Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin

 

Juice Leskinen: Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin
Kirjayhtymä 1989, 62s.

Joskus yläasteella oli hetken aikaa sellainen buumi, että kerättiin runoja vihkoihin ja muistikirjoihin. Niitä runokirjoja sitten kierrätettiin vähän kaikilla ja kopsattiin itselle ylös mieluiset sekä kirjoitettiin muutama oma suosikki kaverille muistoksi. Minäkin halusin oman runokirjan ja koska siihen piti saada täytettä muutenkin kuin kavereilta, joten ei muuta kuin kirjaston runohyllylle ja sieltä runokirjoja kotiin. Tämä Juice Leskisen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin oli yksi niistä runokirjoista, ja yksi niistä harvoista, joihin olen palannut uudestaan ja uudestaan. Bloggaankin tästä jo toista kertaa!

Analysoimaan en lähde, koska en sitä osaa ja toisaalta en näe sitä hirveän tarpeelliseksikaan. Mutta ai että miten nämä runot puhuttelevat edelleen! Osin samalla tavoin kuin sitä teini-ikäistä Maijaa, mutta myös siten, että tämä nykyinen, keski-ikäinen versioni minusta, saa runoista irti jotakin uutta.

Koska Leskinen on runoilijanakin monipuolinen, olen lukenut pari muutakin runokirjaa. Sonetteja laumalle (Kirjayhtymä, 1975) sisältää runojen lisäksi laulujen sanoituksia, joita en osaa lukea laulamatta niitä mielessäni. Aika jätti (Tammi, 1999) taas on saanut lisätäytettä parista, ymmärtääkseni tilaustyönä tehdystä, juhlarunosta. Huomaan, että Leskisen varhaisempi tuotanto osuu enemmän mun... niin, en edes tiedä mihin. Tavallaan huumorintajuun, mutta myös tapaan katsoa ja nähdä maailmaa.

Donald Trumpin kauneimmat runot

Rob Sears: Donald Trumpin kauneimmat runot
(The Beautiful Poetry of Donald Trump, 2017)
Aula & Co 2019, 138s.
Suom. Pekka Tuomisto

En tiedä, kirjoittaako Donald Trump runoja, mutta hänen sanomisistaan sellaisia voi kyllä koota. Rob Sears on kasannut muun muassa Trumpin twiiteistä, haastatteluista ja puheista kokoelman runoja, joille voi nauraa ainakin siihen saakka, että tulee lukeneeksi, missä yhteydessä Trump on minkäkin lausahduksen sanonut.

Teos on taitettu siten, että aukeaman oikeanpuoleisella sivulla on runo viitteineen ja vasemmalta löytyvät kyseisen runon viitteet. Oman mielenrauhani vuoksi en seuraa tämän miehen puheita hirveän tarkasti, mutta totta kai olin tietoinen siitä, että melkoisia sammakoita hän suustaan tai näppikseltään päästelee. Tästä tiedosta huolimatta järkytyin useammin kuin kerran siitä, miten törkeitä ja älyttömiä lausahduksia näihin runoihin on löytynyt.

Haluaisin sanoa Donald Trumpin kauneimmat runot -kirjaa hauskaksi, mutta eihän tämä sellainen lopulta ole. Ainakaan pelkästään. Kirjan ulkonäkö on joka tapauksessa harvinaisen onnistunut.

Tässä prinsessa pelastaa itsensä

Amanda Lovelace: Tässä prinsessa pelastaa itsensä
(the princess saves herself in this one, 2017)
Sammakko 2018, 205s.
Suom. Einari Aaltonen

Ennakko-odotukset ovat pahasta.
Kustantamon sivuilla kirjaa kuvataan muun muassa sanoilla [t]ämän satumaailmaa, feminismiä ja raakaa arkea yhdistelevän esikoisrunokokoelman pääteema on lannistumattomuus. Odotin siis jotakin jotakin omaperäistä, napakkaa ja ehkä jopa voimauttavaa runoutta.

Käytännössä Lovelacen kirja muistutti melkoisesti taannoin lukemaani Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa -runokirjaa. Lovelace ei käytä isoja alkukirjaimia ja välimerkkejäkin säästeliäästi. Kaurin tavoin Lovelacekin on usean runonsa loppuun lisännyt kursivoidun lauseen, joka tuntuu välillä jatkavan runoa, välillä selittävän runon sisältöä.

Ja ne itse runot sitten. Luulin keksineeni omaperäisen tavan demonstroida Lovalacen runoilua

mutta
aika
moni
goodreadsissa
    oli
      jo
         keksinyt
             saman.

Että ilmeisesti runoutta on kaikki sellainen teksti, jossa tajunta virtaa niin vuolaasti (vaikkakin pinnallisesti) ettei ole aikaa isoille alkukirjaimille ja kaikki ja-sanat korvataan &-merkillä.

Tässä prinsessa pelastaa itsensä ei siis ollut tippaakaan minun kirjani, ainakaan nyt. Mutta kuten Kaurin kirja, myös tämä olisi luultavasti ollut nuorelle minulle ihan täydellistä luettavaa.

Revi se

Kaisa Happonen & Karri Paleface Miettinen:
Revi se
WSOY 2018, 117s.

Lapseni huutaa

Arto Leivo: Lapseni huutaa
Mediapinta 2018, 54s.

Tämän kirjan lainasin aivan täysin ja pelkästään sen nimen perusteella. Lapseni huutaa herätti välittömästi halun kertoa kirjailijalle, että sama täällä! Muutaman proosarunon luettuani kävi kuitenkin selväksi, että Leivo tarkoittaa hyvin erilaista huutamista, kuin mitä esiteinin perheessä kuullaan.

