Blaze

 

Stephen King as Richard Backman:
Blaze
Simon and Schuster 2008, 340s.

Tämä syksy ja alkutalvi on ollut monin tavoin haasteellista ja siinä sivussa lukeminen (bloggaamisesta puhumattakaan) on jäänyt vähiin. Lukujumia avaamaan puoliso suositteli Stephen Kingiä, joka on yksi lempikirjailijoitani. Kuinka ollakaan omasta hyllystä löytyi tämä lukematon kirja, Blaze. Hankin sen tuoreeltaan vuonna 2008, mutta koska perheessämme oli siinä vaiheessa pieni poikavauva, mies suositteli kirjan luettuaan, että minä lukisin sen vasta joskus myöhemmin. Blaze nimittäin kertoo poikavauvan kidnappauksesta, joten tämä olisi tosiaan ollut liian rankka siinä elämäntilanteessa.

Clayton Blaisdell Jr, tuttavien kesken Blaze, on hankalassa tilanteessa. Hänen ainoa "ystävänsä" ja rikoskumppaninsa George Rackley on kuollut, eikä Blaze ole kovin hyvä huolehtimaan itsestään. Rahaa pitäisi saada, joten Blaze päättää toteuttaa Georgen kanssa aiemmin suunnitellun kidnappauksen. Matkassa on monta mutkaa, joista pienin ei ole Blazen aivovamma.

Blazessa yhdistyy monta Kingin vahvuutta: lapsuuden muistelu, ystävyyden kuvaukset (joskaan nämä ystävyydet eivät ole järin suloisia) ja inhimillisyys. Tunnelma kehittyy hiljalleen, mutta kerää loppua kohti paljon kierroksia. Tykkäsin tästä kirjasta, vaikka olisinkin toivonut monen asian menneen eri tavalla.

Oikeusjuttu

Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu
Kosmos 2021, 5h 24min
Lukija: Hannamaija Nikander

Kuuntelin Johanna Vehkoon Oikeusjutun päivässä. Se kertonee jo aika paljon siitä, kuinka puhuttelevasta kirjasta on kyse.

Oikeusjuttu kertoo Vehkoota vastaan nostetusta kunnianloukkaussyytteestä ja sitä seuranneesta oikeudenkäynnistä. Vaikka aihe on henkilökohtainen, Vehkoo kirjoittaa asiallisesti ja tarkastelee asioita monesta näkökulmasta. Hän käy läpi verkkovihaa ja trollausta, osin samoja asioita kuin sarjakuvateoksessa Vihan ja inhon internet. On uskomatonta, että huorittelu ja raiskaustoiveet ovat ok, mutta eräät toiset sanat eivät sitä ole.

Tämä kirja on ahdistava, silmiä avaava, oksettava ja lannistava, mutta äärettömän tärkeä.
Täydet viisi tähteä, myös äänikirjan lukijalle.

Pilvilinna

 

Kerstin Gier: Pilvilinna
Gummerus 2019, 375s.
Suom. Heli Naski

Kerstin Gierin Pilvilinna on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. Jostakin syystä sille ei kuitenkaan löytynyt lukuaikaa ennen kuin se valikoitui YA-lukupiirimme joulukuun kirjaksi. Olen pitänyt aiemmista Gierin kirjoista, joten oletin viihtyväni tämänkin parissa. Ja niin tein!

Fanny on jättänyt lukion kesken ja pestautunut Sveitsin vuoristossa sijaitsevaan hotelli Pilvilinnaan. Fanny toimii lastenhoitajana ja avustaa siellä täällä muissakin hommissa. Pilvilinna on perinteikäs ja jo osin rupsahtanut paikka, mutta tunnelma siellä on aivan omaa luokkaansa. Vieraat ovat rahakkaita ja nimekkäitä, mutta jotain erikoista tuntuu olevan meneillään tänä jouluna.

Ensin Fannyn suurin haaste ovat hankalasti kaitsettavat lapset, mutta pian ongelmaksi nouseekin jalokivivaras ja kidnappaajat. Luvassa on takaa-ajoja, piileskelyä - ja niin, myös hieman romantiikkaa.

Pilvilinna käynnistyy hieman hitaasti, mutta kun pääsin uppoutumaan siihen kunnolla, lukeminen sujui ihastuttavan helposti. Tavallaan kirjan tapahtumat ovat pieniä ja verkkaisiakin, mutta pidin hotellin tunnelmasta niin paljon, ettei asia minua suuremmin haitannut. Romanssikuviot tuntuivat kieltämättä hieman päälleliimatuilta ja minusta tuntui siltä, kuin Geir olisi vahingossa unohtanut hyödyntää erään juonikuvion, jota mielestäni pohjustettiin mielenkiintoisesti kirjan alkupuolella. 

Tämä kirja sopi oivallisesti luettavaksi näin joulun alla.

Mitä eläimet miettivät

 

Kai Vainiomäki: Mitä eläimet miettivät
Myllylahti 2021, 34s.

On nukkumaanmenoaika, mutta Maxilla ja Maijalla on meneillään väittely eläinten älykkyydestä. Koska lapset eivät keskenään saa asiaa sovittua, kääntyvät he vanhempien puoleen. Pian äiti alkaakin kertoa tarinoita eri eläinten nokkelista tempuista ja ihmisillekin tutuista tavoista. Lapset saavat kuulla muun muassa puhetta ymmärtävästä bonobosta, eli kääpiösimpanssista, pitkävihaisista variksista, läheisiään surevista norsuista ja ryhmäpaineesta.

Kai Vainiomäen kirjasta löytyy paljon mielenkiintoista eläintietoutta. Tekstiä on yllättävän paljon ja olisinkin kaivannut hieman enemmän ilmavuutta.

Luin kirjaa itsekseni, mutta aika pian niskan taakse ilmaantui kolmasluokkalainen, jonka kanssa luettiin sitten yhdessä kirja loppuun. Minua kiinnosti eniten puhuvat eläimet ja tämän jälkeen tekisikin mieli lukea uudestaan Koko, puhuva gorilla! 

Ryhmäpainetta käsitellään eniten ja se onkin mielenkiintoinen aihe. Eivät kaikki aikuisetkaan tunnista aina, missä menee oman mielipiteen ja muiden seuraamisen raja: joskus hankitaan uusi tv tai hienompi grilli, koska jollakin toisellakin on, ei siksi että itse välttämättä haluaisi tai varsinkaan tarvitsisi sellaista. Ja toisinaan lapset haluavat jonkun lelun enemmän siksi, että kaikilla muillakin on.

Mielenkiintoinen kirja, joka sopii erityisen hyvin lapsen kanssa yhdessä luettavaksi.

Varjot 1, Helähdys

Timo Parvela: Varjot 1, Helähdys
Tammi 2021, 170s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

 

Varjot-sarja on jälleen uusi osoitus siitä, että Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen yhteistyö toimii loistavasti. Kirjan runsas kuvitus on kaikessa synkkyydessään ilo silmälle ja teksti on miellyttävän vetävää luettavaa.

Pete Valon paras ystävä, Sara, on vakavasti sairas. Lääkäritkään eivät tiedä, mikä häntä vaivaa, mutta Saran vointi huononee tasaisesti koko ajan. Epätoivoissaan Pete esittää joulupukille toiveen, että Sara parantuisi. Eihän Pete tietenkään joulupukkiin usko, mutta seuraavana yönä tapahtuu kummia. Peten toive täytetään, mikäli hän antaa vastalahjaksi varjonsa. Pete suostuu empimättä, mutta varjottomuus tuo tullessaan mitä omituisempia sivuoireita.

Pidin Helähdyksestä tosi paljon. Juonikuvio on mielikuvitusta kutkuttava, etenkin varjottomuuden vaikutusten osalta. Se, mihin varjoja käytetään, ei toistaiseksi tuntunut niin mielenkiintoiselta, mutta eiköhän sekin ala ajan mittaan kiinnostaa.

Helähdyksen heikkous on siinä, että se on niin selkeästi sarjan aloitus: mielenkiinto kyllä herää, mutta sitten kirja jo loppuukin ja jatkoa saa odottaa hyvän tovin. Joka tapauksessa Varjot-sarja vaikuttaa lupaavalta ja sellaiselta, jota on helppo vinkata luettavaksi kaikille niille, jotka ovat Keplerinsä jo lukeneet.

Isetin solmu

Magdalena Hai: Isetin solmu
Royamen aikakirjat 2
Otava 2021, 687s.

Kolmisen vuotta sitten olin älyttömän innoissani Magdalena Hain Kolmannesta sisaresta. Tartuinkin tähän hartaasti odotettuun jatko-osaan innolla ja suurin odotuksin. 

Isetin solmu on aivan yhtä runsas ja monisyinen kuin edeltäjänsä. Hahmoja on paljon ja monet saavatkin runsaasti palstatilaa. Mutta vaikka kirja on vauhdikas ja kiistatta taidolla kirjoitettu, minä en päässyt tarinan kyytiin kuin pieniksi hetkiksi kerrallaan. Harmitti ihan hirveästi tajuta, ettei pääni ole tällä hetkellä fantasiamoodissa alkuunkaan ja silti olin niin hölmö, että jatkoin lukemista, vaikka olisin voinut säästää kirjan parempaan ajankohtaan. 

Sen verran kirjasta jäi mieleen, että Lunen avaaman haltiaportin kautta maahan alkaa valua - ja lopulta vyöryä - haltioita, joilla on kaikkea muuta kuin hyvät aikeet. Lyceumin rehtori sairastuu ja Lyceum siirtyy arvaamattomaan tapaansa ajassa ja paikassa toiseen. On myös matka kauas maasta, paluu maahan hyvin paljon myöhemmin, aikahyppy ja paradokseja.

Isetin solmu on kirja, joka ansaitsee huomattavasti paremmat lukuolosuhteet, kuin mitkä itse kykenin sille nyt antamaan.

Hämärtäjät

Mervi Heikkilä: Hämärtäjät
Kaksipäinen Korppi 2021, 117s.
Kuvitus: Broci

 

Joonan ja Larin äiti on työmatkalla ja kaksoset kahdestaan kotona. Itse asiassa Joona on yksin, sillä Lari on kadonnut. Yhdessä ystävänsä Topin kanssa hän yrittää vähin äänin, äitiä huolestuttamatta, ratkaista kadonneen sisaren arvoituksen. Larin puuttumisen lisäksi jotain muutakin on pielessä: osa aikuisista tuntuu käyttäytyvän ihan kummallisesti.

