maanantai 19. huhtikuuta 2021

Kimiko Does Cancer

 

Kimiko Tobimatsu: Kimiko Does Cancer
Arsenal Pulp Press 2020, 101s.
Kuvitus: Keet Geniza


Kimiko Tobimatsu on 25-vuotias, kun hän löytää rinnastaan kyhmyn. Hyvin nopeasti selviää, että kyseessä on syöpä, oikeanlaisesta hoidosta neuvotellaan hieman pidempään. Tobimatsu kuvaa tuntemuksiaan siitä, millaista on olla nuori queer syöpäpotilas ja myöhemmin toipilas, kun vertaistukiryhmästäkään ei tunnu löytyvän saman kokeneita. 

Keet Genizan kuvitus on miellyttävää ja tunnelmaltaan aiheeseen sopivan kalseaa.

Olisin kaivannut tarinaan enemmän syvyyttä, enemmän pohdintoja ja varsinkin tunnepuolta. Tobimatsu tosin sivuaa hieman sitä, että hänen perheessään tunteita ei ole koskaan liiemmin näytetty, mutta siihenkin nähden tarina jää tunteiden osalta harmillisen latteaksi.

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Gender Queer

 

Maia Kobabe: Gender Queer
Oni Press 2019, 240s.

 

Maia Kobaben Gender Queer on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Kobabe kertoo siitä, kuinka lopulta ymmärsi olevansa ei-binäärinen aseksuaali ja siitä, miltä tuntui kertoa asiasta muille. Oman huomionsa saavat persoonapronominit, jotka englanninkielessä ovat sukupuolisidonnaisia, jolloin kumpikaan hän-muoto ei tunnu sopivalta. 

Kobaben lapsuudenperhe vaikuttaa mielettömän ihanalta: he ovat suvaitsevaisia, avoimia ja rakastavia, eivätkä ole jämähtäneet perinteisiin sukupuolirooleihin. Tietenkään Maia Kobaben tuska ja ahdistus oman kehon kanssa ei ole pientä tai nopeasti ohimenevää, mutta ainakin hänellä on perhe tukenaan.

Minulle Gender Queer oli silmiä avaavaa luettavaa. Kun itse on suurin piirtein aina ollut sinut oman sukupuolensa (ja enimmäkseen kroppansakin) kanssa, ei ole todellakaan tarvinnut käydä läpi samanlaisia asioita kuin Kobaben. Piirrosjälki on selkeää ja kaunista, väritys on pääasiassa maltillista.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Poikkeustila 2020

 

Hanna Weselius & Hannamari Shakya:
Poikkeustila 2020
S&S 2021, 295s.


Poikkeustila 2020 dokumentoi sitä vajaan kolmen kuukauden ajanjaksoa viime keväältä, kun Suomi oli poikkeustilassa koronan takia. Kirjaan on koottu 160 valokuvaajan tuona aikana ottamia kuvia, sekä Hanna Weseliuksen päiväkirjamerkintöjä. Kuvia voi ihailla myös täällä.

Kirja on hieno, kaunis ja koskettava, mutta se herättää myös katkeransuloisia ajatuksia: vähänpä viime keväänä osattiin kuvitella, että koronatilanne jatkuisi - ja pahentuisi - vuoden mittaan ja monesta poikkeusjärjestelystä muodostuisi uusi normaali tapa. 

Vaikka oma viime kevääni oli hyvin erilainen kuin kirjassa kuvattu (kävin töissä, kunnes oli pakko jäädä lomille ennen työsopimuksen päättymistä; tuskailin lasten etäkoulujuttujen kanssa, enkä todellakaan ehtinyt tapailla kavereita normaalia enempää) samaistumispintaa löytyy silti. 

Poikkeustila 2020 on hieno ja puhutteleva teos. Kunpa tällaisesta aiheesta ei kehittyisi uutta vuosikirjasarjaa, vaan pääsisimme elämään vähemmän rajatusti mutta edelleen turvallisesti. Jos nyt ei kovin pian, niin vaikka jo vuoden kuluttua...

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Kadonneet

 

Hannu Leimu: Kadonneet
Like 2021, 155s.


Luen mielelläni sarjakuvia ja varsinkin sarjakuvaromaaneja. Niitä vain julkaistaan Suomessa harmillisen vähän, etenkin sellaisia, joissa ei olisi supersankareita, joista en jaksa innostua. Ilahduinkin todella paljon, kun huomasin syyspuolella Liken kevätkatalogissa tämän Hannu Leimun Kadonneet-albumin. 

Kadonneet sijoittuu johonkin vaihtoehtoiseen versioon nykyajasta. Jonkinlainen sota (sisällissota? koko maailman?) on runnellut pahasti ainakin Suomea, jonka rannikolla isä vaeltaa poikansa kanssa etsimässä ihmiskauppiaiden ryöstämää vaimoaan. 

Olisin ihan hirveästi halunnut pitää enemmän tästä sarjakuvasta! Harmi kyllä petyin siihen, kuinka ohut tausta tarinalla tuntui olevan ja siihen, miten tapahtumat etenevät liian suoraviivaisesti ja jopa helposti ennalta-arvattavaa loppua kohti. Lisäksi etenkin isän ja ehkä noin 12-vuotiaan pojan välinen dialogi tuntui epäuskottavalta. Tietysti lapsikin kykenee syvälliseen keskusteluun, mutta silti... Piirrostyylikin vaati totuttelua, koska kannen perusteella odotin neliväripainatusta tai edes pehmeämpää ilmaisua, mutta Leimun teos onkin toteutettu melko teräväviivaisella tyylillä, mustavalkoisena.

Vaikka Kadonneet olikin minulle pettymys, kirjasta näkee sitä tehdyn pitkään, huolella ja kiistattomalla piirrostaidolla. Erityisesti pidin siitä, että kirjan alussa isä ja poika liikkuvat tässä nykyisen kotikaupunkini keskustassa, jonka tunnistaa samaksi vaivatta. (Joskin tässäkin minua harmitti, ettei kirjastosta näkynyt edes nurkkaa, vaikka kaksikko kulki aivan sen kulmilla...)

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Pure mua

 

Terhi Tarkiainen: Pure mua
Tammi 2018, 403s.


Nyt en edes muista kenen suosituksesta tulin joskus hankkineeksi tämän Terhi Tarkiaisen Pure mua:n omaan hyllyyn, mutta työkaverin kehujen myötä oli pakko viimeinkin tarttua kirjaan ja lukea se.
Kannatti!

Anna täyttää 30 ja saa vanhemmiltaan lahjaksi vampyyrin. Sellaisen tosi komean, nahkahousuisen ja kovin kuumottavan. Vampyyrin emäntänä Annalla olisi täysi oikeus tehdä/teettää vampyyrilla mitä vain mieleen tulee, mutta Annaa ajatus toisen ihmisen hyväksikäyttämisestä ei oikein sytytä. Gradukin on sitä paitsi vaiheessa, ollut jo useamman vuoden.

Kuvittelin Tarkiaisen tarjoilevan pehmopornoista vampyyriromantiikkaa kotimaan maisemissa, mutta tämähän olikin paljon enemmän! Paitsi sitä seksipuolta oli kyllä vähän, että sitä jos kaipaatte, niin Sookie Stackhouse vastannee enemmän tarpeisiinne. Tietenkään Pure mua ei uppoa näpsästi mihinkään valmiiseen genreen, mutta tässä on ainakin toimintaa, jännitystä ja huumoria. Varsinkin sitä huumoria, joka on hilpeän synkkää ja kuivakkaa.

