Tuntematon Juice Leskinen

 

Timo Kalevi Forss: Tuntematon Juice Leskinen
Like 2024

Kuten olen täällä aiemminkin tuonut ilmi, ihailen Juice Leskisen sanataituruutta ja kiinnostuinkin heti, kun kuulin että Leskisen muille tekemistä biiseistä on tulossa kirja. Lukeminen meinasi olla vähän kankeaa, kun yhteistyökuvioissa oli paljon "päällekkäisyyksiä", minkä vuoksi samoja asioita kerrattiin moneen kertaan. 

Tuntematon Juice Leskinen opetti, että tunnen itse asiassa aika huonosti suomalaista musiikkialaa - sen verran moni mainituista artisteista tai bändeistä oli minulle tuntemattomia. Toisaalta, ehkä on ihan normaalia, ettei ole kauhean hyvin perillä oman lapsuuden aikaisista iskelmätähdistä tai parin singlen muusikoista. 

Forss analysoi sekä Leskisen sanoituksia, että artistien tulkintoja. Näistä kirjassa esitellyistä biiseistä on koottu Spotifyhin soittolista, jota olisi voinut kuunnella kirjan lukemisen lomassa. Sanoituksista olisi ollut kiinnostavaa lukea pidempiä näytteitä, kuin millaisia kirjaan oli valittu. Tuntuu, että muutamasta lauseesta ei kauhean selkeää kuvaa koko sanoituksesta oikein voi saada. 

Vaikka totta kai tiesin Leskisen kirjoittaneen paljonkin sanoituksia muiden käyttöön, en tosiaankaan ollut käsittänyt, kuinka tuottelias hän kaiken kaikkiaan oli. Ja että edelleen on olemassa levyttämättömiä Leskisen tekemiä sanoituksia, se tuntuu oikeastaan aika hienolta! 

Tuntematon Juice Leskinen on teos, joka kertoo paitsi lahjakkaasta sanoittajasta, myös melkoisesta määrästä suomalaisia muusikoita, artisteja ja bändejä. Eikä sovi unohtaa, että on mukana myös pari ei-suomalaistakin yhteistyökuviota.

 

Kärpästen herra

 

William Golding: Kärpästen herra
Sovitus ja kuvitus: Aimée De Jongh
Like 2025
Suom. Jouko Ruokosenmäki

 

Kärpästen herra on yksi niistä (harvoista) klassikoista, jotka oon lukenu usiammin ku kerran. Tarina on siis tuttu ja hyväksi todettu.

Lentokone putoaa autiolle saarelle, joukko koulupoikia selviää onnettomuudesta elossa. Alkujärkytyksen jälkeen aletaan järjestää elämää sellaiseksi, että pärjätään pelastajien tuloon asti. Läheiselle kukkulalle sytytetään merkkinuotio. Pian osa pojista haluaa kuitenkin irtautua yhteisistä säännöistä. Painostavaa, pelottavaa ja surullista se meno lopulta on.

Tämä tuore sarjakuvasovitus on todella hieno! Näyttävä koko, laadukas paperi, miellyttävä piirrostyyli, taitava väritys ja siisti tekstaus. Kaikki mallillaan! Tarina kulkee sujuvasti, tunnelma välittyy jopa inhottavan hyvin.

Englanninkielisessä alkuteoksessa kaikki tekstit on lainattu suoraan Goldingin alkuperäisteoksesta, mikä sekin on hieno juttu. Unohdin tarkistaa, onko suomennoksessa käytetty jotain vanhaa käännöstä vai ei, mutta sujuvaa teksti oli joka tapauksessa.

Aloittamista vaille täydellinen - ADHD työelämässä

 

Jaana Haapaluoma-Höglund & Eva Kottonen:
Aloittamista vaille täydellinen - ADHD työelämässä
Like 2025

Viisi tähteä tälle kirjalle!

En oikein osaa edes päättää, mistä aloittaisin kaiken kehumisen. Haapaluoma-Höglund ja Kottonen ovat molemmat toimittajia, joilla on adhd-diagnoosi. Heitä kiinnosti kuulla, kuinka muut adhd-ihmiset työelämässä pärjäävät ja haastatteluiden pohjalta on koottu tämä erittäin informatiivinen kirja. Ääneen pääsevät ennen kaikkea adhd-ihmiset itse, mutta välillä annetaan puheenvuoro erilaisille asiantuntijoille. Mikä ei toki tarkoita sitä, etteikö asiantuntijallakin voisi olla adhd-diagnoosia.

Työelämässä riittää haasteita varmaankin useimmilla, oli sitten nepsy tai ei. Tämän kirjan haastateltavien kertomukset olivat kerta kaikkiaan lohdullista luettavaa, sillä niin moni tuntuu saaneen muodostettua työuransa siten, ettei tyystin uuvu tai joudu maskaamaan ylettömästi.

Jos tämä kirja olisi oma eikä kirjastosta lainassa, olisin tehnyt siihen alleviivauksia ja muita merkintöjä, sillä niin monessa kohtaa tässä tuli sanoitettua itsellekin tuttuja asioita. Jokainen adhd-ihminen on piirteineen omanlaisensa, aivan kuten kaikki "normaalit" ovat keskenään erilaisia. Ei siis ole olemassa jotain valmista ohjeistusta siihen, kuinka työpaikasta voitaisiin tehdä nepsy-ystävällinen. Toisaalta moni neurokirjolla olevien työssäjaksamista edesauttava keino hyödyttäisi myös muita työntekijöitä. 

