Astrid Lindgren: Satuja 285s. (Sagorna, Wsoy 1987 (6. painos) suom. L.Aro, Kaarina Helakisa, Laila Järvinen, Kristiina Kivivuori, Kerttu Piskonen ja Kristiina Rikman)
Satuja on nimensä mukaisesti kokoelma Astrid Lindgrenin tarinoita. Osa saduista (esim. Punasilmäinen lohikäärme) on julkaista kuvakirjoina, osa on vain katkelmia pidemmistä kertomuksista (Katto-Kassinen, Mio, poikani Mio sekä Veljeni Leijonamieli). Alkupuolella sadut ovat leppoisia ja herttaisia, juuri sopivia pienillekin lapsille. Loppupuolella taas liikutaan synkänpuoleisissa maisemissa Veljeni Leijonamielen ja huutolaislasten kanssa.
Parasta Satuja-kirjassa on se, että siitä löytyy yksi parhaista Astrid Lindgrenin tarinoista, nimittäin Pekka Peukaloinen. Siinä Pertti joutuu viettämään päivät yksin kotonaan isän ja äidin ollessa töissä. Aika käy pitkäksi väistämättä, mutta eräänä päivänä Pertti kuulee sänkynsä alta sipsutusta. Ääntä ei aiheuta hiiri, vaan peukalon kokoinen poika, Pekka Peukaloinen, joka on juuri muuttanut rotankoloon. Oviaukko on Pertin sängyn alla ja ovenpielessä nököttää naula, jota oikein käyttämällä Perttikin muuttuu pieneksi. Pertti ja Pekka viettävät mukavia päiviä Pekan uutta asuntoa siivotessa ja sisustaessa, eikä Pertillä enää ole lainkaan tylsää vanhempien poissa ollessa.
Edelleen pidän Pekka Peukaloisesta, vaikka en oikein tiedäkään, mikä siinä niin kovasti vetoaa minuun. Ehkä se, että lapsesta on kivaa kuvitella olevansa aivan pikkuruinen tai pikkuruisen silmissä jättiläinen.
Noin puoliväliin asti luin tätä iltasatuna lapsille. Isompi poikani on kuitenkin sen ikäinen, että hän miettii paljon kuolemaa ja suree hurjasti sitä, että kaikki joskus kuolevat. Niinpä luin loppupuolen itsekseni ja se oli kyllä hyvä ratkaisu, sen verran surumielisiä ja synkkiä juttuja ne olivatkin.
---------
Minulla meinaa olla tällä hetkellä lukemisen suhteen takkuista. Aloitan kirjan toisensa jälkeen, mutta mikään ei tunnu vievän tarpeeksi mukanaan. Olen plarannut kustantamojen sivuilla syyskuvastoja ja tehnyt kirjastoon varauksia niin monta, etten tajua, missä välissä ehdin kaiken lukea. Jotenkin tämä elokuun alkaminenkin ahdistaa. Eihän nyt vielä syksy ole, mutta ihan yhtäkkiä meri muistuttaa olemassaolostaan muuttamalla tuulen jäätäväksi heti kun sieltä päin tuulee. Olen vahvasti kesäihminen: nautin helteistä ja luonnon vihreydestä, valosta ja siitä ettei tarvitse pukea montaa kerrosta vaatteita. Vaikka syksyn lähestyminen ahdistaakin, niin pakko silti myöntää että kesä on ollut mahtava: kuuma ja pitkä, sateita tuskin lainkaan! Ehkä tuo lukeminenkin jossain vaiheessa taas alkaa sujua.
