tiistai 5. toukokuuta 2015

Viisiosainen Linnunrata-trilogia

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy (Stephen Fry) 5h 51min
The Restaurant at the End of the Universe (Martin Freeman) 5h 50min
Life, the Universe and Everything (Martin Freeman) 5h 47min
So Long, and Thanks for All the Fish (Martin Freeman) 4h 41min
Mostly Harmless (Martin Freeman) 6h 37min

Vaikka lukeminen on ollut viime aikoina hyvin nihkeää, olen kuitenkin käynyt kävelylenkeillä äänikirjat seuranani. Täytyy sanoa, että vaikka olen Douglas Adamsin Linnunrata-trilogian lukenut aiemminkin (ainakin ensimmäisen osan useammankin kerran), kokonaisuus onnistui yllättämään. Enimmäkseen yllätykset olivat iloisia.

Totean heti alkuun, että en muista enää kuin murto-osan siitä kaikesta, mitä kuunnellessani suunnittelin bloggauksessa mainitsevani. Olisi tosiaan ollut järkevää kirjoittaa tätä pikkuhiljaa, eikä tarttua toimeen vasta koko sarjan kuunneltuani. Joitakin juonipaljastuksentapaisia saatan möläyttää, joten varoitettakoon sellaisestakin jo tässä vaiheessa.

Tarina alkaa tavallisena päivänä Länsi-Englannissa. Arthur Dent on juuri herännyt ja kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän tajuaa hämmästyä talonsa ulkopuolelle kerääntyneitä puskutraktoreita. Hänelle ei oltu kerrottu, että hänen talonsa täytyy tuhota koska saman paikan halki aiotaan rakentaa ohikulkutie. Yllättävää kyllä, kodin tuhoaminen ei ole Arthurin murheista suurin. On nimittäin niin, että Linnunradan kehitysalueiden parannussuunnitelman mukaisesti aurinkokuntamme halki rakennettavan hyperavaruuspikareitin tieltä täytyy hävittää muutama planeetta ja Maa on yksi niistä. Arthurin paras ystävä, Ford Prefect, sattuu olemaan avaruusolio ja hän onnistuu liftaamaan Arthurin kanssa ohikulkevaan avaruusalukseen juuri ennen räjähdystä. Ja siitä seikkailut vasta alkavat.

Ensimmäisen osan, Linnunradan käsikirja liftareille, minulle luki luottobrittini Stephen Fry. Homma toimi loistavasti ja ehkä tuttu lukija auttoi keskittymään itse tarinaan, joka oli huomattavasti hauskempi kuin muistelin. Seurasin muuten äänikirjan etenemistä paperikirjasta ja luulenpa osan tarinan hauskuudesta kadonneen käännöksen myötä. Etenkin hahmojen nimet ovat alkuperäiskielellä hyvin paljon hauskempia kuin suomennettuna. (Muistiinpanojen puutteen vuoksi esimerkkejä ei ole saatavilla.)

Neljän muun osan lukijana toimi Martin Freeman, jonka ääninäyttelijänlahjat eivät Frylle kalvenneet. Ainoastaan masentuneena robottina Fry oli hitusen uskottavampi.

Arthurin ja Fordin avaruusmatkailu seuraa hyvin pitkälti kaavaa onnistunut liftaus - lähestyvä, väistämättömältä näyttävä tuho - odottamaton käänne ja sama uudestaan. Matkustaminen ajassa ja avaruudessa ei olisi helppoa normaaleissakaan oloissa, mutta Arthurin ja Fordin poukkoilu aiheuttaa jatkuvasti erikoisia yllätyksiä.

Maailmanlopun ravintolassa hykertelin innoissani kielellä leikittelylle. Ravintola tosiaan sijaitsee nimensä mukaisesti maailmanlopun laidalla ja onnistunut ilta päättyy aina käänteiseen alkuräjähdykseen. Näin ollen aika kulkee siellä ikään kuin luupilla ja tapahtumista siellä, tai siihen liittyen (kuten aikamatkailussa ylipäätään), pitäisi puhua semikonditionaalisessa futuurissa:

"You can arrive (mayan arrivan on-when) for any sitting you like without prior (late fore-when) reservation because you can book retrospectively, as it were, when you return to your own time. (You can have on-book haventa fore when presooning returningwenta retrohome.)"

Kolmannen kirjan alussa Arthur ja Ford ovat ajautuneet erilleen jo vuosia aiemmin ja Arthur asuu luolassa, esihistoriallisessa Islingtonissa. Miesten tiet kuitenkin kohtaavat jälleen ja edessä on uusi seikkailu: Maahan kaksi vuotta ennen tulevaa tuhoa.

'The Guide says that there is an art to flying,' said Ford, 'or rather a knack. The knack lies in learning how to throw yourself at the ground and miss.'