Ja tämä Tarkiaisen teksti. Se on niin miellyttävää luettavaa, että toivoisin törmääväni tällaiseen useamminkin.

"Anna vilkaisi hädissään Kalmaa, joka tuijotti jurosti lattiaan, koko keho kasassa kuin kiekkoleijonalla, jonka päätä hopeamitali painoi."

torstai 1. huhtikuuta 2021

Viimeinen vuosi

 

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi
Like 2021, 175s.


Pitkälti erakoitunut mies kituuttaa syrjäisessä talossaan jossakin päin Pohjois-Pohjanmaata. Hänellä ei ole päivätyötä, ei omaa maatilaa - eikä ilmeisesti kasvimaatakaan. Toimeentulo on tiukassa ja mies joutuu ajoittain turvautumaan naapureiden ja muiden kyläläisten usein niukkoihin armopaloihin. Mies on kirjailija, joka yhä haikailee nuoruudenrakkautensa perään. Alkoholi maistuu, ihmisten seura ei niinkään.

Odotin tätä Hanna Haurun uutta romaania malttamattomana ja lukemisenkin aloitin välittömästi. Teksti on kyllä Haurulle ominaisesti tarkkasilmäistä, karun kaunista ja hiottua, mutta tällä kertaa lukeminen tuntui työläältä. Ehkä ihmisisä välttelevä kirjailija halusi vältellä minuakin, hänen elämäänsä tirkistelevää lukijaa.

Viimeinen vuosi on karuhko kertomus, mutta Haurun kielen ansiosta myös kaunis pienoisromaani.

"Avojalat hankautuvat jääkiteiden ansoittamalla polulla pienille haavoille, joissa veri vain hetken käväisee."

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Rakkauden ja tulehduksen oireita

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita
Atena 2021, 6 h 14 min
Lukija: Anna-Riikka Rajanen


 

Sari Pöyliön Rakkauden ja tulehduksen oireita päätyi lukulistalleni ihan höpsöistä syistä. Eniten siksi, että kirjalla on harvinaisen mainio nimi. Hekottelin hyvän aikaa rakkauden ja tulehduksen oireita miettiessäni, sillä ihan hyvinhän ne voivat tuntua tai ulkopuolisen silmiin näyttää melko samanlaisilta. Toinen ratkaiseva tekijä oli kirjan kansikuva, jonka värikkyys viehätti ja houkutteli ensinäkemältä.

Anni on noin kymmenen, kun äiti kuolee. Jäljelle jäävät isä, Anni ja isoveli Isko. On opeteltava elämään uudenlaisena perheenä, tutustuttava toisiinsa uudelleen ja etsittävä itselleen uusi paikka tässä uudessä kokonaisuudessa. 

Maltillisen mittainen kirja kattaa noin viisi vuosikymmentä perheen poukkoilevasta elämästä. Aika kuluu ja ihmiset ja tilanteet muuttuvat. Pöyliö kirjoittaa vinkeällä tavalla, joka pitää lukijan hyvällä tavalla varuillaan: milloin tahansa tämä aika herttainenkin tilanne saattaa kääntyä absurdiksi tai järkyttäväksi, tai surullinen hetki hillittömän hauskaksi. Nautin etenkin kirjan dialogeista, joissa lakonisen toteavan juttelun sekaan pelmahtaa äkisti ties mitä odottamatonta.

Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka lukija Anna-Riikka Rajanen tekee erittäin hyvää työtä antaessaan perheelle äänen.

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Hyvä tarjous

 

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous
Otava 2021, 6h 28min
Lukija: Pirjo Heikkilä

 

Kati on perheestä, jolle niukka (rahan) kuluttaminen on kunnia-asia. Ei sillä, että rahaa olisi koskaan liiaksi ollutkaan käytettäväksi, mutta vaikka olisikin, niin penniä on järkevää venyttää aina kuin mahdollista. Nyt Kati säästää päämäärätietoisesti ja lähes aggressiivisesti, sillä hän on päättänyt ostaa vanhemmiltaan lapsuudenkotinsa. Laskelmiensa mukaan hänellä on siihen kyllä varaa.

Pääsiäisenä Kati matkustaa kotiinsa kertoakseen vanhemmilleen ostoaikeistaan. Mutta kotona odottaakin yllätys toisensa perään, eivätkä nämä yllätykset ole iloisia.

Olen pitkästä aikaa kuunnellut äänikirjoja! Suvi Ratisen Hyvä tarjous oli mainio kuunneltava, sillä siinä oli helppo pysyä mukana, vaikka kuuntelu tapahtuikin aika pienissä pätkissä. Kirjassa parasta olivat Katin lapsuusmuistot, joissa säästeliäisyys nousee usein keskeiseen rooliin. Lukijan äänestä ja puheen rytmistä pidin paljon.

Ongelmaksi koin sen, että toimivasta nettiyhteydestä huolimatta äänikirja säröili lähes koko ajan. Ei se sentään pätkinyt, mutta nyki ja särähteli häiritsevästi. Muiden lukuaikapalveluiden sovellusten kanssa tällaista ongelmaa ei ole ollut.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Later

 

Stephen King: Later
Titan Books  2021, 248s.


Jamie Conklin asuu kahdestaan yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Ulkopuolisen silmin Jamie elää aivan tavallista elämää, mutta hänellä on kyky, josta vain harvat tietävät: hän näkee kuolleita ihmisiä. Tätä seikkaa lukuun ottamatta Conklinien elämä on tavallista: välillä menee hyvin, välillä huonommin, välillä todella huonosti. Ainoa sukulainen on laitoshoidossa oleva eno, joka sairastui alzheimeriin jo nuorena. Jonkin aikaa äidillä on naisystävä, NYPD poliisi Liz, josta on Jamielle harmia - myöhemmin.

Later edustaa Kingin tuotannossa sitä lajia, josta pidän erikoisen paljon, vaikka tarina itsessään ei hääppöinen olisikaan. Ensinnäkin minä-kertoja muistelee lapsuuttaan ja mielestäni King on aina hallinnut muistelemisen taidon. Toisekseen, vaikka tarina on kauhua, se on lopulta aika kevyttä ja helposti siedettävää. Olkoonkin, että juonenkäänteisiin mahtuu ahdistavia ja raakoja asioita, sekä lopussa jopa yksi (minun mielestäni) aivan turha ja häiritsevä paljastus.

En ole lukenut englanniksi pitkään aikaan muuta kuin sarjakuvia, joten lukeminen oli vähän hidasta. Kingin sanasto on kuitenkin miellyttävän yleistasoista, niin ettei lukunopeuden hitaus johtunut käännösongelmista vaan puhtaasti harjoituksen vähyydestä.

Later ei ole Kingin parhaimmistoa, mutta nautin siitä silti.

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita

 

Elina Viinamäki: Vaimoni
ja muita henkilökohtaisia asioita
Atena 2021, 173s.

 

Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita vetosi minuun jo nimellään. Teos on Elina Viinamäen esikoinen, mainio novellikokoelma mitä eriskummallisimmista ihmisistä. Tai no, oikeastaan novellien ihmiset ovat läpikotaisin tavallisia, vaikka heidän erikoispiirteensä ovatkin ehkä hieman korostuneita.

