Tytöt tytöt tytöt

 

Ilona Ahti & Daniela Hakulinen: Tytöt tytöt tytöt
Tammi 2025
Lukija: Minka Kuustonen

En ole nähny Tytöt tytöt tytöt -elokuvaa, mutta esittelytekstin mukaan tämä kirja menee askeleen syvemmälle hahmoihin ja tapahtumiin. Kirjan lyhyydestä huolimatta henkilöhahmot tosiaan ovat ihan kokonaisen tuntuisia: on luonnetta, ajatuksia, arkisia juttuja ja vähän isompia asioita.

Kertojina vaihtelee Mimmi, Rönkkö ja Emma, kolme lukiota käyvää nuorta. Mimmi on ärhäkkä ja omapäinen, Rönkkö haaveilee edes joskus tuntevansa perhosia vatsassa ja himoa yms., Emma taas treenaa päämäärätietoisesti kaunoluistelua. Mimmi ja Rönkkö työskentelevät smoothie-baarissa ja siellä Mimmi tutustuu Emmaan. 

Rönkköön olisin halunnut syventyä enemmänkin, mutta hän jää harmillisesti Mimmin ja Emman varjoon. Rönkkö on kiinnostava hahmo ja hänen tuskittelunsa seksin ja/tai tunteiden kanssa ansaitsisi kirjallisuudessa enemmänkin näkyvyyttä. 

Ystävyyttä, perhekuvioita, ihastumisia ja ihastumisen kaipuuta. Kompakti ja nopealla temmolla etenevä tarina, jonka kuuntelin ihan huomaamatta yhellä kertaa.

Jännitystä ja kauhua alakoululaisille

J.S. Meresmaa: Pimeänkynsi
Lumola 1
Karisto 2024, 152s.
Kuvitus: Elina Äijälä

 

Alakoululaiset kyselevät säännöllisen ahkerasti kauhu- ja jännityskirjoja. Molempia toki on, mutta etenkin vitos-kutoset kaipaavat jo selvästi pelottavampia tarinoita kuin useimmat nelosluokkalaiset.

J.S. Meresmaan Lumola-sarjan ensimmäinen osa, Pimeänkynsi, on hiukan enemmän jännitystä kuin kauhua. Hirviöitä tässä kyllä on, mutta ainakaan näin ensimmäisessä osassa ei ehditä kovin synkkiin seikkailuihin.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa pienelle paikkakunnalle, Mustakolun kylään. Aapo ei ole muutosta innoissaan monestakaan syystä: hän ei tunne Mustakolusta ketään ja sitä paitsi hänellä on todella ikävä vuotta aiemmin kuollutta vaariaan. Isä tekee pitkää päivää kaupalla ja äidillä on uusi mies ja uransa.

Frisbeegolffia pelatessaan Aapolta lipsahtaa upouusi kiekko joen toiselle puolelle. Kiekonhakureissulla hän päätyy vanhan kartanon pihalle. Muutaman väärinkäsityksen seurauksena Aapolle selviää pian, että kartanossa hoidetaan hirviöitä.

Pimeänkynsi on joutuisasti etenevä ja sopivan jännittävä tarina. Tämä on toki vasta ensimmäine osa, mutta kyllä tämän perusteella uskaltaa odottaa hyvinkin paljon! Meidän kuopus luki tämän keuhkokuumetta parannellessaan ja kyseli heti seuraavan osan perään. Onneksi se ilmestyy jo ensi keväänä. 

(Tämän jälkeen hän muuten tiedusteli, onko meillä kotona mitään muuta kauhukirjallisuutta ja niin hän päätyi lukemaan ensimmäisen Stephen Kinginsä! Se oli Ihmissuden vuosi, eli ei parhaimmasta päästä, eikä hurjin. Mutta luki kuitenkin)

Maria Turtschaninoff: Mantikora
Tammi 2024, 97s.
Kuvitus Peter Bergting

 

Ja kun lapsi kauhua kaipasi, niin tämä Maria Turtschaninoffin Mantikora oli totta kai luontevaa jatkumoa lukuputkelle. Lapsi piti tästäkin ja minä myös!

Lin isän naisystävässä on jotain pielessä. Jotenkin hän hymyilee liikaa ja liian leveästi ja ihan kuin hampaitakin olisi jotenkin liikaa niitäkin. Li on vakuuttunut siitä, että nainen on mantikora: hirviö jolla on ihmisen kasvot, leijonan ruumis, kynnet ja häntä. Nainen syöttää lapsia epäilyttävän innokkaasti, aivan kuin se lihottaisi heitä. Isä ei tietenkään epäile mitään, eikä pikkuvelikään. Mutta etenkin pikkuveljeä suojellakseen Lin on tehtävä jotakin.

Mantikorassa kauhuun ei ehdi totutella, vaan heti ensi sivuilla lukija tietää, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Turtschaninoff ei turhia taustoita eikä selittele, vaan luottaa siihen, että lukija ymmärtää kyllä. Bergtingin kuvitus on tyylikästä ja pelottavan realistista, jos hirviökauhua voi realistiseksi sanoa. Tarina on uhkaava, mutta vaikka tässä karujakin kohtauksia on, niitäkään ei jäädä turhan tarkkaan kuvailemaan, ei sanoilla eikä kuvilla.

Tasokasta kauhua varhaisnuorille!

Hohtavat

Siri Kolu: Hohtavat
Tammi 2024, 200s.

 

Odotin kovasti Siri Kolun uutta kirjaa, Hohtavat, jota kuvataan esittelytekstissä muun muassa näin: "hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta." Tämän perusteella odotin vauhdikasta maailmanlopun meininkiä. 

