Isämies ja räjähtävä kakka

Arttu Unkari: Isämies ja räjähtävä kakka
Otava 2020, 175s.
Kuvitus: Kai Vaalio

 

Jos kuvittelet, että Isämies ja räjähtävä kakka on täynnä kakka-asioita, niin olet aika lailla oikeassa! 

Oonan isä on poliisi, joka uskoo olevansa paras kaikista. Kun eriskummallinen kakkaräjähdys lennättää ministerin kuuhun, aikoo Oonan isä ratkaista rikoksen ennen ketään muuta. Oona kuitenkin tietää, ettei isä ole sieltä kaikkein tarkkaavaisimmasta päästä ja ryhtyy ystävänsä Eelin kanssa avustamaan isää. Isämies, jonka supervoima on muuten superluulo, ei tietenkään tajua tarvitsevansa minkään valtakunnan apua ja vielä loppumetreilläkin hän on vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan.

Lueskelin tätä kirjaa e-kirjana, mikä ei ole minulle paras mahdollinen formaatti, mutta tulipahan nyt kokeiltua sitäkin taas pitkästä aikaa. Isämies ja räjähtävä kakka vaikuttaa sellaiselta kirjalta, joka vetoaa pieniin alakoululaisiin. Ja miksipä ei vähän vanhempiinkin oppilaisiin. Kai Vaalio on kuvittanut kirjan runsaalla kädellä ja onpa mukana myös tiukkapipoinen mummokin, joka arvostelee ja moittii kirjan mauttomuutta sopivissa väleissä.

Mörköviesti

Tuutikki Tolonen: Mörköviesti
Tammi 2020, 239s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Voi miten mielelläni olisin lukenut tämän kirjan lapsille iltasatuna, kuten sarjan aiemmatkin osat! Mutta tylsästi kävi niin, että kun esikoinen koki olevansa liian vanha iltasaduille, pikkuveljetkään eivät enää halunneet kuunnella niitä. Kurjaa! Etenkin minulle.

No, Mörköviestin ostin omaan hyllyyn jo viime vuonna, mutta vasta nyt tulin siihen tarttuneeksi. (Keskimmäinen lapsi luki tämän heti ja tykkäsi!)

Hellemaan perhe saa yllätysvieraaksi Portinvartijan, joka on paennut maan alla hallitsevia noitia. Kaapo vierailee ahkerasti vanhainkodissa ystävänsä Runarin luona, Hilla keskittyy jalkapalloon ja Maikki harjoittelee kouluarkea. Mutta Portinvartijan jätettyä ovensa pääsevät kaikki halukkaat liikkumaan maanalaisen ja -päällisen maailman välillä oman mielensä mukaan ja siitä aiheutuu hankaluuksia.

Mörköviesti on nopealukuinen ja vauhdikas kirja. Pidin jälleen kovasti siitä, ettei juuri kukaan jaksanut kummastella mörköjä ja muita omituisia otuksia. Paitsi Maikin opettaja ja luokkakaverit kieltämättä hämmästyivät parikin kertaa. Maikki on aivan mainio hahmo, selkeä lempparini, mutta Hellemaan perhe on kyllä kokonaisuutenakin tosi kiva. Samoin tietysti tykkään näistä möröistä ja Portinvartija tarjoaa hänkin runsaasti viihdyttäviä huomioita ihmisasumuksista ja muusta sellaisesta.

Tämä on kyllä tosi kiva kirjasarja, jota voi suositella ainakin eskari-ikäisistä ylöspäin.

Ratkaisetko arvoituksen?

 

Victor Escandell: Ratkaisetko arvoituksen?
25 visaista tapausta
Nemo 2020, 64s.
Suom. Mika Siimes

Victor Escandellin Ratkaisetko arvoituksen? oli meidän perheessä suurmenestys!

Hauskasti kuvitetussa kirjassa on 25 aukeaman tai kahden laajuista arvoitusta. Osan voi ratkaista puhtaasti päättelemällä, osassa on enemmän hyötyä mielikuvituksesta. Arvoitusten vaikeustaso vaihtelee hyvin helposta hyvin vaikeaan.

Kirjaa voi lueskella itsekseen arvoituksia ratkoen tai sen lukemisesta voi tehdä pelin: eri vaikeusasteista saa eri määrän pisteitä ja tietysti eniten pisteitä kerännyt lukija/joukkue voittaa. Kunkin arvoituksen ratkaisu löytyy kätevästi heti arvoituksen lopusta, mutta fiksusti luukun taakse kätkettynä.