Leivo kirjoittaa herttaisesti ja lämpimästi pienen tyttärensä "huutamisesta". Lainausmerkit siksi, että pienen lapsen huutelu on ainakin pääsääntöisesti viatonta ja söpöä, toisin kuin tuollaisen huomattavasti isomman lapsen. Tyttö kutsuu isäänsä, osoittelee asioita ja kailottaa erilaisia itselleen tärkeitä asioita. Leivo katsoisi välillä mieluummin telkkaria, mutta tytär menee silti huutoineen etusijalle.

Lämminhenkinen ja soma (joskaan ei kansikuvaltaan) teos, joka alitajuisesti auttoi ainakin hetkeksi muistamaan, että samanlainen herttainen taapero tuo ajoittain räyhähengeksi muuttuva esikoinenkin on aikoinaan ollut.

Aattelu rulettaa

Pekka Kytömäki: Aattelu rulettaa
Aviador 2018, 85s.

Jos saippuakauppiasta ei lasketa, tutustuin palindromeihin Alivaltiosihteerin kautta. Ehkä lukioikäisenä yritin noin yhden illan verran kehitellä jotain omaakin, mutta en kerta kaikkiaan päässyt jyvälle siitä, miten voi muodostaa edes etäisesti järkevän kuuloista tekstinpätkää, joka olisi sama myös lopusta alkuun luettuna. Onkin siis aivan pakko nostaa hattua ja antaa tunnustusta Pekka Kytömäelle, joka on kirjoittanut kokonaisen palindromirunokirjan.

Käsittämätöntä!
Olen ihan äimänä jo tästä palindromihommasta, mutta näissä runoissa on myös huumoria ja ajankohtaisuutta. Parasta on silti se, että lukeakseen kirjan uudestaan ei tarvitse vaivautua palaamaan etusivulle, vaan voi vain vaihtaa lukusuuntaa.

Hykerryttävää luettavaa, joka olisi ansainnut tulla blogatuksi palindromina.

Kun rakkaus on ohi poltamme sängyn

Anna Wickham: Kun rakkaus on ohi poltamme sängyn
valitut runot
Oppian 2018, 64s.
Toim. & suom. Tuomas Kilpi

Kun rakkaus on ohi poltamme sängyn on Anna Wickhamin tuotannosta valittujen runojen kokoelma. Wickham, oikealta nimeltään Edith Alice Mary Harper, oli 1900-luvun vaihteen merkittävimpiä feministisiä runoilijoita. Hänen isänsä kannusti tytärtään kirjoittajanurallaan, mutta Wickhamin mies, Patrick Hepburn, ei katsonut nuoren äidin kirjallisia tuotoksia ja urahaaveita hyvällä. Wickhamin runoja todisteena käyttäen Hepburn järjesti vaimonsa vastoin tämän omaa tahtoa mielisairaalaan. Wickham kuitenkin jatkoi runojensa kirjoittamista myös mielisairaalassa viettämiensä viikkojen ajan, eikä kirjoitusinto tuosta laantunut - päin vastoin.

Ehkä tunnen runoja ylipäätään liian huonosti, sillä näistä Wickhamin runoista en saanut irti oikein mitään. Runoissa puhutaan kauniisti vanhemmuudesta ja äidin onnesta, suorasukaisesti himoista ja katkeruudesta. Mutta ennen kaikkea odotin tältä kokoelmalta sitä feministisyyttä ja kirjan nimen mukaista kiihkeyttä. Näitä en runoista paljoa kuitenkaan löytänyt.

Yksi syy lukupettymykseeni saattoi toki olla ihan sekin, että kirjan aloittava lyhyt elämäkertakatsaus oli todella mielenkiintoinen ja olisin ehkä sittenkin mieluummin lukenut Wickhamin elämäkerran kuin hänen runojaan.

Hyvä on maa

Eeva Heilala: Hyvä on maa
Tammi 1976, 56s.

Kyselin Helmet-lukuhaastetta varten runokirjasuosituksia työkaverilta ja hän mainitsi yhdeksi suosikkirunoilijakseen Eeva Heilalan. Nappasinkin luettavakseni Heilalan esikoisteoksen, Hyvä on maa, jonka sympaattinen kansikuva herätti mielenkiintoni.

Heilalan runoissa toistuu maaseudun ja maatilan arki, luonto ja lapset sekä ajoittain rukous. Vaikka itse en ole koskaan maatilaa emännöinyt, tunnistan näistä runoista paljon sitä samaa arkista ahertamista ja toistuvan arjen tuomaa turvallisuutta, jonka muistan omasta lapsuudesta. Samaan hengenvetoon on toki todettava, että tuskin se arki oli aikuisen kokemana aivan niin selkeää ja herttaista, mutta lapselle kaikki näyttäytyi varsin ihanana.

tänään en leivo enkä paista
en siivoa
enkä pese pyykkiä
aamuaskareet tehtyäni
istahdan keinutuoliin:
jalas liikkuu kiikkuu

Ja vaikka olen asunut kaupungissa pian parikymmentä vuotta, enkä todennäköisesti koskaan muuta takaisin maalle, sielunmaisemani on edelleen siellä pelloilla ja pikkumänniköissä.

Kun minut piirrät
piirrä totta
piirrä pieni kysyjä tuuliselle pellolle
vanhat verryttelyhousut 
vanunut pusero
hiukset vapaiksi vain.
Kuule, piirrä paljasjalkaiseksi
varpaat vasten tervettä multaa.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 2. Kotimainen runokirja

Itke minulle taivas

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Otava 2017, 61s.
Kuvitus: Hilla Semeri

Maiju Voutilainen tunnetaan, ainakin toistaiseksi, paremmin vloggaajanimellään Mansikka. Avoimesti mielenterveysongelmistakin puhuva nuori nainen on varmasti monelle tärkeä roolimalli ja toivon, että tämä hänen esikoisrunokirjansa houkuttelee runojen pariin sellaisiakin nuoria, joita kirjallisuus ei noin oletusarvoisesti kiinnosta.