Minä sain adhd-diagnoosin kolme vuotta sitten (muistaakseni) ja jonkin verran jo ymmärrän, mitkä tekijät auttavat tai heikentävät työssäjaksamistani. Harva näistä seikoista on kuitenkaan omissa käsissäni.

Toivoisin, että tämä kirja päätyisi mahdollisimman monen työnantajan ja esihenkilön luettavaksi. Tai no, oikeastaan tämän lukemisesta olisi varmasti hyötyä ihan kaikille, jotka ovat työelämässä - tai vaikka ei olisikaan. 

Adhd tuntuu olevan edelleen huonosti tunnettu juttu. Onneksi on kirjoja, kuten tämä, jotka lisäävät tietoa.

Femokratia

 

Jessi Jokelainen: Femokratia
Suuri Kurpitsa 2024

Mun täytyy uuden lääkityksen vuoksi seurata verenpainetta. Yks ilta aattelin, että istun ja luen siinä mittausten lomassa - eli rentoudun. Mutta arvatkaa vain mihin suuntaan verenpaine menee, kun lukee suomalaisesta politiikasta naisten näkökulmasta. No väärään!

Jessi Jokelaisen esikoisalbumi Femokratia on hyvin jäsennelty, asiallisesti taustoitettu ja täynnä asiaa. Se myös pistää **tuttaan ankarasti. Nauroinkin kyllä parissa kohtaa, mutta enimmäkseen otti päähän, kun asiat on edelleen niin vinossa.

Piirrostyyli on selkeää ja huoliteltua, vaihteleva ruutujako ja tilankäyttö toimii todella hyvin. Erityiskehut tekstauksesta! Ihanan helppo lukea näin selkeää ja loogisesti sivuilla etenevää tekstiä.

Haluaisin luetuttaa tän kaikilla niillä tyypeillä, joiden mielestä tasa-arvo on menny liian pitkälle ja niillä, jotka hokee joka käänteessä että "niin mutta entäs miehet!"

Tuiskula

Merja Kukkola: Tuiskula - huveja kansalle
Nivala-seura ry 2024

 

 

Kun jossain joku mainitsee Tuiskulan, olen heti kärppänä kuuntelemassa, mitä siitä puhutaan ja jakamassa omia muistojani. Onkin selvää, että Merja Kukkolan Tuiskula-historiikki piti saada lukea.

Omat Tuiskula-muistoni ovat vuosilta 1994-1996. Olen niitä, jotka pääsi Tuiskulaan vasta rippikoulun jälkeen, mutta kyllä minä siellä sitten ravasinkin lähes joka lauantai parin vuoden ajan. Olin töissä Tuiskulan grillillä ja sitten lipunmyynnissä, ihan siksi että pääsin muulloin sisälle puoleen hintaan. Bändeillä oli harvoin merkitystä, DJ:llä vielä vähemmän: mulle Tuiskula oli paikka, jossa sai viettää aikaa kavereiden kanssa, tutustua uusiin ihmisiin, tanssia, maleksia ja pitää hauskaa. Ennen kaikkea se oli turvallinen ympäristö alaikäisillekin.

Tuiskula - Huveja kansalle on kiinnostava, mutta rakenteellisesti takkuinen teos. Alkuun muistellaan Tuiskulan huippuvuosia liki sadan sivun verran, sitten hypätäänkin ajassa taaksepäin 1920-luvulle ja lähdetään seuraamaan Tuiskulan syntyaikoja. Tuiskulasta ja Tuiskumajasta puhutaan sujuvasti rinnakkain, vaikka olivat kaksi ihan erillistä paikkaa. (Kartta olisi muuten ollut hyvä lisä! Kyllä paikallinen osaa sijoitella ainakin useimmat kirjassa mainitut paikat kohilleen, mutta ulkopaikkakuntalaisille ja nuoremmille sukupolville ei Mari-baarikaan sano yhtään mitään.) Ehdin jo turhautua siihen, että Metallican keikka mainittiin useaan kertaan, mutta vain virkkeellä tai kahdella. Lopulta laajempia keikkakuvauksia tuli vastaan kirjan viime metreillä.

Kirjaan on koottu muistoja ja kokemuksia haastatteluilla, sekä kirjoittajan sukulaisilta ja ystäviltä. Olisin halunnut tietää, miten haastatellut on valittu. Avoin haastattelukutsu jossakin?

Ai niin, Kukkola kirjoittaa, että Tuiskulan takahuoneeseen pääseminen vaati vaivannäköä. Ei vaatinut silloin 90-luvulla! 😄 Ovet oli harvoin lukossa ja monet kerrat me vain lompsittiin peremmälle. Siellä syötiin voileipiä, jututettiin bändejä ja roudareita ja kerättiin nimmareita. 

Hienoa, että Tuiskulasta on nyt kirjoitettu kirja! Laajuutta ja ajallista tasapuolisuutta olisin kaivannut enemmän. Harmillisen paljon oli tekstiin jäänyt kirjoitusvirheitä, mutta sattuuhan näitä.

Taskupainos

 

Katja Kallio: Taskupainos
Anna-Leena Härkösen elämästä
Otava 2025

 

Kävi sillä lailla jännästi, että meinasin palauttaa Anna-Leena Härkösestä kertovan Taskupainoksen lukemattomana kirjastoon, mutta sitte vahingossa luinkin siitä kaksi kolmannesta yhessä illassa!

Katja Kallio on kirjoittanut ystävänsä muistelmat minä-muodossa ja ainakin näin Härköstä tuntemattomalle teksti menee ihan täydestä: aivan kuin Härkönen istuisi samassa pöydässä ja kertoilisi juttujaan.