Olen kärsinyt jonkinasteisesta lukujumista tai lukemisen takkuilusta ja siksi tämänkin pienen kirjan lukemiseen meni tosi kauan aikaa. Harmittaakin, etten enää muista kovin hyvin alkupään novellien sisältöä.

Viinamäki on taitava luomaan tunnelmaa niin että sinänsä harmitonkin asia pääsee paisumaan älyttömiin mittasuhteisiin. Joissakin novelleissa taas se aluksi harmiton asia alkaa kasvaa ja muuttuu äärimmäisen ahdistavaksi ja painostavaksi. Esimerkiksi novellissa Kauppias alakerran uuden pikkukaupan kauppias vaikuttaa alkuun ihastuttavan lämpimältä ja huolehtivaiselta, mutta jossain kohtaa kauppiaan toiminta onkin jo jotain aivan muuta. 

Ehkä ahdistavin novelli oli kuitenkin Päätös, jossa nainen saa diagnoosin vakavasta, kuolemaan johtavasta sairaudesta. Sen enempää novellista ei etukäteen tarvitsekaan tietää, mutta olipa kammottava!

Vaikka Viinamäen novellit olivat oikeastaan aika synkkiä, silti näissä on myös huumoria. Kieroa, mustaa ja melkein tylyäkin, mutta osuvaa ja taitavaa huumoria yhtä kaikki.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Onko mun pakko treenata

 

Brita Zackari: Onko mun pakko treenata?
Gummerus 2018, 157s.
Suom. Ida Takala

Suhteeni urheiluun ja kuntoiluun on hankala.
Kuljen työmatkani enimmäkseen kävellen tai pyörällä, joten arkista hyötyliikuntaa kertyy ihan kivasti. Teiden ollessa sulia teen mielelläni pitkiä kävelylenkkejä ja joskus yritän vähän juostakin. (Toissa kesänä juokseminen sujui hyvin, viime kesänä ei todellakaan! Tyhmää...) Tykkään käydä uimassakin. Tosin olen huono uimaan, joten matkat ovat lyhyitä.

No, työterveyshoitaja moitti  kuitenkin liikkumiseni yksipuolisuutta ja käski aloittaa edes jonkinlaisen lihaskuntotreenin. Minulla on ollut muutamaan otteeseen kuntosalijäsenyys, mutta salitreeni ei ole koskaan ollut minusta kivaa ja siksi homma on parhaimmillaankin kestänyt alle vuoden. Kotoa löytyy kahvakuula ja parit puntit, mutta nostelen niitä vain silloin kun ne ovat tiellä.

Brita Zackarin Onko mun pakko treenata? on kuin minua varten tehty. Zackari ihan todella ymmärtää sen, ettei treenaaminen todellakaan aina kiinnosta. Tai että joskus elämäntilanne on sellainen, ettei treenaamiselle tai muillekaan harrastuksille kerta kaikkiaan löydy paljoa aikaa. 

Zackarin huumori vetosi minuun siinä määrin, että melkein oli pakko heti kokeilla hänen treeniohjeitaan. Mutta sitten tuli jotain muuta. Joka tapauksessa Zackari käsittelee kirjassaan varsinaisen treenaamisen lisäksi muun muassa ruokaa (treeni ei ole mennyt hukkaan, vaikka söisikin suklaata sen jälkeen), treenaamisen aloittamisen henkistä kynnystä (en osaa, minulla ei ole oikeanlaisia vaatteita yms.) ja omaan kroppaan suhtautumista. 

Varsinaisia kuntoiluohjeita kirjassa on aika vähän, mutta ne riittävät varmasti pitkäksikin aikaa. Varsinkin jos ei aloita treenaamista välittömästi vaan jää odottelemaan parempia aikoja, kuten minä.

Pidin kirjassa eniten (huumorin lisäksi) siitä rohkaisevasta asenteesta, joka kannustaa liikkumaan edes vähän edes joskus. Ettei ole pakko treenata kahta tuntia neljää kertaa viikossa, vaan on ihan ok liikkua vaikka vartti kerrallaan. Itse asiassa neljä minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia riittää, jos tekee Tabata-treenin! (Siinä treenataan täydellä teholla 20 sekuntia, levätään 10 ja tämä toistetaan kahdeksan kertaa. Valmis!)

Onko mun pakko treenata?
on mainio treenikirja meille, jotka emme syystä tai toisesta saa treenattua, tai edes aloitettua treenaamista. Tämän luettuani ajattelen, että ehkä en olekaan ihan niin toivoton tapaus, kuin työterveyshoitaja antoi ymmärtää.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Koiramies, kirppujen herra

 

Dav Pilkey: Koiramies, kirppujen herra
Tammi 2021, 251s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta


Koiramies, tuo mainion poliisimiehen ja nokkelan poliisikoiran yhdistelmä, saa vieraan kisujensuojeluvirastosta. On nimittäin niin, että Pikku-Peten pitäisi olla koulussa, eikä tehdä keksintöjä kotona. Oikeasti mitään kisujensuojeluvirastoa ei edes ole, vaan virkailija on valepukuinen Pete, joka on jälleen kerran paennut vankilasta. 

Koiramies, kirppujen herra kertoo oikeastaan Peten tarinan. Sieltä Peten muistoista pompahtaa nykyhetkeen muutama ilkimys, joita vastaan sitten taistellaan porukalla. 

Jälleen kerran liik-kuva-kuva-sivut huvittivat kaikkia lukijoita (ja kummastuttivat sitä talouden ainoaa ihmistä, joka ei ole Koiramiehiä lukenut) ja lopun piirustusohjeet innostivat perheen tokaluokkalaisen parin päivän piirustusmaratoniin.

Itseä alkoi harmittaa se, etten hoksannut kaikkia kirjallisuusviitteitä! Näköjään pitäisi lukea vähän enemmän.

Koiramies on mainio sarja kaikille höpsöttelyn ystäville ja varma menestys niidenkin lukijoiden käsissä, jotka eivät yleensä mielellään kirjaan tartu.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Lähdin veljen luo

 

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo
Tammi 2021, 294 s.
Suom. Outi Menna

  

Jana Kippo matkustaa lapsuudenkotiinsa, veljensä luokse. Hän päättää asettua sinne määräämättömäksi ajaksi, kunnes keksii jotakin parempaa tekemistä. Veljen asiat eivät ole hyvin, mutta hurraamista ei ole Janankaan tilanteessa. Tai oikeastaan juuri kenenkään kirjassa vastaan tulevan henkilön.

Lähdin veljen luo on Jana Kippo -trilogian ensimmäinen osa. Karin Smirnoffin kerronta on omintakeista ja nähdäkseni Outi Menna on sen suomennoksellaan hyvin tavoittanut. Tekstissä ei käytetä pilkkuja ja nimet on kirjoitettu pienellä ja yhteen, tyyliin andreashorn. Tämä vaati ainakin minulta totuttelua.

En osannut odottaa tältä kirjalta oikeastaan mitään. Paitsi laatua, koska jo kannessa kerrotaan kirjan saaneen August-ehdokkuuden jo ennen ilmestymistään. Mutta noin muuten tartuin kirjaan avoimin mielin.

Jos johonkin kirjaan tätä vertaisin, niin ehkä Anne B. Ragden  Berliininpoppelit-sarjaan ja Nina Wähän Perintöön. Pidin Smirnoffin tavasta kuljettaa tarinaa, mutta juuri tähän väliin tarina oli vähän turhankin synkkä ja ankea. Joka tapauksessa ihastelin sitä, kuinka Smirnoff ei avaa asioita kerralla, vaan lukija saa kurkistaa vähän tästä ja tuosta, mutta lopullista selvyyttä asioihin ei silti välttämättä tule. 

