Hanna Tuuri: Ranta
Otava 2015, 285s.
Kolme aikuistunutta lapsuudenystävää, joiden menneisyydessä on jotakin sellaista, joka yhdistää heidät vielä vuosienkin jälkeen. Siinä on Hanna Tuurin uusimman kirjan sisältö äärimmilleen tiivistettynä. Aihe ei sinänsä ole erityisen omaperäinen, mutta takakannesta löytyvä sana tiivistunnelmainen lupailee jotakin otteessaan pitävää.
Tartuin kirjaan suurin odotuksin, jotka eivät täyttyneet. Tunnelma on kyllä tiivis ja vahva, lähes ihailtavan painostava. Mutta noin muuten en kyllä vakuuttunut. Ensinnäkään en pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Eihän se tykkääminen ole välttämätöntä, mutta en edes kiinnostunut kenestäkään heistä. Jim, joka löydetään pahoin hakattuna syrjäkujalta, on ollut melkoinen naissankari ja täynnä itseään. Hän ei ilmeisesti koskaan ole ollut järin hyvä ystävä, kenellekään. Seamus, puoliksi kiertolaisten sukua, taas on vaimoaan pettävä rekkakuski, joka vapaa-aikanaan räplää autoja ja tekee keikkaa Kaunis-Johnille. Arkkitehtinä työskentelvä Nora taas tuntuu elävän lähinnä oman päänsä sisällä, eikä suo järin montaa ajatusta edes lapsilleen tai työttömäksi jääneelle miehelleen. Ihme haahuilijoita kaikki! Jim, Seamus ja Nora muodostavat omituisen kolmikon, joiden välejä sotkevat tunteet (joita Noralla ei liiemmin ole, ellei ahdistusta lasketa). Ne menneisyyden tapahtumat avautuvat vähitellen ja kun viimein selviää, mitä rannalla joskus muinoin tapahtui, ei voi kuin ihmetellä miksi nämä ihmiset ylipäätään haluavat edes nähdä toisiaan!
Lukeminen oli raskassoutuista ja mitä pitemmälle etenin, sitä turhautuneemmaksi tulin. Kieli on hyvin kuvailevaa, mutta mielestäni turhankin sievistelevää sisältöönsä nähden.
"Ilma oli harmaa, pakokaasuista ja lakaisukoneen savusta. Taivaskin oli harmaa. Vain meren päällä saavuttamattomissa vilkkui valoa hohtava raita. Siellä kaukana, sinisessä vapaudessa leijasivat valkovatsaiset lokit."
Runsaat adjektiivit eivät kuitenkaan olleet ainoa kielellinen kompastuskivi. Miksi ihmeessä Nora ostaa lounaaksi sandwichin eikä voileipää ja mitä ovat Seamusin rekan ohjaamossa lojuvat piristysjuomapullot? Joiko hän jotain omaa, salaista voimajuomaansa, vai oliko kyseessä ehkä sittenkin energiajuomapullot? En myöskään lämmennyt sanavalinnalle skitsi, vaan olisin toivonut puhuttavan luonnoksista tai hahmotelmista.
Ranta ei siis ollut sopiva kirja minulle, ei ainakaan tässä hetkessä ja näillä odotuksilla. Luin sen loppuun lähinnä siksi, että A) en osaa jättää kirjoja kesken ja B) tunnelma oli niin hyytävä, että odotin loppuratkaisun kääntävän kaiken päälaelleen. Vaikka minä en kirjalle lämmennyt, uskon että Tuurin kuvaileva kieli viehättää monia muita lukijoita.