Jutut pomppivat välillä sinne tänne, kuten muistellessa usein käy. Kokonaisuus toimii hyvin ja on tosiaan harvinaisen vetävää tekstiä. Härkönen kertoo elämästään avoimesti, mutta ei jää kuvaamaan ikäviäkään tapauksia yksityiskohtaisesti.

Pidin tästä paljon. Tyylikäs ja napakka toteutus.

 

Metsän väki

Joanna Heinonen: Metsän väki
Robustos 2024, 317s.

 

Luin Joanna Heinosen Veren väki -kirjan lukupiirissä melkein tasan kolme vuotta sitten. Jatko-osaa, tai tällaista sisarteosta, en osannut sille odottaa, mutta lukulistallehan se meni että humpsahti.

Ajallisesti Metsän väki alkaa oikeastaan jo ennen Veren väen tapahtumia, mutta vaikka kerronnan tempo on reipas, tämän kirjan tarina venyy hiukan pitemmälle. Kirjat limittyvät toisiinsa paljonkin ja vaikka tämä ei varsinaisesti jatko-osa olekaan, niin kyllä tässä paljastuu Veren väen tapahtumista sen verran oleellisia asioita, että suosittelen sen lukemista ensin.

No joka tapauksessa tässä kirjassa keskitytään Oliviaan, joka on metsänhaltia. Metsänhaltiat saavat kutakuinkin teini-iässä kyvyn muuttua joksikin eläimeksi. Merkittävä tapahtuma ja kyky ei kuitenkaan Olivian kohdalla mene toivotulla tavalla ja turvallisuussyistä Olivian elämä kaventuu kotikouluksi ilman sosiaalista elämää. Kun vuosien kuluttua Olivia viimein saa poistua kotoaan, hän tapaa lapsuudenystävänsä Kiiran ja kohtapa onkin jo meneillään melkoisia myllerryksiä.

Heinonen kirjoittaa vetävää tekstiä myös murteella, mikä vaatii kirjoittajalta erityisosaamista. Tykkään siitä, kuinka luontevasti Olivian arkeen kuuluvat erilaiset loitsut ja muut kansanuskon/-perinteen elementit. Ainoan miinuksen annan siitä, että kirja loppuu ihan hirvittävään koukkuun! Ihan meinasi epätoivo iskeä, kun takakansi tuli vastaan.

Skutsi

Päivi Lukkarila: Skutsi
Nokkahiiri 2024, 200s.

Skutsin luin siinä vaiheessa, kun Finlandia-ehdokkuus julkistettiin ja kirjaan pompsahti jono varauksia. Odotin jännitystä ja sitä kyllä sain.

Neljä toisilleen tuntematonta nuorta lähtee eräoppaan johdolla kolmen päivän vaellukselle korpeen, ilman älylaitteita. Matka ja tarina etenee hyvää tahtia: luvut ovat lyhyitä ja näkökulma vuorottelee jokaisen vaeltajan välillä.

En ois uskonu, että mua pelottais lukea tätä, mutta tunnustan pelänneeni ihan liikaa. Vaikka suurin osa kirjan kauhusta muodostuu ihan rehellisistä nuotiotarinoista (rehellisellä tarkotan nyt sitä, että kaikki tietää juttujen olevan keksittyjä), ne on niin kammottavia että nukahtamisesta ei meinannu tulla mitään.

Tarinan edetessä meno muuttuu uhkaavammaksi, kun yksi porukasta kuolee ja muutakin outoa tapahtuu ja sitten olikin pakko lukea kirja loppuun asti. Loppu oli mulle pettymys. Spoilaamista välttääkseni en edes voi kertoa, mihin petyin. Odotin kuitenkin enemmän ja lukijaa palkitsevampaa loppua.

Skutsin kansi on onnistunut, sen kertojaäänet uskottavia ja tunnistettavia. Uskon, että tämä on niitä kirjoja, joita lapset/nuoret suosittelee kavereilleen ja intoilee yhdessä.

Kiltin tytön murhaleikki

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaleikki
Karisto 2024, 137s.
Suom. Leena Ojalatva

 

Olen lukenut Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarjan (ja katsonut siitä tehdyn tv-sarjan, joka ei kyllä tavoita kirjojen tasoa), joten totta kai halusin lukea myös tämän Kiltin tytön murhaleikin, joka on ikään kuin esiosa varsinaiselle sarjalle.

Odotukset eivät olleet hirveän korkealla, mikä oli hyvä asia, sillä kyllähän tämä jää aika latteaksi. Pip ja joukko ystäviä kokoontuu murhaillallisille, eli leikkimään porukalla suljetun huoneen murhamysteeriä. Sinänsä idea on mainio, varsinkin näin kun en ole itse vastaaviin tapahtumiin osallistunut. Peli kulkee sääntöjen mukaan ja Pip osoittaa olevansa taitava päättelemään asioita. Mutta siinäpä tän kirjan sisältö sitten oikeastaan onkin. Nuoret leikkivät ja lähtevät sitten koteihinsa. Loppu.

Ei tästä kuitenkaan ihan rahastuksen maku tullut suuhun, eli kiva kun tämäkin suomennettiin - lukijoita varmasti riittää.

Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen
Myllylahti 2024, 158s.

 

Aani on aina tiennyt kuolevansa nuorena, 17-vuotiaana. Tiede on kehittänyt systeemin, jolla jokaisen syntyvän lapsen elinpäivät ovat heti tiedossa ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan, kaikkien näkyville. Tavallaan päivämäärät helpottavat asioita, kun ei tarvitse pelätä kuolemaa jatkuvasti. Toisaalta, mitä mieltä on esimerkiksi opiskelussa, kun tietää ettei ehdi edes valmistua? Jotkut pitävät lyhytikäisten kouluttamista ylipäätään resurssien tuhlaamisena. Aarni tekee parhaansa, jotta hänen elämänsä olisi mielekästä vielä silloinkin, kun aikaa on vain vähän. Hän tanssii, viettää aikaa parhaan ystävänsä kanssa ja isän, sen ainoan vanhemman, joka Aarnin elämässä on läsnä.