Itke minulle taivas on runokirja, jossa tekijän omat kokemukset ja nuori ikä kuuluvat. Ne saavatkin kuulua, sillä on tärkeää ettei kenenkään pahaa oloa tai ongelmia väheksytä ja kuitata vain johonkin ikään kuuluvana vaiheena. Toki nuoruus lienee useimmille melkoista kuohunnan aikaa, mutta toisinaan ne kuohut eivät laannu ajan kanssa, vaan vaativat oikeanlaista hoitoa.

Runoissa Voutilainen puhuu muun muassa keskeneräisyyden tunteesta, siitä kun tuntee olevansa hukassa, eikä oikein tiedä mihin suuntaan pitäisi tai voisi lähteä. Runoissa ihastutaan ja pelätään eroa, voidaan huonosti vaikka aina ei osata sanoa miksi.

Pohjimmiltaan kirjan tärkein sanoma kiteytyy tässä:

se tunne
kun on vähän hukassa
mut se on ihan ok

Itke minulle taivas on taatusti nuoriin uppoavaa runoutta. Runot ovat selkeitä ja suoria, välillä kenties tarkoituksellisen hiomattomia.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa
(milk and honey, 2015)
Sammakko 2017208s.
Suom. Riikka Majanen

Intialaissyntyisen, Kanadassa kasvaneen Rupi Kaurin runokokoelmaa Maitoa ja hunajaa on luonnehdittu feministiseksi ja voimauttavaksi. Alunperin Instagramissa (ja ilmeisesti myös Twitterissä) julkaistut runot herättivät paljon huomiota ja lukijoiden pyynnöstä Kaur julkaisi runonsa. Omakustanteena julkaistusta kirjasta on sittemmin tullut kansainvälinen myyntimenestys.

Tätä kirjaa tarjottiin minulle luettavaksi ja lankesin noihin sanoihin feministinen ja voimauttava. Mitä pidemmälle luin, sitä vähemmän tunnistin kirjasta kumpaakaan. Runot on jaettu neljän otsikon alle: satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Ensimmäisessä osassa runot ovat rankimpia, niissä käsitellään muun muassa raiskauksia ja hyväksikäyttöä. Loput kolme ovatkin sitten sellaista teinirunoutta huippuihanasta seurustelusuhteesta, erosta ja siitä toipumisesta. Ja oraaliseksistä.

Rupi Kaurin tyyli on hyvin suoraa. Monien runojen lopusta löytyy jopa kursivoituna se, mitä runoilija on halunnut runollaan sanoa. Ihan siltä varalta, että lukijalta menisi muuten jotakin oleellista ohi. Kirjassa ei käytetä isoja alkukirjaimia, eikä liiemmin välimerkkejäkään.

Luulen, että olen jo kasvanut tällaisten runojen ohi. Esimerkiksi tämä runo:

jokainen vallankumous
alkaa ja loppuu
hänen huuliltaan

tai tämä:

joet virtaavat suustani
kyyneleet joita silmäni eivät
pysty kannattelemaan

olisivat todennäköisesti olleet teini-ikäisen Maijan mielestä uskomattoman upeita runoja, joissa puetaan sanoiksi jotain elämää suurempaa. Nyt ne lähinnä saavat kurtistamaan kulmia melodramaattisuudellaan. En tiedä, kuinka suuresti runot ovat kärsineet käännöksestä, mutta enempää en ole kiinnostunut tutustumaan Kaurin tuotantoon (mikäli lisää on joskus luvassa). Se, mikä toimii nettiaforismina tai "syvällisenä" ajatelmana, ei välttämättä toimi runoutena. Ainakaan kokonaisen kirjan vertaa.

Voi olla, että olen turhankin tyly Maitoa ja hunajaa -kirjalle. Odotukseni vain olivat aivan eri tasolla kuin millaiseksi kirjan sisällön koin. En tuntenut saavani tästä mitään ajattelemisen aihetta. Piirrokset tuovat mieleen John Lennonin rennon tyylin, joten annan kokoelmalle pisteitä siitä, että sentään kuvituksena ei ole mitään photoshopattuja vesipisaroita, kyyneliä, voikukan hahtuvia tai auringonlaskuja.

Lyhyesti

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton
Penguin Books 2016, 4h 12min
Lukija: Kimberly Farr

Klikkasin Elizabeth Stroutin My Name is Lucy Bartonin kuunneltavakseni Storytelistä siksi, että tämä kansi näytti minusta syystä tai toisesta kiehtovalta.

Lucy Barton makaa sairaalassa huonossa kunnossa. Yhtäkkiä hänen huoneeseensa ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosiin. Vähitellen Lucy kertaa mielessään etenkin lapsuuttaan, joka ei ollut helppo, sekä syitä siihen, miksi hän ei ole ollut missään tekemisissä perheensä kanssa enää aikoihin.

Tämä kirja oli yllättävän lyhyt. Olisin mielelläni kuullut enemmänkin Lucyn lapsuudesta ja myöhemmästäkin elämästä, sillä tämä himpun verran päälle neljä tuntia tuntui vain pinnan raapaisulta. Tarina on kuitenkin kiehtova ja se jätti jälkeensä sellaisen tunteen, että tähän haluan palata vielä uudestaan.

Lalli, surma järven jäällä
Kuvitus: Venla Poskela
Käsikirjoitus: Jukka Rantala
Lasten Keskus 2017, 38s.