Vähän ennen syyslomaa asemalle saapuu juna, josta astuu ulos hohtavia. Nämä hahmot käyvät antamassa hohtavan merkin osalle ihmisistä, loput eivät hohtavia edes näe. Ani saa merkin, samoin hänen äitinsä ja pikkusiskonsa. Anin isä ja tyttöystävä jäävät kuitenkin ilman. Hohtavat ovat kertoneet, että maailmanloppu tulee viikon kuluttua. Tietysti tieto lähestyvästä tuhosta leviää nopeasti myös kaikille niille, jotka eivät saaneet merkkiä ja sinänsä sitä lähestyvän lopun aiheuttamaa ahidstusta onkin ilmassa. 

Kuitenkin Hohtavat tuntuu jotenkin tahmealta. Tarina ei oikein käynnisty, eivätkä henkilöhahmot saaneet minussa aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Luen tunteella ja oli hyvin hämmentävää lukea näin dramaattisesta aiheesta niin, etten välittänyt yhtään siitä, mitä kenellekin tapahtuu. Ja heti perään tavallaan kumoan tämän tunteiden puuttumisen, sillä koko tästä hohtavien antamasta merkistä ja siitä, kuinka heistä puhutaan välillä enkeleinä yms. tulee tietysti uskontofiilikset, ja niitä en kaivannut ollenkaan. On valittuja ja on niitä, jotka (ehkä) voivat vielä pelastua. Ja siis, miten nämä ihmiset onnistuu vielä viimeisellä viikollaan riitaantumaan niin paljon?! Missä on rehellinen, avoin kommunikointi? Missä kiitokset, rakkaudet ja halaukset? 

Kolun käyttämä kieli ei ole helppoa. Teksti on maalailevaa, vihjailevaa ja vertauskuvallista. Se on kaunista, kyllä, mutta myös etäännyttävää.

Olisin halunnut tykätä Hohtavista, mutta nyt tämä tuntui liian syksyiseltä. Pimeää, ankeaa, toivotonta, synkkää, kylmää, märkää, mähmäistä.

Taltuta klassikko! Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus

Maria Laakso: Taltuta klassikko!
Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus
Tammi 2024, 340s.
Kuvitus: Johanna Rojola

 

Maria Laakson Taltuta klassikko! -sarjan kolmannessa osassa käsitellään lasten- ja nuortenkirjoja. Ihan jokaista niistä en ole lukenut, ainakaan kokonaan, mutta kylläpä oli hauskaa luettavaa, kun oli sitä omaa lukukokemusta, johon peilata. Mutta nämä taltutukset toimii kyllä myös ilman aiempaa kokemusta ko. kirjoista!

Laakso käyttää rentoa, vauhdikasta ja ilmeikästä kieltä, joka naurattaa väkisinkin. Teksti puhuttelee lukijaa välillä suoraankin ja sehän toimii myös vallan mainiosti.

Kaksi asiaa maltoin lukemisen lomassa kirjoittaa muistiin.
Eka asia koski Lucy in the Sky with Diamonds -biisiä, jonka kirjassa mainitaan olevan Lennonin kunnianosoitus Liisa Ihmemaassa -kirjalle. Ehkä oli, ehkä ei, biisin kun on kerottu - saman Lennonin toimesta - saaneen inspiraationsa Julianin piirtämästä kuvasta, jossa kaleidoskooppisilmäinen Lucy (tarhakaveri tms.) lentää taivaalla.

Toisena tartuin siihen, kuinka Topeliuksen Maamme kirjaa käytettiin oppikirjana 1940-luvulle asti. Meillä samaista kirjaa luettiin ahkerasti vielä 1992! :D Toki meillä oli ihan oikeat oppikirjatkin, mutta eivät pölyttyneet Maamme kirjat sen paremmin kuin Vänrikki Ståhlin tarinatkaan meidän pienen kyläkoulun kirjahyllyssä.

No mutta joka tapauksessa Laakso taltuttaa lanu-klassikon poikineen ja tekee sen niin, että jos lukupinoni ei olisi jo valmiiksi huojuva, saattaisin lukaista jonkun näistä klassikoista ihan vain saadakseni kokea sen taltuttajan avustamana.

Johanna Rojolan runsas ja veikeä kuvitus on jälleen oivaltavaa ja osuvaa ja tuo oman hurmaavan lisänsä lukukokemukseen.

Vaarin suuri pakomatka

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka
Tammi 2024, 456s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsin lastenromaanit ovat minusta loistavia. Tarinat ovat vauhdikkaita, yllättäviä, sopivasti pöhköjä ja usein niistä myös oppii jotakin tärkeää. Tony Rossin erittäin runsas kuvitus, jonka tyylistä tykkään paljon, tekee lukemisesta entistä helpompaa ja mukaansatempaavampaa. Ongelmansakin Walliamsin kirjoissa on ja jälleen kerran turhautti löytää niitä samoja vikoja: lihavista tehdään pilkkaa tässäkin kirjassa. Ei onneksi koko ajan, mutta tästä tavasta saisi kyllä jo päästää irti kokonaan.

Jack ja isoisä ovat toisilleen läheisiä, olleet aina. Jack rakastaa kuunnella isoisän tarinoita toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli sotilaslentäjä. Everstiluutnantti Bunting oli taitava lentäjä, jolle Spitfire-lentokoneet olivat hyvin rakkaita. Nyt isoisä on jo vanha mies, jonka muisti alkaa temppuilla. Hän on yhä vähemmän Jackin vaari ja yhä enemmän nuori everstiluutnantti. Jackin vanhemmat alkavat väsyä muistisairaan vaarin karkailuihin ja pohtivat erilaisia vaihtoehtoja, kun vaari ei voi enää asua yksin. Vaihtoehtoja ei ole monia. Vaari voi muuttaa Jackin perheen luo tai paikalliseen Illankajon linnaan, joka on olevinaan ihastuttava vanhainkoti, mutta joka on kuin mikäkin vankila. 

