 

Zackarin huumori vetosi minuun siinä määrin, että melkein oli pakko heti kokeilla hänen treeniohjeitaan. Mutta sitten tuli jotain muuta. Joka tapauksessa Zackari käsittelee kirjassaan varsinaisen treenaamisen lisäksi muun muassa ruokaa (treeni ei ole mennyt hukkaan, vaikka söisikin suklaata sen jälkeen), treenaamisen aloittamisen henkistä kynnystä (en osaa, minulla ei ole oikeanlaisia vaatteita yms.) ja omaan kroppaan suhtautumista. 

Varsinaisia kuntoiluohjeita kirjassa on aika vähän, mutta ne riittävät varmasti pitkäksikin aikaa. Varsinkin jos ei aloita treenaamista välittömästi vaan jää odottelemaan parempia aikoja, kuten minä.

Pidin kirjassa eniten (huumorin lisäksi) siitä rohkaisevasta asenteesta, joka kannustaa liikkumaan edes vähän edes joskus. Ettei ole pakko treenata kahta tuntia neljää kertaa viikossa, vaan on ihan ok liikkua vaikka vartti kerrallaan. Itse asiassa neljä minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia riittää, jos tekee Tabata-treenin! (Siinä treenataan täydellä teholla 20 sekuntia, levätään 10 ja tämä toistetaan kahdeksan kertaa. Valmis!)

Onko mun pakko treenata?
on mainio treenikirja meille, jotka emme syystä tai toisesta saa treenattua, tai edes aloitettua treenaamista. Tämän luettuani ajattelen, että ehkä en olekaan ihan niin toivoton tapaus, kuin työterveyshoitaja antoi ymmärtää.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Koiramies, kirppujen herra

 

Dav Pilkey: Koiramies, kirppujen herra
Tammi 2021, 251s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta


Koiramies, tuo mainion poliisimiehen ja nokkelan poliisikoiran yhdistelmä, saa vieraan kisujensuojeluvirastosta. On nimittäin niin, että Pikku-Peten pitäisi olla koulussa, eikä tehdä keksintöjä kotona. Oikeasti mitään kisujensuojeluvirastoa ei edes ole, vaan virkailija on valepukuinen Pete, joka on jälleen kerran paennut vankilasta. 

Koiramies, kirppujen herra kertoo oikeastaan Peten tarinan. Sieltä Peten muistoista pompahtaa nykyhetkeen muutama ilkimys, joita vastaan sitten taistellaan porukalla. 

Jälleen kerran liik-kuva-kuva-sivut huvittivat kaikkia lukijoita (ja kummastuttivat sitä talouden ainoaa ihmistä, joka ei ole Koiramiehiä lukenut) ja lopun piirustusohjeet innostivat perheen tokaluokkalaisen parin päivän piirustusmaratoniin.

Itseä alkoi harmittaa se, etten hoksannut kaikkia kirjallisuusviitteitä! Näköjään pitäisi lukea vähän enemmän.

Koiramies on mainio sarja kaikille höpsöttelyn ystäville ja varma menestys niidenkin lukijoiden käsissä, jotka eivät yleensä mielellään kirjaan tartu.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Lähdin veljen luo

 

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo
Tammi 2021, 294 s.
Suom. Outi Menna

  

Jana Kippo matkustaa lapsuudenkotiinsa, veljensä luokse. Hän päättää asettua sinne määräämättömäksi ajaksi, kunnes keksii jotakin parempaa tekemistä. Veljen asiat eivät ole hyvin, mutta hurraamista ei ole Janankaan tilanteessa. Tai oikeastaan juuri kenenkään kirjassa vastaan tulevan henkilön.

Lähdin veljen luo on Jana Kippo -trilogian ensimmäinen osa. Karin Smirnoffin kerronta on omintakeista ja nähdäkseni Outi Menna on sen suomennoksellaan hyvin tavoittanut. Tekstissä ei käytetä pilkkuja ja nimet on kirjoitettu pienellä ja yhteen, tyyliin andreashorn. Tämä vaati ainakin minulta totuttelua.

