Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Gummerus 2013, 305s.
Kolme eri aikakautta, kolme kertojaa, yksi kaltoinkohdeltu kansa. Päivi Alasalmen kirja Joenjoen laulu vie lukijan matkalle saamelaisuuteen kolmen erilaisen tarinan kautta.
Ensimmäinen osa, Aanaar 1519, oli minusta upein: vahva, väkevä ja tunnelmaltaan ehjin. Jokin tarinan kielessä tai sanastossa toi mieleeni Katja Ketun Kätilön. Nuori saamelaisneito, Soruia, löytää Ketkitunturin juurelta pahoin haavoittuneen pirkkalaisen miehen. Mies ajelehtii jossakin kuoleman rajamailla, mutta Soruia päättää kutsua miehen takaisin elämään, puolisoksi itselleen. Mies haetaan kylään, jossa Soruia hoivaa miestä kärsivällisesti, opetellen pirkkalaisen kieltä ja opettaen omaansa miehelle. Miestä, joka kertoo nimensä olevan Kaukomieli, ei huolita osaksi kyläyhteisöä ja lopulta Soruian on pakko valita oman kansansa ja rakastamansa miehen välillä.
Toinen osa, jonka pääosassa on Lars Levi Laestadius, tuntui Soruian tarinan jälkeen tylsältä ja lattealta. On kuitenkin sanottava, että Laestadius näyttäytyy tässä paljon mielenkiintoisempana henkilönä, kuin olisin koskaan voinut uskoa. Sen sijaan, että hän olisi tiukan uskonnollinen alkoholin vastaisen taistelun keulakuva, ei Laestadiuskaan voi sivuuttaa vanhoja saamelaisia uskomuksia ja käytäntöjä. Hän on myös kerää kasvinäytteitä ja lähettää hiiriäkin Tukholmaan tutkittavaksi.
Nykypäivän saamelaista edustaa Sami Uddas, joka on saanut elämänsä täysin sekaisin Etelä-Suomessa. Uhkaavasta tilanteesta Sami pakenee junaan ja matkustaa Inariin, synnyinseudulleen. Pohjoisesta hän tuntee hetkittäin löytävänsä mielenrauhan, ehkäpä jopa oman itsensä. Vastoin hataria tulevaisuudensuunnitelmiaan Sami rakastuu, mutta voiko elämä noin vain seestyä vuosien sekasorron jälkeen?
Joenjoen laulu on hieno, mutta alakuloinen kirja. Saamelaisten asema ei ole Suomessa hääppöinen, missään mielessä. Maaoikeuskysymys ei tunnu valmistuvan koskaan eikä saamen kieltäkään ole aina arvostettu. Vaikka kyseessä on maamme (ja Euroopan, tämän opin Joenjoen laulusta) ainoa alkuperäiskansa, ei saamelaisuudesta juurikaan kouluissa puhuta. Enemmän kauhistellaan Pohjois-Amerikan intiaanien karuja kohtaloita, kuin oman maan vastaavia.
Pidin kirjasta, vaikka Sami Uddasin tarina olikin ärsyttävä. En osaa tuntea suurta sympatiaa Samin kaltaisia ihmisiä kohtaan, vaikka he olisivatkin kuvitteellisia. Sen sijaan Soruian tarinan kauneus, eräänlainen lyyrisyys, oli mielettömän hienoa. Olisinkin voinut lukea Soruiasta kokonaisen kirjan.