Luin Hämärtäjät iltasatuna perheen nuorimmalle, 9-vuotiaalle. (Myös 13-vuotias kuunteli salaa omasta huoneestaan käsin.) Hämärtäjät oli iltasaduksi ihan onneton kirjavalinta! Eihän nyt hyvänen aika lapsi ensinnäkään malta mennä nukkumaan kesken seikkailun ja kun sitten kuitenkin joutuu mennä, ei takuulla saa unta kovin äkkiä!

Heikkilä kirjoittaa sulavasti ja lasten käyttämä puhekieli tuntui kaikin puolin uskottavalta. Ainoastaan mauto-sanaa piti hetken verran pohtia puolin ja toisin, mopoautot kun eivät ole meille järin tuttu asia. Brocin kuvitus oli lapsen mieleen, minua hahmojen pupillittomuus häiritsi yllättävän paljon.

Hämärtäjät sopii mainiosti jännitystä kaipaaville alakoululaisille. Fontti on iso ja taitto ilmava, joten kirja on sivumääräänsä nähden joutuisaa luettavaa.

Ihana

Dess Terentjeva: Ihana
WSOY 2021, 128s.

 

Lilja on lahjakas ihastumaan. Niin on hänen isänsäkin, joka on jälleen korviaan myöten rakastunut. Liljan ihastuksen kohde, se tuorein, postaa ihania kuvia Instaan ja Lilja onkin antanut hänelle lempinimen Ihana. Kun isä haluaa esitellä uuden naisystävänsä Liljalle, tämä järkyttyy kun naisystävän kanssa paikalle tulee myös tämän lapsi: Ihana! Äitinsä seurassa Ihana on kuitenkin aivan erilainen kuin somessa, missä hän on rohkea ja avoin muunsukupuolisuudestaan.

Dess Terentjevan teksti voitti WSOY:n järjestämän TaajuusZ-kirjoituskilpailun. Ihana on sivumäärältään pieni, mutta aiheiltaan suuri kirja. Liljan ihastumisjuttuihin oli helppo samaistua, sillä tuollaisena muistan ne omatkin teini-ihastumiset. Toinen näyttäytyy täydellisenä, ihailtavana ja ennen kaikkea ihanana. 

Liljan isä on lämmin ja no, ihana. Hän suhtautuu asioihin melkein epäuskottavan ymmärtäväisesti, mutta jos sen ei anna häiritä, isä on ehdottomasti suosikkihahmoni. Pidin myös kirjan loppuratkaisusta, joka yllätti sopivasti.

Mielen maantiede

Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede
Otava 2021, 204s.

 

Mielen maantiede on autofiktiivinen romaani lapsuudesta ja nuoruudesta Vantaan Korsossa 1975-1991. Jenni Pääskysaaren kerronta on ilmavaa ja vetävää, mikä tekee lukemisesta hämmentävän helppoa.

Omat lapsuuden ja nuoruuden maisemat olivat kovin erilaiset kuin tämän kirjan päähenkilöllä, mutta Mielen maantieteen ajankuva on tunnistettavissa, vaikka ei olisi Korsoa koskaan nähnytkään. (En ole varma, olenko käynyt siellä... Ehkä?) 

Kirjan lyhyet luvut ja niiden vaihteleva tyyli tekee lukemisesta koukuttavaa: tekee mieli lukea vielä seuraava ja sitten vielä pari. Tämä on luonnollisesti eräänlainen kasvukertomus, mutta ei mikään hiotun lineaarinen, vaan sellainen välillä irrallisistakin jutuista koostuva kokonaisuus. Harvoinhan asiat kulkevat selkeää linjaa, vaan kokonaisuus koostuu välillä ihan irrallisiltakin tuntuvista palasista.

Parasta tässä kirjassa on ehdottomasti ajankuva. Meillä ei ollut leikkipuistoa lähimaillakaan, mutta serkkujen lähellä oli ja sielläkin oli Pääskysaaren kuvaama kummallinen ruskea vaneriseinä, jolle en edelleenkään keksi järkevää käyttöä!

Eeled

Katja Kärki: Eeled
Bazar 2021, 364s.

 

Eeled on kirja, josta pidin, mutta josta en oikein missään vaiheessa saanut kunnollista otetta.

Tarina kulkee (ainakin) kolmessa aikatasossa. Nykypäivän tarinassa Kristiina matkustaa tyttärensä kanssa entiseen kotiinsa, tyttären ensimmäiseen. Villiintynyttä pihaa kierrellessä Kristiina muistelee nuoruuttaan, aikaa ennen tuota Auringon taloa ja aikaa siellä. Hän muistelee lapsuuttaan Itä-Lapissa ja niitä ihmisiä, jotka jättivät suurimmat jäljet. Jossakin menneessä ajassa keskiössä on Eeled, löytölapsi, jonka elämä meinaa päättyä heti alkuunsa.

Kärki kirjoittaa todella kauniisti. Tykästyin etenkin Kristiinan lapsuusmuistoihin. Vaikka pidänkin siitä, ettei kaikkea kirjoiteta auki ja lukijan tulkintakykyyn luotetaan, minua jäi vaivaamaan useampikin auki jätetty asia Kristiinan nuoruuden ja nykyhetken välissä. Tai miksei nykyhetkessäkin. 

Eelediä oli miellyttävä lukea, mutta tosiaan jokin tässä piti minut aavistuksen liian etäällä. En kiintynyt hahmoihin juuri lainkaan ja parin ison käänteen kohdalla petyin, kun ne käsiteltiin niin nopeasti.

Eevin eläinmaailma

 

Matt Haig: Eevin eläinmaailma
Aula & Co 2021, 241s.
Suom. Sarianna Silvonen
Kuvitus: Emily Gravett

Jos sinulla olisi kyky keskustella eläinten kanssa, miten sitä käyttäisit? Haluaisitko tutustua eläimiin, oppia niiltä uusia asioita ja auttaa niitä vai yrittäisitkö hyötyä eläimistä jollakin tavalla?

Eevillä on tosiaan kyky puhua eläinten kanssa, mutta isä on tehnyt selväksi, että taito on pidettävä salassa muilta. Eevi ei aivan ymmärrä syytä siihen, mutta yrittää parhaansa mukaan olla paljastamatta kykyään muille. Vähitellen Eeville selviää, että hänen äidillään oli sama taito ja että hänen kuolemansa johtui jollakin tapaa kyvystä. Lisäksi on olemassa joku erittäin julma mies, joka yrittää vaientaa kaikki Eevin kaltaiset ihmiset.

Eevin eläinmaailma oli meillä iltasatukirjana. Teksti on kyllä selkeää ja ihan vetävää, mutta ääneen lukeminen oli työlästä, sillä Haig kirjoittaa paikoin hyvin lyhyin lausein. Lukemiseen oli vaikea löytää luonnollista rytmiä, mutta toki tämä saattaa olla myös tottumattomuuskysymys.

Tarina on melko jännittävä, mutta juonikuvio kehittyy sen verran verkkaisesti, että suurin jännitys kasaantuu aivan kirjan loppupäähän. Kuvitusta on runsaasti, mikä teki lukemisesta nopeamman tuntuista.

Ihan  mukava kirja, joka upposi 9-vuotiaaseen kuulijaan oikein hyvin.

Voro 3, Jumalten hauta

Janne Kukkonen: Voro 3
Jumalten hauta
Like 2021, 463s.

 

Voro 3, Jumalten hauta on sarjan muhkea päätösosa. 

Edellinen osa loppui Liljan osalta dramaattisesti veden syvyyksiin ja tämä alkaa siitä, kun Seamus kahlaa epätoivoisena joessa etsien edelleen pientä suojattiaan. Valtakunta on sekasorron vallassa, kun aurinkonaamioinen Ithiel armeijoineen yrittää ottaa vallan käsiinsä.

Takakannessa todetaan, että "voro päätyy - - keskelle jumalten valtapeliä." Näin tosiaan käy ja minulle se teki lukemisesta nihkeää. En ole koskaan jaksanut innostua sotaherrojen strategioista, vaan seuraan mieluummin, mitä niille yksilöille kaiken keskellä kuuluu. Nyt Liljalla on keskeinen rooli siellä "neuvotteluissa", vaikka toki hän tavoilleen uskollisesti jatkaa myös toimijana.

Jumalten hauta on aavistuksen liian paasaava. Väsyin myös siihen, että melkein joka toisessa puhekuplassa JOKU sana on kirjoitettu suuraakkosin. Ymmärrän kyllä, että näin puheen painotus erottuu selkeästi, mutta tämä oli mielestäni turhaa.

Juonellisesti en tästä sarjan viimeisestä osasta kauheasti innostunut, mutta Kukkosen piirrostyyli on kyllä edelleen ihailtavaa. Mikä työmäärä näin paksun sarjakuva-albumin piirtämisessä on ollut!

Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt
Aikuistumisriittejä
Into 2021, 160s.

 

Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä pääsi yllättämään isosti! Jostakin syystä luulin, että tämä sarjakuva-albumi olisi jotain teini-ikäisten angstikuvausta, mutta herranen aika, miten väärässä olin. (Eikä mulla ole aavistustakaan, mistä tämä käsitys oli peräisin.)

Riina Tanskasta voi kevyesti verrata Liv Strömquistiin, eikä hän todellakaan jää vertailussa millään tavalla heikommalle. Tanskasen kuvitustyyli on paljon monipuolisempaa, yksityiskohtaisempaa ja luultavasti osin värityksensä ansiosta lukijalle kevyempää, kuin Strömquistin tyyli.

Tympeät tytöt sisältää yhdeksän tarinaa, joissa käsitellään muun muassa raiskauksia ja uhrien syyllistämistä, meikkaamista ja kiltin tytön roolia. Vaikka asiat sinänsä ovat entuudestaan tuttuja, Tanskasen kertomana moni asia näyttää entistä selkeämmältä, niin hyvässä kuin pahassa. 

Erittäin kiinnostavaa ja puhuttelevaa luettavaa, sukupuoleen katsomatta!

Tyhmästi tehty

Heidi Silvan: Tyhmästi tehty
Myllylahti 2021, 263s.

 

Heidi Silvanin Tyhmästi tehty on nopealukuinen tarina kolmen tytön ystävyydestä, rakastumisista ja siitä, mitä kukakin on valmis tekemään saadakseen haluamansa. Kesän lopussa tyttöjä on enää kaksi.

Josefiina, Iris ja Elsa ovat olleet ystäviä jo vuosia. Kesälomalle on tehty yhdessä isoja suunnitelmia: päiväkännit, koko yön valvominen, sillalta hyppääminen ja niin edelleen. Enimmäkseen he tuntuvat notkuvan rannalla, kuten kaikki muutkin nuoret. 