Neljännessä kirjassa Arthur on jälleen Maassa, tällä kertaa ajassa hiukan sen jälkeen, kun planeetta tuhottiin. Tilanne on uskomaton monella tapaa, mutta Arthur nauttii paluusta entiseen. Sattumalta hän tutustuu Fenchurchiin, nuoreen naiseen, jolla ainoana ihmisenä näyttäisi olevan sama kyky kuin Arthurillakin nykyisin.

Nämä neljä ensimmäistä osaa olivat äärimmäisen riemastuttavaa kuunneltavaa. Uppouduin tarinaan täysin ja nauraa hekotin kilometritolkulla. Douglas Adamsin mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja ja näennäisen sekavista aineksista hän onnistui kokoamaan yllättävän hyvin koossa pysyviä kokonaisuuksia. Toki sarjassa on Arthurin ja Fordin lisäksi muitakin keskeisiä henkilöitä, kuten Zaphod Beeblebrox (Linnunradan keisarillisen hallituksen presidentti), Trillian (ihminen, joka lähti Zaphodin matkaan eräistä bileistä) ja Marvin (äärimmäisen depressiivinen robotti).

Viidennen osan alkaessa olin jo valmiiksi haikealla mielellä loistavan trilogian lähestyessä loppuaan. Mitä pitemmälle kuuntelin, sitä epäuskoisemmaksi tulin. Tarina kyllä jatkui tavallaan siitä, mihin edellinen osa oli loppunut, mutta aivan toisissa tunnelmissa. Fenchurch on kadonnut ja Arthur vain tehtailee voileipiä! En ollut kaivannut sarjaan mitään sutinoita, mutta kun sitä romantiikkaa sitten lisättiin soppaan, niin oliko se pakko seuloa viimeisestä osasta kokonaan pois? Enimmäkseen harmiton olikin minusta surullinen ja kaikin tavoin haikea kirja. Sitä huumoriakaan ei löytynyt läheskään samassa määrin kuin edellisistä osista.

Vaikka viimeinen osa tuottikin pettymyksen, kokonaisuutena Linnunrata on hulvaton. En ehkä ole lukenut kovinkaan paljon saman tyyppistä kirjallisuutta, mutta siitäkin huolimatta uskallan sanoa Linnunrataa genrensä helmeksi.

5 kommenttia:

  1. Minä kuuntelin muutama vuosi takaperin kaksi ensimmäistä osaa, mutta sitten homma jäi koska en pyöräillessäni pysynyt yhtään monipuolisen tarinan perässä. Sekä Fry että Freeman ovat joka tapauksessa mainioita lukijoita ja voisin kuvitella kuuntelevani näitä kävellessä uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, Kävelyvauhdissa tätä oli suhteellisen helppo kuunnella. Tosin etenkin alkuun tarkistelin kirjasta noita aika-avaruussanoja. :)

      Poista
  2. Linnurata on yksi ehdottomista suosikeistani kautta aikain! Vitonen on tosiaan huonoin, vaikka Random vilahtelee usein puhuessani kaverin kanssa. ("Ja se oli semmonen random." "Dent.")

    Mahtava trilogia, mahtavat hahmot. Tykkään erittäin erittäin paljon. Suosittelen lämpimästi suomenkielistä kuunnelmaa, se on upea :D Myös 1980-luvun alun tv-sarja on hieno (mitä nyt Ford näyttää oravalta, mutta Zaphodin päät on oikeella lailla ;)). Uudempo elokuva on ihan jees, mutta ei vedä vertoja alkuperäiselle. Siinä on sekä Fry että Freeman, ensiksimainittu Käsikirjana ja jälkimmäinen Arthurina :)

    Ja taidan lopettaa tämän vuodatuksen Zaphodin aivokirurgin huomautukseen: "No nyhhän on näinikkään, että tämä Zappodi on pelkkä vekkuli."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Celestine, Random olikin viimeisen kirjan parasta antia! Myöskin ne 'perfectly normal beasts' hihityttivät :)

      Olen kuunnellut sitä kotimaista kuunnelmaa joskus kauan sitten ja se on kyllä hyvä. En muista miksi jäi kesken - ehkä ajan puutteen vuoksi? Tv-sarjaa en ole nähnyt ja elokuvistakin vain sen Freemanin tähdittämän version. Tykkäsin kyllä siitä kovasti. Ihan jo siksi että Freeman <3 ;)

      Mun ikisuosikkini on laulu teleportjärjestelmästä:

      Teleportista kun kerran
      kotiin tultiin laulaen
      Ron vei Megin sydämen
      ja minä jalan jonkun herran.

      :)

      Poista
  3. Muistelen lukeneeni tästä ensimmäisen osan, mutta muistikuva on toooodella hämärä ja mahdollisesta lukemisesta on aikaa vuosia. Tämän hämärän muistikuvan perusteella minulle tulee kirjan nähdessäni mielleyhtymä Erlend Loen Supernaiiviin, mutta en tiedä miksi. Muistuttavatko tyylit toisiaan? Pitäisi lukea koko pompsi, olen katsellut jos löytäisin koko tarinan yksissä tiiliskivikansissa edullisesti jostakin, mutta vielä ei ole tärpännyt.

    VastaaPoista