En osannut odottaa tältä kirjalta oikeastaan mitään. Paitsi laatua, koska jo kannessa kerrotaan kirjan saaneen August-ehdokkuuden jo ennen ilmestymistään. Mutta noin muuten tartuin kirjaan avoimin mielin.

Jos johonkin kirjaan tätä vertaisin, niin ehkä Anne B. Ragden  Berliininpoppelit-sarjaan ja Nina Wähän Perintöön. Pidin Smirnoffin tavasta kuljettaa tarinaa, mutta juuri tähän väliin tarina oli vähän turhankin synkkä ja ankea. Joka tapauksessa ihastelin sitä, kuinka Smirnoff ei avaa asioita kerralla, vaan lukija saa kurkistaa vähän tästä ja tuosta, mutta lopullista selvyyttä asioihin ei silti välttämättä tule. 

Jana on hahmona melko etäinen. Itse asiassa en kokenut pääseväni lähelle yhtäkään kirjan hahmoista. En kyllä olisi halunnutkaan, sillä kaikki vaikuttivat tavalla tai toisella epämiellyttäviltä.

Mielenkiinnolla odotan sarjan seuraavaa osaa ja sitä, mihin suuntaan Janan tarina lähtee kulkemaan.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Lopussa minun pitäisi kuolla

Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla
Teos & Förlaget 2020, 126s.
Suom. Raija Rintamäki



Mutta silti, niin, tiedät kyllä

kaipaan sinun tuoksuasi, ihoasi, läheisyyttäsi,
    tai suren sitä.


Naisella on ollut suhde naimisissa olevaan miehen useamman vuoden ajan. Sen ei pitänyt kasvaa suhteeksi, yhden illan piti riittää. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että mukaan astuivat tunteet. Isot tunteet.

Yhteiset hetket ovat kyllä ihania, mutta naiselle tilanne on sietämätön. Mies ei lupaa mitään, ei halua eikä voi. Naiselle ei enää riitä se vähä ja satunnainen yhteinen aika, jota ei ole edes olemassa niiden hetkien ulkopuolella. Hän haluaa lopettaa suhteen. Rakkauden on kuoltava, tai naisen.

Hannele Mikaela Taivassalon romaani Lopussa minun pitäisi kuolla on rajaproosaa: jotakin perinteisen romaanin ja proosarunon väliltä. Teksti on vahvasti latautunutta ja ilmaisuvoimaista, käännös toimii upeasti. Kirja on miltei pakahduttavaa luettavaa, sillä tunteiden paino välittyy lukijalle lähes sietämättömällä tavalla.

Tämä on pikkuruinen kirja, joka jättää ison jäljen.


perjantai 5. maaliskuuta 2021

Minuutin mittainen ikuisuus

 

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus
Otava 2021, 351s.
Suom. Niko Toiskallio


Willin isoveli on ammuttu. Homman säännöt 15-vuotias Will on oppinut jo ajat sitten: ei saa itkeä eikä vasikoida, pitää kostaa. Will saa käsiinsä aseen ja lähtee kostomatkalle, onhan hän varma tekijästäkin. Mutta hissimatkalla alimpaan kerrokseen Will saa erikoisia seuralaisia. Kirjan tapahtumat kestävät noin minuutin, vain hieman pidempään kuin se hissimatka.

Jason Reynoldsin säeromaani on nopealukuinen, mutta puhutteleva kirja. Niko Toiskallio on jälleen tehnyt todella hyvää työtä suomennoksen kanssa, joten suuri kiitos kuuluu ehdottomasti hänelle. 

Minuutin mittainen ikuisuus on niitä kirjoja, jotka hätkähdyttävät hyvällä tavalla. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja pidin etenkin sen lopusta. Kirjaa minulla ei enää ole lähettyvillä, joten en voi tarkistaa asiaa ymmärsinkö koko homman ihan väärin, mutta ehkä parempikin vain pitäytyä siinä mielestäni loistavassa loppuratkaisussa.

tiistai 2. maaliskuuta 2021

On a Sunbeam

 

Tillie Walden: On a Sunbeam
Avery Hill Publishing 2020, 535s.


Tillie Waldenin On a Sunbeam on luettavissa ilmaiseksi netissä, mutta itse luen mieluummin (varsinkin pitkät jutut) paperilta, joten lainasin tämän kirjastosta.

