Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turusen Simpauttajasta tiesin etukäteen vain nimen. Lukulistalla se on pyörinyt pitkästi toistakymmentä vuotta, mutta viimeistään kirjan ruma kansi on siirtänyt sen takaisin sitten-joskus -pinoon.

Pielisen rannalla on rauhallinen maalaiskylä. Kertomuksen keväänä kylässä alkaa kuitenkin myllertää. Ensinnäkin Imppa riitaantuu isänsä kanssa kesken lannan pellolle levittämisen ja kiukkuspäissään isä-Hilppa toteaa, että Se tuli nyt lähtö. Niin on Imppa vailla kattoa päänsä päälle. Nuoren miehen mieli haikailee Helsingin suuntaan, mutta ihan ensimmäiseksi pitäisi tienata edes matkarahat. Onneksi Pirtamon Joukolla on tarjota töitä ja aittakin nukkumista varten. Toinenkin mies on palkattu salaojaputkia rakentamaan, eräs Simpauttaja. Ja se Simpauttajahan onkin sellainen tapaus, ettei kukaan ota siitä selkoa. Ei tiedetä mistä se tulee tai minne aikoo kesän jälkeen mennä, kunhan tervehtii huudahtamalla hojo hojo ja on kaikin puolin lipevä ja sutki. Vastenmielinen, jos minulta kysytään.

Simpauttaja on kirjaksi maltillisen mittainen, 352-sivuinen tarkalleen ottaen, mutta paljon siinä ehtii tapahtua. On ihastumisia, juopottelua, tanssit, mielenterveysongelmia, politikointia, töitä, tulipalo, aviorikos ja kuolemantapauskin. Tarinan päähenkilö lienee Imppa, vaikka oikeastaan valokeilassa paistattelee koko kituva kylä. Tai no, ei sillä kylällä ihan niin huonosti mene, vaikka 60-luvun maaltapako toki näkyy sielläkin. Kyläläiset ovat persoonallista väkeä. Jo nimistö on riemastuttavan värikästä!

Maaseudun autioituminen on se asia, joka ei ole pian 60 vuodessa paljoa muuttunut. En tiedä onko korrektia sanoa maaseudun autioitumisen kestäneen aikaa, mutta sanon silti. Olen itse kotoisin pienen maalaiskaupungin sivukylältä, jossa vielä omassa lapsuudessani 80-luvulla oli kaksi koulua, kaksi kauppaa, baari, posti ja pankki. Nykyisin jäljellä on yksi koulu. Luullakseni juuri tästä syystä Simpauttajan ajankuva tuntui kovin tutulta, melkein itse koetulta. Sama maaseutujen kuolettuminen jatkuu yhä edelleen.

Televisio ja herrasministerit laulaa hautavirttä meijän maakunnalle mutta minä tellään salaojjaa tantereeseen kun muut ukot lähtööt työttömiksi kaupunkiin niin että kumiterät tömisee, Jouko puhui.

Kuuntelin Simpauttajan äänikirjana joskus ennen joulua. Esa Saarion lukemana tarina heräsi todella eloon, sillä hän osasi eläytyä juuri sopivasti ja murrekin sujui vaivattomasti. Paljon kirjan imusta kertonee sekin, että halusin tätä bloggausta varten lukea kirjasta myös paperiversion, josta olisi helpompi merkitä sopivia lainauksia. Kirja tuli luettua, mutta en minä mitään muistilappuja liiemmin ehtinyt miettiä, sillä tarina vei mukanaan.

Kirjan loppupuolelta yksi muistilappu sentään löytyy. Esimerkkinä Turusen huumorista nostettakoon tähän pieni pätkä Taivaisen Julian ja Kaurapellon Lyylin välisestä keskustelusta. Äänessä on Lyyli:

- Pulskassa kunnossahan tuota oot mutta sulla on lihat oekeessa paekassa. meikäläinen kun lihhoo niin kaikki kasaantuu mahhaan. No, eipä se Juulin oo tarvinnu semmosta penskalaumoo tehäkkää niinkun meikäläisen. Ilimanko on liha kun nuorella tytöllä. On se muuten mallissaan jotta toiset saapi olla nuin vähällä ja sitten toiset on ihana halakasta peräpääsä. On niistä penskosta illooki mutta enemmän niistä on muretta ja huolehtimista, poikapuolista ainaki. Semmosia temppuja tekkööt että joskus tulloo mieleen että olis pitäny pentuna hukuttoo.

Tämä postaus on osa Kirjojen suomi: Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia. Simpauttaja edustaa vuotta 1973.

Heikki Turunen: Simpauttaja
WSOY 2010 (1. painos 1973), 352s.

Äänikirjan lukija. Esa Saario
Kesto: 11h 5min