Sini Helmisen säeromaani on ahdistava ajatusleikki. Jos aikaa olisi vähän, miten sen käyttäisi? Aanin ajatukset välittyvät lukijalle kipeinä ja tarkkoina, lannistumattomina silloinkin kun toivoa ei kaiken järjen mukaan enää ole.

Kunnes kuolen on aihepiiriltään rankka, mutta säeromaanimuotonsa ansiosta sellainen, että siihen on helppo tarttua. Sopii varmasti jo yläkoululaisille, mutta puhuttelee myös keski-ikäistä.

Paleface - Protestilaulaja

 

Miska Rantanen: Paleface - Protestilaulaja
Johnny Kniga 2024, 334s.

En tiedä, pitäiskö tämän kirjan kohalla puhua muistelmista, historiikista vai mistä, mutta ehkä sillä ei ole niin merkitystä tässä yhteydessä. Kirjassa käydään läpi Karri Miettisen elämää lapsuudesta (suurin piirtein) nykyhetkeen. Koin luontevana sen, että yksityiselämää ei hirveästi avattu, vaan varhaisten vuosien jälkeen kerronta keskittyy monitaiturin työuraan. Vai pitääkö puhua urista monikossa, kun Miettinen on tehnyt musiikin lisäksi paljon muutakin?

Teksti on helposti lähestyttävää, hyvin taustoitettua ja hyvällä tavalla jutustelevaa. Kukaan ei edes yritä toimia kaikkitietävänä kertojana, vaan tässä säilyy semmonen inhimillinen asenne. Välillä jopa moititaan tai ainakin kummastellaan omia aikaisempia puheita/tekoja, mitä saisi näkyä muistelmissa enemmänkin. Ääneen pääsevät lukuisat Miettisen läheiset perheenjäsenistä lukuisiin työkavereihin/yhteistyökumppaneihin jne. Mitään pitkiä avautumisia ei onneksi ole, keneltäkään, vaan kirjassa vallitsee hyvä ilmapiiri.

Karri Miettistä en tunne, mutta Palefacesta mulle on muodostunu kuva sanavalmiina (ylläri!), kantaa ottavana ja noin ylipäätään fiksuna tyyppinä. Uutta suomiräppiä en kuuntele syystä, jonka Miettinen osuvasti sanoittaa: "Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa." Sanoo Miettinen muutakin, mutta mulle juuri tuo sanavarastojen niukkuus on se suurin ongelma. Vähän kuin yrittäis rakentaa legotornin kolmella palikalla: saa niistä tornin, mutta ei kovin korkeaa tai montaa erilaista.

Vanhin poika kuluttaa musiikkia ahkerasti ja vietettiinkin yks päivä mukava tuokio kaivellen cd-laatikoista lasten tädin albumi, jolla myös Paleface vierailee! Ja on tässä tullut kuunneltua The Pale Ontologist ja Helsinki-Shangri-Lakin muutaman kerran pitkästä aikaa.

Hyvällä maulla kirjoitettu teos!

Hohtavat

Siri Kolu: Hohtavat
Tammi 2024, 200s.

 

Odotin kovasti Siri Kolun uutta kirjaa, Hohtavat, jota kuvataan esittelytekstissä muun muassa näin: "hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta." Tämän perusteella odotin vauhdikasta maailmanlopun meininkiä. 

Vähän ennen syyslomaa asemalle saapuu juna, josta astuu ulos hohtavia. Nämä hahmot käyvät antamassa hohtavan merkin osalle ihmisistä, loput eivät hohtavia edes näe. Ani saa merkin, samoin hänen äitinsä ja pikkusiskonsa. Anin isä ja tyttöystävä jäävät kuitenkin ilman. Hohtavat ovat kertoneet, että maailmanloppu tulee viikon kuluttua. Tietysti tieto lähestyvästä tuhosta leviää nopeasti myös kaikille niille, jotka eivät saaneet merkkiä ja sinänsä sitä lähestyvän lopun aiheuttamaa ahidstusta onkin ilmassa. 

Kuitenkin Hohtavat tuntuu jotenkin tahmealta. Tarina ei oikein käynnisty, eivätkä henkilöhahmot saaneet minussa aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Luen tunteella ja oli hyvin hämmentävää lukea näin dramaattisesta aiheesta niin, etten välittänyt yhtään siitä, mitä kenellekin tapahtuu. Ja heti perään tavallaan kumoan tämän tunteiden puuttumisen, sillä koko tästä hohtavien antamasta merkistä ja siitä, kuinka heistä puhutaan välillä enkeleinä yms. tulee tietysti uskontofiilikset, ja niitä en kaivannut ollenkaan. On valittuja ja on niitä, jotka (ehkä) voivat vielä pelastua. Ja siis, miten nämä ihmiset onnistuu vielä viimeisellä viikollaan riitaantumaan niin paljon?! Missä on rehellinen, avoin kommunikointi? Missä kiitokset, rakkaudet ja halaukset? 

Kolun käyttämä kieli ei ole helppoa. Teksti on maalailevaa, vihjailevaa ja vertauskuvallista. Se on kaunista, kyllä, mutta myös etäännyttävää.

