Vuokko Niskanen: Hiekkalan lapset (1978, 64s.)
Hiekkalan lapset matkustavat (1978, 66s.)
Arvo ja Inkeri (1978, 74s.)
Olavi oppii lukemaan (1979, 77s.)
Gummerus
Omasta hyllystä
Lukutaitokampanjan kunniaksi halusin lukea uudelleen joitakin lapsuuteni suosikkeja. Hiekkalan lapset olen lukenut moneen kertaan, sillä lyhyitä ja helppolukuisia lastenkirjoja ei ainakaan kirjastoautolla montaa ollut.
Nyt lukaisin sarjan neljä ensimmäistä osaa, ne kun löytyvät omasta kirjahyllystä. Näissä kirjoissa Hiekkalan lapset leikkivät kotia, viettävät aikaa mummolassa, pahastuvat Impi-tädin naima-aikeista sekä seuraavat Olavin koulunkäyntiä. Jokaisen kirjan ensimmäiset sivut on kirjoitettu suuraakkosin ja tavutustakin käytetään aluksi kaikissa sanoissa, myöhemmin vain pitemmissä. Onkin helppo ymmärtää, miksi näitä on tullut luettua uudestaan ja uudestaan, vaikka mie ja sie -murre on varmasti ollut pienelle lukijalle vierasta.
Vanhin poikamme luki sarjan ensimmäisen osan viime syksynä, 6-vuotiaana. Voi sitä pienen ihmisen tyrmistyksen määrää, kun kirjassa annetaan Olaville piiskaa! Olavi ja muut pojat kisailivat siitä, kuka uskaltaisi juosta tien yli viimeisenä, kun auto lähestyi. Olavin äiti hakee koivunvitsan ja laittaa koivuniemen herran töihin. Tuota piiskauskuvaa esiteltiin pikkuveljelle ja siitä kysyttiin monta kertaa, että kuka on tuhma: Olavi vai piiskaa antava äiti.
Hiekkalan lapset on mielestäni kestänyt aikaa hyvin, sillä ne sijoittuvat alunperinkin entisaikoihin. Lasten elämää seurataan pula-ajasta sodanjälkeisiin vuosiin asti. Kirjoissa käsitellään luontevasti arkisen pieniä asioita, mutta myös sodan mukanaan tuomia pelkoja ja surua. Aion lukea sarjan loputkin osat piakkoin, mutta ensin täytyy päästä kirjastoon hakemaan itseltä puuttuva osa Hyvästi Hiekkala.