Edessä on lisää vaarin karkumatkoja, toinen toistaan hurjempia. Jack tekee parhaansa ollakseen vaarin tukena ja turvana, kun tämän todellisuudentaju heikkenee. 

Vaarin suuri pakomatka on teemoiltaan samantyyppinen kuin Gangsterimummi. Isovanhemman ja lapsenlapsen läheinen suhde; ikääntyminen ja lähestyvä kuolema; luopuminen, suru ja ikävä ovat tässäkin kirjassa keskeisiä. Kuitenkin päällimmäisenä on seikkailu ja toisen auttaminen. Vaikka siis kirja on loppujen lopuksi aika surullinen, siitä jää hyvä mieli.

Kirjan lopussa on muutaman aukeaman mittainen tietoisku toisesta maailmansodasta. Tämä on hyvä, sillä kirjassa viitataan muun muassa Gestapoon, säännöstelyyn, Luftwaffeen ja muutamiin lentokonetyyppeihin. Aikuisille nämä ovat tuttuja asioita, mutta en minä ainakaan osaisi näitä lapselle selittää yhtä selkeästi ja lapsentasoisesti kuin mitä kirjaan on valmiiksi kirjoitettu. 

Walliamsin kirjoilla on usein mittaa, niin tälläkin, mutta reilu fonttikoko ja runsas kuvitus tekevät lukemisestä kevyttä. Uskon itse siihen, että lapsen itsetunnolle tekee hyvää, kun saa omin voimin luettua paksun kirjan ja siihen nämä kirjat sopivat erittäin hyvin.

Päätepysäkki

Casey McQuiston: Päätepysäkki
Tammi 2024, 404s.
Suom. Kaisa Kattelus & Johanna Auranheimo

 

Olen tässä viime viikkoina ollut pihalla nauttimassa auringosta ja lämmöstä, joten en ole bloggaamaankaan ehtinyt. Mutta nyt sataa, joten naputellaanpa muutama postaus valmiiksi. :)

Casey McQuistonin Päätepysäkin aloitin jo toukokuussa. Ajattelin, että tällä puran lukujumin, kun ihan takuulla tarina vie täysillä mukanaan. Jumi oli kuitenkin oletettua pahempi, eikä tästä sitten tullutkaan sellaista lukusukkulaa kuin olin toivonut.

August muuttaa kimppakämppään mukanaan vain muutama tavara. Hän ei ole aikeissa ystävystyä kenenkään kanssa - eihän hän ole tehnyt niin aikaisemminkaan. August opiskelee jo ties monennettako vuotta enkä enää muista monesko koulukin oli menossa, mutta nyt August aikoo kuitenkin keskittyä opiskeluun ja ottaa pesäeroa äitiinsä. Koko ikänsä August on joutunut toimimaan äitinsä apurina tämän etsiessä 70-luvulla kadonnutta veljeään, mutta nyt Augustille riittää.

Kerran metromatkalla Augustilla loiskuu kahvia paidalle ja ystävällinen kanssamatkustaja, Jane, antaa hänelle huivin tahran peitoksi. August törmää Janeen metrossa yhä uudelleen ja ihastuu tähän. Janessa on kuitenkin jotain kummallista. Vähitellen käy ilmi, että Jane on jäänyt metroon jumiin jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Hän ei ole kuollut, mutta ei varsinaisesti elossakaan. Hän ei voi poistua metrosta ja muistaa menneisyydestään vain hyvin vähän.

Päätepysäkki on idealtaan mainio! Romantiikkaa jonkinasteisella aikahyppymausteella. Kirja on pullollaan kiinnostavia hahmoja Augustin kämppiksistä työkavereihin ja moniin muihin. Ei tässä kirjassa ollut oikeastaan mitään, mistä en olisi pitänyt, mutta silti lukeminen jotenkin kangerteli. Ehkä vain lukuhetki oli vähän pielessä.

Tämä kirja sopii kevyehköä mutta yllättävää tarinaa kaipaavalle.
Seksiä on suurin piirtein saman verran kuin siinä Punaista, valkoista, kuninkaansinistä -kirjassa, mutta ehkä vähän graafisemmin kuvattuna.

Poika ullakolla, poika kellarissa

Salla Simukka: Poika ullakolla, poika kellarissa
Tammi 2024, 192s.
Kuvitus: JP Ahonen

 

Poika ullakolla, poika kellarissa pääsi yllättämään minut ihan jo sillä, että ei tämä ollutkaan sarjakuva. En tajua, miksi olin niin varma, että tämä ylipäätään olisi sarjakuvaromaani, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun olen uskottavasti kuvitellut omiani. :D (Ja siis onhan se selvää, että mun aivoni on kulkeneet suoraan JP Ahosesta sarjakuvaan, joten ei tää nyt niiiin kaukaa haettua ehkä ollut kuitenkaan.)

Mun lukeminen on ollu viime aikoina ihan onnetonta ja tätäkin luin alkuun muutaman sivun kerrallaan, kun aina nukahdin. Sitten aloitin alusta, yhdessä kuopuksen kanssa, ja johan pysyi lukuvire yllä, kun oli innokas tsemppari hommassa mukana.

Alexiksen perhe muuttaa uuteen taloon. Alexis saa itse valita oman huoneensa ja valinta onkin helppo, kun hän löytää kaltevakattoisen ullakkohuoneen. Siellä on juuri sopivasti tilaa kaikelle tarpeelliselle ja valoakin riittämiin.  Myös Maxin perhe on muuttopuuhissa. Maxin sisarukset ovat jo varailleet omat huoneensa, mutta Max löytää itselleen mahtavan huoneen kellarikerroksesta. Siellä hän saa olla edes välillä omassa rauhassaan!

