Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Teos 2014, 335s.
Pidin kovasti Minna Lindgrenin kirjasta Kuolema Ehtoolehdossa ja tämä jatko-osakin oli tietysti pakko saada lukea. En kiirehtinyt kirjan pariin heti sen ilmestyttyä keväällä, mutta näin ilmojen syksyynnyttyä aika tuntui sopivalta. Tämän sopivampaa lukuhetkeä tuskin olisi ollutkaan, sillä niin vaivattomasti pääsin sujahtamaan entuudestaan tuttujen vanhusten maailmaan ja uusiin haasteisiin.
Tällä kertaa Ehtoolehdon asukkaiden elämää koettelee putkiremontti, joka laajenee hallitsemattomasti täysremontiksi ja pakottaa asukkaat muuttamaan muualle. Vuokrat ja palvelumaksut toki veloitetaan normaalitaksan mukaan, vaikka Ehtoolehdossa ei kukaan enää asukaan (paitsi sinnikäs Tauno) eikä palveluita ole ollut tarjolla ikiaikoihin. Siiri, Irma, Margit sekä Anna-Liisa ja hänen miehensä Onni päättävät hankkia kimppakämpän ja sellainen järjestyykin hämmästyttävän näppärästi useita sijoitusasuntoja omistavan Onnin ansiosta. Uudenlainen arki on sekä ihanaa että haastavaa. Vanhukset joutuvat kokemaan, miten vaikeaa on saada oikea diagnoosi helposti hoidettavaan vaivaan, kuinka paljon apua - tai lähinnä haittaa - on huonosti järjestetystä kotihoidosta ja kuinka vaikeaa on saada kuolla. Etenkin, kuinka mahdottoman vaikeaa yhteiskunnalle on antaa toisen kuolla rauhassa, kauniisti. Rikossotkujakin Ehtoolehdon pakolaisissa on, mutta ne eivät taaskaan nouse pääosaan.
Ehtoolehdon pakolaiset oli edeltäjänsä tavoin hyvää viihdettä, mutta ei kaunistele mitään tai kumartele kenellekään. Hoitokodin toiminta on mautonta, remonttifirman toiminta taas luokattoman surkeaa ja ainakin osittain laitonta. Kotisairaanhoito näyttäytyy juuri niin epäkäytännöllisenä ja usein myös epäinhimillisenä, kuin millaisena se vanhuksille näyttäytyy. Hoitajat tulevat ja menevät kiivaalla tahdilla, eikä samaa työntekijää välttämättä näe toista kertaa.
Minna Lindgren on jälleen onnistuneesti tuonut esiin vanhustenhoitoon liittyviä epäkohtia, joista useimmat ovat yleisessä tiedossa, mutta joille kukaan ei tunnu tekevän mitään. Nuo epäkohdat eivät kuitenkaan tule ilmi sormella osoittaen, vaan luontevana osana vanhusten elämää.
Pidin Ehtoolehdon pakolaisista paljon, vaikka moni tosiasia turhauttikin. Rikosjuonesta en liiemmin välittänyt, etenkään siksi että homma ei kiinnostavuudestaan huolimatta oikein edennyt mihinkään ja tuli lopussakin lähinnä lakaistuksi maton alle.
Hyvää viihdettä, laadukasta sisältöä.