Olisin halunnut tykätä Hohtavista, mutta nyt tämä tuntui liian syksyiseltä. Pimeää, ankeaa, toivotonta, synkkää, kylmää, märkää, mähmäistä.

Escape from st.Hell

Lewis Hancox: Escape from st.Hell
My trans teen life levels up
Graphix 2024, 304s.

 

Lewis Hancox jatkaa omaelämäkerrallisen sarjakuvan parissa. Escape from st.Hell:in alussa Lewis on vastikään aloittanut testosteronihoidon ja odottaa innolla yliopiston alkamista: hän pääsee viimeinkin pois st.Hell:istä ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Fyysiset muutokset tapahtuvat kuitenkin hyvin hitaasti, eikä nuorena aikuisena ole helppo kokea murrosiän tunnemyllerryksiä uudestaan. Kun vielä kotikaupungissa joutuu jatkuvasti kuulla tytöttelyä, ei ole ihmekään että turhauttaa. Uusi elämä uudessa kaupungissa on kyllä kivaa, mutta ei sielläkään helppoa ole. Lewis näkee hirveästi vaivaa ollakseen oikeanlainen mies, vaikka ei oikein tiedä, mitä se sellainen edes olisi. Opiskelutkin jäävät sivuseikaksi. Rintojen poistoleikkausta Lewis odottaa malttamattomana.

Hancox kuvaa todella yksityiskohtaisesti ja henkilökohtaisesti omaa transitiotaan mieheksi. Tässäkin kirjassa aikuinen Lewis käy välillä juttelemassa nuoremman versionsa kanssa, mikä tuo tarinaan ikään kuin levollisuutta, armollisuutta ja perspektiiviä. Näistä sarjakuvista on varmasti apua vertaistukea kaipaaville.

He ovat suolaa ja valoa

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Otava 2024, 351s.

Tämä kirja on hieno, mutta monella tapaa ahdistava.

He ovat suolaa ja valoa -kirjan tapahtumat sijoittuvat Israeliin ja Länsirannalle. Jo tämä kertoo siitä, että huteralla maalla ja räjähdysherkissä olosuhteissa liikutaan. Kun vielä uskonto, tai ehkä sittenkin monikossa uskonnot, ovat keskeinen osa tarinaa, ahdistuskertoin nousee melkoisiin lukemiin.

Kaksi suomalaisnaista matkustaa samaan aikaan Israeliin. Susanna on lääkäri, joka uskoo Jeesuksen palaavan heti kun kaikki juutalaiset ovat palanneet Israeliin. Hän työskentelee laittomassa siirtokunnassa ja tekee lahjoituksia, joilla mahdollistetaan muualla asuvien juutalaisten tulo luvattuun maahan. Susannalla on suomessa puoliso ja teini-ikäinen tytär, mutta kaikkein tärkeintä hänelle on tehdä kaikki mahdollinen Jeesuksen paluun eteen. Opettajana työskentelevä Anu on aktiivinen seurakuntalainen hänkin (jos en väärin muista, niin helluntailainen). Hän pysähtyy kysymään tietä mieheltä, johon nopeasti hullaantuu. Pian Anu jo alkaa maalailla mielessään tulevaisuudenkuvia, joissa hän synnyttää juutalaisvauvan ja kaikki on ihanaa.

Törmälehto kirjoittaa kaunista kieltä ja kuvaa sekä Anun että Susannan ajatuksia erittäin uskottavasti. Israelin historia ja nykytilanne on niin monimutkainen, että ymmärrän siitä vain hippusen. Fundamentalismi on tullut tutuksi, vaikka mielelläni olisin siihenkin pitänyt etäisyyttä. Edellämainitusta syystä kirjan molemmat päähenkilöt olivat minusta aika kamalia. Susannan ja Anun ehdottomuus ja luotto siihen, että he tietävät täsmälleen miten asiat tulee hoitaa, tuntuu ylimieliseltä. Edes se, että näkee vierestä tai ajautuu osalliseksi jotakin konfliktia, ei hetkauta, koska Raamatussa sanotaan sitä ja tätä.

Ajankohtainen ja taidokas kirja aiheesta, josta ei loppujen lopuksi hirveän paljon keskustella.

Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin

 

Juice Leskinen: Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin
Kirjayhtymä 1989, 62s.

Joskus yläasteella oli hetken aikaa sellainen buumi, että kerättiin runoja vihkoihin ja muistikirjoihin. Niitä runokirjoja sitten kierrätettiin vähän kaikilla ja kopsattiin itselle ylös mieluiset sekä kirjoitettiin muutama oma suosikki kaverille muistoksi. Minäkin halusin oman runokirjan ja koska siihen piti saada täytettä muutenkin kuin kavereilta, joten ei muuta kuin kirjaston runohyllylle ja sieltä runokirjoja kotiin. Tämä Juice Leskisen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin oli yksi niistä runokirjoista, ja yksi niistä harvoista, joihin olen palannut uudestaan ja uudestaan. Bloggaankin tästä jo toista kertaa!

Analysoimaan en lähde, koska en sitä osaa ja toisaalta en näe sitä hirveän tarpeelliseksikaan. Mutta ai että miten nämä runot puhuttelevat edelleen! Osin samalla tavoin kuin sitä teini-ikäistä Maijaa, mutta myös siten, että tämä nykyinen, keski-ikäinen versioni minusta, saa runoista irti jotakin uutta.