Pian muuttojen jälkeen molemmat pojat havaitsevat kodeissaan kummallisia juttuja. Alexis kuulee selvästi töminää jostakin alakerran lattian alta, vaikka talossa ei edes ole kellaria. Max taas seuraa kummissaan musiikkia, joka kuuluu aivan talon ylimmästä kerroksesta - tai oikeammin senkin yläpuolelta.

Lukija saa kummastella yhdessä Alexiksen ja Maxin kanssa heidän kotiensa kummallisuuksia ja kun selviää, että pojat asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa, alkaakin kiehtova seikkailu.

Tarina on rakennettu taidolla. Vaikka tarinassa onkin jännittäviä kohtia, niitä tasapainottavat hauskat ja arkisetkin hetket. Kirja sopiikin hyvin jo alakoululaisten luettavaksi. Kirjan runsas kuvitus monine yksityiskohtineen tekee lukemisesta vielä vauhdikkaampaa: tulee halu nähdä seuraava ja sitä seuraava kuva ja niin edelleen. Myös kirjan suurehko fontti ja ilmava taitto kannustavat lasta lukemaan.

Minulle Poika ullakolla, poika kellarissa toi mieleen kirjan Tom ja keskiyön puutarha, jossa vanhan talon kaappikellon lyödessä tietyn määrän lyöntejä (ehkä 13? joku väärä määrä kuitenkin), Tom pääsi seikkailemaan menneeseen aikaan. Jos mielleyhtymä on jonkun mielestä vääränlainen, niin voin puolustautua sillä, että mulle tulee Rauli Badding Somerjoesta aina mieleen mokkasiinit ja siinä on varmasti vielä vähemmän aitoja yhtymäkohtia kuin näillä kirjoilla.

Rakkautta ja muita vedätyksiä

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä
Tammi 2024, 359s.
Suom. Laura Liimatainen

 

Rakkautta ja muita vedätyksiä päätyi lukulistalle kansikuvan takia. Vaikka kyseessä on kevään uutuuskirja, kansikuva on kuin suoraan jostain ysärin alusta - eikä ollenkaan hyvällä tavalla. 

Olipa hauskaa, että tämän luin kansi-inhotuksesta huolimatta, sillä sisältö on hyvin viihdyttävää!

Cat on jälleen yksissä häissä juhlimassa ennen-läheisen-ystävän tuoretta avioliittoa. Catilla ei ole parisuhteen alkuakaan eikä oikein töitäkään. Asuntokin pitäisi löytää, kun nykyiset kämppikset aikovat muuttaa omakotitaloon. Cat tasoittaa rahapulaansa varastelemalla taitavasti lompakoita esim. baareissa. Erään kerran baarimikko selvästi huomaa Catin touhut, mutta ei jostain syystä ilmoita asiasta portsarille tai kellekään muullekaan. Jakella on hyvin näppärät sormet itselläänkin ja kun Cat saa jälleen hääkutsun, Jake ryhtyy Catin valepoikaystäväksi. Tulevalla morsiamella on nimittäin hillittömän iso timanttisormus, joka ratkaisisi monta ongelmaa sekä Catin että Jaken elämässä.

Tavallaan Rakkautta ja muita vedätyksiä ei tarjoa mitään uutta: on alusta asti selvää, ketkä tässä rakastuvat ja päätyvät yhteen. Mutta tämä pikkurikolliskuvio on virkistävä ja kerrottu sympaattisesti. Ei rikollisuutta sinänsä hyväksytä tai kaunistella, mutta tokihan pahiksetkin voivat olla kirjan päähenkilöitä.

Jos sulla on lomaa jäljellä tälle keväälle, niin tässä oivallista lomalukemista! Jos ei ole, sopii tämä silti iltojen iloksi.

Kasvatti

Claire Keegan: Kasvatti
Tammi 2024, 81s.
Suom. Kristiina Rikman

 

On alkukesä, kun isä lähtee viemään tytärtään sijaisperheeseen. Äiti on viimeisillään raskaana ja lapsia on jo valmiiksi niin monta, ettei ruoka tahdo riittää kaikille. Tyttö ei tiedä, kauanko hän Kinsellan pariskunnan luona tulee olemaan. Hän on kuullut vanhempien puhuvan, että he saavat pitää tytön niin pitkään kuin haluavat. Sijaisperheessä ei ole muita lapsia, eikä tytön tarvitse kaiken aikaa osallistua kodin askareisiin. Hänestä pidetään huolta ja hän saa viimeinkin olla ensisijaisesti lapsi. 

Kasvatti on alle satasivuinen pienoisromaani, joka jättää jälkeensä ristiriitaisen olon. Olisiko tytön kannalta parempi, jos hän jäisi lopullisesti sijaiskotiin? Toisaalta oma perhe ja sisarukset ovat rakkaita hänelle... 

Keeganin tarina on tiivis, eikä oikeastaan mitään asiaa avata yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Tämä on hieno pieni kirja, mutta olisi kiinnostavaa, jos tästä olisi olemassa joku pidennetty versio. Vähän kuin olisi syönyt todella hyvää ruokaa, mutta niin pienen annoksen, että on edelleen nälkä ja tekee mieli ajaa ravintolasta mäkin kautta kotiin.

Yksinpeli

Alice Oseman: Yksinpeli
Tammi 2023, 382s.
Suom. Viia Viitanen

 

Alice Oseman on tunnetuin Heartstopper-sarjakuvistaan. Olen kuitenkin pitänyt myös näistä hänen romaaneistaan ja ilahduin, kun Tammi julkaisi viime syksynä suomeksi Yksinpelin. Aivan kirjan alussa on kirjailijalta viesti, jossa hän kertoo muokanneensa alunperin 2012 ilmestynyttä tarinaa vuonna 2020, vastaamaan paremmin Heartstoppereiden linjaa. Muokkauksista huolimatta Yksinpeli on synkempi ja ikään kuin toivottomampi, kuin sarjakuvat. 