Lallin tarinasta muistan kuulleeni kaksi versiota, jotka kerrataan tässä Venla Poskelan piirtämässä ja Jukka Rantalan käsikirjoittamassa sarjakuvassa. Kolme koululaista jutustelee keskenään Lallista ja pohtii syitä sille, miksi tarinasta kerrotaan kahta erilaista versiota. Nykypäivään sijoittuvat osuudet ovat värillisiä ja Lallista kertovat mustavalkoisia, mikä toimii oikein hyvin.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä sarjakuva "johdattaa lukijan pohtimaan historiatiedon alkuperää ja tulkinnallisuutta" ja mielestäni albumi tekee sen onnistuneesti. En muuten muista aikaisemmin kuulleeni mitään Lallin myöhemmistä vaiheista, joten tämä ohuen ohut sarjakuva onnistui myös opettamaan jotakin uutta.

Piirrosjälki on vähän hailakkaa, mutta ilmeikästä ja persoonallista.

Evan Dahm: Riisipoika - Ensimmäinen kirja
(Rice Boy: The First Book, 2006)
Taikapaja 2007, 92s.
Suom. Mikael Hed

Riisipojan ensimmäisen (ja ilmeisesti ainoan suomennetun) osan lainasin kirjastosta jo aikaa sitten, koska kansi näytti sympaattiselta. Itse tarina ei nyt sitten oikein innostanut, enkä muista enää edes muiden hahmojen nimiä. Tässä oli kyse jostain vanhasta ennustuksesta ja sen kenties lähitulevaisuudessa tapahtuvasta toteutumisesta.

Piirrostyyli on sinänsä sievää, mutta hahmoista puuttuu joustavuus ja ilmeet. Jotenkin kankeaa, oudosti rumaa ja söpöä yhtä aikaan ja väritkin hyppivät silmille.

Giant Days volume 6
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Max Sarin
Boom! Box 2017

Onneksi pääsin lukemaan mieluistakin sarjakuvaa. Giant Days sarjan kuudes kokoelma-albumi on vallan mainio. Daisy, Susan ja Esther opiskelevat toista vuottaan yliopistossa, mutta opiskelusta ei näillä sivuilla juurikaan puhuta. Tyttöjen asuntoon murtaudutaan ja he päättävät yrittää itse hankkia varastetun omaisuutensa takaisin. Susan sairastaa ihan hirvittävän flunssan ja hänen isänsä saapuu hoivaamaan lastaan.

Tykkäsin taas ihan hirveästi koko albumista. Luin kerralla loppuun ja harmittelin vain sitä että Ediä ja McGrawta näkyi aivan liian vähän.

Tuija Takala: Onnen asioita
Avain  2017, 91s.

Luen runoja aivan liian harvoin, mutta onneksi sentään edes joskus. Tuija Takalan Onnen asioita on selkokielinen runokirja, joka ilahdutti ja kosketti suuresti.

Liikutuin lukiessani tätä seuraavaa runoa, joka voisi hyvin kertoa omasta isästä. (Paitsi että isän kainalossa katsottiin telkkaria, ei niinkään luettu satuja.)

Muistan illat isän kainalossa.
Isällä oli kirja kädessä.
Sen sanat saattoivat satuun.

Ei mikään eikä kukaan vie muistoa,
jossa on turvassa.

Kirjan loppupuolella on matkarunoja. Sieltä tunnistin monia ajatuksia, vaikka en itse matkustelekaan. Silti olen monesti pohtinut samoja asioita kuin Takala runossaan: sokeutuuko oman elinympäristön kauniille asioille, kun ne näkee joka päivä?

Minä tulen kaukaa
ja näen lähelle.
Katson jokaisen kiven muurista.
Katson jokaisen pylvään palatsista.
Katson jokaisen kulman kadusta.

Jos kuljen täällä joka päivä,
kävelenkö vain ohi?
Huomaanko ihmeelliset asiat, 
jos ne ovat vieressä joka päivä?

Kauheimmat joululaulut

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut
Otava 2017, 171s.

Joulumieltä jos kovasti kaipaat,
runokirjaan sä tartu tähän
kun vain uskot joulun taikaan
sitä löydät - no, ehkä vain vähän.

Monenlaista juttua syntyy
Antti Holman näppäimiltä
ankeahkona joulu näyttäytyy
näissä runoissa näyttää siltä

että jouluisin mieluusti ryypätään
ja tapellaan - jopa puukoin!
Toisaalta myöskin köyritään
ja toisia lahjotaan suukoin.

Joulukuusesta saadaan syttymään sota
oisko parempi muovi- vai aito?
Jos ei astmalääkkeitä tarpeeksi ota
loppuuko anopin hengitystaito?

Jouluun kuuluu yhtälailla
enkeli ja joulutonttu
kohtalona kun on kaikilla
syvä, ankea hautamonttu.

Mieltä kuitenkin lämmittävät
uunilämpimät piparipellit
ihan kivalta myös näyttävät
saunanraikkaat, puhtoiset kellit.

Siis jouluun virittäytykää
Kamalimmilla joululauluilla
avoimin mielin lähestykää
ja antakaa naurunkin tulla.



PS: Tämä Sirsi Sunnaksen runo on ihan huikea! Selvää joulukorttimateriaalia!

Kotiin lensi enkeli
mutta oli mankeli
päälle unohdettu,
nyt enkeli on lettu.

Yhtä juhlaa

Johanna Venho: Yhtä juhlaa
WSOY 2006, 125s.

Tästä runokirjasta kuulin reilu kuukausi sitten Ompun blogista. Äitiydellinen runokokoelma kuulosti minulle juuri sopivalta, joten ei muuta kuin varausta kirjastoon ja lukemaan.