En tiedä sijoittuuko tämä tarina jonnekin hamaan tulevaisuuteen vai ihan vain keksittyyn maailmaan. Joka tapauksessa avaruudessa asutaan ihan muina naisina (miehiä ei ole olemassakaan) ja lennellään koikarppien muotoisilla avaruusaluksilla sinne tänne. Tarina hypähtelee muutamassa ajassa keskittyen lähinnä koulunsa juuri päättäneeseen Miaan. Hän on tullut töihin ryhmään, jonka tehtävänä on käydä siellä täällä korjaamassa erilaisia rakennuksia. Välillä palataan Mian opiskeluaikaan, välillä näytetään välähdyksiä jostain muualta.

On a Sunbeam oli ihan kiva avaruushenkinen sarjakuva, mutta ei ihan hirveästi minun mieleeni kuitenkaan. Tarina etenee jotenkin liian nytkähdellen tai sekavasti, enkä saanut kunnolla kiinni yhdestäkään henkilöhahmosta. Kaiken lisäksi Waldenin tekstaus on paikoin ihan tuskastuttavan pientä!

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Lighter Than My Shadow

 

Katie Green: Lighter Than My Shadow
Jonathan Cape 2013, 507s.

Katielle syöminen oli haastavaa pienestä pitäen. Hän nirsoili ruoan suhteen ja oli hyvin tarkka siitä, että jokainen suupala oli tietynlainen. Päivällisen syöminen saattoi kestää tunteja, vaikka kylmän ruoan syöminen oli luonnollisesti vielä vastenmielisempää kuin lämpimän ruoan.

Noin lukioikäisenä Katie ja hänen ystävänsä päättävät paastota: kukin määritti itse, miten paaston toteuttaa. Katie päätti luopua kertaheitolla kaikesta epäterveellisestä eli rasvaisesta ja sokerisesta ruoasta. Paasto sujui hyvin, mutta paaston lopettaminen osoittautuikin haastavammaksi. 

Lighter Than My Shadow on synkeä omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Katie sairastuu anoreksiaan ja myöhemmin ahmimishäiriöön. Toipuminen on hidas prosessi, varsinkin kun matkan varrella Katie muistaa asioita, jotka on aktiivisesti halunnut unohtaa.

Lighter Than My Shadow on massiivinen kirja. Se on lähes A4-kokoinen ja melkein viisi senttiä paksu. Ruutujako on toteutettu jännittävästi ikään kuin sivua taittamalla, eikä perinteisesti viivoilla. Kirjan tekeminen on varmasti ollut terapeuttista ja uskoisin sen tarjoavan tärkeää vertaistukea syömishäiriötä sairastaville ja siitä jo toipuneillekin.

torstai 25. helmikuuta 2021

Punainen planeetta

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Otava 2021, 344s.


Joonatan Tolan esikoisromaani on huikea. Punainen planeetta on ensimmäinen osa Tolan kolmiosaista omaelämäkerrallista/autofiktiivistä kirjasarjaa ja melkoinen sarjan avaus tämä tosiaan on. Keskiössä tässä ensimmäisessä kirjassa on Tolan isä, Mikko J. Tola. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ei todellakaan ole helppo eikä idyllinen, eikä Mikko J. Tola tarjoa sellaista lapsuutta omalle jälkikasvulleenkaan.

Olen tässä reilun vartin yrittänyt kiteyttää kirjaa edes jollakin tapaa, mutta se tuntuu mahdottomalta. Olkoonkin, että Punaisen planeetan tapahtumat ja henkilöt on suodatettu kirjailijan mielikuvituksen läpi, niin tämän lukeminen oli todella ristiriitaista. Teksti on notkeaa ja tapahtumat monin paikoin niin kerta kaikkisen absurdeja, että väkisinkin naurattaa, vaikka samaan aikaan ajattelee ettei tällaiselle todellakaan saisi edes virnistää. 

Luin tätä reilun viikon, koska kirjan tosipohjaisuus alkoi ahdistaa välillä liikaa. Ja minä vain luin näistä tapahtumista, mitään vastaavaa en ole joutunut kokemaan.