Yksinpelin päähenkilö on Heartstoppereista tutun Charlien sisko Tori. Hän on melko synkkämielinen pessimisti, sellainen emohenkinen nuori, joka tosiaan näkee kaikessa ankeutta ja turhuutta. Vielä edellisvuonna Torilla on ollut läheisiä ystäviä, mutta nyt asiat ovat muuttuneet ja hän on koulussa pääasiassa yksikseen. Koulussa alkaa kuitenkin tapahtua omituisia juttuja. Ensin joku härkkii aamunavausta ja yhdessä vaiheessa koulun radiosta soi non-stoppina Final Countdown. Näihin tempauksiin liittyy Solitaire-niminen blogi, jonka ylläpitäjän henkilöllisyys on kaikille arvoitus. Vähitellen Solitairen tempaukset muuttuvat isommiksi ja uhkaavammiksikin. Torista alkaa tuntua, että Solitairella ja hänen teoillaan on jokin yhteys häneen.

Yksinpeli on tosiaan synkkä. Pitäisi varmasti keksiä toinen adjektiivi tähän, että en toistaisi koko ajan samaa, mutta tuo nyt on kuvaavin, joten mennään sillä. Tori on ahdistunut ja yksinäinen, eikä hänen kotitilanteensa ole helppo, koska huoli Charliesta on vahvasti läsnä kaiken aikaa. Mikään hilpeä kirja Yksinpeli ei todellakaan ole. Jotain valonpilkahduksiakin Torin elämässä on, mutta ehkä hän ei uskalla myöntää niiden olemassaoloa edes itselleen.

Yksinpelin alussa on sisältövaroituksia. Suhtaudun niihin vähän ristiriitaisesti. Toisaalta on hyvä, että lukija on jossain määrin tietoinen, mitä mahdollisesti triggeröiviä aiheita kirja käsittelee, mutta missä menee varoitusten raja? Etenkin englanninkielisessä viihteellisessä kirjallisuudessa on jo hyvinkin pitkiä sisältövaroituksia, joissa varoitetaan paitsi raakuuksista ja itsemurhayrityksistä, myös esimerkiksi raskauskuvauksista. Ymmärrän, että jotakin raskauskuvaukset voivat ahdistaa, mutta pitääkö ihan kaikki mainita erikseen? Minä ahdistun lukiessa, jos pieni lapsia kohdellaan kaltoin tai jos koko ajan on pimeää. Ekasta voisikin olla varoitus, mutta pimeästä ei sentään... Toivon, että näiden sisältövaroitusten kanssa pysytään suomenkielisessä kirjallisuudessa maltillisina.

Viimeinen tuolihissi

John Irving: Viimeinen tuolihissi
Tammi 2023, 1235s.
Suom. Aleksi Milonoff

 

Rakastan John Irvingin Garpin maailmaa. Olen lukenut ja katsonut elokuvaversionkin monesti. Irvingin vanhat kirjat ylipäätään ovat olleet minulle mieluisia, mutta viime vuosien tuotokset ovat olleet ristiriitaisia kokemuksia. Hyvääkin niissä on ollut, mutta lukeminen on ollut nihkeää ja jälkimaku pettynyt.

Viimeinen tuolihissi joutuikin hankalaan tilanteeseen: halusin pitää siitä paljon, mutta odotukset eivät olleet korkealla. Heti kirjan alkusivuilla vastaan tuli useita Irvingille tyypillisiä juttuja. Päähenkilö, Adam, on yksinhuoltajaäidin poika, joka ei tunne isäänsä tai edes tiedä, kuka tämä on. Puhutaan hotellista, lumesta, mitä erikoisemmista ihmisistä, ihmissuhteista, seksistä, politiikasta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, elokuvista ja haamuistakin. Painikin mainitaan myöhemmin kirjassa, mutta olikohan tässä yhtään moottoripyörää tai karhua? Niitä en ainakaan nyt saa päähäni... On myös Em, joka ryhtyy miimikoksi ja lakkaa puhumasta, arvaamattomia kiihkoilijoita ja epätodennäköisiä onnettomuuksia.

Rakastin tätä kirjaa.
Tämä tuntui kuin Garpin maailman osasista kootulta, mutta täysin erilaiselta tarinalta.
Rakastin kirjan rönsyilevää ja runsasta rakennetta, mahtavan monipuolista ja moniulotteista hahmopaljoutta, kaikkia näitä tarinoita tarinan sisällä. Irvingin hahmot ovat samaan aikaan sulkeutuneita ja äärimmäisen avoimia. On asioita, joista ei puhuta (Adamin isä) sekä asioita, joista puhutaan riemastuttavan suoraan ja avoimesti (seksi ja seksuaalisuus). Perhedynamiikka on erikoinen, mutta lopulta niin tasapainoinen, että siitä soisi monen ottavan mallia.

Toki Viimeinen tuolihissi on pitkä kirja ja siinä on paljon myös aiemmin mainittujen juttujen kertausta. Eli tavallaan tätä olisi voinut tiivistääkin. Toisaalta näin pitkän kirjan lukeminen on harvoin kovin nopeaa, joten kertaus voi tulla tarpeeseenkin - etenkin, kun henkilöhahmoja on näin runsaasti.

Minulla on vielä muutama Irvingin vanhemmista teoksista lukematta. Tämän kirjan jälkeen uskallan luottaa hänen tulevaan tuotantoonsa sen verran, että en väkisin lykkää niiden vanhempien lukemista "pahan päivän varalle".