Jana on hahmona melko etäinen. Itse asiassa en kokenut pääseväni lähelle yhtäkään kirjan hahmoista. En kyllä olisi halunnutkaan, sillä kaikki vaikuttivat tavalla tai toisella epämiellyttäviltä.

Mielenkiinnolla odotan sarjan seuraavaa osaa ja sitä, mihin suuntaan Janan tarina lähtee kulkemaan.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Lopussa minun pitäisi kuolla

Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla
Teos & Förlaget 2020, 126s.
Suom. Raija Rintamäki



Mutta silti, niin, tiedät kyllä

kaipaan sinun tuoksuasi, ihoasi, läheisyyttäsi,
    tai suren sitä.


Naisella on ollut suhde naimisissa olevaan miehen useamman vuoden ajan. Sen ei pitänyt kasvaa suhteeksi, yhden illan piti riittää. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että mukaan astuivat tunteet. Isot tunteet.

Yhteiset hetket ovat kyllä ihania, mutta naiselle tilanne on sietämätön. Mies ei lupaa mitään, ei halua eikä voi. Naiselle ei enää riitä se vähä ja satunnainen yhteinen aika, jota ei ole edes olemassa niiden hetkien ulkopuolella. Hän haluaa lopettaa suhteen. Rakkauden on kuoltava, tai naisen.

Hannele Mikaela Taivassalon romaani Lopussa minun pitäisi kuolla on rajaproosaa: jotakin perinteisen romaanin ja proosarunon väliltä. Teksti on vahvasti latautunutta ja ilmaisuvoimaista, käännös toimii upeasti. Kirja on miltei pakahduttavaa luettavaa, sillä tunteiden paino välittyy lukijalle lähes sietämättömällä tavalla.

Tämä on pikkuruinen kirja, joka jättää ison jäljen.


perjantai 5. maaliskuuta 2021

Minuutin mittainen ikuisuus

 

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus
Otava 2021, 351s.
Suom. Niko Toiskallio


Willin isoveli on ammuttu. Homman säännöt 15-vuotias Will on oppinut jo ajat sitten: ei saa itkeä eikä vasikoida, pitää kostaa. Will saa käsiinsä aseen ja lähtee kostomatkalle, onhan hän varma tekijästäkin. Mutta hissimatkalla alimpaan kerrokseen Will saa erikoisia seuralaisia. Kirjan tapahtumat kestävät noin minuutin, vain hieman pidempään kuin se hissimatka.

Jason Reynoldsin säeromaani on nopealukuinen, mutta puhutteleva kirja. Niko Toiskallio on jälleen tehnyt todella hyvää työtä suomennoksen kanssa, joten suuri kiitos kuuluu ehdottomasti hänelle. 

Minuutin mittainen ikuisuus on niitä kirjoja, jotka hätkähdyttävät hyvällä tavalla. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja pidin etenkin sen lopusta. Kirjaa minulla ei enää ole lähettyvillä, joten en voi tarkistaa asiaa ymmärsinkö koko homman ihan väärin, mutta ehkä parempikin vain pitäytyä siinä mielestäni loistavassa loppuratkaisussa.

tiistai 2. maaliskuuta 2021

On a Sunbeam

 

Tillie Walden: On a Sunbeam
Avery Hill Publishing 2020, 535s.


Tillie Waldenin On a Sunbeam on luettavissa ilmaiseksi netissä, mutta itse luen mieluummin (varsinkin pitkät jutut) paperilta, joten lainasin tämän kirjastosta.

En tiedä sijoittuuko tämä tarina jonnekin hamaan tulevaisuuteen vai ihan vain keksittyyn maailmaan. Joka tapauksessa avaruudessa asutaan ihan muina naisina (miehiä ei ole olemassakaan) ja lennellään koikarppien muotoisilla avaruusaluksilla sinne tänne. Tarina hypähtelee muutamassa ajassa keskittyen lähinnä koulunsa juuri päättäneeseen Miaan. Hän on tullut töihin ryhmään, jonka tehtävänä on käydä siellä täällä korjaamassa erilaisia rakennuksia. Välillä palataan Mian opiskeluaikaan, välillä näytetään välähdyksiä jostain muualta.

On a Sunbeam oli ihan kiva avaruushenkinen sarjakuva, mutta ei ihan hirveästi minun mieleeni kuitenkaan. Tarina etenee jotenkin liian nytkähdellen tai sekavasti, enkä saanut kunnolla kiinni yhdestäkään henkilöhahmosta. Kaiken lisäksi Waldenin tekstaus on paikoin ihan tuskastuttavan pientä!

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Lighter Than My Shadow

 

Katie Green: Lighter Than My Shadow
Jonathan Cape 2013, 507s.

Katielle syöminen oli haastavaa pienestä pitäen. Hän nirsoili ruoan suhteen ja oli hyvin tarkka siitä, että jokainen suupala oli tietynlainen. Päivällisen syöminen saattoi kestää tunteja, vaikka kylmän ruoan syöminen oli luonnollisesti vielä vastenmielisempää kuin lämpimän ruoan.

Noin lukioikäisenä Katie ja hänen ystävänsä päättävät paastota: kukin määritti itse, miten paaston toteuttaa. Katie päätti luopua kertaheitolla kaikesta epäterveellisestä eli rasvaisesta ja sokerisesta ruoasta. Paasto sujui hyvin, mutta paaston lopettaminen osoittautuikin haastavammaksi. 

Lighter Than My Shadow on synkeä omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Katie sairastuu anoreksiaan ja myöhemmin ahmimishäiriöön. Toipuminen on hidas prosessi, varsinkin kun matkan varrella Katie muistaa asioita, jotka on aktiivisesti halunnut unohtaa.

Lighter Than My Shadow on massiivinen kirja. Se on lähes A4-kokoinen ja melkein viisi senttiä paksu. Ruutujako on toteutettu jännittävästi ikään kuin sivua taittamalla, eikä perinteisesti viivoilla. Kirjan tekeminen on varmasti ollut terapeuttista ja uskoisin sen tarjoavan tärkeää vertaistukea syömishäiriötä sairastaville ja siitä jo toipuneillekin.

torstai 25. helmikuuta 2021

Punainen planeetta

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Otava 2021, 344s.


Joonatan Tolan esikoisromaani on huikea. Punainen planeetta on ensimmäinen osa Tolan kolmiosaista omaelämäkerrallista/autofiktiivistä kirjasarjaa ja melkoinen sarjan avaus tämä tosiaan on. Keskiössä tässä ensimmäisessä kirjassa on Tolan isä, Mikko J. Tola. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ei todellakaan ole helppo eikä idyllinen, eikä Mikko J. Tola tarjoa sellaista lapsuutta omalle jälkikasvulleenkaan.

Olen tässä reilun vartin yrittänyt kiteyttää kirjaa edes jollakin tapaa, mutta se tuntuu mahdottomalta. Olkoonkin, että Punaisen planeetan tapahtumat ja henkilöt on suodatettu kirjailijan mielikuvituksen läpi, niin tämän lukeminen oli todella ristiriitaista. Teksti on notkeaa ja tapahtumat monin paikoin niin kerta kaikkisen absurdeja, että väkisinkin naurattaa, vaikka samaan aikaan ajattelee ettei tällaiselle todellakaan saisi edes virnistää. 

