Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä
Otava 2009, 358s.
No niin, nyt on tähän mennessä ilmestyneet Kuopio-sarjan kirjat luettu. Ikävä kyllä tämä ja edellinen osa, Lakanasiivet, eivät ole olleet minulle niitä onnistuneimpia lukuelämyksiä. Tämän lukeminen oli kovin hidasta ja turhauttavaa, kerron kohta miksi.
Neidonkengän tapahtumat sijoittuvat jatkosodan aikaan, kesäkuun 9. päivään vuonna 1942. Anna Tuomi työskentelee edelleen Tatrassa, pitää pystyssä kotia ja hoitaa lapsiaan, jotka ovat tulleet Pielavedeltä takaisin kotiin. Juho Tiihonen on saanut tiedon oppikouluun pääsystä ja siitähän riittää iloa koko pihapiirille. Pääasiassa kirjassa keskitytään kuitenkin Saaralottaan, joka uskoo törmänneensä isäänsä sekä Helvin tyttäreen Mariin, joka on saavuttanut sen haastavan iän, jolloin ollaan aikuisuuden kynnyksellä.
Vaikka sotaa käydään rintamalla "siellä jossakin", on se kuitenkin arjessa koko ajan läsnä. Kuopiossakin on runsaasti saksalaisia sotilaita, joihin kukin suhtautuu tavallaan - tai jättää suhtautumatta. Marieke Candrix, belgialainen toimittaja, tutustuu kaupunkiin Lehtivaaran ja Ensio Mertasen opastuksella, vaikka ulkomaalaista ei mielellään ihan kaikkialle päästetäkään.
Vaikka Marieke Candrixin näkökulma ja tausta ovat mielenkiintoisia, olisin mieluiten - jälleen kerran - keskittynyt Tuomen naisiin ja heidän arkeensa. Suurin tuskastumiseni tämän kirjan kanssa johtuikin juuri siitä, että Anna jäi auttamatta sivuhahmoksi. Olen enemmän arjen kuin suuren draaman ystävä: minua kiinnostaa paljon enemmän se, miten sota-aikana pärjättiin arjessa kuin elostelijoiden ihmissuhdekiemurat.
Neidonkenkä ei missään nimessä ole huono kirja. Kähkönen on taitava kertoja ja erilaiset murteet istuvat tekstiin harvinaisen luontevasti. Ja ihan varmasti tulen jossakin vaiheessa lukemaan sarjan seuraavan osan, joka ilmestyy syksyllä. Mutta ehkä en pidä sen kanssa mitään kiirettä, vaan annan tämän kohtuuttoman pettymyksen ensin laantua.