Yllättävää kyllä, näiden runojen lukeminen tuntui todella raskaalta. Kyllä, näissä on äitiyttä, vanhemmuutta, vauvoja, pikkulapsivuosia; on onnea, rakkautta, iloa ja vastapainona uupumusta, väsymystä, pelkoja, turhautumista - toistoa. Oma arki on tällä hetkellä hyvin lapsikeskeistä, vaikka nuorinkin on jo 4-vuotias. Koko ajan täytyy muistaa lukea wilmaa ja päikkyä, käydä vasuissa ja muissa keskusteluissa, muistaa lukujärjestysten muutokset ja kaikki muut arjen hommat. Siksi tuntui liian pakahduttavalta lukea (melkein) samoista aiheista voimallisia runoja.

Vanhemmuus on ihanaa ja välillä uuvuttavaa. Joskus sitä miettii, mitä jos...

Lähtisitkö, jos saisit matkalipun takaisin,
pudistan hiuksiani, siellä palelin aina,
päässä räpisteli valkea perhonen,
käsiala pyöreää kuin 
rintojen omenat.

Ja kun kaiken tämän metelin, härräämisen, kiireen, kotitöiden, metelin, härräämisen, kiireen - toiston - keskellä ei joka hetki tunnista itseään,  on lohduttavaa lukea nämä rivit:

Ei se ole kuule ahdas loukko.
Taivashan on kaikkiin suuntiin auki,
ja kun kuopus alkaa nukkua läpi yön
ja saat rauhan imetyshormoneilta
ja tunnin, kaksi hiljaisuutta päivässä,
jaksat avata siivet,
vuosien varrella selkään pykineet

Lohduttavaa, kunnes lukee seuraavat rivit:

mutta lentämään olet kyllä jo liian vanha,
olet luuta ja sitkeää lihaa. Ei kuulu mitään,
aika vähäpätöistä, kannattaako korottaa ääntään,
nuo pojathan kohta jo lähtevät
soitellen sotaan, nuoret ja salskeat.

Runokirjan nimi on sarkastinen, vaikka toki arki ylipäätään on monesti ihan mahtavaa.

Elukat

Roald Dahl: Elukat
(Dirty Beasts, 1983)
Art House 2017, 55s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Quentin Blake

Viimeinkin Roald Dahlin ällö-kamalia elukkarunoja voi lukea myös suomeksi! Alunperin 80-luvun alussa ilmestyneen ohkaisen kirjan 9 runoa on lystikkäästi kääntänyt Tuomas Nevanlinna. En malttanut odottaa tämän kanssa, että olisin saanut kaikki lapset kuuntelemaan, vaan ahnehdin painotuoreen runokirjan ihan itsekseni.

Kuten kansikuvasta - ja Dahlin tyylistä ylipäätään - voi päätellä, runot eivät ole mitään pörröisten eläinystävien ylistystä. Sika ei kölli tyytyväisenä pahnoillaan, vaan syö isäntänsä, jotta ei itse päätyisi ruokapöytään. Krokotiili ja leijona eivät nekään jää turvallisen välimatkan päähän, vaan hotkivat kitoihinsa ties ketä. Skorpioni ujuttautuu erään lapsen peiton alle ja lentävä lehmä kakkii arvostelijan päähän.

Käännöstä jo ehdinkin kehua, mutta kyllä tämän jälkeen olisi erikoisen mielenkiintoista tutustua myös niihin alkukielisiin runoihin. Esimerkiksi Murkkukarhu-runon lellityllä pojalla tuskin alkuperäisessä runossa on pleikkaa, dronea, leijulautaa tai taulu-telkkaria. Mitähän ylellisyyksiä Dahl tähän alunperin riimitteli?

Blaken kuvitus on tietysti onnistunut, ainakin näin hänen tyylistään pitävän ihmisen näkökulmasta. Erityiskehuja annan vielä siitä, että kirjan kuvitus on värillinen.

Maaliskuun lyhyet

Ahndongshik: Lindbergh 2
Sangatsu Manga 2016, 189s.
Suom. Juha Mylläri

Lindbergh-sarjan osissa kaksi ja kolme Knit saa nähdä ja kokea vauhdikkaita juttuja. Sharkista paljastuu epämiellyttäviä puolia, eikä Knit ole ollenkaan varma voiko tähän enää luottaa tai haluaako hän ylipäätään olla tekemisissä koko miehen kanssa. (Aivan kuin hänellä olisi edes mahdollisuuksia...) Kaikkien yllätykseksi Knit pääsee opettelemaan Lindberghillä lentämistä ja osallistua jopa maineikkaisiin lentokilpailuihin.

Ahndongshik: Lindbergh 3
Sangatsu Manga 2017, 190s.
Suom. Juha Mylläri

En millään haluaisi tunnustaa, ettei manga ehkä koskaan muutu sellaiseksi lajiksi, jota ymmärtäisin tai josta nauttisin valtavasti. Tämän sarjan kuvitus on ihan mukiinmenevää, mutta etenkin vauhdikkaimmissa kohtauksissa, kuten taisteluissa, sivut ovat niin täynnä kaikkea mahdollista, että kokonaisuus on auttamatta melko sotkuinen.

Hahmot eivät vielä kolmenkaan kirjan perusteella ole käyneet järin tutuiksi ja kumma kyllä etenkin Knit itse vaikuttaa hämmentävän värittömältä ja mitäänsanomattomalta hahmolta.

No, joka tapauksessa aion lukea sarjan loppuun. Kahdeksanosainen sarja on ihan kohtuullinen luettava, vaikka en mitenkään ääri-ihastunut olekaan.

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo
NE, Kuukautiskirja
Karisto 2017, 167s.

Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon tietokirja kuukautisista on mielenkiintoinen, mutta ehkä hivenen liian kevyt. Teoksessa on sekä biologista faktatietoa että runsaasti "käyttäjäkokemuksia" kuukautisista.