Luin tätä reilun viikon, koska kirjan tosipohjaisuus alkoi ahdistaa välillä liikaa. Ja minä vain luin näistä tapahtumista, mitään vastaavaa en ole joutunut kokemaan.

Punainen planeetta on kirja, joka naurattaa ajoittain väkisinkin vaikka samaan aikaan kurkkua kuristaa.

maanantai 22. helmikuuta 2021

Ihme ilmat! ja Ilmastotekokirja

 

Tänä keväänä ympäri Suomea on aloittanut tai pian aloittamassa yli 90 ilmastolukupiiriä. Ilmastolukupiirien taustalta löytyy mm. Greenpeace ja Helmet-kirjastot. Lisätietoa löytyy täältä

Meidän ilmastolukupiirin ensimmäiset kirjat olivat Laura Ertimon Ihme ilmat! sekä Kaisa Happosen ja Karri Miettisen Ilmastotekokirja. Ajattelimme, että näillä lapsille ja nuorille suunnatuilla tietokirjoilla saisimme kenties ikään kuin pehmeän laskun rankkaan aiheeseen. 

 

Laura Ertimo: Ihme ilmat!
Into 2019, 47s.
Kuvitus: Mari Ahokoivu

Laura Ertimon Ihme ilmat! on ollut minulla lukujonossa vuoden 2019 kirjamessuista asti. Alakoululaisille ja sitä nuoremmillekin sopiva tietokirja on sivumääräänsä nähden tuhti opus.

Lotta ja Kasper ovat parhaat ystävät ja molemmat haluavat tietää enemmän ilmastonmuutoksesta: mitä se on, mikä sen aiheuttaa ja mitä sen hidastamiseksi voisi tehdä. Paikoin kirjassa on sarjakuvaosuuksia, mutta enimmäkseen mennään runsaastikuvitetuilla tietosivuilla. Lasten lisäksi kirjassa seikkailevat Ilmastokeiju ja Fossiilimenninkäinen, joista ensimmäinen kannustaa positiivisiin ilmastotekoihin ja jälkimmäinen urputtaa, ulisee ja välttelee omaa vastuutaan.

Tietoa tässä kirjassa on todella paljon. Koska oletetut lukijat ovat nuoria, kirjassa käydään tehokkaasti läpi esimerkiksi sään ja ilmaston eroja, ilmaston muutoksia kautta maapallon historian, hiilen kiertokulusta, kulutuskulttuurista ja yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksista.

Tieto on tarpeellista ja on hienoa, että se esitetään asiallisesti eikä lapsilukijoille turhan päiten pehmennettynä. Kirjan  runsas kuvitus on kivaa katseltavaa, mutta paikoin aukeamat ovat sekavia. Välillä tuotti todellisia vaikeuksia hoksata, missä järjestyksessä aukeaman tekstit on tarkoitettu luettavaksi. Jäin myös miettimään, miten moni lapsi ymmärtää "egologisen" sanaleikin.


Kaisa Happonen & Karri Miettinen:
Ilmastotekokirja
WSOY 2020, 149s.


Ilmastotekokirja on suunnattu suurin piirtein yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille nuorille. Kirjan ote on informatiivinen, napakka ja konkreettinen. Ilmastoahdistusta ei vähätellä, vaan tässä ymmärretään hyvin se turhautuminen, jonka vähäiseltä tuntuvat vaikutusmahdollisuudet järkyttävän suuren asian edessä voivat jopa lamaannuttaa. Mistään surkuttelevasti teoksesta ei kuitenkaan ole kyse. Päin vastoin, tästä kirjasta löytyy rutkasti konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä kaikkea kukin meistä voi tehdä. Kirjassa myös muistutetaan pitkin matkaa siitä, että pienikin ilmastoteko on hyväksi.

Ilmastotekokirja vilisee haastavia sanoja, mutta teksti on niin sulavaa, että sanojen merkityksen kyllä ymmärtää helpohkosti. Kirjaan on haastateltu ilmastovaikuttajia ja muita aktiiveja, muun muassa presidentti Tarja Halosta. Ehkä kiinnostavinta oli lukea Madventuresista tuttujen Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin pitkää haastattelua, jossa käytiin läpi matkustamista ja sen ilmastovaikutuksia. Haastattelun sävy on rakentava ja ongelmia ratkova ja siitä saa vinkkejä ilmastoystävälliseen matkusteluun.

lauantai 20. helmikuuta 2021

Melonin mehu

 

Richard Brautigan: Melonin mehu
Otava 1975, 127s.
Suom. Jarkko Laine


Olen lukenut Richard Brautiganilta kaksi kirjaa, (Kartanon peto ja Taimenenkalastus Amerikassa), joista ensinmainitusta tykkäsin paljon ja jälkimmäistä en ymmärtänyt. Melonin mehun perään olen haikaillut kauan ja nyt viimein tajusin varastokirjaston auttavan tässäkin saatavuuspulmassa.

Melonin mehu oli aiempiin Brautigan-kokemuksiin verrattuna lähempänä kalastus- kuin kartanokirjaa. Luvut ovat pisimmilläänkin lyhyitä, tajunnanvirtamaisia välähdyksiä. Minäkertoja kirjoittaa kirjaa, josta syntyy tämä Melonin mehu

Kertoja ei kerro nimeään, vaan lavertelee toista sivua siitä, kuinka lukija voi käyttää hänestä sitä nimitystä, joka mieleen tulee:

"Jos ajattelette jotakin mikä sattui kauan sitten: joku teki teille kysymyksen ja te ette osannut vastata siihen.
Se on minun nimeni.
Kukaties satoi kaatamalla.
Se on minun nimeni."

Tarina sijoittuu kaupunkiin (vai maailmaan?), jossa paistaa joka päivä erivärinen aurinko. On paljon jokia, kapeimmat niistä vain tuuman levyisiä. Siltojakin on ja niillä narisevia lautoja, joille eräs Margaret aina astuu. Tiikereitä ei ole. Ne on kaikki tapettu. Jonkinlaisessa keskiössä on iDeath, epämääräiseltä Apple-tuotteelta kuulostava hyvä paikka. On myös inBOIL, pahamaineinen rosvopomo ja hänen joukkonsa.

Kertojalla on suhde Margaretiin, mutta suhde ilmeisesti kariutuu ja kertoja saa rinnalleen Paulinen. Tapahtuu monenlaista hämyä ja sekavaa, kunnes kirja loppuu.

Melonin mehu on veikeä kirja. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, mutta jokin sen hämmentävässä sävyssä viehätti. Kannatti lukea.

torstai 18. helmikuuta 2021

Kim Jong-Un ja kaverit. Valitse oma maailmanloppusi

 

Rob Sears: Kim Jong-Un ja kaverit
Valitse oma maailmanloppusi
Aula & CO 2020, 154s.
Suom. Pekka Tuomisto


Kim Jong-Un ja kaverit on mainio immersiivinen romaani, jossa pääosassa on lukija itse. Tarina alkaa siitä, kun lukija (eli minä) on työskennellyt YK:n globaalin jatkuvuuden osaston nuorempana virkailijana kuusi kuukautta. On jouluaatto ja kaikkien ajatukset enemmän tai vähemmän joulunvietossa, kun koodinimi Vaaleanpunaiselta Kameleontilta tulee punainen hälytys. Jonkun täytyisi piipahtaa Pjongjangissa pikapikaa, ihan vain tarkistamassa tilanne. Sitten ollaankin jo ensimmäisen valinnan edessä: joustanko joulusuunnitelmistani ja lähden Pohjois-Koreaan, vai haistattelenko pomolle ja lähden joulun viettoon.