Josefiina on kaunis ja itsevarma, Iris se joka lyö melkein kaiken vitsiksi ja Elsa vähän hiljaisempi ja se, joka tuntee ajoittain olonsa ulkopuoliseksi. Vaikka tytöt ovat selvästi omanlaisiaan, minulle tuotti hankaluuksia erottaa heidät toisistaan. En tykästynyt heistä keneenkään. Josefiina jäi harmillisen pinnalliseksi hahmoksi, Iris näyttäytyi todella julmana ja kaksinaamaisena ja päällisin puolin kiltti Elsa on varsinkin kotona aivan järkyttävän laskelmoiva, itsekäs ja ilkeä. Ehkä tyttöjen ikä (15) selittää kypsymättömyyden ainakin osittain.

Tyhmästi tehty alkaa uutisella teinitytön kuolemasta. Sitten vaihtelevat pienet poliisikuulustelupätkät, kuvaukset tyttöjen kesäpäivistä ja kuolemaa tarkentavat pikku-uutiset kommentteineen. Luvut ovat pääosin lyhyitä, joten tarinan tempo pysyy vauhdikkaana, vaikka tyttöjen päivät kuluvatkin melko lailla toistensa kaltaisina. Tyttöjen suurimmat haasteet tuntuvan olevan se, mistä saadaan lisää tupakkaa ja/tai alkoholia. Niin ja sitten tietysti ne pojat. On muutama poika, erityisesti yksi aivan yli-ihana Leo. Siinäpä sitä onkin jo soppa-ainekset kasassa.

Vaikka Tyhmästi tehty on kirjana hyvä, minua häiritsi valtavasti se, kuinka paljon se muistutti Seinäjoella 2015 tapahtunutta teinisurmaa. Liikaa yhtymäkohtia, jotta tätä olisi voinut lukea täysin fiktiivisenä.

Kirjontaa niille joita v*tuttaa

Mari Hyypiä: Kirjontaa niille, joita v*tuttaa
Into 2021, 112s.

 

En ole tehnyt mitään käsitöitä pitkiin aikoihin, mutta - oho, valehtelin! Virkkasin kesällä loppuun yhden pienen peiton, joka on ollut kesken jo useamman vuoden. Mutta jos sitä ei lasketa...

Joka tapauksessa Mari Hyypiän kirja Kirjontaa niille, joita v*tuttaa innosti tarttumaan kirjontavälineisiin pitkän tauon jälkeen. Mietelauseet eivät ole lemppareitani, mutta tästä kirjasta löytyy vähän töpäkämpiä lausahduksia, joista valita.  

Ihastuin heti tähän: "Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska." Ei muuta kuin kynä käteen (ja paperia ja tussi ja viivotin, koska olen aina ollut vähän huono tässä mallien siirtämisessä kankaalle...) ja teksti tyynyliinaan. Tyynyliinan väriksi valitsin kulahtaneen harmaan ja itse kirjailun toteutin neljällä eri vaaleanpunaisen sävyllä. 

Tarkoitus oli ilahduttaa kyseisellä tyynyliinalla kaveria syntymäpäivänä, mutta annoinkin jo aiemmin, kun hän joutui urheiluvamman takia leikkaukseen ja saikulle. Oli jotenkin osuva lause ja saajakin ilahtui! :)

Sudenraudat

Päivi Alasalmi: Sudenraudat
Gummerus 2021, 408s.

 

Päivi Alasalmi tarttuu uusimmassa kirjassaan aiheeseen, joka on nykyään melko tulenarka. Sudenraudat kertoo 1880-luvulla Turun seudulla tapahtuneista tapauksista, joissa sudet surmasivat 22 lasta. Kirjassa ei kylläkään kommentoida millään tavalla nyky päivän susikysymyksiä, vaan pitäydytään menneissä ajoissa, tapahtumissa ja tuntemuksissa.

Odotin Sudenraudoilta ihan mahdottomia ja silti yllätyin positiivisesti! 

Ensinnäkin Alasalmi kuljettaa tarinaa ihailtavalla varmuudella. Ensin lukijalle esitellään sen verran monta henkilöhahmoa, että tottumaton kertoja olisi saanut lukijan aivan ymmälleen. Nyt kaikki henkilöt ottavat luontevan paikkansa kokonaisuudessa alusta asti. 

Toisekseen Alasalmen käyttämä kieli on uskomattoman upeaa. Hän onnistuu kuvaamaan miljööt tarkasti, mutta kuin ohimennen: muutamilla tarkkaan valituilla sanoilla lukija on siellä, missä kirjan hahmotkin.

Kolmanneksi on kehuttava kirjan tunnelmaa. Pelkään pimeää, enkä halua liikkua metsässä yksin, joten se saattoi toki vaikuttaa asiaan, mutta tätä kirjaa lukiessa teki välillä mieli pistää kirja kiinni ja sohvan alle piiloon, ettei tarvitsisi pelätä niitä poikkeavasti käyttäytyviä susia. Yhdessä kohdassa melkein ulisin ääneen, kun kauhistutti jo etukäteen, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Vaikka on selvää, että lasten kuolemat järkyttävät kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia, kirjassa tulee hyvin esille se, miten kaukana toisistaan kartanonomistajat ja kaupunkilaiset olivat pikkukylien torpparien elämästä. Eivät he välinpitämättömyyttään lapsia laittaneet paimeneen, vaan lastenkin työpanosta tarvittiin. 

Paitsi susista, Sudenraudat kertoo myös nuoresta, naimattomasta tehtailija Caldoniuksen tyttärestä, Hennystä. Samalla kun susia yritetään saada aisoihin, Henny kasvaa, kehittyy ja vapautuu.

Niin, jos ei vielä käynyt selväksi, minä pidin Sudenraudoista ihan hirveästi. Se on vahvasti kirjoitettu tarina, joka pursuaa upeita lauseita. Jos kirja ei olisi nyt puolisoni hyppysissä, lisäisin tähän muutaman näytteen.

Isämies ja räjähtävä kakka

Arttu Unkari: Isämies ja räjähtävä kakka
Otava 2020, 175s.
Kuvitus: Kai Vaalio

 

Jos kuvittelet, että Isämies ja räjähtävä kakka on täynnä kakka-asioita, niin olet aika lailla oikeassa! 

Oonan isä on poliisi, joka uskoo olevansa paras kaikista. Kun eriskummallinen kakkaräjähdys lennättää ministerin kuuhun, aikoo Oonan isä ratkaista rikoksen ennen ketään muuta. Oona kuitenkin tietää, ettei isä ole sieltä kaikkein tarkkaavaisimmasta päästä ja ryhtyy ystävänsä Eelin kanssa avustamaan isää. Isämies, jonka supervoima on muuten superluulo, ei tietenkään tajua tarvitsevansa minkään valtakunnan apua ja vielä loppumetreilläkin hän on vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan.

Lueskelin tätä kirjaa e-kirjana, mikä ei ole minulle paras mahdollinen formaatti, mutta tulipahan nyt kokeiltua sitäkin taas pitkästä aikaa. Isämies ja räjähtävä kakka vaikuttaa sellaiselta kirjalta, joka vetoaa pieniin alakoululaisiin. Ja miksipä ei vähän vanhempiinkin oppilaisiin. Kai Vaalio on kuvittanut kirjan runsaalla kädellä ja onpa mukana myös tiukkapipoinen mummokin, joka arvostelee ja moittii kirjan mauttomuutta sopivissa väleissä.

Kaktus

Sarah Haywood: Kaktus
Tammi 2021, 11h 16min
Suom. Terhi Vartia
Lukija: Karoliina Niskanen

 
Kuuntelinpa äänikirjan, joka ei onnistunut yllättämään kertaakaan. Viihdyttämisenkin kanssa oli paljon haasteita.

Susan Green on järjestelmällinen melkeinpä ankeuteen asti. Työ on jämptiä ja niin on vapaa-aikakin. Parisuhdetta ei oikeastaan ole, sillä hänellä on näppärän etäinen seksisuhde, joka ei kuluta tunnepuolta lainkaan. Mutta aivan kaikki ei silti ole Susanin käsissä. Ensinnäkin hän tulee vahingossa raskaaksi ja sitten äitikin kuolee jättäen kotitalon pikkuveljelle. Susan alkaa tapella perinnöstä ja samalla hän tulee paljastaneeksi suuren perhesalaisuuden.

Sinänsä Kaktus olisi voinut olla vetävä ja viihdyttävä, mutta minä olisin kyllä kaivannut Susanilta edes jonkinlaista... no en edes tiedä. Tilannetajua? Tunteita? Hän tuntuu erittäin itsekeskeiseltä, ikäisekseen kypsymättömältä ja jopa tietämättömältä perusasioista. Eipä sillä, en minä häävisti välittänyt näistä muistakaan hahmoista. 

Kaipasin kevyttä ja höpsöä kuunneltavaa, mutta Kaktus ei nyt osunut kyllä ollenkaan.

Myrrys

Anniina Mikama: Myrrys
WSOY 2021, 370s.

 

Olen aloittanut tämän blogitekstin jo moneen kertaan, mutta aina päädyn toistelemaan samoja ylistäviä kliseitä. Aloitetaan nyt siis sillä, että Anniina Mikaman Myrrys on ihan mahdottoman hyvä kirja.

Niilo, 15-vuotias orpopoika, on ollut Kivihalmeen talossa kasvattina siitä asti, kun hänen äitinsä kuoli. Niiloa kohdellaan paljon huonommin kuin talon renkejä, mutta hän on turtunut osaansa. Onhan hänellä sentään katto pään päällä ja lähes päivittäin hän saa jotain syödäkseen. Kun Kivihalmeessa tarvitaan tietäjän ja parantajan apua, ilmoittaa tämä lähtiessään ottavansa maksuksi Niilon. Tietäjä, Myrrys, asuu keskellä korpimetsää, syrjässä kaikesta. Niilo on kauhuissaan, mutta hänen mielipidettään ei kysellä tälläkään kertaa.

Mikama kirjoittaa niin elävästi ja sujuvasti, että ajan taju katoaa. Lukeminen ei tuntunut lukemiselta, vaan siltä kuin olisin itsekin hiihtänyt umpihangessa, pelännyt pimeää ja katsonut vieressä Kivihalmeen isännän epäoikeudenmukaista ja julmaa käyttäytymistä. Myrrys on upea yhdistelmä seikkailua, maagista realismia ja historiallista romaania. (Ja muutakin, mutta en halua juonipaljastusten pelossa tähän sen tarkemmin määritellä.) Orpopojan tarina kasvaa kirjan mittaan täyteläisemmäksi ja monipuolisemmaksi, kuin osasin odottaa.

Myrrys on suunnattu nuorille, mutta sopii erittäin hyvin myös aikuisille lukijoille. Jos olet lukenut Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjaa, pidät varmasti Myrryksestäkin!

