Vaakakapina

Jenny Lehtinen: Vaakakapina
Lopeta laihdutus, aloita elämä
Minerva 2020, 235s.

Jenny Lehtinen on Suomen tunnetuin kehopositiivisuuden puolestapuhuja. En ole seurannut mitään hänen ohjelmistaan tai edes blogia, mutta silti hänen nimensä ja työnsä on tullut tutuksi. Tämä kirja koostuu Lehtisen Vaakakapina-vuoden ajan päiväkirjamerkinnöistä sekä laajemmista pohdinnoista esiin nousevista aiheista, kuten liikunnasta, kasvurauhasta ja terveydenhuollon suhtautumisesta lihavuuteen. 

Vaakakapina-kirja on nopealukuinen, vaikka välillä pitikin pysähdellä vähän ajattelemaan asioita. Ehkä pitää avautua hieman omasta kehosta. Lapsena ja nuorena olin tosi hoikka ja painoindeksi vaihteli 17-18 välillä, eli olin alipainoinen. Lukiossa paino alkoi nousta ja pikkuhiljaa sitä kertyi merkittävään ylipainoon asti. Olen laihduttanut monesti ja painoa on lähtenytkin, mutta melkein kaikki kilot ovat aina hiipineet takaisin. Suhteeni omaan kehoon on vaihdellut rajustikin, mutta nykyisin koen tämän (enää) ylipainoisen kroppani enimmän aikaa oikein hyvänä. Olen muodokas ja pehmoinen, mutta kehoni pystyy nykyisin moniin sellaisiin asioihin, joihin en hoikkana kyennyt. Opin viime vuonna juoksemaan (tai no, hölkkääminen lienee oikeampi termi) ja se on ollut aivan mahtavaa! Olkoonkin, että kestävyyteni riittää vain lyhyehköihin lenkkeihin, tunnen silti olevani hyvässä kunnossa. Bloggasinkin aiemmin Yksinkertaisesti joogaa -kirjasta, jonka ansiosta kehoni liikkuvuus on hieman kohentunut. Pidän itseäni ihan kivan näköisenä, enimmäkseen. Välillä nimittäin todellakin on niitä päiviä tai kausia, kun oma maha ja reidet on ällöintä maailmassa; kaksoisleuka tuntuu hyppivän silmille ja tissit roikkuvan lattialla. Silloin iskee joko virtapiikki ja alan suunnitella taas yhtä laihdutusjaksoa ihanteellisine ruokavalioineen ja tehotreeneineen, tai lamaannun ja hautaudun sohvan nurkkaan syömään herkkuja, koska olen tämmöinen itsekuriton ihrakasa.

Tiivistetysti koen siis oman kehosuhteeni enimmäkseen terveeksi, mutta aivan vakaalla pohjalla tämä suhde ei ole.

Vaakakapina tarjoaa paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Se avaa silmiä huomaamaan, missä kaikissa tilanteissa painoon suhtaudutaan negatiivisesti, vaikka painolla ei olisi tilanteen kannalta mitään merkitystä. Erityisesti toivoisin kasvurauhalle enemmän huomiota. Painosta huomauttelu ei tee hyvää kenellekään, mutta ei varsinkaan kasvavalle lapselle.

Kirjassa käsitellään myös sitä, miten terveydenhuollossa suhtaudutaan lihavuuteen. On ihan totta, että lihavuus voi altistaa terveysongelmille, mutta ylipaino ei tarkoita automaattisesti pitkää sairauslistaa. En nyt lähde referoimaan tuota lukua, koska se kannattaa lukea itse, mutta siinä oli hirvittävän hyviä huomioita esimerkiksi siitä, että laihdutuskehotuksen tueksi pitäisi saada muutakin kuin kuva lautasmallista ja kehotus harrastaa enemmän liikuntaa.

Minulle Vaakakapina osoittautui erittäin positiiviseksi kirjaksi. Ehkä taas hetken kauemmin muistan sen, että minä olen muutakin kuin painoni, eikä minua (eikä tietenkään muitakaan!) pidä määritellä kilojeni mukaan.