Gwendy

 

Stephen King & Richard Chizmar: Gwendy
Tammi 2023, 512s.
Suom. Einari Aaltonen

Blogini on ollut tahattomalla kesälomalla. Olen kyllä lukenut, mutta tehnyt myös sen verran paljon muita juttuja, että bloggaamiselle ei ole ollut aikaa. (Eikä lämpimillä keleillä tehnyt mieli olla sisätiloissa.)

Mutta lukenut olen kuitenkin!

Stephen Kingin ja Richard Chizmarin Gwendy-trilogia ilmestyi viimeinkin suomeksi. Einari Aaltosen suomennosta haluan kehua heti alkuun, sillä teksti on todella miellyttävää ja jouhevaa luettavaa.

Olen lukenut trilogian kaksi ensimmäistä osaa aiemmin englanniksi, mutta sen verran kauan sitten, etteivät juonenkäänteet ja yksityiskohdat olleet enää täysin muistissa. 

Ensimmäisessä osassa Gwendy on vasta 12-vuotias, kun salaperäinen mies antaa hänen haltuunsa erikoisen rasian. Rasiassa on nappeja ja vipuja, joista osa on suhteellisen viattomia, osa erittäin vaarallisia. Rasia voi antaa omistajalleen arvokkaita kultarahoja tai suklaita, jotka muun muassa parantavat suorituskykyä, mutta sen avulla voisi myös tuhota koko maailman. Tai kaikki maailmat.

Toisessa osassa Gwendy tekee uraa poliitikkona, kun rasia ilmestyy uudestaan hänen elämäänsä. On joulu ja Gwendy matkustaa kotikaupunkiinsa viettääkseen joulun vanhempiensa seurassa. Kotikaupungista on kadonnut nuoria tyttöjä ja syystä, jota en aivan ymmärrä, Gwendy otetaan mukaan tutkimaan tapausta.

Kolmannessa osassa leskeksi jäänyt Gwendy lähtee avaruuslennolle, rasia mukanaan. Hänellä on tehtävä, jonka suorittamisen rasia yrittää estää.

King on ollut kirjoittamassa ensimmäistä ja kolmatta osaa, keskimmäisen Chizmar on kirjoittanut yksin. Kielellisesti tai tarinallisestikaan kirjoissa ei ole havaittavissa silmiinpistäviä tasoeroja. Olen kuitenkin todennut, että Peter Straubin  kanssa kirjoitettua Talismaania lukuunottamatta Stephen Kingin muiden kanssa kirjoittamat kirjat eivät ole minun makuuni. Gwendyt jäävät jotenkin ohuiksi ja vaikka jättää huomioimatta tarinan vaatimat yliluonnollisuudet, niissä on aivan liikaa epäuskottavuuksia.

Mutta vaikka Gwendy ei sisällöllisesti olekaan tasokkainta mahdollista luettavaa, sen lukeminen oli miellyttävää. Siksi Aaltonen ansaitsee vielä toisetkin kehut.