Meillä ei laskettu pisteitä, mutta näitä pulmia oli tosi hauskaa miettiä porukalla! Oman kokemuksen perusteella kirja sopii erittäin hyvin ainakin 8-41 -vuotiaille.

Hirviö ja Helmikki

Jack Meggitt-Phillips: Hirviö ja Helmikki
WSOY 2021, 249s.
Suom. Marja Helanen
Kuvitus Isabelle Follath

 

 

 

Ebenezer Pinsetin 512. syntymäpäivä on aivan nurkan takana. Jos herra Pinsetin ikä ihmetyttää, kuten todennäköisesti tekee, niin voin kertoa hänen pysyneen nuorekkaana vuosisatojen ajan nuorentavan taikatinktuuran ansiosta. Herra Pinsetillä on nimittäin eräänlaisena lemmikkinä hirviö, joka palkitsee häntä ruokkivaa Ebenezeriä milloin milläkin tarpeellisella ja tarpeettomallakin. Periaatteessa hirviölle kelpaisi kyllä ruoaksi mikä vain, mutta tänä vuonna hän haluaa hotkaista kokonaisen ihmislapsen! Niinpä Ebenezer Pinset suuntaa lintukauppaan ja sieltä orpokotiin - kas kun lintukaupassa ei myydä lapsia - palatakseen kotiin Helmikin kanssa.

Helmikkipä ei vain olekaan mikään helposti hotkaistava tyttönen, vaan hänen myötään moni asia muuttuu.

Hirviö ja Helmikki on hauska, vähän jännittävä, ällöttävä ja lämmin kirja. Sitä voisi verrata Itse ilkimykseen, sillä herra Pinset on monin tavoin Grun kaltainen, muista välittämätön mäntti. 

Kirjassa on hyvän kokoinen fontti ja kuvitustakin sen verran paljon, että uskoisin kirjan kiinnostavan niitäkin lapsia, jotka eivät muuten mielellään pitkähköihin kirjoihin tartu. Ennen kaikkea tarina on niin mainio, että tätä on helppo suositella ihan kaikille.  

Hirviö ja Helmikki julkaistaan 10.2.2021.

Keskiyön jengi

David Walliams: Keskiyön jengi
Tammi 2020, 468s.
Suom. Kaisa Kattelus

Lordi Funtin sairaala on valtavan suuri ja vanha. Sen lastenosasto on 44. kerroksessa ja sinne päätyy myös 12-vuotias Tom epäonnisen krikettiottelun päätteeksi. Heti ensimmäisenä yönään lastenosastolla Tom huomaa, että jotakin outoa on meneillään. Ylihoitaja nukahtaa ja muut osaston potilaat, haurasta Sallya lukuunottamatta, hiipivät keskiyöllä omille teilleen!

Keskiyön jengi on hauska ja pienesti jännittävä tarina lasten salaisesta porukasta, joka toteuttaa toiveita. Jättimäinen sairaala on oivallinen paikka salaisille yöllisille retkille, mutta kiinnijäämisen riski on silti aina olemassa.

Walliamsilla on ankea tapa repiä huumoria lihavuudesta ja niin hän tekee tässäkin kirjassa. On kiva, että kirjoissa esiintyy kaiken kokoisia hahmoja, mutta jatkuva huomauttelu jonkun painosta on vain typerää.

Noin muuten Keskiyön jengi on viihdyttävä seikkailutarina. Keskimmäinen lapsi luki sen nopeasti (jo ennen minua) ja ilmoitti hyvin selkeästi, että "tämä oli HYVÄ!"

Antelias puu

Shel Silverstein: Antelias puu

(The Giving Tree, 1964)

Pieni karhu 1999, 52s.

Suom. Riitta Oittinen

Antelias puu on tullut vastaan erilaisilla "100 kirjaa, jotka jokaisen kuuluisi lukea" -listoilla niin moneen kertaan, että päätin viimein lukea sen. Lapsille suunnattu kirja on lyhyt, joten nopeasti sivistyin yhden "pakkoluettavan" kirjan verran.

Nyt olen kyllä aika ymmälläni siitä, mikä tämän kirjan idea on? Miksi joku haluaisi opastaa lastaan elämään tämän kirjan oppien mukaan?