Nämä pienet asiat

Claire Keegan: Nämä pienet asiat
Tammi 2023, 114s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Nämä pienet asiat on pieni kirja, joka käsittelee isoja asioita. Miten paljon pitäisi vain hyväksyä, puuttumatta asioihin?  Bill Furlongilla on vaimo ja pari lasta, oma koti ja hiiliä ja polttopuita toimittava firma. Joulu lähestyy, samoin kylmät ilmat, joten kiirettä pitää. Toimittaessaan tilausta läheiseen luostariin Furlong näkee jotakin, mikä jää vaivaamaan häntä. Vaimon mielestä asian pitää antaa olla ja muualtakin Furlong saa samansuuntaisia ohjeita. 

Keeganin kirja käsittele Irlannissa vuoteen 1996 asti toimineita naisten työlaitoksia, Magdalena-pesuloita. Toimintaa pyöritti Katolinen kirkko valtion tukemana. Työlaitoksiin päätyi tuhansia nuoria naisia, jotka odottivat aviotonta lasta. Osa lapsista annetiin adoptoitavaksi, tuhansia kuoli hämärissä olosuhteissa. Tarkkoja lukuja ei ole, sillä arkistoja on kadonnut ja tuhottu, eikä kaikkiin säilyneisiinkään ole päästy käsiksi.

Keegan lähestyy tätä epäkohtaa kuin sivusta. Bill Furlong on sympaattinen ja ystävällinen mies, joka oman taustansa vuoksi näkee avun tarpeen ja avun antamisen eri tavalla kuin muut kyläläiset. Työlaitoksessa työskennelleen naisen näkökulmasta kerrottuna tämä tarina olisi paljon, paljon karumpi. Nämä pienet asiat ei sinänsä kaunistele mitään, mutta onnistuu jättämään jälkeensä toiveikkuutta ja lämpöä.

Gangsterimummi iskee jälleen

David Walliams: Gangsterimummi iskee jälleen
Tammi 2023, 350s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Vieläkö muistat Benin ja hänen mumminsa, joka paljastui jalokivivarkaaksi? Hyvä juttu, koska siinä tapauksessa haluat varmasti kuulla, mitä merkillistä Benille nyt kuuluu.

Ben ikävöi hirveästi mummiaan. Äiti intoilee tanssista, kuten ennenkin, isä yrittää parhaansa mukaan pysyä äidin tahdissa. (Paljastus: ei pysy!) Kun erittäin tarkkaan vartioidusta museosta katoaa Tutankhamonin kultainen naamio, Beniä epäillään syylliseksi. Ben ei kuitenkaan ole rikoksen takana, vaikka hän huomaa kyllä itsekin, että tässä ryöstössä on hämmentäviä samankaltaisuuksi hänen oman mumminsa tekemiin ryöstöihin. Mutta mummi ei missään nimessä voi olla syyllinen, sillä hänhän on kuollut. Mitä ihmettä on siis meneillään? Ben alkaa itse tutkia kadonneen kultanaamion tapausta sekä paria muutakin ryöstöä, jotka selvästi ovat saman varkaan käsialaa. On kuitenkin erittäin vaikeaa tehdä salapoliisinhommia, kun on vasta lapsi ja poliisin, vanhempien sekä erittäin innokkaiden naapuruston ikäihmisten tarkkailun alaisena.

Gangsterimummi iskee jälleen on Walliamsin tutuksi tulleella muotilla rakennettu vauhdikkaita takaa-ajoja, yksinkertaisia aikuisia, noloja ja hankalia tilanteita, Rajin kummallisia tarjouksia sekä yllättäviä yllätyksiä sisältävä seikkailu. Niin, eikä sovi unohtaa äänitehosteita (joiden ääneen lukeminen on todella työlästä!) tai vieraantuntuisia sanoja, jotka kuitenkin löytyvät Walliamsanakirjasta.

Olisin halunnut lukea tämän nuorimmaisen kanssa yhdessä, mutta hänellä oli sen verran usein "peli kesken!", että luin ihan itsekseni. Tämä oli oikein viihdyttävää luettavaa toipilaalle ja suosittelenkin lämpimästi vauhdikkaita lastenromaaneja etsiville.

Musta kieli

Marko Hautala: Musta kieli
Tammi 2023, 314s.

 

Kuokkamummon (itsenäisenäkin teoksena toimiva) jatko-osa, Musta kieli, oli juuri niin inhottavan ällöttävä ja kauhea kuin odotinkin.

Tietyltä Vaasan asuinalueelta on vuosien varrella kadonnut häiritsevän monta ihmistä, jopa kokonainen perhe. Poliisi tuntuu välttelevän tapausten tutkimista, mutta nyt kaksi poliisia saapastelee meedion luokse toiveenaan joko saada uusia, tärkeitä tietoja tai varmuus siitä, että tämäkin meedio on pelkkä huijari. 

Hautala kuljettaa tarinaa, tai oikeastaan tarinoita, varmalla otteella. Aikajanan ikään kuin peruuttava rakenne on todella toimiva ja yhtymäkohdat Kuokkamummoon luontevia.

Onneksi luin tämän näin kesällä, riittävän kaukana Vaasasta ja vieläpä lomalla, joten sain ihan rauhassa pelästyä milloin mitäkin kolahdusta ja varjoa. Musta kieli on koukuttavaa kauhua, jonka kieli (sic!) on vaivatonta, mutta ei latteaa luettavaa.

Gwendy

 

Stephen King & Richard Chizmar: Gwendy
Tammi 2023, 512s.
Suom. Einari Aaltonen

Blogini on ollut tahattomalla kesälomalla. Olen kyllä lukenut, mutta tehnyt myös sen verran paljon muita juttuja, että bloggaamiselle ei ole ollut aikaa. (Eikä lämpimillä keleillä tehnyt mieli olla sisätiloissa.)

Mutta lukenut olen kuitenkin!