Koska Leskinen on runoilijanakin monipuolinen, olen lukenut pari muutakin runokirjaa. Sonetteja laumalle (Kirjayhtymä, 1975) sisältää runojen lisäksi laulujen sanoituksia, joita en osaa lukea laulamatta niitä mielessäni. Aika jätti (Tammi, 1999) taas on saanut lisätäytettä parista, ymmärtääkseni tilaustyönä tehdystä, juhlarunosta. Huomaan, että Leskisen varhaisempi tuotanto osuu enemmän mun... niin, en edes tiedä mihin. Tavallaan huumorintajuun, mutta myös tapaan katsoa ja nähdä maailmaa.

Juice - Sanataiteen mestari

Arto Huhtinen: Juice - Sanataiteen mestari
Readme.fi 2024, 284s.

 

Kuten niin monelle muulle, myös minulle Juice Leskinen on suuren ihailun kohde hänen käsittämättömän monipuolisesta tavasta käyttää suomen kieltä. Olen lukenut Juicen runoja ja muita teoksia sekä kuunnellut hänen levytyksiään (musiikin osalta myönnän junnaavani tietyissä biiseissä, koska haluan), enkä lakkaa ihailemasta nerokkaita sanaleikkejä ja tapaa ilmaista asioita. Oma suosikkini on Einarin polkupyörä, jossa porukka ei ilku siksi että Einarilla on naisten polkupyörä vaan feminiini mankeli. Nerokasta!

No, tämä Arto Huhtisen tietokirjantapainen lupaa alkusanoissaan keskittyvänsä Juiceen lukijana: mitä ja miten hän luki, mitä kirjoja hankki itselleen, ketä kirjailijoita/runoilijoita ihaili ja niin edelleen. Tiesin, että Tampereella Viola-kodissa on Leskisen kirjasto ja siellä hänen kotikirjastonsa. Sitä taas en tiennyt, että tuossa kirjastossa on itse asiassa alle neljännes Leskisen kotikirjastosta. Tämä on minusta iso ongelma tämän kirjan kohdalla: millaisen kuvan Leskisestä lukijana antavat ne kirjojen rippeet, jotka alkuperäisestä kokoelmasta on jäänyt jäljelle? Ymmärrän siis täysin sen, että läheiset ovat halunneet pitää osan kirjoista itsellään. Ymmärrän senkin, että arvioiden mukaan noin 10 000 niteen kirjakokoelmaa ei kukaan ole kokonaisuudessaan halunnut (tai ehkä ennemminkin pystynyt) ottamaan haltuunsa. Mutta jos esimerkiksi minun kotikirjastostani olisi ensin läheiset poimineet ne kirjat, joilla on heille syystä tai toisesta iso merkitys, niin miten niistä jäljelle jääneistä kirjoista voisi tehdä päätelmiä minusta lukijana? Oletan nimittäin, että jäljelle jäisivät esimerkiksi Tiina-kirjat ja Otavan nuortenkirjaston kirjat, jotka eivät edusta mulle aivan rakkainta kirjallisuutta.

Toinen kirjan heikkouksista on sen rakenne. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kukin toimisi itsenäisenä tekstinä. Tämä toki on hyvä juttu, jos lueskelee kirjaa sieltä täältä silloin tällöin. Mutta kun kirjan luki alusta loppuun, alkoi tarinoiden ja anekdoottien toisteisuus turhauttaa. Leskisestä olisi varmasti riittänyt eri tarinat vaikka joka sivulle, samoin hänen kotikirjastonsa kirjoista. Kotikirjastostakin mainitaan turhauttavan usein samat kirjat/kirjailijat, myös ne, joiden kirjoja ei Leskisen kirjastoon asti päätynyt. Onpa muuten hankala yrittää saada selkeästi näkyviin ero Leskisen kirjaston (Viola-kodin tiloissa oleva kokoelma Leskisen kotikirjastosta) ja Leskisen kirjakokoelman (ennen sen jakamista) välillä...

Kirjaan on koottu sinne tänne myös Leskisen kirjastossa vierailleiden henkilöiden haastatteluja, jotka on tehty ikään kuin ystäväkirjamuotoon. Harmi vain, että näissä haastatteluissa ei ole nähty tarpeelliseksi kertoa miksi juuri näitä henkilöitä on haastateltu. Itse tunnistin nimeltä vain muutaman, mutta ehkä mun suomi-/manserocktietämys on keskivertoa rajallisempi.

Kirjassa on runsaasti valokuvia. Ihan kaikkien kuvien merkitystä en hahmottanut, kuten en sitäkään, millä logiikalla kuvat oli valittu. Instagramissa jo tuohduinkin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan kiinnostavasta asiasta X, mutta kuvaa ei ole nähty tarpeelliseksi liittää mukaan. Esimerkiksi s.189 kerrotaan, kuinka Hannu Hyttinen onnistui vuonna 1985 saamaan mahtavan yhteiskuvan Leskisestä, Pate Mustajärvestä ja Martti Syrjästä. Okei, hienoa. Tätä kuvaa ei kuitenkaan kirjasta löydy. Ei löydy kuvaa myöskään Paul McCartneyn Leskiselle kirjoittamasta viestistä, mutta kylläkin Leskisen uimakandidaatin ja -maisterin todistuksista. Arvatkaa kumpi ois ollu kiehtovampaa tutkittavaa?!
Myös Leskisen massiivista hautamuistomerkkiä kuvataan runsain sanoin, mutta kuvan joutuu googlata ihan itse.