Muutama lastenkirja

Matt Haig: Totusskeiju menee kouluun
Aula & Co 2021, 122s.
Suom. Sarianna Silvonen

Totuuskeiju menee kouluun on pieni, söpö kirja, jossa on kuvia yhtä paljon kuin kuvakirjoissa. Se on nopeasti luettu, mutta kyllä tämä tarina antaa myös ajattelemisen aihetta. 

Aadalla ei ole ystäviä uudessa kotikaupungissaan. Kun koulu alkaa, Totuuskeiju (joka on Aadan ystävä), lähtee mukaan. Mutta aina totta puhuva keiju ei ole mikään kaverimagneetti. Aada on edelleen yksinäinen. Aina totuuden sanominen ei nimittäin ole kohteliasta tai edes neutraalia, vaan tylyä tai jopa ilkeää.

Totuuskeiju on ajatuksentasolla virkistävä tyyppi, mutta enpä kyllä haluaisi oikeassa elämässä viettää paljon aikaa kenenkään noin rehellisen ja puheliaan kanssa.

Mari Luoma: Romeo & Hirviöt
WSOY 2021, 77s.

Kotimaista sarjakuvaa lapsille ja nuorille! Miten mahtava juttu!

Mari Luoman piirtämä ja kirjoittama Romeo & hirviöt kiinnosti minua tosi paljon ja luinkin sen samana päivänä kun kirjan käsiini sain.

Romeon isänpuoleisen suvun 12-vuotiaat on jo vuosisatojen ajan lähetetty ajat sitten kuolleen sukulaismiehen kartanoon kouluun. Koulusta huippuarvosanoin valmistuva oppilas perii sekä kartanon että sukulaismiehen omaisuuden. Näin myös Romeo päätyy karmivaan kartanoon, jossa tapahtuu aivan merkillisiä asioita.

Kirjan idea on mainio, samoin pidän Luoman piirrostyylistä. Mutta kovin jää lyhyeksi ja kiirehdityn oloiseksi tämä näköjään sarjan aloittava albumi. Olisin kaivannut enemmän tunnelmointia ja jännitteiden kehittelyä. Ja ylipäätään enemmän sivuja. Tästä jäi vähän trailerimainen fiilis, sellainen että jotain mielenkiintoista on luvassa joskus tulevaisuudessa, mutta tämä oli vain tämmöinen pieni maistiainen.

Philip Reeve: Kevin ja keksirosvo
Aurinko Kustannus 2021, 163s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Meillä ei ole pitkään aikaan luettu iltasatuja. Esikoisen kasvettua ohi iltasatuajasta nuoremmatkin lapset menettivät kiinnostuksensa. Mutta nyt! Ai miten ihanaa, nuorin halusi kuunnella ja keskimmäinenkin myönsi kuuntelevansa salaa! <3

Kevin, tuo pullea lentävä poni, joutuu ykkösepäillyksi, kun Bumblefordin kaupungissa mellastaa keksivaras. Poliiseilla on vahvaa näyttöä Keviniä vastaan, mutta Max ja Daisy päättävät selvittää oikean keksivarkaan henkilöllisyyden ja pelastaa Kevinin hevosvankilalta. Kevin toki osallistuu myös maineensa puhdistamiseen.

Tarina on suoraviivainen, mutta huumorilla höystetty. McIntyren kuvitus tuo oman hauskan lisänsä ja kokonaisuus on oikein toimiva. Tämä oli kiva, joskin myönnän iltasatuhetkien vaikuttaneen lukukokemusta parantavasti.

Tulevaisuuden arabi 5

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 5
Lapsuus Lähi-Idässä (1992-1994)
WSOY 2021, 176s.
Suom. Saara Pääkkönen

 

Kaksi vuotta olen odottanut tätä Tulevaisuuden arabi -sarjan viidettä osaa. Neljäs loppui todella järkyttävästi ja odotin tältä albumilta suuria.

Riadin isä on kaapannut nuorimman poikansa Syyriaan. Riadin äiti on epätoivoinen ja tekee kaikkensa, saadakseen lapsensa takaisin Ranskaan. Viranomaiset eivät kuitenkaan voi tehdä juuri mitään, koska pariskunta on edelleen naimisissa. Riad ei kerro tapahtuneesta edes lähimmille ystävilleen, vaikka luonnollisesti asia järkyttää ja mietityttää häntä kaiken aikaa. Hän yrittää vakuuttaa äidilleen, että pikkuveli on kunnossa ja kaikki kääntyy vielä parhain päin.

Kuten sanottua, odotukseni olivat korkealla, eikä tämä kirja täyttänyt niitä. Sinänsä en voisi valittaa: piirrosjälki on edelleen tasokasta, muutaman värin käyttö tehosteena toimii edelleen hyvin. Sattouf kuvaa hyvin sitä, kuinka Riad (eli hän itse) on samaan aikaan erittäin huolissaan veljestään, mutta toisaalta aivan tavallinen teini aivan tavallisine teiniongelmineen. Suurin pettymykseni liittyykin albumin loppuun. Miten ihmeessä tämä loppuu näin nihkeästi?! Asioihin ei saada kunnollista ratkaisua, mutta ei tähän nyt mitään erityisen toimivaa cliffhangeriakaan jää.

 Nyt siis odotan sitä kuudetta osaa ja toivon siltä vähän enemmän.

Mun huikea elämä

 

Jenny Jägerfeld: Mun huikea elämä
Otava 2020, 271s.
Suom. Katriina Kauppila

Kaikki nuoret eivät todellakaan ilahtuisi, jos perhe muuttaisi Tukholmasta pieneen maalaiskaupunkiin. Mutta Siggepä on mielissään, kun hän muuttaa äitinsä ja kahden pikkusiskonsa kanssa isoäidin luo Skärblackaan. Siellä hän voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja antaa kaikille itsestään coolin ja siistin kuvan! Täällä hänestä tulee suosittu ja hänellä tulee olemaan paljon kavereita! Vähän kiire kyllä tulee hankkia se upea maine, sillä koulun alkuun on vain 59 päivää. Siggessä on keksijän vikaa, kuten isoisässäänkin, ja yhtä keksintöään kokeillessaan hän päätyy epäedulliseen tilanteeseen, josta julkaistaan kuvia paikallisten suosimalla Instagram-tilillä. Kostoksi Sigge varastaa tiliä pitävän tytön pihalta puutarhatontun ja alkaa julkaista instapostauksia tontun nimissä.

Minä ihan rakastuin tähän kirjaan! Tai ainakin sen henkilöihin. Siggen isoäiti, jonka The Royal Grand Golden Hotel Skärblacka ei voi Siggen perheen asetuttua taloksi ottaa vastaan hotellivieraita, on nuorekas, vauhdikas ja värikäs tyyppi. Hän ei paapo ja hössötä, ainakaan perinteisillä tavoilla. Siggen nuorin sisko, Bobo, ei vielä nelivuotiaanakaan puhu kuin muutamia sanoja, mutta toinen sisarista, Majken PUHUUKIN SITTEN IHAN KAIKKIEN EDESTÄ JA VARSINKIN KUULUVASTI! 

Mun huikea elämä on mahtava tarina ystävänkaipuusta, epävarmuuksista ja värikkäästä perhe-elämästä. Ja myös itsensä hyväksymisestä. Kuten sanottua, rakastuin tähän. Näiden hahmojen seurasta en olisi halunnut luopua ollenkaan.

Mörköviesti

Tuutikki Tolonen: Mörköviesti
Tammi 2020, 239s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Voi miten mielelläni olisin lukenut tämän kirjan lapsille iltasatuna, kuten sarjan aiemmatkin osat! Mutta tylsästi kävi niin, että kun esikoinen koki olevansa liian vanha iltasaduille, pikkuveljetkään eivät enää halunneet kuunnella niitä. Kurjaa! Etenkin minulle.

No, Mörköviestin ostin omaan hyllyyn jo viime vuonna, mutta vasta nyt tulin siihen tarttuneeksi. (Keskimmäinen lapsi luki tämän heti ja tykkäsi!)

Hellemaan perhe saa yllätysvieraaksi Portinvartijan, joka on paennut maan alla hallitsevia noitia. Kaapo vierailee ahkerasti vanhainkodissa ystävänsä Runarin luona, Hilla keskittyy jalkapalloon ja Maikki harjoittelee kouluarkea. Mutta Portinvartijan jätettyä ovensa pääsevät kaikki halukkaat liikkumaan maanalaisen ja -päällisen maailman välillä oman mielensä mukaan ja siitä aiheutuu hankaluuksia.

Mörköviesti on nopealukuinen ja vauhdikas kirja. Pidin jälleen kovasti siitä, ettei juuri kukaan jaksanut kummastella mörköjä ja muita omituisia otuksia. Paitsi Maikin opettaja ja luokkakaverit kieltämättä hämmästyivät parikin kertaa. Maikki on aivan mainio hahmo, selkeä lempparini, mutta Hellemaan perhe on kyllä kokonaisuutenakin tosi kiva. Samoin tietysti tykkään näistä möröistä ja Portinvartija tarjoaa hänkin runsaasti viihdyttäviä huomioita ihmisasumuksista ja muusta sellaisesta.

Tämä on kyllä tosi kiva kirjasarja, jota voi suositella ainakin eskari-ikäisistä ylöspäin.

Khimaira

J.S. Meresmaa: Khimaira
Myllylahti 2021, 179s.

 

J.S. Meresmaan uusin kirja, Khimaira, on jatkoa Dodolle.  

Sara on käynyt lääketieteellisen pääsykokeissa, mutta oikeasti hän haluaisi opiskella valokuvausta. Hänellä on tyttöystävä, jolla on poikaystävä, joka on Saran ex. Kaikki on tavallaan aika hyvin, mutta Sara ei ole kertonut uskonnollisille vanhemmilleen seksuaalisesta suuntautumisestaan, mikä aiheuttaa monenlaisia paineita. 

Khimaira on nopeaa luettavaa, juoni kulkee vaivattomasti ja sulavasti. Hymähdin itselleni, kun huomasin takertuvani niihin kohtiin, joissa huomasin muka liikaa runollisuutta. (Tässä pyörittelen silmiäni itselleni.) Meresmaa saa tekstiinsä vahvan tunnelatauksen, joka pysyy yllä aivan loppuun asti. Tarina on uskottava, niin hyvässä kuin pahassa.

Säeromaanit on kyllä mainio formaatti! Näitä on hirmu kiva lukea, kun hämmästyttävän vähällä sanamäärällä lukijalle välittyy täyteläinen ja ehjä tarina.

Hurme

Sini Helminen: Hurme
Myllylahti 2021, 324s.