Varsinaista uutta tietoa en kirjasta saanut, mutta yllätyin kyllä karvaasti siitä, että keskimäärin naisella ehtii olla elämänsä aikana 450 kuukautiset, jotka kestävät yhteensä noin 37,5 vuotta. Se on järkyttävän kauan.

Pidin tekstin suorasukaisuudesta, joka ei kuitenkaan tuntunut liioitellulta. NE sopii mainiosti luettavaksi kaikille niille, joilla on/on joskus ollut kuukautiset, sekä niille, joilla ei ole.

Erityismaininnan ansaitsee tämä:

Kuinka monta kuukautisista kärsivää naista tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?

- Yksi. Ja tiedättekö miksi? Kun kukaan tässä talossa ei tee mitään! Saisin istua kolme päivää pimeässä ennen kuin kukaan huomaisi että lamppu on palanut! Ja varalamppua ei tietenkään ole. Täällä ei tehdä yhtään mitään! Tiskit tiskaamatta! Roskat viemättä! Minunko tässä kaikki pitäisi tehdä? Juuri niin, minun! Siksi yksi.

Yllä oleva kolahti ehkä eniten siksi, että olin juuri aiemmin päivällä tehnyt lapsille listan kotitöistä (aika pitkä, sellainen tiivis A4), jotta he tajuaisivat, kuinka paljon kotihommia on ja voisimme keskustella siitä, kuka ne yleensä tekee ja ketkä kaikki voisivat niihin osallistua...

Kuukautisverellä tehdystä taiteesta en muuten innostu ollenkaan. Minun mielestäni kuukautisveri (kuten muutkaan ruumiin eritteet ja nesteet) eivät ole salonkikelpoisia taidemateriaaleja.

Aimée de Jongh: The Return of the Honey Buzzard
SelfMadeHero 2016, 160s.
Englanniksi kääntänyt Michele Hutchinson

The Return of the Honey Buzzard on tarina huonosti menestyvää antikvariaattia pitävästä miehestä, joka näkee niin sanotusti aitiopaikalta kuinka nainen jättäytyy tahallaan junan alle. Onnettomuus avaa sellaisia muistin ovia, joita mies ei ole kenties vuosiin edes ajatellut. Mies käy uudelleen läpi lapsuutensa parhaan ystävänsä muuttumisen ja kuoleman.

Pidin sekä tarinasta että kuvituksesta, mutta olisin halunnut viipyä tarinassa pitempäänkin. Ehkä hieman hitaampi tahti ja pitemmät takaumat olisivat olleet eduksi.

Kirsti Kuronen: Pönttö
Karisto 2017, 85s.

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti entien
          pelkään aikuiseksi tulemista.

Kirsti Kurosen uusi nuorille suunnattu Pönttö-niminen säeromaani - kuten takakannessa määritellään - on nopealukuinen kertomus Lunan ylioppilaskeväästä. Tai oikeastaan aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta Lunan kuvaama ajanjakso yltää hieman pidemmälle taakse päin.

Kirjoitukset ovat ohi, eikä Luna tunne oloaan oikeanlaiseksi. Hän ei osaa nähdä itseään yliopistossa tai reilaamassa, vaan lähinnä häntä kiinnostaisi valokuvaaminen. Takana on inhottava kokemus entisen poikaystävän kanssa, eikä sekään helpota Lunan oloa.

Tekstin vahvuutena näen sen, kuinka vähillä sanoilla Kuronen kuvaa isoja tunnelmia ja kipeitä, universaalejakin ajatuksia omasta ulkopuolisuudesta tai muottiin sopimattomuudesta. Tykkäsin.

oho, kevät jo meni ja vuokot
poikaset lensivät pöntöstä
harmi etten huomannut
taas töihin töihin töihin kotiin töihin
ensi vuonna uudet vuokot
ja tiaisenrääpäleet

Helmikuun lyhyet

 Vuorossa helmikuun pika-arvioita:

Kirsti Kuronen: Väärää verta
Myllylahti 2014, 72s.

Kirsti Kurosen Paha puuska on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Sen vuoksi otinkin lukuun Kurosen runokirjan Väärää verta, kun siihen kirjaston runohyllyllä törmäsin.

Runokirja on eräänlainen läpileikkaus Kurosen omasta syöpätarinasta: tulee diagnoosi (pahanlaatuinen verisyöpä), hoito ja onneksi myös parantuminen.

Jokin tämän kanssa vain meni pieleen, sillä lukeminen ei herättänyt mitään tunteita, eikä siitä jäänyt oikein mitään mieleenkään. Väärä lukuhetki ehkä?

Roman Muradov: (In a Sense) Lost & Found
Nobrow Press 2014, 56s.

"F. Premise awoke one morning from troubled dreams to find that her innocence had gone missing."

Näillä sanoilla alkaa tämä omituinen sarjakuva. Roman Muradov käsittelee viattomuutta jonakin konkreettisena, näkyvänä asiana, jonka olemassaolon tai poissaolon muut ihmiset voivat heti huomata.

F. Premise karkaa kotoaan etsimään viattomuuttaan ja päätyy asuskelemaan erikoiseen kirjakauppaan.

Tarina on ihan hämy! Ilman selkeyttävää takakansitekstiä olisin vielä enemmän ulalla, jos se olisi edes mahdollista. Piirrostyyli on viehättävää, mutta värityksen tummat sävyt ja pienikokoiset ruudut tekevät lukemisesta tunkkaista. Käsinkirjoitetut puhekuplat ovat yleensä positiivinen juttu, mutta tässä tyylitelty fontti (jossa esimerkiksi f ja t ovat hämmentävän samannäköisiä) ja sanoilla leikittely yhdistettynä tähän vaikeatajuiseen tarinaan teki juonen seuraamisesta liian työlästä.