Odotin tosiaan kirjaa Leskisen kotikirjastosta ja hänen lempikirjoistaan. Kun tässäkin kirjassa todetaan useaan otteeseen Leskisen tehneen paljon merkintöjä ja muistiinpanoja kirjojen marginaaleihin, niin niitä olisin toivonut hyödynnettävän. Nyt vain muutama kirja edes mainitaan nimeltä, näistä Leskisen merkinnöistä vielä harvempi. Juice - Sanataiteen mestari onkin ennen kaikkea kirja ihmisistä ja tapahtumista Leskisen kirjastossa. Se on vähän kuin pienen piirin historiikki kovissa kansissa: tärkeä heille, mutta ei tarjoa kaltaiselleni Leskisen sanataituruuden ihailijalle paljonkaan. 

Yhden uuden (tai jo unohtamani) asian kirja kuitenkin kertoi: Leskisellä diagnosoitiin 2000-luvun alussa asperger. Tämä selittää mielestäni valtavan paljon Leskisen persoonaa ja erittäin paneutunutta asennetta kiinnostuksenkohteisiinsa! Olisikin mielettömän hienoa, jos joku nepsyasioihin perehtynyt taitava kirjoittaja ottaisi hommakseen kirjoittaa Juice Leskisestä elämäkerran autisminkirjon näkökulmasta. Sellainen teos tekisi hyvää myös autismitietouden lisäämisen kannalta. Että sitä kirjaa odottelen seuraavaksi. :)

Päätepysäkki

Casey McQuiston: Päätepysäkki
Tammi 2024, 404s.
Suom. Kaisa Kattelus & Johanna Auranheimo

 

Olen tässä viime viikkoina ollut pihalla nauttimassa auringosta ja lämmöstä, joten en ole bloggaamaankaan ehtinyt. Mutta nyt sataa, joten naputellaanpa muutama postaus valmiiksi. :)

Casey McQuistonin Päätepysäkin aloitin jo toukokuussa. Ajattelin, että tällä puran lukujumin, kun ihan takuulla tarina vie täysillä mukanaan. Jumi oli kuitenkin oletettua pahempi, eikä tästä sitten tullutkaan sellaista lukusukkulaa kuin olin toivonut.

August muuttaa kimppakämppään mukanaan vain muutama tavara. Hän ei ole aikeissa ystävystyä kenenkään kanssa - eihän hän ole tehnyt niin aikaisemminkaan. August opiskelee jo ties monennettako vuotta enkä enää muista monesko koulukin oli menossa, mutta nyt August aikoo kuitenkin keskittyä opiskeluun ja ottaa pesäeroa äitiinsä. Koko ikänsä August on joutunut toimimaan äitinsä apurina tämän etsiessä 70-luvulla kadonnutta veljeään, mutta nyt Augustille riittää.

Kerran metromatkalla Augustilla loiskuu kahvia paidalle ja ystävällinen kanssamatkustaja, Jane, antaa hänelle huivin tahran peitoksi. August törmää Janeen metrossa yhä uudelleen ja ihastuu tähän. Janessa on kuitenkin jotain kummallista. Vähitellen käy ilmi, että Jane on jäänyt metroon jumiin jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Hän ei ole kuollut, mutta ei varsinaisesti elossakaan. Hän ei voi poistua metrosta ja muistaa menneisyydestään vain hyvin vähän.

Päätepysäkki on idealtaan mainio! Romantiikkaa jonkinasteisella aikahyppymausteella. Kirja on pullollaan kiinnostavia hahmoja Augustin kämppiksistä työkavereihin ja moniin muihin. Ei tässä kirjassa ollut oikeastaan mitään, mistä en olisi pitänyt, mutta silti lukeminen jotenkin kangerteli. Ehkä vain lukuhetki oli vähän pielessä.

Tämä kirja sopii kevyehköä mutta yllättävää tarinaa kaipaavalle.
Seksiä on suurin piirtein saman verran kuin siinä Punaista, valkoista, kuninkaansinistä -kirjassa, mutta ehkä vähän graafisemmin kuvattuna.

Täysin auki

Millariikka Rytkönen: Täysin auki
Johnny Kniga 2024, 350s.

 

 KIRJE MILLARIIKALLE

Minua vähän hävettää myöntää, ettei sun nimi tai kasvot olleet mulle entuudestaan hirveän tuttuja. Jos olisin hoitaja tai edes seurannut uutisia aktiivisemmin, tilanne olisi varmasti toinen. Kiinnostuin tästä sun kirjasta nimen vuoksi ja esittelytekstin ekat rivit riitti vakuuttamaan siitä, että tämä kirja kannattaa lukea. Ja kannatti!

Nauraa räkätin ääneen heti ensimmäisillä sivuilla ja itse asiassa meinasin kirjoittaa sulle kirjeen jo siinä vaiheessa, kun kerroit kuinka tarmokkaasti ja ratkaisukeskeisesti toimit päästäksesi pimputtamaan Dingon Neumannin ovikelloa. Minäkin fanitin Dingoa valtavasti. Isosiskon kanssa kirjoitettiin Tenavakerhon kirjainleimasimilla leikkihuoneen seiniin (ja vähän muuallekin) DINGO, NIPA, PEPE, NEUMANN. Ei mikään helppo homma, koska en osannut vielä lukea. Kaverin isoveli oli jo niin vanha, että sai käydä Tuiskulassa (Nivalan legendaarinen keikkapaikka, nykyisin ei enää toiminnassa) ja me päästiin auton kyytiin, kun isoveljeä kuskattiin keikkapaikalle Dingoa katsomaan. Osaat varmasti kuvitella sen innon ja onnen, kun ehkä nähtiin niiden keikkabussi!! Jälkikäteen mulle jäi vähän epäselväksi, oliko se sittenkin paikallisen jääkiekkojoukkueen bussi, mutta silti. Hetken aikaa melkein näin Dingon!