Punainen planeetta on kirja, joka naurattaa ajoittain väkisinkin vaikka samaan aikaan kurkkua kuristaa.

maanantai 22. helmikuuta 2021

Ihme ilmat! ja Ilmastotekokirja

 

Tänä keväänä ympäri Suomea on aloittanut tai pian aloittamassa yli 90 ilmastolukupiiriä. Ilmastolukupiirien taustalta löytyy mm. Greenpeace ja Helmet-kirjastot. Lisätietoa löytyy täältä

Meidän ilmastolukupiirin ensimmäiset kirjat olivat Laura Ertimon Ihme ilmat! sekä Kaisa Happosen ja Karri Miettisen Ilmastotekokirja. Ajattelimme, että näillä lapsille ja nuorille suunnatuilla tietokirjoilla saisimme kenties ikään kuin pehmeän laskun rankkaan aiheeseen. 

 

Laura Ertimo: Ihme ilmat!
Into 2019, 47s.
Kuvitus: Mari Ahokoivu

Laura Ertimon Ihme ilmat! on ollut minulla lukujonossa vuoden 2019 kirjamessuista asti. Alakoululaisille ja sitä nuoremmillekin sopiva tietokirja on sivumääräänsä nähden tuhti opus.

Lotta ja Kasper ovat parhaat ystävät ja molemmat haluavat tietää enemmän ilmastonmuutoksesta: mitä se on, mikä sen aiheuttaa ja mitä sen hidastamiseksi voisi tehdä. Paikoin kirjassa on sarjakuvaosuuksia, mutta enimmäkseen mennään runsaastikuvitetuilla tietosivuilla. Lasten lisäksi kirjassa seikkailevat Ilmastokeiju ja Fossiilimenninkäinen, joista ensimmäinen kannustaa positiivisiin ilmastotekoihin ja jälkimmäinen urputtaa, ulisee ja välttelee omaa vastuutaan.

Tietoa tässä kirjassa on todella paljon. Koska oletetut lukijat ovat nuoria, kirjassa käydään tehokkaasti läpi esimerkiksi sään ja ilmaston eroja, ilmaston muutoksia kautta maapallon historian, hiilen kiertokulusta, kulutuskulttuurista ja yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksista.

Tieto on tarpeellista ja on hienoa, että se esitetään asiallisesti eikä lapsilukijoille turhan päiten pehmennettynä. Kirjan  runsas kuvitus on kivaa katseltavaa, mutta paikoin aukeamat ovat sekavia. Välillä tuotti todellisia vaikeuksia hoksata, missä järjestyksessä aukeaman tekstit on tarkoitettu luettavaksi. Jäin myös miettimään, miten moni lapsi ymmärtää "egologisen" sanaleikin.


Kaisa Happonen & Karri Miettinen:
Ilmastotekokirja
WSOY 2020, 149s.


Ilmastotekokirja on suunnattu suurin piirtein yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille nuorille. Kirjan ote on informatiivinen, napakka ja konkreettinen. Ilmastoahdistusta ei vähätellä, vaan tässä ymmärretään hyvin se turhautuminen, jonka vähäiseltä tuntuvat vaikutusmahdollisuudet järkyttävän suuren asian edessä voivat jopa lamaannuttaa. Mistään surkuttelevasti teoksesta ei kuitenkaan ole kyse. Päin vastoin, tästä kirjasta löytyy rutkasti konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä kaikkea kukin meistä voi tehdä. Kirjassa myös muistutetaan pitkin matkaa siitä, että pienikin ilmastoteko on hyväksi.

Ilmastotekokirja vilisee haastavia sanoja, mutta teksti on niin sulavaa, että sanojen merkityksen kyllä ymmärtää helpohkosti. Kirjaan on haastateltu ilmastovaikuttajia ja muita aktiiveja, muun muassa presidentti Tarja Halosta. Ehkä kiinnostavinta oli lukea Madventuresista tuttujen Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin pitkää haastattelua, jossa käytiin läpi matkustamista ja sen ilmastovaikutuksia. Haastattelun sävy on rakentava ja ongelmia ratkova ja siitä saa vinkkejä ilmastoystävälliseen matkusteluun.

lauantai 20. helmikuuta 2021

Melonin mehu

 

Richard Brautigan: Melonin mehu
Otava 1975, 127s.
Suom. Jarkko Laine


Olen lukenut Richard Brautiganilta kaksi kirjaa, (Kartanon peto ja Taimenenkalastus Amerikassa), joista ensinmainitusta tykkäsin paljon ja jälkimmäistä en ymmärtänyt. Melonin mehun perään olen haikaillut kauan ja nyt viimein tajusin varastokirjaston auttavan tässäkin saatavuuspulmassa.