 

Yliopisto-opinnot aloittanut Seela on muuttanut enonsa luokse Helsinkiin. Eno pyörittää hautaustoimistoa, jonka toiminnassa Seela on luvannut auttaa mahdollisuuksien mukaan vastineeksi asunnosta. Asiat alkavat mennä oudoiksi jo siinä vaiheessa, kun Seelan jo valmiiksi surkeat Tinder-treffit päättyvät treffikumppanin kuolemaan. Vielä oudommaksi homma menee, kun Seelan haltuun päätyy huumepussi ja se treffikaveri ilmaantuu paikalle, kuolemastaan huolimatta.

Sini Helmisen Hurme aloittaa Lujaveriset-trilogian, jonka kerrotaan koostuvan itsenäisistä kirjoista. Mielenkiinnolla odotan, millaisia jatko-osat ovat, sillä tämä oli viihdyttävä ja vinha!

Helminen osaa kirjoittaa todella vetävästi ja kun kirjan ideakin on erittäin omaperäinen, tätä tulee lukeneeksi melkoinen virne naamallaan: mitä vain voi tapahtua seuraavaksi. Vauhti on sellainen, että näin keski-ikäisenä ihan väsytti seurata Seelan poukkoilua opiskelujen, töiden, kavereiden ja sen huumepussin sekä kummitusten välillä. Niin ja kipeän kissan, kotiväen ja vielä ihastumisenkin.

Pidin jo tämän kirjan kansikuvasta, mutta sisältö oli vielä parempaa. Suosittelen varsinkin syksyn pimeisiin iltoihin!

Talking to Strangers & Strong Female Protagonist

Marianne Boucher: Talking to Strangers
A memoir of my escape from a cult
Doubleday Canada 2020, 176s.

Talking to Strangers päätyi lukulistalleni jonkun kaverin instafeedistä. Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, johon vieläpä liittyy jonkin sortin kultti ja siitä irtautuminen: todella kiinnostavaa!

Kanadalainen Marianne on luistellut koko pienen ikänsä. Siinä vaiheessa, kun on aika miettiä jatko-opintoja, Marianne päättää lähteä kokeilemaan onneaan The Ice Capades -luistelushown suhteen. Hän ei ole matkustanut yksin koskaan aiemmin, mutta lähtee luottavaisin mielin kohti Kaliforniaan. Heti saapumispäivänään Marianne kohtaa rannalla Amikon ja Franklinin, jotka kutsuvat Mariannen mukaansa. Ja jotenkin Marianne jää heidän seuraansa saman tien ja vaihtaa luisteluhaaveet pikkurihkaman myymiseen ja uskonnon tyrkyttämiseen.

Mariannen äiti huomaa pian, ettei kaikki todellakaan ole kunnossa ja alkaa järjestää interventiota, jolla pelastaisi lapsensa kultin kynsistä.

Talking to Strangers on kyllä kiinnostava teos ja Mariannen sekä hänen perheensä kokemukset kiistämättä karuja. Silti teos jää harmillisen pinnalliseksi. Etenkin tarinan aikajana jäi minulle arvoitukseksi. Ihanko totta asiat etenivät näin järkyttävän nopealla tahdilla? Marianne on täysin lahkolaisten vietävissä ensihetkistä lähtien ja sitten toisaalta hänet saadaan myös irti lahkosta todella nopeasti. Ehkä ajan eteneminen ei vain välity oikealla tavalla? Tuntui joka tapauksessa siltä, että kulttilaisten aivopesu oli äärettömän tehokasta ja toisaalta Marianne saadaan irtautumaankin parissa päivässä.

Piirrostyyli on ihan miellyttävää ja mustavalkoinen värimaailma sopii tarinaan hyvin. Toisaalta muutama tehosteväri dramaattisimmissa kohdissa olisi voinut olla hyvä lisä.

                    

-------------------------------------

            

Brennan Lee Mulligan: Strong Female Protagonist
Top Shelf Productions 2015, 220s.
Piirrokset: Molly Ostertag

Strong Female Protagonist taas kiinnosti piirtäjän, Molly Ostertagin takia. Olen lukenut hänen tuoreempia sarjakuviaan ja pitänyt piirrostyylistä. Strong Female Protagonist on kuitenkin aavistuksen vanhempaa tuotantoa, eikä Ostertagin kynänjäljessä ole vielä samaa varmuutta kuin nykyisin.

Piirrosjälkeä suurempi haaste on kuitenkin sarjakuvan juonen hajanaisuus. Tarina käynnistyy melkoisella tohinalla ja ainakin minua häiritsivät sivun alareunan jokasivuiset kommentit, "Those sweatpants look comfy as hell.". En ole katsonut yhtäkään elokuvaa kommenttiraidalla, enkä kyllä kaipaa sellaista kirjoihinkaan.

No joka tapauksessa pääosassa on Alison Green, entinen teinisupersankari, nykyinen opiskelija. Green on vetäytynyt supersankarin roolistaan vuotta aiemmin, mutta voimat hänellä on tallella edelleen. Joku pääpahis tässä ilmeisesti on tekemässä uutta tulemista ja nyt taistellaan välillä erinäisiä pikkupahiksia vastaan.

Tarinan taustoja avataan visuaalisesti heikosti erottuvilla takaumilla, joten välillä olin pikkuisen hukassa sen suhteen, missä kohtaa aikajanaa ollaan menossa. Sarjaan on jatkoakin, mutta eiköhän tämä yksi kirja riitä minulle.

Kayn anatomia

Adam Kay: Kayn anatomia
Tosi hauska (ja tosi ällöttävä) kirja ihmisruumiista
Art House 2021, 394s.
Kuvitus: Henry Paker
Suom. Ari Jaatinen

 

Adam "Kohta voi vähän kirpaista" Kay on kirjoittanut aivan mainion tietokirjan ihmiskehosta! Kohderyhmänä ovat lapset ja nuoret, mutta kirja sopii mainiosti myös aikuisille.

Kay onnistuu käsittelemään ihmisen anatomian ihosta sisäelimiin, hiuksista luihin ja lihaksiin, suolistosta lisääntymiseen, elämään ja kuolemaan sekä pöpöihin alle 400 sadassa sivussa. Teksti on informatiivista ja sopivan yksityiskohtaista antaakseen paljon tietoa, mutta olematta silti kuivakkaa. Ylipäätään Kayn huumori ja kuvittaja Henry Pakerin tyyli tekevät lukemisesta hauskaa: harva tietokirja saa lapsen hykertelemään naurusta melkein joka aukeamalla ja lukemaan pätkiä ääneen. "Hyyyyiiiiii! Äiti! Kuuntele tätä!" -huudahdus olikin minulle selvä merkki siitä, mikä kirja on luettavana.

Eri osioiden lopuksi Kay vastaa muutamiin kysymyksiin, jonka jälkeen vuorossa on faktaa vai kakkaa -osio. Näiden osioiden ansioista opin, ettei viiden sekunnin sääntöä kannata noudattaa, vaan pudonnut ruoka on menetetty sillä sekunnilla, kun se koskee lattiaan/maahan sekä sen, ettei pissa oikeasti lievitä meduusan piston polttelua, vaan saattaa jopa pahentaa tilannetta.

Kirja on niin tuore, että pöpö-osuudesta löytyy tietoa myös koronaviruksesta!

Kayn anatomia vastasi (suuria) odotuksiani täydellisesti ja suosittelenkin sitä ihan kaikille viihdykettä kaipaaville. Viihtyessäsi saatat myös oppia jotakin hyödyllistä.

 

 

Rex Dexter ja älyttömän kuolleet eläimet

Aaron Reynolds: Rex Dexter ja älyttömän kuolleet eläimet
Jalava 2021, 214s.
Kuvitus: Hugo Cuellar
Suom. Kaisa Ranta

 

Rex ei toivo mitään niin kovasi, kuin omaa koiraa. Suklaanruskeaa labradorinnoutajaa, jos tarkkoja ollaan. Syntymäpäivänään Rex saa vanhemmiltaan laatikon, jossa on reikiä, joten luonnollisesti Rex ehtii jo riemastua. Mutta, mutta. Laatikossa ei suinkaan ole söpöä koiraa, vaan kana. Ihan totta, kana! Vanhemmat ovat järkeilleet, että Rexin on hyvä harjoitella elävästä olennosta huolehtimista kanalla, ennen kuin hänen käsiinsä uskotaan koiraa. Kuten kansikuvastakin voi päätellä, kana ei pysy hengissä kovin pitkään. Kana ei kuitenkaan häviä Rexin elämästä, sillä Rex onnistuu saamaan päälleen kirouksen, jonka myötä hän vetää puoleensa kuolleita eläimiä.

Rex Dexter ja älyttömän kuolleet eläimet on idealtaan aika älytön ja juuri siksi niin houkutteleva. Kirja on täynnä pöhköä huumoria, osin siksi ettei Rex ole se tarkkaavaisin tai päättelykykyisin poika. Kuolleiden eläimien myötä Rex ajautuu ratkaisemaan paikallisen eläintarhan omituisia, harvinaisten eläinten kuolemantapauksia. Nokkelampi kaveri olisi saattanut ratkaista tapaukset nopeamminkin ja pelastaa eläimen tai ehkä jopa kaksi...

Minulle Rex Dexter oli ehkä aavistuksen liian koheltava tuttavuus ja 8-vuotiasta nämä kuolleet eläimet surettivat sen verran, ettei hän halunnut lukea kirjaa loppuun asti. Uskoisin kuitenkin tämän kirjan uppoavan oikein hyvin 5.-6.-luokkalaisiin lukijoihin. Kirjassa on veikeä mustavalkoinen kuvitus, joka lisää kirjan kiinnostavuutta.

Factory Summers ja Vitsaa säästämättä

Guy Delisle: Factory Summers
Drawn & Quarterly 2021, 152s.

Factory Summers kertoo Guy Delislen ensimmäisestä (ja toisesta ja kolmannesta) kesätyöstä paperitehtaalla. 12-tuntiset työpäivät ovat raskaita, toisteisia, puuduttavia ja hikisiä, vaarallisiakin. Työkavereihin mahtuu varsin värikkäitä tapauksia ja sarjakuvan mielenkiintoisimmat jutut liittyvätkin työkavereihin. Niin ja Delislen isään. Sillä kesätyön lisäksi sarjakuva kertoo isän ja pojan välisestä suhteesta, joskin tälle aiheelle ruutuja liikeneekin vain vähän. 

Tavallaan Factory Summers on vähän kuivakka, sillä siitä puuttuu huumori melkeinpä kokonaan eikä paperitehtaan arki tosiaan ole kovin monipuolista. Silti Delisle on jälleen onnistunut luomaan kelpo sarjakuva-albumin, jota luki ihan mielikseen.

