Yhtä juhlaa

Johanna Venho: Yhtä juhlaa
WSOY 2006, 125s.

Tästä runokirjasta kuulin reilu kuukausi sitten Ompun blogista. Äitiydellinen runokokoelma kuulosti minulle juuri sopivalta, joten ei muuta kuin varausta kirjastoon ja lukemaan.

Yllättävää kyllä, näiden runojen lukeminen tuntui todella raskaalta. Kyllä, näissä on äitiyttä, vanhemmuutta, vauvoja, pikkulapsivuosia; on onnea, rakkautta, iloa ja vastapainona uupumusta, väsymystä, pelkoja, turhautumista - toistoa. Oma arki on tällä hetkellä hyvin lapsikeskeistä, vaikka nuorinkin on jo 4-vuotias. Koko ajan täytyy muistaa lukea wilmaa ja päikkyä, käydä vasuissa ja muissa keskusteluissa, muistaa lukujärjestysten muutokset ja kaikki muut arjen hommat. Siksi tuntui liian pakahduttavalta lukea (melkein) samoista aiheista voimallisia runoja.

Vanhemmuus on ihanaa ja välillä uuvuttavaa. Joskus sitä miettii, mitä jos...

Lähtisitkö, jos saisit matkalipun takaisin,
pudistan hiuksiani, siellä palelin aina,
päässä räpisteli valkea perhonen,
käsiala pyöreää kuin 
rintojen omenat.

Ja kun kaiken tämän metelin, härräämisen, kiireen, kotitöiden, metelin, härräämisen, kiireen - toiston - keskellä ei joka hetki tunnista itseään,  on lohduttavaa lukea nämä rivit:

Ei se ole kuule ahdas loukko.
Taivashan on kaikkiin suuntiin auki,
ja kun kuopus alkaa nukkua läpi yön
ja saat rauhan imetyshormoneilta
ja tunnin, kaksi hiljaisuutta päivässä,
jaksat avata siivet,
vuosien varrella selkään pykineet

Lohduttavaa, kunnes lukee seuraavat rivit:

mutta lentämään olet kyllä jo liian vanha,
olet luuta ja sitkeää lihaa. Ei kuulu mitään,
aika vähäpätöistä, kannattaako korottaa ääntään,
nuo pojathan kohta jo lähtevät
soitellen sotaan, nuoret ja salskeat.

Runokirjan nimi on sarkastinen, vaikka toki arki ylipäätään on monesti ihan mahtavaa.