Stephen Kingin ja Richard Chizmarin Gwendy-trilogia ilmestyi viimeinkin suomeksi. Einari Aaltosen suomennosta haluan kehua heti alkuun, sillä teksti on todella miellyttävää ja jouhevaa luettavaa.

Olen lukenut trilogian kaksi ensimmäistä osaa aiemmin englanniksi, mutta sen verran kauan sitten, etteivät juonenkäänteet ja yksityiskohdat olleet enää täysin muistissa. 

Ensimmäisessä osassa Gwendy on vasta 12-vuotias, kun salaperäinen mies antaa hänen haltuunsa erikoisen rasian. Rasiassa on nappeja ja vipuja, joista osa on suhteellisen viattomia, osa erittäin vaarallisia. Rasia voi antaa omistajalleen arvokkaita kultarahoja tai suklaita, jotka muun muassa parantavat suorituskykyä, mutta sen avulla voisi myös tuhota koko maailman. Tai kaikki maailmat.

Toisessa osassa Gwendy tekee uraa poliitikkona, kun rasia ilmestyy uudestaan hänen elämäänsä. On joulu ja Gwendy matkustaa kotikaupunkiinsa viettääkseen joulun vanhempiensa seurassa. Kotikaupungista on kadonnut nuoria tyttöjä ja syystä, jota en aivan ymmärrä, Gwendy otetaan mukaan tutkimaan tapausta.

Kolmannessa osassa leskeksi jäänyt Gwendy lähtee avaruuslennolle, rasia mukanaan. Hänellä on tehtävä, jonka suorittamisen rasia yrittää estää.

King on ollut kirjoittamassa ensimmäistä ja kolmatta osaa, keskimmäisen Chizmar on kirjoittanut yksin. Kielellisesti tai tarinallisestikaan kirjoissa ei ole havaittavissa silmiinpistäviä tasoeroja. Olen kuitenkin todennut, että Peter Straubin  kanssa kirjoitettua Talismaania lukuunottamatta Stephen Kingin muiden kanssa kirjoittamat kirjat eivät ole minun makuuni. Gwendyt jäävät jotenkin ohuiksi ja vaikka jättää huomioimatta tarinan vaatimat yliluonnollisuudet, niissä on aivan liikaa epäuskottavuuksia.

Mutta vaikka Gwendy ei sisällöllisesti olekaan tasokkainta mahdollista luettavaa, sen lukeminen oli miellyttävää. Siksi Aaltonen ansaitsee vielä toisetkin kehut.

Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi 2023, 270s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Korona-pandemian alettua Lucyn ex-mies William haluaa tehdä kaikkensa pitääkseen rakkaansa turvassa, myös Lucyn. William hakee Lucyn New Yorkin asunnolta ja ajaa heidät Maineen, vuokraamaansa rantataloon. Ikänsä puolesta molemmat kuuluvat koronan riskiryhmään ja he suhtautuvatkin vakavasti kaikkiin mahdollisiin rajoituksiin. Tyttäriä on tietysti ikävä ja molempien sydäntä riipii, kun heidän elämissään myllertää.

Elizabeth Stroutin kirjoitustyyli on minulle todella mieluista, niin myös tällä kertaa. Tietysti suuri kiitos kuuluu suomentajalle, Kristiina Rikmanille, joka saa kielen soljumaan todella kauniisti. Korona on alkanut näkyä kaunokirjallisuudessa, mikä on kiinnostavaa, mutta näköjään minulle myös hankalaa. Itse korona ei onnekseni aiheuttanut itselleni tai lähipiirilleni isoja fyysisiä haasteita, mutta kaikkien niiden rajoitusten ja epätietoisuuden vuoksi työsopimustani ei koronakevään jälkeen uusittu ja vajosin henkisesti todella syviin vesiin. Näköjään tämmöiset koronamuistelot aiheuttavat minussa edelleen sen verran synkkiä tunteita ja ajatuksia, että vielä en ole näille valmis.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Lucy meren rannalla on taattua Stroutia. Teksti on Lucyn monologia, kuin päiväkirja tai (yksipuolinen ja hyvin pitkä) kahvipöytäavautuminen. Pidän siitä, kuinka asiat eivät välttämättä tule valmiiksi, koska eihän elämässä läheskään aina niin käy - ainakaan nopeasti. Strout osaa tehdä hahmoistaan todellisen tuntuisia: tavallaan aivan tavallisia, mutta silti kukaan ei ole yksinkertainen tai turha.

Satumaa

Stephen King: Satumaa
Tammi 2023, 656s.
Suom. Ilkka Rekiaro

 

Ai että, ai että, ai että!
Kuten tiedätte, Stephen King on yksi lempikirjailijoistani. Siksi odotukset ovat usein korkealla ja toisaalta saatan lukea hänen tuotoksiaan melkoisen kaunistelevien silmälasien läpi. Silti Satumaa oli minusta ihana kirja.

17-vuotiaan Charlie Readen elämä ei ole ollut helpoimmasta päästä. Arki ei suoranaisesti helpotu, kun hän pyöräillessään sattuu kuulemaan erään talon takaa koiran haukuntaa ja voipuneita avunpyyntöjä. Psykotaloksi kutsutussa, ränsistyneessä talossa erakkona asuva Howard Bowditch tarvitsee kipeästi apua ja yllättäen apuun astuu Charlie. Bowditchin pihassa on lukittu vaja, josta kuuluu ajoittain omituisia ääniä ja lopulta Charlien on otettava selvää äänten aiheuttajista.

