Cormac McCarthy: Veren ääriin
(Blood Meridian, 1985)
WSOY 2012, 396s.
Suom. Kaijamari Sivill
"Kun lampaat eksyy vuorille, hän sanoi. Ne huutaa. Joskus tulee emo. Joskus susi."
Veren ääriin ei ole niitä perinteisimpiä villinlännenkuvauksia. Tiesin tämän jo etukäteen, mutta en silti osannut täysin varautua siihen, mitä kirjan sivuilta vastaan tuli. Tapahtumat ovat niin rankkoja ja raakoja, että minun oli pakko lukea välissä jotain ihan muuta - kevyttä ja helppoa.
Kirjan päähenkilö on teini-ikäinen, nimettömäksi jäävä poika, joka karkaa kotoaan Tennesseestä ja pestautuu päänahanmetsästäjien joukkoon 1800-luvun puolivälissä. Meksikon ja Texasin rajamailla porukka metsästää intiaaneja ja surmaa heitä katumusta tuntematta. Eivätkä intiaanit ole ainoita, jotka eivät ole turvassa päänahanmetsästäjiltä. Loppu voi tulla kenelle tahansa, milloin tahansa. Aseen voi laukaista joku omasta ryhmästä. Tarkoituksella.
Tunnelma on läpi kirjan painostava ja vahva. McCarthy osaa kuvailla laajat ja kuivat autiomaat pelottavan todentuntuisesti. Takaa-ajot ja taistelut saivat ainakin minun sydämeni hakkaamaan lujaa ja välillä olisin halunnut mennä sohvan alle piiloon. Välillä osat vaihtuvat ja metsästäjistä tulee saaliita:
"Hirvitysten legioona, satoja miehiä poulialastomina tai vaatetettuna kuin kreikkalaiset heerokset tai raamatun hahmot tai yllään puvustus kuumeisesta unesta, eläinten taljoja ja silkkisiä hepeneitä ja univormun osia joissa näkyivät edellisen kantajan verijäljet, kuoliaaksi lyötyjen rakuunoiden asetakkeja, ratsuväen nyörinappuloin ja punoksin koristettuja takkeja, yhdellä korkea silkkipytty ja yhdellä sateenvarjo ja yhdellä valkoiset pitkät sukat ja veritahrainen morsiushuntu ja muutamilla kurjensulkapäähine tai raakanahkainen kypärä jossa härän tai biisonin sarvet ja yhdellä hännystakki takaperin muuten alastoman vartalon verhona - - kuoleman karnevaali, ja kaikki ulisivat barbaarikielellään ja ratsastivat heidän kimppuunsa kuin suoraan helvetistä joka oli vielä hirvittävämpi kuin tulikiven maa kristittyjen näkemyksen mukaan - -"
Vaikka kirjassa tapahtuu paljon hirvittäviä, raakoja ja epäinhimillisiä asioita, ahdistavinta on Tuomari Holden. Salakavalasti hän nousee keskeiseen rooliin tarinan edetessä ja minua kauhistutti koko ajan, mitä tuo arvaamaton mies seuraavaksi tekee.
Huh, Veren ääriin jätti jälkeensä ahdistusta. Ehkä lukemisajankohta ei ollut paras mahdollinen, sillä imetyshormoneiden jyllätessä jo surullisen näköinen sammakko eläinkirjassa saa silmäkulmat kostumaan, joukkosurmista puhumattakaan. Vaikka päällimmäisenä ajatuksena ei olekaan se, että olisin pitänyt kirjasta (voiko kukaan tällaisesta tarinasta varsinaisesti pitää?), en voi moittia sitä huonoksikaan. McCarthy on taitava kertoja, joka saa vaivattoman tuntuisesti luotua vahvoja jännitteitä ja tunnelmia. Mielenkiinnolla odotan, millaisia ajatuksia tämä kirja herättää sitten kun lukemisesta on kulunut muutama kuukausi. Näin tuoreeltaan olo on lähinnä pöllämystynyt - selvisin hengissä! Toivottavasti joskus rohkaistun lukemaan McCarthylta jotain muutakin.
Pakko tätä on silti suositella, mutta ei ihan kaikille. Ei ainakaan herkille tai ns. herkässä tilassa oleville.
"Pikkupojat juoksivat kavioiden seassa ja voittajat verihurmeisissa rääsyissään hymyilivät saastan ja pölyn ja paakkuuntuneen veren läpi kantaessaan seipäiden nenässä vihollisen kuivattuja päitä halki tuon musiikin ja kukkien ihmemaan."