Nanna Johansson: Vitsaa säästämättä
Sammakko 2021, 130s.
Suom. Kreetta Lahtinen

Äsken luetun Liv Strömquistin kirjan jälkeen nappasin kirjastosta Nanna Johanssonin Vitsaa säästämättä -sarjiksen, kas kun olin kuullut Johanssonin työtä kehutun strömquistmäiseksi.

Jotain samaa Johanssonin ja Strömquistin tuotoksissa toki on: kumpikin tarttuu ärhäkästi vaikka mihin ilmiöihin, purkaa niitä osiin ja läväyttää tuoreemman tulkinnan lukijan kasvojen eteen. Johanssonin käsittelytapa on kuitenkin huomattavasti suppeampi, eivätkä aiheetkaan ole aivan niin tuoreita/omaperäisiä kuin Strömquistilla. Esimerkiksi fantasiapelien/-sarjojen jne. naissotureiden bikinimalliset rintapanssarit on käsitelty jo aiemmin. Sen sijaan Leijonakuningas-analyysistä pidin! (Elokuva ei ole koskaan kuulunut lemppareihini muutenkaan, nyt vielä vähemmän.)

Parin pidemmän (= muutaman aukeaman mittaisen) jutun lisäksi kirjan sisältö on pääosin yksisivuisia... Niin, en oikein tiedä mitä nämä ovat. Pilakuvia? Sekalaisia huomioita? No, osa niistä on oivaltavia ja hauskoja, osaa en vain tainnut tajuta.

Pieni lastenkirjakooste

Kävi sillä lailla, että onnistuin haalimaan jostakin itselleni angiinan. Vaikka olenkin sairastanut ihmeen vähin oirein, höttöpääni jaksoi keskittyä vain lyhyisiin tarinoihin. Onneksi kirjastohyllyyn oli kasaantunut kivoja lastenkirjoja.

 

Päivi Heikkilä-Halttunen (toim.):
Häntä jäässä ja muita juttuja
Opetushallitus 2021, 264s.
Kuvitus: Tiina Konttila

Häntä jäässä ja muita juttuja on Opetushallituksen kustantama, alakoulun 3.-4. luokille suunnattu kertomuskokoelma. Tekstit ovat selkokielisiä ja aiheiltaan virkistävän vaihtelevia.

Kirjan alkupäässä on kansantarinoita. Muutama (kuten hölmöläiskertomukset) on vanhoja tuttuja, mutta sekaan mahtuu uudistettuja, vinkeitä versioita myös. Kirjan loppupuolella on kertomuksia monista eri kulttuureista.

Teksteissä käsitellään paljon kaverisuhteita ja koulumaailman juttuja, mutta mukana on myös sellaisia aiheita, joihin harvemmin törmää: yhdessä tarinassa varoitetaan (mutta ei pelotellen!) namusedistä ja -tädeistä, yhdessä kerrotaan spurguista.

Tekstit on koottu ja selkomukautettu monista lähteistä ja niiden takaa löytyy (jos oikein laskin) yhdeksän tunnettua suomalaista kirjailijaa Jukka Itkosesta Mari Möröön ja Tuula Kallioniemeen, Kreetta Onkelista Timo Parvelaan.

Kirjan on kuvittanut Tiina Konttila, ja vaikka edelleen olen näin siskona hyvin puolueellinen, niin kuvitus on tosi hyvä! Kuvista välittyy selkeästi tarinan tunnelma ja usein kuvista löytää hauskoja pieniä yksityiskohtia. Jos pitäisi valita suosikkikuva, niin se olisi sivun 188 diktaattori. :)

Tapani Bagge: Sielulinnun arvoitus
Karisto 2021, 127s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Apassit-sarjan viidennessä osassa Samuli, Erik, Otto, heikki, Elli ja Nelli on kutsuttu Viipuriin ratkaisemaan sielulinnun arvoitusta. Monrepos'n kartanon puistossa on tehty havaintoja valtavan suuresta, mustasta linnusta, joka on jopa hyökännyt kirjastonhoitajan kimppuun. Lapset saavat osallistua henki-istuntoon eli seanssiin, jonka aikana vaaleisiin vaatteisiin pukeutunut haamu kehottaa lapsia palaamaan kotiin mahdollisimman pian.

Sielulinnun arvoitus on vauhdikas ja uskoisin, että pienille lukijoille myös kutkuttavan jännittävä kirja. Lapset ovat esimerkiksi yön yli vartiossa hautasaarella, jolla sielulintu on nähty. He saavat varoituksia ja kaksi heitä katoaakin kesken vartiovuoron.

Minä pidin tästä ehkä eniten siksi, että luin viime vuoden puolella Marjo Kaartisen kirjan Spiritistinen istunto, joten seanssit ja meediot (temppuineen) olivat hyvässä muistissa. Lapsi, jolle nämä aiheet olivat ihan uusia, koki kirjan jotenkin hankalaksi.

Carlos da Cruzin kuvitus ansaitsee jälleen isot kehut. Upea nelivärikuvitus on tasaveroinen tarinankertoja tekstin kanssa.

Aaron Blabey: Hurja jengi
Zombikissojen hyökkäys
Into 2021, 140s.
Suom. Annukka Kolehmainen

 

Aaron Blabeyn Hurja jengi taistelee neljännessä kirjassa zombikissoja vastaan. Hullu tiedemis, Tohtori Rubert Marmeladi, on tehnyt kaikista suloisista kissoista zombeja, jotka nyt aiheuttavat suuria ongelmia. Kissat eivät pidä vedestä, mutta lankakeriä ne rakastavat ja kaulassa olevan kellon ansiosta niiden lähestymisen voi kuulla.

Aivan keskenään Hurja jengi, tai Hyvien jätkien jengi, kuten susi niin sinnikkäästi haluaa muistuttaa, ei zombikissoja ja hullua tiedemiestä vastaan pärjää, mutta onneksi apua on tarjolla.

Hurja Jengi on käytännössä isoruutuinen sarjakuva, jossa ei miljöökuvauksiin tai muihin mietteisiin pysähdytä, vaan koko ajan porhalletaan täysillä eteenpäin. Höttöpäälle vauhtia olikin vähän liikaa, mutta lasten mielestä tämä oli jälleen kerran tosi hauska ja hyvä ja kiva ja taas hauska.

Thirsty Mermaids

Kat Leyh: Thirsty Mermaids
Gallery 13, 2021, 256s.

Luin äskettäin Snapdragonin, johon ihastuin niin kovasti, että tilasin sen omaksi. Samalla bongasin Kat Leyh:n toisen sarjakuva-albumin, Thirsty Mermaidsin, jonka klikkasin samaan ostoskoriin.

Pearl, Tooth ja Eez juopottelevat meren pohjassa laivan hylyssä. Heillä on oikein hauskaa, kunnes juomat pääsevät loppumaan. Ei kuitenkaan mitään hätää! Nämä merenneidot tietävät vallan hyvin, että ihmisiltä löytyy alkoholia vaikka kuinka paljon ja kappas vain, Eez hallitsee taikuutta sen verran, että saa järjestettyä kolmikolle jalat. Ei muuta kuin sanoista tekoihin: merivirta kuskaa kivasti söpöön rantakaupunkiin, jonka baareissa kaverukset viettävät hauskan illan. Seuraavana aamuna iskee krapula ja karu todellisuus: Eez ei ole aivan varma siitä, kuinka jalat muutetaan takaisin pyrstöiksi.

Etenkin Pearl ja Tooth ovat vinkeitä hahmoja, joiden toilailuja oli hauska seurata. Eezillä on hieman haastavampaa. Snapdragonin tapaan Thirsty Mermaidsissakin käsitellään ystävyyttä ja seksuaalivähemmistöjä, mutta ainakaan minä en kokenut näitä teemoja mitenkään korostetuiksi tai varsinkaan teennäisiksi.

Leyhn piirrosjälki on sulavaa ja energistä ja albumin värimaailma toimii todella hyvin.

Valoisa kaupunkini

Ulrika Gustafsson: Valoisa kaupunkini
Sally Salmisen elämä ja teokset
Teos 2021, 381s.
Suom. Laura Jänisniemi

 

Sally Salmisen esikoisteoksesta julkaistiin uusi suomennos kolmisen vuotta sitten. Luin Katrinan ja kirja teki vaikutuksen. Ulrika Gustafssonin tuhti teos Valoisa kaupunkini, Sally Salmisen elämä ja teokset, päätyikin lukulistalleni puhtaasti Katrinan ansiosta.  

Gustafssonin kirja on todella lukijaystävällinen. Vaikka kirjaa varten on käytetty runsaasti lähteitä, tekstistä on jätetty suorat lähdeviitteet pois. Jo tämä tekee lukemisesta todella sulavaa, kun katse ei harhaudu alaviitteisiin ja muihin sivuhuomautuksiin. Lisäksi Gustafsson kirjoittaa vahvasti itsensä kautta, mikä tuo tekstiin lämpöä ja välittömyyttä.

Kirja etenee melko kronologisesti, joten Salmisen elämänvaiheita on helppo seurata. Lapsuus Ahvenanmaalla oli niukka, mutta opetti Salmiselle ja hänen sisaruksilleen sinnikkyyttä. Salminen lähti nuorena ensin Tukholmaan, sitten Amerikkaan, missä hän kirjoitti ensimmäisen romaanikäsikirjoituksensa.

Mielenkiintoisinta oli lukea Salmisen elämästä sotavuosien aikana. Talvella 1939-1940 Salminen työskenteli Suomessa tanskalaisen miehensä kanssa reportterina. Toisen maailmansodan aikana pariskunta asui saksalaisten miehittämässä Tanskassa, jossa he auttoivat vastarintaliikettä ja antoivat kodin pienelle juutalaispojalle. Sota-ajan kuvaukset ovat erilaisia, kuin mihin olen tottunut: Tanskassa sota-arki on luonnollisesti ollut hyvin erilaista kuin Suomessa. 

Gustafsson esittelee kirjassa Salmisen tuotantoa. Hän ei ylistä läheskään kaikkea tuotantoa, mutta saa silti lukijan kiinnostumaan. 

Valoisa kaupunkini on kuvaliitteineen hieno kirja, jonka lukeminen on hämmentävän joutuisaa.