Sun tekstiä on todella mukava lukea. Vaikka kerrot hyvin raskaista ja vaikeista asioista, sulla on taito kertoa niistä ihmismäisesti. Tiedät hyvin, miten puheet hoitajien työn arvokkuudesta ovat toki kauniita sanoja, mutta että tarvitaan nimenomaan tekoja sanojen sijaan. Tai lisäksi. Ylipäätään sun asenne herättää toivon. Jaksat toistaa samoja asioita ja faktoja, jaksat pitää hoitajien puolia ja ilmaiset asiat jämäkästi. Kuten itsekin kirjoitit, ei asiat hiljenemällä muutu. Ainakaan parempaan suuntaan.

Mun ois pitänyt lukemisen lomassa kirjoittaa muistiin, mistä kaikesta halusin tässä kirjeessä puhua. En kirjoittanut ja nyt en muista muuta kuin tuon Dingon. Mutta toisaalta, tän oleellisimman osaan ilman muistiinpanojakin: mahtavaa että kirjoitit tämän kirjan! Tästä jäi monella tapaa taistelutahtoinen ja hyvä mieli. Kirjoitat monista ei-hoitajiakin lähelle tulevista asioista rempseästi ja turhia kumartelematta, toteamalla faktat. Mitäpä niitä kaunistelemaan tai anteeksi pyytelemään (jälkimmäiseen ei kyllä esim. tehyläisillä ole syytäkään).

Niin että kiitos kirjasta ja kaikesta muustakin.
Mukavaa, vaikkakin hitaasti etenevää kevättä!

T. Maija

Manifest Destiny

Chris Dingess: Manifest Destiny, Book 1
Image Comics 2023, 544s.
Piirtäjä: Matthew Roberts

 

Tässä muhkeassa sarjakuva-albumissa alkaa Lewisin ja Clarkin matka kartoittamattomaan länteen. On vuosi 1804 ja miehistönä laivassa on jonkin verran sotilaita, mutta myös matkaan pakotettuja rikollisia. Alkuun kaikki sujuu rauhallisesti: seurue lipuu kaikessa rauhassa jokea pitkin yhä kauemmaksi tutuilta seuduilta. Yksi suunnitelluista pysähdyspaikoista on siirtokunta, mutta rantauduttuaan miehet kohtaavat mystisen kasvista muovautuneen kaaren sekähirviöitä, jotka ovat kuin biisonipäisiä kentaureja. Kaikkien onneksi seurueen oppaaksi valittu Sacagawea onnistuu pelastamaan tilanteen ainakin jossain määrin ja matka voi jatkua.

Tämä yhteisnide sisältää 24 ensimmäistä lukua, enkä ole tutkinut kuinka pitkästi jatkoa on tehty tai tulossa. Joka tapauksessa tähän mennessä ideana tuntuu olevan lähinnä se, että seikkailijat seikkailee ja kohtaa noita valtavia kaaria ja aina uusia hirviöitä.

Tavallaan toisteinen juoni onnistuu kuitenkin koukuttamaan, sillä oma mielikuvitus ei olisi osannut keksiä juuri näitä vastuksia. Lisäksi tarinan edetessä kerrotaan myös syy sille, miksi Lewis ja Clark on tälle matkalle lähetetty. Piirrosjälki on minusta miellyttävää, samoin kuin se, että albumi on kauttaaltaan väritetty. Raakahan tämä on, välillä turhankin graafinen julmuuksien osalta, mutta onneksi sivuja voi kääntää nopeasti. Turhauttavinta oli yrittää lukea sellaisia ruutuja, joissa teksti on vanhahtavaa kaunokirjoitusta melko pienellä fontilla. Ei ollenkaan ikänäköystävällistä!

Rakkautta ja muita vedätyksiä

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä
Tammi 2024, 359s.
Suom. Laura Liimatainen

 

Rakkautta ja muita vedätyksiä päätyi lukulistalle kansikuvan takia. Vaikka kyseessä on kevään uutuuskirja, kansikuva on kuin suoraan jostain ysärin alusta - eikä ollenkaan hyvällä tavalla. 

Olipa hauskaa, että tämän luin kansi-inhotuksesta huolimatta, sillä sisältö on hyvin viihdyttävää!

Cat on jälleen yksissä häissä juhlimassa ennen-läheisen-ystävän tuoretta avioliittoa. Catilla ei ole parisuhteen alkuakaan eikä oikein töitäkään. Asuntokin pitäisi löytää, kun nykyiset kämppikset aikovat muuttaa omakotitaloon. Cat tasoittaa rahapulaansa varastelemalla taitavasti lompakoita esim. baareissa. Erään kerran baarimikko selvästi huomaa Catin touhut, mutta ei jostain syystä ilmoita asiasta portsarille tai kellekään muullekaan. Jakella on hyvin näppärät sormet itselläänkin ja kun Cat saa jälleen hääkutsun, Jake ryhtyy Catin valepoikaystäväksi. Tulevalla morsiamella on nimittäin hillittömän iso timanttisormus, joka ratkaisisi monta ongelmaa sekä Catin että Jaken elämässä.

Tavallaan Rakkautta ja muita vedätyksiä ei tarjoa mitään uutta: on alusta asti selvää, ketkä tässä rakastuvat ja päätyvät yhteen. Mutta tämä pikkurikolliskuvio on virkistävä ja kerrottu sympaattisesti. Ei rikollisuutta sinänsä hyväksytä tai kaunistella, mutta tokihan pahiksetkin voivat olla kirjan päähenkilöitä.

Jos sulla on lomaa jäljellä tälle keväälle, niin tässä oivallista lomalukemista! Jos ei ole, sopii tämä silti iltojen iloksi.