Viehättävä ulkoasu, sinänsä mielenkiintoinen idea, mutta liian korkealentoinen toteutus minulle. Ainakin lauantaiaamuna ennen aamuseitsemää luetuksi sarjakuvaksi.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava 2017, 31s.

Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama lastenkirja Sinä olet superrakas on mainion epäsöpöstelevä kirja rakkaudesta. Lainasin tämän puhtaasti kuvituksen perusteella, sillä Reitun tyyli on raikkaan ilmeikästä.

Yllätyksekseni tätä kirjaa kuuntelivat keskittyneimmin kaksi vanhinta lasta. Se pienin koikkelehti välillä vieressä, välillä palapeliä tekemässä ja ties missä, mutta isommat nököttivät mukavasti kyljessä kiinni katselemassa kuvia ja kuuntelemassa satua.

Iso ja minä ovat mitä ilmeisemmin isä ja poika. Poikaa askarruttaa, miten pitkälle rakkaus venyy. Että rakastaako iso vielä sittenkin, jos tälle haluaa huudella rumia kakkasanoja tai on muuten tuhma; kun kasvaa isoksi tai lähtee pois. Iso vakuuttaa rakkauden säilyvän aina ja lopulta pieni minä hoksaa rakkauden olevan oikea supervoima.

Minusta tarina on oikein kiva. Tykkään erityisesti siitä, ettei tunteista puhu realistisen näköinen isä/äiti/isovanhempi ja lapsi tai ne perinteiset puput/hiiret/karhut vaan ilmeikkäät supersankarit. Iso ei myöskään lipsahda väittämään, etteikö hän koskaan pahoittaisi mieltään pienemmän kolttosista tai tarvitsisi ajoittain myös omaa aikaa. Tyyli oli siis kaikin puolin kiva.

Voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja sopisi vaikka äksylle teinillekin luettavaksi - jollain sopivan leppoisalla hetkellä ainakin.

Julian Gough: Karhu ja kaniini,
Kaverin kamalat tavat
Otava 2017, 108s.
Kuvitus: Jim Field
Suom. Peikko Pitkänen

Julian Goughin Karhu ja kaniini - Kaverin kamalat tavat pääsi sekin luettavaksi kuvituksensa ansiosta. Vaikka kirjassa on yli sata sivua, sen lukeminen on nopeaa, sillä tässä on kuvia yhtä paljon kuin kuvakirjoissa. Eli joka sivulla, voisi joku fiksumpi sanoa.

Karhu herää kesken talviunien, kun joku katala ruokavaras pysähtyy hetkeksi hänen kuononsa päälle. Kaikkialla on lunta ja karhulla kova nälkä. Ruokaa ei ole, mutta lumesta voi silti rakentaa lumiukon. Siinä lumipalloa pyörittäessä karhu kohtaa erittäin äksyn kaniinin. Karhu suhtautuu kiukkuiseen pitkäkorvaan ystävällisesti, silloinkin kun näkee tämän syövän omaa kakkaansa. Tarinaan mahtuu myös yksi susi ja takaa-ajo, lumiukko ja onnellinen loppu.

Tarina itsessään ei ollut niin hauska kuin siinä kakansyöntikohtauksessa vielä luultiin. Asia sivuutettiin jotenkin oudosti: siitä kyllä puhuttiin, mutta loppujen lopuksi taidettiin jäädä vähän sille kannalle, että hommahan on ihan normaalia. Ehkä tarina haluaa opettaa, että kaverilla voi olla rumiakin tapoja, mutta silti voidaan pysyä kavereina. (Mutta ehkä se kakan syöminen ei kuitenkaan ole ihan ok...)

Jim Fieldin kuvitus pelastaa kuitenkin paljon. Kuten tuli todettua, kuvia on joka sivulla ja kuvitus on kautta linjan yhtä laadukasta kuin kannessakin. Tosin sisäsivuilla värimaailma on rajattu sinisen ja harmaan sävyihin.

Post-alfa

Paperi T: Post-alfa
Kosmos 2016, 93s.

Kuinka monin sanoin minun pitäisi tähän alkuun kertoa, etten tiedä Paperi T:stä käytännössä juuri taiteilijanimeä enempää? Siinäpä se oleellinen jo tulikin esille. Vaikka meillä kuunnellaan myös suomiräppiä, Paperi T:n musiikkia olen kuullut tasan serkun tekemän upean coverin verran. Ja silti, kaikesta tästä tietämättömyydestä huolimatta halusin ehdottomasti lukea tämän mustanpuhuvan runokirjan.

Pidin Post-alfasta heti alkuun. Runot ovat sopivasti hiottuja mutta silti vähän rosoisia. Katu-uskottavia, ehkä. Aiheita riittää vaikka kuinka paljon, mutta minä olen näköjään merkinnyt suosikeiksini kaksi sellaista, joissa puhutaan unista:

"unieni minä en ole minä
unieni minä on toinen
vastahakoinen suojelusenkeli
joka tarkkailee minua nyt
niin kuin minä häntä öisin"



"mä
en ollut koskaan aikaisemmin kelannut susta mitään sellasta mutta sitten näin unen jossa me oltiin ja se tuntui jotenkin oikeelta siis oikeestaan oikeemmalta kuin monet mun oikeista ihmissuhteistani enkä mä oikeestaan sen jälkeen ole enää osannut olla sun seurassa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja nyt aina kun nähdään toivon että jos viimeinkin olisit nähnyt sen saman
unen"

Näen hurjan paljon todella eläväntuntuisia unia ja siksi nämä tuntuivat heti läheisiltä. Etenkin tässä jälkimmäisessä on sellaista ihastuttavaa kutkuttavuutta, josta pidän.