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa
Sammakko 2021, 171s.
Suom. Helena Kulmala

 

Liv Strömquistin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan antoi odottaa itseään pitkään. Alunperin sen piti ilmestyä ties kuinka kauan sitten, mutta ilmestymispäivä lykkääntyi lykkääntymistään. Tilasin oman kappaleeni eräästä verkkokirjakaupasta ennakkoon, koska arvelin siten saavani kirjani kutakuinkin suoraan painosta. Mutta pah! Kun ilmestymisestä oli kulunut kolmatta viikkoa, eikä kirjaa ollut edes lähetetty, peruin tilaukseni ja tein tilauksen kustantamon kautta. Sitten ei mennytkään kuin pari päivää ja kirja (sekä Einsteinin vaimo, joka minulta vielä puuttui) tupsahtivat postilaatikkoon.

Punaisin ruusu puhkeaa on Strömquistin aiempien albumien tapaan täynnä asiaa. Piirrosjälki ei ole millään mittapuulla nättiä, eikä näiden Strömquistin tulkintojen perusteella tunnistaisi julkkiksia, ellei heitä esiteltäisi tekstissä. Minä olenkin yrittänyt opetella lukemaan Strömquistia enemmänkin visualisoituna tietotekstinä, kuin sarjakuvana.

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan käsittelee rakkautta. Ensin ruoditaan Leonardo DiCaprion "rakkauselämää", johon tosin ei ilmeisesti liity rakkautta. Nuoret uimapukumallit vain vaihtuvat uuteen melko säännöllisin väliajoin. Rakkaudesta ja kumppanin etsimisestä on tullut ikään kuin kuluttamista: kumppanille on tarkkoja vaatimuksia ja mikäli nämä eivät täyty, pistetään tavara vaihtoon. Sattumalle ei jää eikä sille jätetä tilaa.

Minä olen todella hidas sisäistämään tietoa, joten tämä(kin) minun pitäisi varmaan lukea jonkin ajan päästä uudestaan, jotta saisin siitä vielä enemmän irti.  Etenkin, kun tekstissä tulee vastaan runsaasti näkökulmia ja tulkintoja, jotka poikkeavat valtavirrasta ja siitä, mihin itsekin on ikään kuin huomaamattaan tottunut, on toisenlaisia näkökulmia vaikeampi ottaa vastaan.

Tavataanko oikeasti?

Sophie Kinsella: Tavataanko oikeasti?
WSOY 2021, 404s.
Suom. Maija Heikinheimo

Sophie Kinsellan tuorein suomennettu kirja, Tavataanko oikeasti?, oli aika lailla tismalleen sitä mitä odotinkin. 

Helppoa ja nopeaa luettavaa? Kyllä.
Kevyttä ja huumorilla sävytettyä sisältöä? Kyllä.
Ihastumiskuvausta ja maailman parhaita ystäviä? Kyllä.

Entä epäuskottavia käänteitä? Kyllä, todellakin.
Ärsyttäviä hahmoja? Kyllä, päähenkilöstä lähtien.
Järjestyykö kaikki parhain päin? Tietenkin.

Ava elää tunteella ja vaistojensa varassa, haaveilee muun muassa kirjailijuudesta, aromaterapiasta ammattina ja hänellä on huonosti käyttäytyvä löytökoira sekä koti tupaten täynnä värejä ja tavaraa. Kirjailijahaavettaan edistääkseen hän osallistuu kirjoitusretriittiin, joka järjestetään idyllisessä ympäristössä Italiassa. Samassa paikassa (entisessä luostarissa) järjestetään muitakin kursseja ja kun itsepuolustuskurssin vetäjä äkillisesti sairastuu, osa näistä kurssilaisista liittyy kirjoituskurssilaisten joukkoon. Kurssilla ei kerrota itsestä mitään, vaan kukin saa valita itselleen salanimen. Ja voitte kenties kuvitella, että jos ihastuu/rakastuu tällaisessa kuplassa, kotiinpaluu ja arki voi tuoda mutkan jos toisenkin siihen siloiseen yhteiseloon?

Vaikka kirjan kaikki hahmot olivat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä, juoni ennalta-arvattava ja äärimmäisen epäuskottava, ei kirjan keskeyttäminen käynyt mielessäkään. Tämä oli lyhyen kesäloman aloitukseen juuri oikeanlaista "aivot narikkaan"-luettavaa.

Sex/Life Neljä miestäni & Elämäni miehet

BB Easton: Sex/Life Neljä miestäni
Minerva 2021, 314s.
Suom. Jänis Louhivuori

Sofia Rönnow Pessah: Elämäni miehet
Johnny Kniga 2021, 232s.
Suom. Katriina Huttunen

Tulin lukeneeksi kaksi tavallaan samantyyppistä, mutta kuitenkin hyvin erilaista kirjaa, joten niputan ne nyt näppärästi samaan postaukseen.

BB Eastonin Sex/Life Neljä miestäni on ainakin perustuvinaan kirjailijan omiin kokemuksiin. Alkusanoissakin tosin jo huomautetaan, että juttuja on jonkin verran kaunisteltu, pyöristelty ja liioiteltu huumorin vuoksi. Kirjan ideana on se, että Easton on tyytymätön seksielämäänsä. Mies on vuodesta toiseen lahnamaisen passiivinen, vaikka Easton kaipaisi vaihtelua ja energisyyttä. Niinpä hän alkaa kirjoittaa supersalaista päiväkirjaa menneistä seksikokemuksistaan siinä toivossa, että mies tulisi lukeneeksi nämä päiväkirjamerkinnät ja ottaisi opikseen. Kuten jossain määrin käykin.

Sofia Rönnow Pessahin Elämäni miehet taas kertoo nuoresta naisesta, joka harrastaa mielellään seksiä. Hän kokee, ettei seksin tarvitse välttämättä liittyä tunteisiin tai olla jotenkin erityisen merkityksellistä. Ja siinäpä se oikeastaan onkin. Seksiä eri ihmisten kanssa.

Siinä missä BB Eastonin kirja on kepeä ja hauska, Sofia Rönnow Pessahin kirja on aika tasapaksu ja jopa puuduttava. Eastonin seksikuvaukset ovat tarkkoja niin tekniikan kuin tuntemustenkin saralla, Rönnow Pessahilla taas - kirjan tyyliin sopivasti - merkityksettömiä, toteamuksen tasoisia tapahtumia.

Molemmissa kirjoissa huomio kiinnittyi välillä käännökseen, ikävällä tavalla. Eastonin kirjassa badass on käännetty pahaperseeksi, mikä tökki vielä viimeisilläkin sivuilla. Rönnow Pessahin kirjassa taas fantasoitiin ja tehtiin subtiileja huomautuksia. Töks.

Lisäksi täytyy huomauttaa, että Rönnow Pessahin kirjan pelkistetty kansi kultakirjaimineen tummanvihreällä pohjalla toi mieleen vanhan katekismuksen tai virsikirjan.

Rautasusi

Siri Pettersen: Rautasusi
Jalava 2021, 486s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

 

Juva ei haluaisi olla missään tekemisissä perheensä kanssa. Äiti on tunnettu verenlukija, eräänlainen ennustaja, jota pidetään suuressa arvossa. Pikkusisko haluaa seurata äidin jalanjälkiä. Pramean kotitalon sijaan Juva viihtyy paremmin susijahdissa ja vaatimattomassa huoneessa melko kaukana kotoa. Vastoin tahtoaan Juva joutuu kuitenkin sekaantumaan perheensä asioihin, kun kuolemattomat vardarit alkavat käyttäytyä uhkaavasti. Lisäksi kaupungissa ilmenee koko ajan enenevässä määrin susitautitapauksia.

Pian Juva tajuaa olevansa keskellä uhkaavia tapahtumia, eikä hän tiedä keneen voisi luottaa - vai voiko keneenkään.

Siri Pettersenin Rautasusi on vardari-trilogian ensimmäinen osa ja sijoittuu (takakannen mukaan) samaan fantasiauniversumiin kuin Korpinkehät-sarja. Minä en näitä yhtymäkohtia tunnistanut, paitsi mahdin osalta.

Pettersen kirjoittaa mehevää fantasiaa, jossa lukija on Juvan tavoin yhtä pihalla siitä, kuka puhuu totta ja voiko omiin muistoihin luottaa. Kieli on rikasta, mistä kiitos kuuluu suomentaja Eeva-Liisa Nyqvistille.

Minulla Rautasuden lukeminen häiriintyi parin todella kiireisen työviikon takia, mutta pienestä lukutauosta huolimatta tykkäsin tästä kovasti. Jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Dragon Hoops

Gene Luen Yang: Dragon Hoops
First Second 2021, 448s.

 

Nytpä tuli luettua kirja, johon tuskin olisin tarttunut, jos olisin tutustunut sen sisältöön etukäteen. Oletin Dragon Hoopsin olevan joku kepeähkä muistelma/tarina koripallosta ja ystävyyssuhteista. Miksi oletin? Jostakin syystä kansikuva antoi tämmöiset fiilikset.

No, koripallo liittyy kyllä vahvasti asiaan ja kyllä tässä muistellaankin, paljon. Näkökulma on vain tosi erilainen, kuin luulin.

Gene Luen Yang on saanut valmiiksi edellisen sarjakuvaprojektinsa ja miettii uutta aihetta. Hän työskentelee opettajana paikallisessa collegessa, jossa on viime aikoina kuhistu oikein urakalla jostakin merkittävästä koripallo-ottelusta. Jossain vaiheessa Yang päättää tehdä seuraavan sarjakuva-albuminsa koripallosta ja alkaa haastatella valmentajia ja pelaajia. Ikään kuin huomaamattaan Yang, joka ei ole aiemmin lajia seurannut, innostuu peleistä itsekin ja seuraa jännityksellä koulunsa pelejä yhdellä kaudella.

Ensin ajattelin, etten ehkä luekaan koko kirjaa, kun aihe ei oikein kiinnostanut. Mutta jossain määrin minulle kävi, kuten Yangille itselleen: aihe vie mennessään ja osoittautuu mielenkiintoiseksi. Erityisesti pidin koripallon historiasta. Koripallo on keksitty selkeään tarpeeseen. YMCA:n liikuntatunneille tarvittiin miehiä kiinnostava laji, jota voisi pelata sisätiloissa ja kas vain, millainen hitti tästä pelistä vähitellen tuli. Alkuun naisille ja miehille oli erilaiset säännöt, koska ajateltiin ettei kilpailuhenkisyys sovi naisille, kuten eivät lihaksetkaan ja olipa noita muitakin yhtä päteviä syitä. Pikku hiljaa säännöt ovat kuitenkin yhdistyneet. Ainoastaan pallon koko on nykyisin eri.

Kokonaisuutena Dragon Hoops on oikeastaan vähän tylsä kirja, mutta Yang on upottanut siihen sen verran paljon kiinnostavaa nippelitietoa, että lukukokemus jäi ehdottomasti positiiviseksi.

Displacement

Kiku Hughes: Displacement
First Second 2020, 288s.