Immersiivisen kirjan yksi hyvä puoli on se, että siinä on paljon helpompi huijata kuin vaikkapa peleissä. Jos päätös on ollut huono, ei muuta kuin takaisin edelliseen kohtaan ja uutta valintaa kehiin. Peleissä pitää hoksata tallentaa, eikä se aina ole edes mahdollista.

Onnistuin seikkailemaan Pohjois-Korean lisäksi Venäjällä, Brysselissä, Kiinassa ja Amerikassa. Kohtasin Kim Jong-Unin lisäksi Trumpin, Putinin ja Elon Muskin sekä Angela Merkelin, hänet tosin vain turvavälin päästä. Myönnän, että kuolin tosi monta kertaa, enkä täten selvästikään olisi järin pätevä tähän työhön.

Suosittelen Kim Jong-Un ja kaverit -kirjaa höpsöttelylukemiseksi sellaiseen hetkeen, kun maailman poliittinen tilanne ei akuutisti ahdista.

tiistai 16. helmikuuta 2021

Pax 1 - Loitsusauva

 

Åsa Larsson & Ingela Korsell:
Pax 1 - Loitsusauva
Otava 2021, 143s.
Suom. Sirpa Alkunen
Kuvitus: Henrik Jonsson


Loitsusauva on ensimmäinen osa Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kymmenosaista Pax-sarjaa. 

Alrik ja Viggo asuvat sijaisperheessä äidin alkoholiongelman vuoksi. Nuorempi veljistä, Viggo, ajautuu toistuvasti käsirysyihin ja muihin vaikeuksiin, vaikka isoveli Alarik yrittääkin tätä suojella hankaluuksilta. Tällä kertaa, tässä kaupungissa, ongelmat eivät kuitenkaan rajoitu kouluun tai ikätovereihin. Pojat nimittäin päätyvät erääseen salaiseen kellarikirjastoon, jossa pahat henget pääsevät valloilleen.

Loitsusauva on melkeinpä läkähdyttävän kiivastahtinen kirja. Henkilöhahmot jäävät tavallaan kaiken toiminnan jalkoihin. Ylipäätään juonikuvio kulkee niin kiihkeällä temmolla eteenpäin, ettei juuri mitään pysähdytä kuvailemaan tai pohtimaan enempää kuin on aivan välttämätöntä. Tekstin rinnalla tarinaa kuljetetaan välillä sivun mittaisilla sarjakuvaosuuksilla, joille olisin suonut mielelläni isommankin tilan ja roolin.

Kuvittelin, että kirja toimisi loistavasti vähemmän lukevalle 12-vuotiaalle, mutta yllätyksekseni hän ei ihastunut tähän. Kuulemma kirja oli hänen mielestään inhottava.

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Ratkaisetko arvoituksen?

 

Victor Escandell: Ratkaisetko arvoituksen?
25 visaista tapausta
Nemo 2020, 64s.
Suom. Mika Siimes


Victor Escandellin Ratkaisetko arvoituksen? oli meidän perheessä suurmenestys!

Hauskasti kuvitetussa kirjassa on 25 aukeaman tai kahden laajuista arvoitusta. Osan voi ratkaista puhtaasti päättelemällä, osassa on enemmän hyötyä mielikuvituksesta. Arvoitusten vaikeustaso vaihtelee hyvin helposta hyvin vaikeaan.

Kirjaa voi lueskella itsekseen arvoituksia ratkoen tai sen lukemisesta voi tehdä pelin: eri vaikeusasteista saa eri määrän pisteitä ja tietysti eniten pisteitä kerännyt lukija/joukkue voittaa. Kunkin arvoituksen ratkaisu löytyy kätevästi heti arvoituksen lopusta, mutta fiksusti luukun taakse kätkettynä.

Meillä ei laskettu pisteitä, mutta näitä pulmia oli tosi hauskaa miettiä porukalla! Oman kokemuksen perusteella kirja sopii erittäin hyvin ainakin 8-41 -vuotiaille.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Olis niin kiva

 

Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva
ja muita kirjoituksia
Otava 2021, 141s.


Joskus kirjan on hyvä olla tuttu ja turvallinen, jopa yllätyksetön.

Anna-Leena Härkösen uusin kirjoituskokoelma, Olis niin kiva, jatkaa pönäkästi ja vakaasti samoilla raiteilla kuin aiemmatkin kokoelmat. Aiheet vaihtelevat ohareita tekevistä kavereista ylioppilaspuheeseen, matkaseurasta siihen, mikä ketäkin loukkaa. 

Teksti on sulavaa ja jouhevaa, kuten aina, joten lukeminen sujui hetkessä, kuten aina. Osa jutuista nauratti, osa kummastutti. Osasta löytyi samastumispintaa paljonkin, osa tuntui huitelevan ihan vieraissa asenteissa ja näkemyksissä.

Olis niin kiva on niitä kirjoja, jotka on kiva lukaista, mutta joihin tuskin tulee palattua myöhemmin.

perjantai 5. helmikuuta 2021

Queenie

 

Candice Carty-Williams: Queenie
WSOY 2021, 462s.
Suom. Natasha Vilokkinen


Edellisen kirjan jälkeen kaipasin kevyttä luettavaa ja Candice Carty-Williamsin Queenie vaikutti juuri sopivalta tähän väliin. Kannessa Oprah Magazine kehuu, kuinka kirja on "Hävyttömän hauska ja suorasuinen esikoisromaani". "Nerokas, ajankohtainen, hulvaton, sydäntäsärkevä." kuvailee Jojo Moyes. Mikä siis voisi mennä pieleen?

No melkein kaikki.

Ensinnäkään Queenie ei ollut minusta ollenkaan hauska kirja. Kyllä, hahmona Queenie on suorapuheinen ja käyttää huumoria selviytymiskeinona, mutta se ei tee kirjasta hassua. Oikeastaan tämä on se suurin syy, miksi en kirjasta pitänyt: odotin aivan erilaista sisältöä.

Queenie on 25-vuotias ja työskentelee lehden toimituksessa. Hänellä on kantaaottavia juttuideoita, joista pomo ei ole kiinnostunut. Queeniella on mukava miesystävä, joka haluaa kuitenkin laittaa suhteen tauolle, sillä Queenie on juuri nyt hänelle yksinkertaisesti liikaa. 

Tilanne ei siis todellakaan ole Queenielle mieluinen eikä helppo. Hän ajautuu harrastamaan ärhäkkää ja epätyydyttävää seksiä epämääräisten miesten kanssa, toistuvasti ja ilman ehkäisyä. Sukupuolitautiklinikalla ei pystytyä edes tekemään tarvittavia testejä, sillä Queenie on seksin jäljiltä niin pahasti ruhjeilla.

Kun siis kuvittelin lukevani kevyen ja viihdyttävän romaanin vahvasta Queeniesta (en tiedä mistä tämä mielikuva oli peräisin, mutta työkaverilla oli käynyt aivan samoin!) ja kansien välistä löytyikin surullinen ja alakuloinen tarina, eivät lukija ja kirja kerta kaikkiaan kohtaa.