Post-alfa on hieno runokirja, joka on visuaalisesti erittäin hyvällä maulla viimeistelty kokonaisuus. Kannattaa kurkkia myös sivuliepeet ja niiden allekin!

Puolen mantereen kerhossa

Anna Elina Isoaro: Puolen mantereen kerhossa
Kaarinan kaupungin runokirjat 2011, 71s.

Alkukesästä ihastuin Anna Elina Isoaron tuoreeseen runokirjaan, Rakkautta ja vasta-aineita. Lainasinkin heti perään tämän Isoaron esikoisrunoteoksen, Puolen mantereen kerhossa, mutta jotenkin ei ole ollut sopivaa hetkeä sen lukemiselle. Ehkä ei ollut vieläkään, mutta kirjasta on varaus, joten piti joko lukea tai palauttaa lukematta.

Olisi ehkä voinut arvata jo tuosta kansikuvasta, että tämä runokirja ei ole minua varten. Sisältö muodosti yhtenäisen, haalean maiseman, jota en halunnut jäädä fiilistelemään. En edelleenkään tunne runomaailmaa erityisen hyvin, mutta minä pidän tätä tyyliä perinteisenä ja vähän puuduttavana. Runot ovat riimittömiä, noin puolen sivun mittaisia - ja sellaisia, etten saanut yhdestäkään otetta. Ehkä aiheet ovat itselle liian vieraita tai sitten olisi pitänyt suosiolla lykätä lukemista hamaan tulevaisuuteen ja aikatauluttamattomaan lukuhetkeen.

Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää
Sanasato 2016, 76s.

Pekka Kytömäen toinen runokokoelma, Valo pilkkoo pimeää, on ihastuttavalla tavalla sekä omanlaisensa, että samanlainen kuin edeltäjänsä, Ei talvikunnossapitoa. Jälleen kansien välistä löytyy sekä haikuja että hieman pidempiä runoja, aiheet vaihtelevat kissoista kirjoihin ja rakkauteen. Ja muihinkin asioihin.

Jotkut huijaavat
tiensä läpi elämän
saamatta tietää,
ovatko petkuttaneet
itseään vai muita.

Odotukseni olivat luonnollisesti korkealla, eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Kytömäki käyttää edelleen sanojaan harkiten ja oivaltaen. Tunnustan, että ensimmäisellä lukukerralla olin niin innoissani, että "oikoluin" pari runoa ihan väärin. Onneksi toisella lukukerralla maltoin jo antaa sanojen puhua itse, sillä onhan tämä seuraavakin oikein luettuna aivan ihana:

Aurinko vetää
pilven eteen
sädekaihtimen.

Jos siis kaipaat helppoa mutta sisällöltään antoisaa runolukemista, suosittelen tarttumaan kumpaan tahansa Kytömäen kirjoista. Toki mieluiten molempiin.

Linnut näkevät 
muovisen perintömme.
Ihme että ne
vielä laulavat meille.

Rakkautta ja vasta-aineita

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita
Into 2016, 76s.

Anna Elina Isoaron toinen runoteos, Rakkautta ja vasta-aineita, tarjosi aivan loistavaa seuraa sellaisena iltana kun perheen kaikki miehet väsähtivät puoli yhdeksään mennessä. Makasin sohvalla, nautin hiljaisuudesta ja luin runokirjallisen verran mainioita ajatuksia ja huomioita raskaudesta, synnytyksestä ja äitiyden ensihetkistä.

Isoaron ote on ihailtavan ronski ja kuitenkin koskettava. Hän ei silottele mitään, vaan läväyttää sanoiksi aika lailla kaiken sen, mitä aiheesta voi sanoa. Ihastuin jo kirjan prologiin, joka kuvaa erittäin osuvasti ja  kiihtyvällä rytmillä synnytyksen etenemisen. Yksittäisiä sanoja, tuntemuksia, tekoja, käskyjä ja lopulta:

" - - Supistus. PON-NIS-TUS!
Helpotus. Liikutus.
Ihmetys. Hämmennys.
Lempeys.
Äitiys."

Kuten todellisuudessa, ei raskaus näissä runoissakaan ole aina helppo ja etene vaivattomasti synnytykseen ja tuhisevaan vauvaan.

" - - Vielä pari viikkoa sitten taimi taivutti aurinkoon,
pikkuruinen tiuku tykytti

             tietämättäni niin kauan 

olen ollut hauta."

Runojen muodot vaihtelevat rohkeasti tarpeen mukaan. Mukana on perinteisempien runojen lisäksi muun muassa kirje joulupukille; muutamia lääkärin lausuntoja; kaksi loistavaa laulua joista toinen kuvaa lapsiperheen arkea muskaribiisin muodossa ja toinen on Lörpötys-laulun säveleen sopiva "keskustelu" äitien ja päättäjien välillä sekä sellainen muotoon kirjoitettu runo. (Pahoittelen runosanastoni puutteellisuutta. Luultavasti niille runoille, joissa teksti on aseteltu jonkin asian muotoiseksi, on olemassa ihan päteväkin nimitys.) Omaksi suosikikseni nousi kuitenkin Prisman parkkihalli -larppi, jossa pelattavana hahmona on yli 30-vuotias Heidi (tms. tavallinen nimi ikäluokassa), parin-kolmen lapsen kotiäiti. Ihan mahtava ajatus!

Ainoa miinus tulee jo toisella lukukerralla pettäneestä liimauksesta. Toivottavasti painoksen muissa kirjoissa liima pitää sivut paikoillaan useamman lukukerran verran.

Rakkautta ja vasta-aineita sopii erikoisen hyvin kaikille niille, joita vanhemmuus tavalla tai toisella koskettaa tai kiinnostaa. Ihastuin Isoaron hersyvään tyyliin, joten ehdottomasti täytyy hankkia luettavaksi hänen esikoisteoksensakin.