 

Kiku on matkustanut äitinsä kanssa San Franciscoon, missä äiti haluaa tutustua sukunsa aiempiin asuinpaikkoihin. Kiku on pitkästynyt, eikä häntä kiinnosta epämääräiset entiset osoitteet. Yhtäkkiä Kikun ympärille ilmestyy erikoista sumua ja seuraavaksi hän huomaa olevansa jossakin aivan muualla: Kiku on siirtynyt menneisyyteen ja huomaa olevansa muiden mukana matkalla japanilaisten internointileirille. Väkijoukosta hän tunnistaa nimien perusteella isoäitinsä ja tämän vanhemmat.

En ole varma, olinko aiemmin tietoinen, että tällaisia "sulauttamisleirejä" oli ylipäätään olemassa. Jos olin näistä kuullut, en ainakaan ollut tajunnut kuinka ankeista leireistä on ollut kyse. Toki tämä nuorille suunnattu sarjakuva saattaa antaa leireistä lempeämmän kuvan, kuin mitä todellisuus on ollut. 

Juonellisesti Displacement ei ole niin antoisa, kuin ajassa matkustaminen olisi ehkä mahdollistanut, mutta toisaalta luulen, että tällä sarjakuvalla on enemmänkin haluttu kertoa historiasta, kuin viihdyttää menevällä juonella. Hughes tuo selkeästi esille myös sen, kuinka Trumpin suhtautuminen maahanmuuttajiin ja etenkin hänen lausuntonsa aiheesta muistuttivat pelottavan paljon toisen maailmansodan aikaisia näkemyksiä. 

Hughesin piirrostyyli on nättiä ja vaihteleva ruutujakokin toimii oikein hyvin.

Broken (in the best possible way)

Jenny Lawson: Broken (in the best possible way)
Picador 2021, 283s.

 

Jenny Lawsonin ensimmäinen kirja, Let's Pretend This Never Happened, on yksi kaikkien aikojen lemppareistani. Odotinkin kieli pitkällä tämän uusimman kirjan ilmestymistä. Lukeminen on ollut takkuista (ulkokirjallisista syistä), mutta tämän kirjan kohdalla myös erityisen hauskaa.

Broken (in the best possible way) on sulavaa jatkumoa Lawsonin aiemmille teoksille. Tässäkin Lawson kertoo oman elämänsä sattumuksista avoimesti ja huumorilla, vaikka välillä kuljetaan niin syvissä vesissä, ettei edes Lawson pysty tekemään aiheestä kevyttä.

Tässä kirjassa Lawson kertoo esimerkiksi erittäin vaikeasta masennuksestaan, jota on hoidettu muun muassa sähköshokkihoidoilla. Hoidot ovat raskaita ja niihin liittyy riskejä, eikä hoidon vaikutuksen pysyvyydelle ole takeita. Nämä osuudet olivatkin selkeästi kirjan synkintä antia.

Mutta enimmäkseen Broken sisältää höpsöyksiä, joille voi nauraa ääneen vaikka uimarannalla. Ensinnäkään en voinut olla nauramatta sille jutulle koiran kondomeista, enkä Lawsonin seuraajien paljastamille jutuille erilaisista noloista tilanteista.

"A friend's grandmother avoids funerals because instead of regrets she gets too nervous and congratulates the family.
                                                                                                               - Slayraa"

Ylipäätään Lawsonilla on kyky ajautua hassuihin tilanteisiin tehdessään ihan tavallisia asioita. Broken ei yllä ensimmäisen kirjan tasolle, mutta ei tästäkään voi olla pitämättä.

Matalapaine/Korkeapaine

Salla Simukka: Matalapaine/Korkeapaine
Tammi 2021, 144s.

 

Peruskoulunsa juuri päättäneet Varpu ja Saga eivät ole ystäviä. Saga on se suositun porukan kaunein tyttö, Varpu sellainen huomaamattomampi tapaus. Jostakin syystä Saga istahtaa Varpun viereen koulun päättymistä juhlistavien rantabileiden loppupuolella ja jotakin tapahtuu. Alkaa aivan erilainen kesä, kuin kumpikaan tytöistä olisi osannut odottaa.

Matalapaine/Korkeapaine on rakenteeltaan omaperäinen: ensin luettavan Matalapaineen kertojana on Varpu, sitten kirja kiepsautetaan ympäri ja luetaan Korkeapaine, jossa näkökulma on Sagan. Salla Simukka kirjoittaa harkituin, tarkoin valituin sanoin, joista välittyy tunne, tunnelma ja ihan kaikki. Teksti on sujuvaa luettavaa ja tarina nopeasti mukaansatempaava. Vaikka luin kirjan nopeasti, jäin kuitenkin miettimään sitä pitkäksi aikaa.

Pidin tästä erityisesti siksi, että kirjassa näkyy konkreettisesti se, kuinka samat asiat näyttäytyvät toiselle ihmiselle erilaisina. Samoin pidin kirjan avoimesta lopusta, joka antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella vaikka useampikin jatko tarinalle.

Snapdragon

Kat Leyh: Snapdragon
First Second 2020, 236s.

 

Olen (taas) kaivannut hyviä sarjakuvaromaaneja. Lukeminen on takkuista, mutta sarjakuvien kanssa on yleensä helpompaa. Goodreads on suositellut Kat Leyh:n Snapdragonia ahkerasti, mutta kansikuva ei ole herättänyt kiinnostusta. (Kyllä, joskus edelleen lankean tuomitsemaan kirjan kannen perusteella...)

No joka tapauksessa päätin antaa kirjalle mahdollisuuden ja ai että tämä oli ihana!! Osui ja upposi ihan yhtä lujaa kuin The Prince and the Dressmaker aikoinaan.

Tarina alkaa siitä, kun Snapdragon etsii karannutta koiraansa. Hyvin pian hän löytää koiransa paikallisen, noidaksi väitetyn naisen luota. Nainen on löytänyt koiran loukkaantuneena tien sivusta, tuonut kotiinsa ja hoitanut kuntoon. Erään koulussa sattuneen välikohtauksen jälkeen Snapdragon tutustuu "noitanaiseen", Jacksiin kunnolla ja vähitellen heistä tulee ystävät.

Snapdragoniin mahtuu paljon kaikenlaista, eikä siinä silti tunnu olevan mitään liikaa tai liian vähän. Tai no, ehkä asioita käsitellään paikoin pinnallisesti, mutta sentään käsitellään ylipäätään. Tarinassa on muun muassa yksinhuoltajuutta, kaveriongelmia ja ystävyyttä, erilaisia sukupuolikäsityksiä ja seksuaalisuuksia, menneiden muistelua, uskoa tulevaan ja vielä sitä taianomaisuuttakin.

Tykkäsin Snapdragonista sekä kirjana että henkilöhahmona todella paljon. Kat Leyh:n piirrosjälki on nättiä, varmaa ja miellyttävää katseltavaa eikä tarinankerronnassakaan häirinnyt mikään. Tämän hankin kyllä omaankin hyllyyn!

Viimeinen ihminen

Lee Bacon: Viimeinen ihminen
WSOY 2021, 278s.
Suom. Kati Valli

Viimeiset ihmiset on tuhottu maapallolta jo kolmekymmentä vuotta sitten. Teknologia on aikoinaan kaapannut maapallon sitä tuhoavilta ihmisiltä ja elellyt siitä lähtien sulassa sovussa luonnon kanssa. Mitä nyt robotit tietenkin tarvitsevat runsaasti aurinkoenergiaa. Robotit on ohjelmoitu jakamaan kaiken muiden robottien kanssa, tekemään töitä ja latautumaan yöt. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen. 

XR_935 on 12-vuotias, kun se kesken työpäivän näkee varastointiaseman seinustalla varjon. Se lähtee tutkimaan asiaa ja kohtaa paradoksin: ihmisen. Aivan oikean, elävän ihmisen, vaikka ihmisiä ei pitänyt olla enää olemassa. Ihminen osoittautuu Emmaksi, noin kaksitoistavuotiaaksi tytöksi, joka on syntynyt ja kasvanut maanalaisessa bunkkerissa. Nyt hänen vanhempansa ja muut bunkkerin asukkaat ovat sairastuneet vakavasti ja Emma on joutunut jättämään kotinsa. Emmalla on vain kartta, johon merkittyä pistettä kohti hän on menossa. Yhdessä XR_93:n ja kahden muun robotin kanssa Emma jatkaa matkaansa. Edessä on vaarallinen ja arvaamaton taival.

Tämä oli mainio kirja!

Kertojana toimii XR_935, joka robotin tarkkuudella ja nopeudella analysoi tilanteen toisensa jälkeen. Se haluaa ymmärtää tilanteita ja asioita parhaansa mukaan. Pidin kirjan kaikista robottihahmoista, mutta erityisesti ihastutti emojeilla kommunikoiva SkD_988. Tosin myös Ceeron_902 ihmisvitseineen viihdytti.

Viimeinen ihminen on dystopia, mutta melko kevyt sellainen. Uskaltaisin siis suositella tätä alakoululaisille, ehkä kolmas-neljäsluokkalaisista ylöspäin. Kirjassa ei ole kuvitusta, mutta luvut ovat enimmäkseen hyvin lyhyitä, joten lukeminen on sutjakkaa.

Silmät avatessa on edelleen pimeää

Riina Mattila: Silmät avatessa on edelleen pimeää
WSOY 2021, 184s.

 

Riina Mattilan tuore teos, Silmät avatessa on edelleen pimeää, perustuu Mattilan omiin kokemuksiin. Henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, mutta tarina tuntuu järkyttävän todelta. 

Joel on Viljan paras ystävä. He ovat tunteneet toisensa jo ikuisuuden, kasvaneet yhdessä. Vähitellen Joelin käytös muuttuu arvaamattomaksi. Välillä hän ei jaksa nousta sängystä päiviin, viikkoihin, välillä taas virtaa riittää niin ettei Joel nuku päiväkausiin. Hän voi olla pohjattoman apea tai äärimmäisen innostunut ja energinen.

Kuuntelin tämän äänikirjana ja kokemus oli todella raskas. Kirja on kiistatta hyvä, mutta henkisesti erittäin raskas. Joelin kipuilu kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa välittyy vahvasti, samoin vanhempien ja Viljan tuska siitä, kun he haluavat auttaa, mutta eivät pysty siihen kuin rajallisesti.

Kirjan loputtua oli pakko viettää pitkä tovi hauskoja meemejä selaten ja valita seuraavaksi kuunneltavaksi mahdollisimman kepeä ja hupsu kirja. 

Silmät avatessa on edelleen pimeää sopii ainakin lukioikäisille ja sitä vanhemmille.