Queenieta voinee kuvailla nuoren naisen kasvukertomukseksi, jos nyt vuosi on riittävä aika sellaiselle. Jos haluaa lukea siitä, kuinka asiat menevät yksi toisensa jälkeen pieleen, niin Queenie saattaa olla sopivaa luettavaa.

maanantai 1. helmikuuta 2021

Suostumus

 

Vanessa Springora: Suostumus
WSOY 2021, 175s.
Suom. Lotta Toivanen


Vanessa Springoran omaelämäkerrallinen romaani Suostumus on ollut näkyvästi esillä ilmestymisensä jälkeen. Springora kertoo kirjassaan, kuinka rakastui 13-vuotiaana yli viisikymppiseen kirjailijamieheen. He aloittivat suhteen, joka alkuun tuntui upealta rakkaustarinalta, mutta jonka todelliset kasvot alkoivat paljastua Springoralle vähitellen.

Suostumus on lyhyt kirja, mutta sen lukeminen vaatii aikaa - ja voimia. Vaikka Springora ei kirjassa käytä itsestään tai tuosta kirjailijasta koko nimeä, on yleisesti tiedossa, että kyseessä on Gabriel Matzneff. Palkittu kirjailija on puhunut avoimesti viehtymyksestään esiteini-ikäisiin sekä käsitellyt samaa aihetta tuotannossaan ja tähän on suhtauduttu häiritsevän vähättelevään, jopa ymmärtävään sävyyn.

Niin.
Springoran kirja on todella järkyttävä.
Vaikka lukija ymmärtää miten, ja jossain määrin myös miksi, nuori tyttö ihastuu aikuiseen mieheen, sitä toista osapuolta ei ymmärrä kyllä tippaakaan. Silti vielä vähemmän ymmärtää tytön äitiä, joka alkutuohtumuksen jälkeen sallii suhteen. Ylipäätään yleinen suhtautuminen kirjailijan mieltymyksiin on käsittämätöntä! Hänet tunnetaan pedofiilinä, mutta se ikään kuin sivuutetaan toistuvasti. Hymähdetään tai jopa naurahdetaan ja jatketaan sitten, kuin kaikki olisi vallan normaalia. Ojennetaan kirjallisuuspalkinto ylistävin kehuin, vaikka tuotannosssa vilisee lapsikohteista seksuaalisuutta sitä ihannoivassa valossa.

Suostumus ei ole helppo kirja. Se pakottaa kohtaamaan inhottavia asioita uudestaan ja uudestaan.


sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Viisi vuotta myöhemmin

 

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin
Otava 2021, 256s.
suom. Jaakko Kankaanpää


Viisi vuotta myöhemmin vaikutti päällisin puolin täsmälleen sellaiselta kirjalta, mitä tähän väliin kaipasin. Oletin lukevani kevyehkön rakkausromaanin, jossa on kuitenkin mukana syvempiä sävyjä. Takakantta en taaskaan lukenut ensimmäisiä rivejä pitemmälle: "Missä sinä olet viiden vuoden päästä, ja kuka on rinnallasi?", mutta se tuntui aivan riittävältä tiedolta.

Dannie on aina tiennyt, millaista elämää haluaa elää, mitä työtä tehdä, millaisen miehen kanssa jakaa sen kaiken. Huomaavainen David tuntuukin sopivan näihin suunnitelmiin täydellisesti, kosintakin on takuulla aivan kulman takana. Eräänä iltana Dannie nukahtaa sohvalle ja hätkähtää hereille aivan vieraasta sängystä, vieraasta asunnosta, vieraan miehen seurassa - viisi vuotta myöhemmin. Tämä välähdys tulevaisuudesta saa Dannien epäröimään valintojaan.

Sen sijaan, että tarina muuttuisi tässä kohtaa "unimiehen" etsimiseksi tai myöhemminkään lemmekkääksi, aika kuluu eteenpäin, kuten se tapaa tehdä. Loppujen lopuksi Viisi vuotta myöhemmin on enemmän tarina ystävyydestä, kuin rakkaudesta. Ei siinä toki sinänsä ole mitään vikaa, mutta odotin höttöisempää sisältöä. Tässä tarinassa on mielestäni myös aika isoja ongelmia, eikä pelkästään uskottavuuden osalta. Kerronta on tönköhköä ja dialogi kangertelee paikoin häiritsevästi.

torstai 21. tammikuuta 2021

Hirviö ja Helmikki

Jack Meggitt-Phillips: Hirviö ja Helmikki
WSOY 2021, 249s.
Suom. Marja Helanen
Kuvitus Isabelle Follath
 

 

 

Ebenezer Pinsetin 512. syntymäpäivä on aivan nurkan takana. Jos herra Pinsetin ikä ihmetyttää, kuten todennäköisesti tekee, niin voin kertoa hänen pysyneen nuorekkaana vuosisatojen ajan nuorentavan taikatinktuuran ansiosta. Herra Pinsetillä on nimittäin eräänlaisena lemmikkinä hirviö, joka palkitsee häntä ruokkivaa Ebenezeriä milloin milläkin tarpeellisella ja tarpeettomallakin. Periaatteessa hirviölle kelpaisi kyllä ruoaksi mikä vain, mutta tänä vuonna hän haluaa hotkaista kokonaisen ihmislapsen! Niinpä Ebenezer Pinset suuntaa lintukauppaan ja sieltä orpokotiin - kas kun lintukaupassa ei myydä lapsia - palatakseen kotiin Helmikin kanssa.

Helmikkipä ei vain olekaan mikään helposti hotkaistava tyttönen, vaan hänen myötään moni asia muuttuu.

Hirviö ja Helmikki on hauska, vähän jännittävä, ällöttävä ja lämmin kirja. Sitä voisi verrata Itse ilkimykseen, sillä herra Pinset on monin tavoin Grun kaltainen, muista välittämätön mäntti. 

Kirjassa on hyvän kokoinen fontti ja kuvitustakin sen verran paljon, että uskoisin kirjan kiinnostavan niitäkin lapsia, jotka eivät muuten mielellään pitkähköihin kirjoihin tartu. Ennen kaikkea tarina on niin mainio, että tätä on helppo suositella ihan kaikille.  

Hirviö ja Helmikki julkaistaan 10.2.2021.

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Basketful of Heads

 

Joe Hill: Basketful of Heads
DC Comics 2020, 184s.
Kuvat: Leomacs


June Branchin poikaystävä on työskennellyt koko kesän Brody Islandin poliisivoimissa. On Liamin viimeinen työpäivä ja June on matkustanut Brody Islandille tapaamaan häntä. Romanttinen jälleennäkeminen ei pääse kunnolla alkuunkaan, kun muutama karannut vanki tunkeutuu taloon, jossa Liam ja June ovat vierailulla. Liam kidnapataan, mutta June ei jää toimettomaksi.

Basketful of Heads on verinen tarina. Jos siitä tehtäisiin elokuva, olisi olemassa suuri riski, että genre vaihtuisi kauhusta splatterkomediaksi. Hill on saanut koottua yllättävänkin toimivan tarinan runsaista aineksista: mukana on pahoja poliiseja, viikinkijuttuja, peitetehtävässä työskentelevä henkilö, mietoja huumeita, kyseenalainen itsemurha ja tietysti se korillinen päitä. 