Melonin mehu oli aiempiin Brautigan-kokemuksiin verrattuna lähempänä kalastus- kuin kartanokirjaa. Luvut ovat pisimmilläänkin lyhyitä, tajunnanvirtamaisia välähdyksiä. Minäkertoja kirjoittaa kirjaa, josta syntyy tämä Melonin mehu

Kertoja ei kerro nimeään, vaan lavertelee toista sivua siitä, kuinka lukija voi käyttää hänestä sitä nimitystä, joka mieleen tulee:

"Jos ajattelette jotakin mikä sattui kauan sitten: joku teki teille kysymyksen ja te ette osannut vastata siihen.
Se on minun nimeni.
Kukaties satoi kaatamalla.
Se on minun nimeni."

Tarina sijoittuu kaupunkiin (vai maailmaan?), jossa paistaa joka päivä erivärinen aurinko. On paljon jokia, kapeimmat niistä vain tuuman levyisiä. Siltojakin on ja niillä narisevia lautoja, joille eräs Margaret aina astuu. Tiikereitä ei ole. Ne on kaikki tapettu. Jonkinlaisessa keskiössä on iDeath, epämääräiseltä Apple-tuotteelta kuulostava hyvä paikka. On myös inBOIL, pahamaineinen rosvopomo ja hänen joukkonsa.

Kertojalla on suhde Margaretiin, mutta suhde ilmeisesti kariutuu ja kertoja saa rinnalleen Paulinen. Tapahtuu monenlaista hämyä ja sekavaa, kunnes kirja loppuu.

Melonin mehu on veikeä kirja. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, mutta jokin sen hämmentävässä sävyssä viehätti. Kannatti lukea.

torstai 18. helmikuuta 2021

Kim Jong-Un ja kaverit. Valitse oma maailmanloppusi

 

Rob Sears: Kim Jong-Un ja kaverit
Valitse oma maailmanloppusi
Aula & CO 2020, 154s.
Suom. Pekka Tuomisto


Kim Jong-Un ja kaverit on mainio immersiivinen romaani, jossa pääosassa on lukija itse. Tarina alkaa siitä, kun lukija (eli minä) on työskennellyt YK:n globaalin jatkuvuuden osaston nuorempana virkailijana kuusi kuukautta. On jouluaatto ja kaikkien ajatukset enemmän tai vähemmän joulunvietossa, kun koodinimi Vaaleanpunaiselta Kameleontilta tulee punainen hälytys. Jonkun täytyisi piipahtaa Pjongjangissa pikapikaa, ihan vain tarkistamassa tilanne. Sitten ollaankin jo ensimmäisen valinnan edessä: joustanko joulusuunnitelmistani ja lähden Pohjois-Koreaan, vai haistattelenko pomolle ja lähden joulun viettoon.

Immersiivisen kirjan yksi hyvä puoli on se, että siinä on paljon helpompi huijata kuin vaikkapa peleissä. Jos päätös on ollut huono, ei muuta kuin takaisin edelliseen kohtaan ja uutta valintaa kehiin. Peleissä pitää hoksata tallentaa, eikä se aina ole edes mahdollista.

Onnistuin seikkailemaan Pohjois-Korean lisäksi Venäjällä, Brysselissä, Kiinassa ja Amerikassa. Kohtasin Kim Jong-Unin lisäksi Trumpin, Putinin ja Elon Muskin sekä Angela Merkelin, hänet tosin vain turvavälin päästä. Myönnän, että kuolin tosi monta kertaa, enkä täten selvästikään olisi järin pätevä tähän työhön.

