Synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus 2018, 363s.

Siinä missä Pauliina Rauhalan Taivaslaulu vei kerralla mennessään, Synninkantajat vaati minulta huomattavasti enemmän keskittymistä. Taivaslaulun kuvaamat olosuhteet ja tapahtumat, suurperheet ja ehkäisykielto, ovat Pohjois-Pohjanmaalla kasvaneelle arkisia sioita, vaikka ei itse lestadiolaisliikkeeseen kuulukaan.

Synninkantajissa eletään kuitenkin 1970-luvun loppua, hoitokokousten nousuaikaa. Uskovat halutaan lokeroida selkeisiin, korkeaseinäisiin karsinoihin, joista ei vääräuskoisten maailmaan saisi edes kurkistaa. Kiellettyjä ovat yhtä lailla E-liikkeessä asiointi, television katselu kuin seurakunnan kuorossa laulaminenkin, vääräuskoiseen rakastumisesta nyt puhumattakaan. Varsinaisia hoitokokouksia Rauhala ei kirjassaan juurikaan kuvaa, mutta niiden vaikutuksia ihmisiin sitäkin enemmän.

"   Nuo ovat vaikuttavia tarinoita, Taisto. Mutta en minä kyllä näe tämän päivän tapahtumilla yhteyttä niihin, se on mielikuvitusta. Sinä et ole Aabraham, Jeesus etkä Adlercreutz. Nyt ei uhkaa sota eikä vedenpaisumus.
   Minä puhun historiallisista tosiasioista, Aliisa, en itsestäni. Sinä se olet tuollainen viisastelija, josta ei saa koskaan otetta.
   Taisto, minä en halua olla otteessasi.
   Tuo menee liian pitkälle, miten sinä ilkeät! Vihjatakin, noin, niin kuin, epähenkisesti!"

Aaronin Taisto-pappa on luontoa lempeästi tutkiva ja hyvin ymmärtävä mies, joka puhuu seurakansalle jyrkin, tuomitsevin sanoin. Hoitokokouksissa tunnustetaan syntejä ja pyydetään niitä anteeksi, mutta miten käy niiden, jotka haluavat säilyttää uskon lempeyden? Aliisa-mummi haluaa tukea sydänsuruista tytärtään eikä hän tahdo katkoa välejään herätysliikeeseen kuulumattomiin kyläläisiin. Aaron rakastaa sekä pappaa että mummia ja toivoo kaikkien pääsevän aikanaan taivaaseen Jeesuksen luo.

"Kauneinta uskossa oli mahdollisuus alkaa alusta. Silloin pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi menneet ja katsottaisiin yhdessä tulevaan. Silloin aurinko saisi loistaa omalla paikallaan erehtymisen jälkeen. Silloin valo olisi taas keskipiste eikä ihminen."

Minulla meni pitkään, ennen kuin sain tarinasta kiinni. Itselle hyvin vieraaksi jääneet tavat oli vaikea ottaa vastaan, vaikka samanlaisia ylilyöntejä tapahtuu herätysliikkeissä (ja muuallakin) edelleen. Aroonin, Taiston, Aliisan ja Auroora-tädin tarinoiden väleissä kulkee matkakertomus, jonka kirjoittajan henkilöllisyys selviää vasta kirjan loppupuolella. Viimeisten lukujen ajan itkin, kun ymmärsin mitä tulee tapahtumaan ja hoksasin kunnolla henkilöiden väliset suhteet.

Kieleltään Synninkantajat on todella kaunis. Rauhalan teksti on hiottua ja niin upeaa, että minun piti lukea ensimmäiset 30 sivua uudestaan, koska ensimmäisellä lukukerralla vain ihastelin kieltä, enkä pystynyt samaan aikaan kiinnittämään huomiota tapahtumiin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit