Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

WSOY 2014, 248s.

"Kyllä ei yksi vitsi kestä koko elokuvan mittaa. - - Kaikkein pahimpia ovat jatko-osat, joita rahanhimon ja laiskuuden takia kirjoitetaan."

Se ihan ensimmäinen Mielensäpahoittaja oli erityisen hauska lukukokemus. Luin siitä pätkiä ääneen miehelle sellaiseen tahtiin, että mies jo alkoi hermostua pahoitti mielensä. Nauraa hekottelin niille lukuisille kohdille, joista tunnistin itseni ja myös niille, jotka tuntuivat käsittämättömän liioitelluilta. (Ensin mainittuja oli luonnollisesti huomattavasti paljon enemmän.) Ruskeakastike ei sitten vastannutkaan huikeisiin odotuksiin, mutta hiukan bonusraidan tapainen Miniä taas toimi ihan hyvin. Alkoi tuntua siltä, että Mielensäpahoittaja on jo kaikkensa antanut, joten vähän varoen aloin lukea Ilosia aikoja. Ei tämäkään ensimmäisen osan tasolle yllä, mutta on kuitenkin harvinaisen onnistunut jatko-osa.

Mielensäpahoittaja alkaa varautua vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. Ei siitäkään tarvitse sen kummempaa numeroa tehdä: arkuksi kelpaa itse tehty ja hautakivenkin voi veistää itse. Hautajaisista on hyvä keskustella kirkkoherran tai muun vastaavan kanssa ja testamentti täytyy kirjoittaa itse (mieluiten mustekynällä). Siinä nikkaroidessa ja muistokirjoitustakin laatiessa on hyvää aikaa kerrata elettyä elämää ja huomata, että ihan hyvä elämä se on ollut vaikka ehkä yksi tai kaksi virhettäkin on tullut tehtyä.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on verkkainen, kotoisa ja pahaa mieltä on mukana aika vähän. Lukeminen oli joutuisaa, hymy karehti suupielessä ja loppua kohti alkoi kurkkua kuristaa ja silmiä turvottaa. Ääneen en tainnut nauraa, enkä mitään lukenut ääneen, mutta kirja sekä viihdytti että antoi sopivasti ajattelemisen aihetta. Pidin tämän tunnelmasta ja Mielensäpahoittajan asenteesta kuolemaa kohtaan.

Kyrö on lahjakas kirjailija, jolta olisi jo korkea aika lukea jotakin muutakin.