Suosittelen Kim Jong-Un ja kaverit -kirjaa höpsöttelylukemiseksi sellaiseen hetkeen, kun maailman poliittinen tilanne ei akuutisti ahdista.

tiistai 16. helmikuuta 2021

Pax 1 - Loitsusauva

 

Åsa Larsson & Ingela Korsell:
Pax 1 - Loitsusauva
Otava 2021, 143s.
Suom. Sirpa Alkunen
Kuvitus: Henrik Jonsson


Loitsusauva on ensimmäinen osa Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kymmenosaista Pax-sarjaa. 

Alrik ja Viggo asuvat sijaisperheessä äidin alkoholiongelman vuoksi. Nuorempi veljistä, Viggo, ajautuu toistuvasti käsirysyihin ja muihin vaikeuksiin, vaikka isoveli Alarik yrittääkin tätä suojella hankaluuksilta. Tällä kertaa, tässä kaupungissa, ongelmat eivät kuitenkaan rajoitu kouluun tai ikätovereihin. Pojat nimittäin päätyvät erääseen salaiseen kellarikirjastoon, jossa pahat henget pääsevät valloilleen.

Loitsusauva on melkeinpä läkähdyttävän kiivastahtinen kirja. Henkilöhahmot jäävät tavallaan kaiken toiminnan jalkoihin. Ylipäätään juonikuvio kulkee niin kiihkeällä temmolla eteenpäin, ettei juuri mitään pysähdytä kuvailemaan tai pohtimaan enempää kuin on aivan välttämätöntä. Tekstin rinnalla tarinaa kuljetetaan välillä sivun mittaisilla sarjakuvaosuuksilla, joille olisin suonut mielelläni isommankin tilan ja roolin.

Kuvittelin, että kirja toimisi loistavasti vähemmän lukevalle 12-vuotiaalle, mutta yllätyksekseni hän ei ihastunut tähän. Kuulemma kirja oli hänen mielestään inhottava.

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Ratkaisetko arvoituksen?

 

Victor Escandell: Ratkaisetko arvoituksen?
25 visaista tapausta
Nemo 2020, 64s.
Suom. Mika Siimes


Victor Escandellin Ratkaisetko arvoituksen? oli meidän perheessä suurmenestys!

Hauskasti kuvitetussa kirjassa on 25 aukeaman tai kahden laajuista arvoitusta. Osan voi ratkaista puhtaasti päättelemällä, osassa on enemmän hyötyä mielikuvituksesta. Arvoitusten vaikeustaso vaihtelee hyvin helposta hyvin vaikeaan.

Kirjaa voi lueskella itsekseen arvoituksia ratkoen tai sen lukemisesta voi tehdä pelin: eri vaikeusasteista saa eri määrän pisteitä ja tietysti eniten pisteitä kerännyt lukija/joukkue voittaa. Kunkin arvoituksen ratkaisu löytyy kätevästi heti arvoituksen lopusta, mutta fiksusti luukun taakse kätkettynä.

Meillä ei laskettu pisteitä, mutta näitä pulmia oli tosi hauskaa miettiä porukalla! Oman kokemuksen perusteella kirja sopii erittäin hyvin ainakin 8-41 -vuotiaille.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Olis niin kiva

 

Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva
ja muita kirjoituksia
Otava 2021, 141s.


Joskus kirjan on hyvä olla tuttu ja turvallinen, jopa yllätyksetön.

Anna-Leena Härkösen uusin kirjoituskokoelma, Olis niin kiva, jatkaa pönäkästi ja vakaasti samoilla raiteilla kuin aiemmatkin kokoelmat. Aiheet vaihtelevat ohareita tekevistä kavereista ylioppilaspuheeseen, matkaseurasta siihen, mikä ketäkin loukkaa. 

Teksti on sulavaa ja jouhevaa, kuten aina, joten lukeminen sujui hetkessä, kuten aina. Osa jutuista nauratti, osa kummastutti. Osasta löytyi samastumispintaa paljonkin, osa tuntui huitelevan ihan vieraissa asenteissa ja näkemyksissä.

Olis niin kiva on niitä kirjoja, jotka on kiva lukaista, mutta joihin tuskin tulee palattua myöhemmin.