Viihdyin tämän sarjakuva-albumin parissa mainiosti. Tunnelma on sopivan piinaava ja kuvitus mielestäni erittäin toimiva.

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Pienen hauen pyydystys

 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019, 280s.


Ikinä ei saisi antaa kansikuvan vaikuttaa luettavien kirjojen valintaan, ainakaan poissulkevasti. Näin kuitenkin oli käynyt tälle Pienen hauen pyydystykselle, jonka kansi on mielestäni tympeä. Eipä kirjan nimikään houkutellut tarttumaan kirjaan edes takakansitekstin verran. Tyhmä minä!

Onneksi näin Facebookissa erään blogikaverin tätä kehuvan ja toisen vielä yhtyvän kehuihin ja yhtäkkiä Pienen hauen pyydystys olikin tasan sitä, mitä halusin seuraavaksi lukea. Ja voi hyvänen aika, mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos en tätä olisi koskaan lukenut! Juhani Karila ensinnäkin kirjoittaa niin sutjakasti, että ihan jo sen puolesta lukukokemus oli mainio. Mutta kun sisältö vielä osoittautui täydelliseksi, niin ah!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lappiin, pieneen kyläseen, jossa asukkaita on vähän, mutta tarinoita/kohtaloita/yllätyksiä sun muita paljon. Elina Ylijaako matkustaa kesän alussa kotiseudulleen pyydystämään haukea, jotta saisi itse elää. Kuulostaako erikoiselta? Niin se onkin! Elinan kotikylällä tunnetaan näkit, peijoonit, metelit ja jopa hattarat, mutta ihmisten ongelmat voivat silti olla tavallisempaa laatua. Tai sitten eivät. Elinan perässä lappiin saapuu myös Janatuinen, työtehtävissä matkustava poliisi ja siinäpä sitä onkin aineksia jo vaikka mihin.

Rakastin tässä kirjassa ihan kaikkea: hahmoja, miljöötä, tapahtumia, kerrontaa - lopulta jopa tuota kansikuvaa. Näin hauskaa ei ole läheskään jokaisen kirjan kanssa.

lauantai 9. tammikuuta 2021

Beautiful Darkness

 

Fabien Vehlmann: Beautiful Darkness
Drawn & Quarterly 2014, 94s.
Piirrokset: Kerascoët
Käännös: Helge Dasher


Silloin kun valitsee sarjakuvia piirrostyylin perusteella, voi sisältö yllättää melkoisesti. Harrastan ylipäätään maltillisesti takakansitekstien lukemista ja sarjakuvien kohdalla teen sitä kaunokirjallisuutta vähemmän. No, tämän kirjan takakansi on täynnä pätkiä arvosteluista, joten juonipaljastuksia ei olisi tullut vastaan. Tavallaan.

Beautiful Darkness kiinnitti siis huomioni kansikuvansa perusteella. Myönnän, etten tutkinut kanttakaan hirveän perusteellisesti, koska näin vain vihreyttä ja tuollaisen söpön pienen hahmon, enkä ollenkaan tuota kolmatta juttua. Mutta se oli ehkä hyvä asia, koska tarina pääsi yllättämään aivan täysin. Jo viidennellä sivulla hätkähdin isosti ja kuudennella suljin epäuskoisena koko kirjan. Onneksi jatkoin lukemista, sillä tämä tarina on kaikessa häiritseväisyydessään, raakuudessaan ja julmuudessaan hyvä. Ja sellaista äärimmäisen mustaa huumoriakin näiltä sivuilta on löydettävissä. Tai no, ehkä huumori ei ole oikea sana, mutta meno yltyy ajoittain niin groteskiksi, että huomasin virnuilevani.

En tiedä yhtään, millaiselle lukijalle tätä voisi suositella. En ehkä antaisi tätä kovin nuoren lukijan käsiin, mutta toisaalta ei tämä(kään) kirja ole suoranaisesti ikäsidonnainen. Beautiful Darkness vaatinee lukijaltaan epämukavuusalueelle astumista, tai vähintäänkin tirkistelyä, mutta se kannattaa.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

The Carpet Merchant of Konstantiniyya vol. I

 

Reimena Yee: The Carpet Merchant of Konstantiniyya vol. I
Unbound 2020, 336s.


Tässäpä sarjakuva, josta en tiennyt etukäteen yhtään mitään. Sattumalta näin sen kirjaston sarjakuvahyllyssä, tykästyin kanteen ja toin kotiin. 

The Carpet Merchant of Konstantiniyya sijoittuu 1600-luvulle. Ayşe on matontekijäsuvun tytär, joka haaveilee tekevänsä sukunsa matot kuuluisaksi Konstantinopolia myöten. Zeynel on opiskellut ahkerasti ja tähtäimessä on imaamin ura. Mutta onko se sittenkään sitä, mitä Zeynel itse haluaa? Nämä nuoret päätyvät naimisiin ja lähtevät elämään omannäköistään elämää. Eräällä kaupustelureissullaan Zeynel pysähtyy auttamaan eksyneen oloista, punaisiin pukeutunutta miestä ja kohtaamisella on hirvittävät seuraukset.

Jos tarina ei kuulosta kovin kummoiselta, syy on yksin minun. Reimena Yeen sarjakuvaromaani on yhdellä sanalla sanoen hieno. Piirrostyyli on kaunis ja tavallaan pelkistettyä, mutta silti yksityiskohtia on runsaasti - etenkin matoissa. Kauttaaltaan nelivärinen teos on muhkea ja upea. Tarina vetää hyvin ja tunnelmakin pysyy yllä ja kehittyy toimivalla tavalla. 

Zeynelin ja Ayşen tarinalle on olemassa jatkoakin, mutta vasta nettiversiona. Saa nähdä maltanko odottaa fyysisen kirjan ilmestymistä, vai altistanko silmäni ruudulta lukemiselle.

lauantai 2. tammikuuta 2021

Tuulen laakson Nausicaä

 

Hayao Miyazaki: Tuulen laakson Nausicaä 1-7
Sangatsu Manga (2. painos) 2008
Suom. Heikki Valkama


Tuulen laakson Nausicaästa en tiennyt etukäteen mitään muuta kuin tekijänsä, Hayao Miyazakin. Kyselin Facebookissa sarjakuvavinkkejä ja Nausicaä oli yksi siellä suositelluista, joten ei muuta kuin lukemaan.

Nausicaä on Tuulen laakson prinsessa, nuori ja helläsydäminen. Hän myös tuntee tuulet ilmiömäisesti ja lentelee hämmästyttävän sulavasti lentovehkeellään, jonka nimeä en enää muista. Tarina sijoittuu tulevaisuuteen sellaiseen aikaan, kun ihmisiä on jäljellä murto-osa nykyisestä ja myrkyllinen metsä valtaa koko ajan enemmän alaa. Jättimäiset hyönteiset vyöryvät uhkaavasti yhä lähemmäksi ja kaikenlaisia ihmistenvälisiäkin kahnauksia on meneillään.

Minulle Tuulen laakson Nausicaä oli raskas ja aavistuksen puuduttava kokemus. Pääjuoni tuntui aika tylsältä ja tarina siihen nähden pitkitetyltä. Nausicaän täydellinen hyväsydämisyys ja puhtoisuus teki koko hahmosta aivan liian yksipuolisen. En myöskään välittänyt hurmoshenkisistä uskonnollisista piirteistä tarinassa.

Ei siis mikään ikimuistoinen lukukokemus, mutta tulipahan luettua.