Kaheli sakki ja kauhujen kaappi

Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi

Otava 2015, 109s. 

Kuvitus: Jenna Kunnas

Haluaisin oikeastaan blogata Kaheli sakki ja kauhujen kaappi -kirjasta mainitsematta ollenkaan tekijöiden isää, Mauri Kunnasta. Olen nimittäin varma siitä, että tämä seikka saattaa vaikuttaa joidenkin potentiaalisten lukijoiden ennakkoasenteeseen. Tiedättehän ne nyrpistelijät, jotka aina muistavat tuhahtaa kuinka piiri pieni pyörii ja joku ratsastaa sen-ja-sen maineella, eikä oikeasti ole ansainnut saamaansa menestystä/mainetta/huomiota/paikkaa jonossa. Ihan turhia ovat moiset mollaukset!

Kaheli sakki ja kauhujen kaappi seisoo omilla jaloillaan tukevasti kuin sohva. Se ei tarvitse tuekseen menestyneen vanhemman teoksia eikä sitä kannata turhaan yrittää verrata Mauri Kunnaksen kirjoihin (joista pidän kovasti).

Kaheli sakki asustaa Majatalo Perätuulessa, josta puuttuu kokonaan julkisivu. Majatalo on nimittäin nukkekoti, jonka vaihteleva asukaskunta on vakiintunut varsin sekalaiseksi porukaksi. Talon jakavat eläköitynyt Majuri, tiheästi rupsutteleva vanha Bertta, äreä Heikki Nieminen urheiluhullun vaimonsa Kerttulin kera, Hemppa-norsu, taidoiltaan kyseenalainen runoilija Hugo sekä possukaksoset Pipana ja Papu. Kauhujen kaappi -seikkailu alkaa Majurin kohtalokkaasta unesta, joka selvästi enteilee jotakin karmaisevan hirvittävää tapahtuvaksi. Ja kyllä kuulkaa tapahtuukin: Hugo tipahtaa nukkekodista huoneen puolelle, mikä on kuolemanvaarallista. Asukkaat pistävät pystyyn pelastuspartion, joka suorittaa pelastusoperaation lähes täydellisesti: Hugo pääsee turvallisesti takaisin nukkekotiin, mutta jotenkin possukaksoset katoavat siinä hötäkässä. On uuden pelastusretken aika ja kaikki muistavat aivan liian hyvin kadonneen Voimamiehen tapauksen.

Kylläpä tätä olikin nautinnollista lukea. Harry Pottereiden tuskallisen pitkien lukujen jälkeen oli virkistävää lukea ääneen lyhyt luku toisensa perään. Ihastuin hirveästi nukkekoti-ideaan ja etenkin sen värikkäisiin asukkaisiin. Huumori on paitsi pierupainotteista myös runsasta ja välillä ihanan päätöntä. Hugon yksikätisyyteenkin liittyi hulvaton oheistarina, jossa kerrottiin miksi hänen puuttuva kätensä, Giorgio, päätti karata.

Tarina on hauska ja vauhdikas. Perätuulen porukan koheltaminen nauratti niin äitiä kuin lapsiakin. Kuvitus on sekin aivan mainio. Musta-keltainen väritys toimii loistavasti ja ilmeikkäiden asukkaiden persoonallisuudet näkyvät hyvin päällepäin. Kirjoitusvirheitä en huomannut, paitsi siinä kohdassa, jossa Voimamiehestä oli tullut Voimies. Enemmän hämmennystä aiheutti Pirpanan hetkellinen muuttuminen Kirpuksi, joka on kenties ollut alkuperäinen nimivaihtoehto, sillä kirjakerhon lehdessäkin possukaksosiin viitattiin Papuna ja Kirppuna.

Jostakin olen saanut sen käsityksen, että tämä olisi Kaheli sakki -sarjan aloitusosa. Ainakaan kirjan kansiteksteissä ei vihjaista sanallakaan siihen suuntaan, mutta toivon todella että jatkoa olisi tulossa. Ihana, naurettavan pöhkö kirja!