Satumaa alkaa tavallaan hyvin verkkaisesti. Paljon tapahtuu kyllä, mutta pitkällä aikavälillä. Varsinaisen seikkailun käynnistyminen tapahtuu vasta 200+ sivulla ja se seikkailukin käynnistyy hitaasti. Mutta nautin tästä rauhallisuudesta todella paljon! King viittaa lukuisiin perinteisiin satuihin, osaan hienovaraisesti, osaan vähän turhankin alleviivatusti - vähemmälläkin lukija olisi osannut lankoja yhdistää. Satumaa onkin kuin satu itsekin.

Suomennos on valtaosin tasokasta, mutta kaksi kertaa kryptat muuttuvat kryptoiksi, mikä latistaa väistämättä jännitystä. Ja yksi neitseyskin tässä menetetään. Sitä jäin ihmettelemään, miksi suomennoksesta on jätetty pois alkuperäisen kirjan pienet, lukujen aluissa olleet kuvat. Minulla on kirja myös englanninkielisenä, joten pääsin sentään katsomaan kuvat siitä.

Satumaa on kiehtova satu aikuisille kaikille.

Skandar ja yksisarvisvaras

A.F. Steadman: Skandar ja yksisarvisvaras
Tammi 2022, 455s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Aloitimme kuopuksen kanssa Skandarin lukemisen iltasatuna heti sen saatuamme. Loppusyksy oli kuitenkin turhan kiireinen ja sitten painoi joulukin päälle, joten lukeminen venyi ja venyi. Lopulta kuuntelimme puolet kirjasta äänikirjana palapeliä tehdessä.

Skandar ja yksisarvisvaras esittelee yksisarviset aivan erilaisessa valossa, kuin mihin olemme tottuneet. Nämä yksisarviset eivät ole söpöjä eivätkä edes kovin kilttejä, vaan pahimmillaan vaarallisia, arvaamattomia ja pelottavia lihansyöjiä. 

Skandar Smith on aina halunnut yksisarvisratsastajaksi. Hän asuu isänsä ja siskonsa kanssa mantereella, yksisarvisia koulutetaan yhdellä syrjäisellä saarella. Joka vuosi järjestetään koe, jonka läpäisseet pääsevät saarelle testaamaan, avautuuko heille hautomon ovi ja odottaako heitä yksisarvisen muna. Tänä vuonna on Skandarin vuoro osallistua kokeeseen, mutta koeaamuna häntä ei päästetäkään osallistumaan koko kokeeseen. Skandar on todella tyrmistynyt ja pettynyt. Yllättävien käänteiden kautta Skandar kuitenkin päätyy yksisarvissaarelle, mutta hänen ympärillään tuntuu tapahtuvan mystisiä asioita toisensa perään. 

Kirjan maailma tuntuu sekoitukselta Pokemoneja ja Harry Potteria. Yksisarvisen kasvattajat jaetaan ryhmiin heidän elementtinsä mukaan ja sitten opetellaan hallitsemaan tuota elementtiä. Pottereiden tapaan tässäkin on oppilaiden välistä vastakkainasettelua ja kaunoja ja välillä tuntuu että itse seikkailu ja sellaisen ylimääräisen draamailun alle.

Kokonaisuutena - ja etenkin nämä minua häirinneet yhtäläisyydet pokemoneihin ja pottereihin sivuuttaen - Skandar ja yksisarvisvaras on kuitenkin vauhdikas ja yllättäväkin seikkailu, joka tarjoaa myös aivan uusia näkökulmia vanhoihin tuttuihin fantsiahahmoihin.

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä
Tammi 2022, 400s.
Suom. Johann Auranheimo

 

Alex on Yhdysvaltain presidentin poika, Henry Iso-Britannian prinssi. Alex aiheuttaa pienen skandaalin brittikuninkaallisten häissä ja silotellakseen julkisuuskuvaansa hänen on teeskenneltävä Henryn ystävää. Alexin ja Henryn välit ovat pingottuneet ja hankalat, mutta jotenkin käy niin, että jonkin ajan kuluttua Alex ja Henry viestittelevät toisilleen mitä omituisimpiin kellonaikoihin. Lopulta kumpikaan ei voi kieltää, etteikö heidän välilleen olisi syntynyt jotakin ystävyyttäkin syvempää.

Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä on ollut melkoinen somehitti. Kirjan luettuani en ihmettele sen suosiota ollenkaan. Teksti on sulavaa ja ilmaisuvoimaista, eikä kirosanoissakaan säästellä. Alexin ja Henryn välejä kuvataan suorasukaisesti ja todentuntuisesti. Lähestyvät presidentinvaalit aiheuttavat ylimääräistä  haastetta valmiiksi tulenaralle suhteelle.

Tuntuu, etten ole aikoihin lukenut yhtä vetävää ja ilahduttavaa kirjaa! Tämä lienee suunnattu nuorille aikuisille - ainakin sillä osastolla se on meidän kirjastossa - mutta sopii kyllä todella hyvin myös aikuisille.

Suden jälki

Kerstin Ekman: Suden jälki
Tammi 2022, 176s.
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Kerstin Ekmanin Suden jälki on pieni mutta puhutteleva kirja. Se on varmasti parhaimmillaan silloin, kun kirjaan voi uppoutua ilman ulkoisia häiriöitä. Mielellään vielä jossain ei-taajamassa.

Metsästyksenjohtaja Ulf täyttää 70 vuotta ja näkee suden samana päivänä. Aiemmin mutkattomasti metsästykseen suhtautunut Ulf alkaa ajatella luontoa ja sen arvoa uudella tavalla. Susihavainnon hän haluaa jostain syystä pitää itsellään. 

Suden jälki sisältää kokoonsa nähden paljon aineksia. On tätä luontosuhdepohdintaa, pienen kyläyhteisön ihmissuhdesotkuja, sairastumista, hyökkäävä karhu ja lopulta metsästysrikoskin ja sen setvimistä. Susikysymys on edelleen tulenarka, mutta Ekman käsittelee sitä todella hienosti ja tyynesti.