Antelias puu kertoo nimittäin erään pojan ja omenapuun suhteesta. Pojan ollessa pieni puu toimii onnellisena kiipeilypuuna ja suojaisana päiväunipaikkana. Pojan kasvaessa käynnit puun luona harvenevat, mutta puu luovuttaa ilomielin omenansa hänelle, jotta poika saisi vähän rahaa. Myöhemmin puu lahjoittaa oksansa nuoreksi mieheksi varttuneen pojan talon rakennusaineiksi ja jälleen myöhemmin runkonsa laivaksi. Puusta jää jäljelle pelkkä kanto, joka haikeana odottaa näkevänsä tuon aikuiseksi kasvaneen pojan vielä kerran. Ja näkeehän hän, sitten kun mies on jo äreä vanhus, joka kaipaa istumapaikkaa.

Tiivistettynä kirja siis kertoo äärimmäisestä itsekeskeisyydestä (poika) ja pohjattomasta uhrautuvaisuudesta (puu) ilman pienintäkään kiitosta (jälleen poika).

"On ihan ok käyttää hyväkseen jotakuta, jos se ei haittaa sitä toista."
"Pääasia, että voit tehdä jonkun toisen onnelliseksi. Ei sun onnella ole mitään väliä."
Näitäkö näkemyksiä lapsille pitäisi opettaa??

Antelias puu ei siis todellakaan noussut minun lempikirjojeni joukkoon. Olen iloinen, että luin tämän ihan omaksi ilokseni, enkä ääneen lapsille. (Koska he katsoivat mieluummin telkkaria silloin kun minä halusin lukea.)

PS: Ilmeisesti kirjan voi lukea myös kauniina esimerkkinä ehdottomasta rakkaudesta (vrt. vanhemmat -> lapset), vaikka en kyllä niele tätäkään näkemystä. Varmasti lastaan rakastaa aina, sama millainen idiootti hän on, mutta ei se tarkoita, että itsekeskeisyys olisi hyväksyttävää tai oikeutettua.

4xAkimbo

Akimbo ja norsut
(Akimbo and the Elephants, 1990)
Otava 2006, 96s.

Kirjastoautolta löytyi kuin löytyikin mieluisia iltasatukirjoja. Olen itse lukenut Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-sarjaa ja pitänyt niiden lämpimästä ja rauhallisesta tunnelmasta. Olikin siis helppo päätös napata lainaan kolme ensimmäistä Akimbo-sarjan (suom. Taina Aarne) kirjaa lapsille luettavaksi. Neljättä osaa ei ollut paikalla, mutta se laitettiin varaukseen.

Akimbo on nuori afrikkalaispoika, jonka isä työskentelee riistanvartijana luonnonsuojelualueella. Luonto tarjoaa upean kasvuympäristön, mutta ongelmatonta ei ole eläintenkään elämä.

Ensimmäisessä osassa, Akimbo ja norsut, Akimbolle selviää, että lähikylässäkin asuu salametsästäjiä, jotka surmaavat luonnonsuojelualueella norsuja vain syöksyhampaiden tähden. Isä ja muut riistanvartijat ovat kyllä yrittäneet jäljittää salametsästäjiä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Akimbo päättää yrittää tehdä jotakin asialle vaikka yksin ja pian hän onkin jo salametsästäjäryhmän mukana jahtaamassa norsuja.

Tämä oli koululaiselle ihanteellinen kirja: sopivan mittainen, tarpeeksi kuvia ja erityisesti jännittävien tapahtumien tempo osui tismalleen kohdalleen. Akimbo on sen ikäinen, että 8-vuotiaan on helppo kuvitella itsensä hänen tilalleen ja näin melkeinpä seikkailla itse.

Akimbo ja leijonat
(Akimbo and the Lions, 1992)
Otava 2006, 90s.

Toisessa kirjassa, Akimbo ja leijonat, Akimbo pääsee isänsä mukaan pyydystämään vaarallista leijonaa. Huolellisesti suunniteltuun ja rakennettuun pyydykseen ei kuitenkaan jää karjaa surmannut emoleijona, vaan tämän pentu. Akimbo saa ottaa pennun mukaansa ja yrittää pitää sen hengissä.

Norsu-kirjaan verrattuna Akimbo ja leijonat oli lapsille vähän pettymys. Jännittävin kohtaus on jo ennen kirjan puoliväliä ja pojat olivat aidon kummissaan, mitä loppukirjassa muka voi tapahtua, kun se vaarallinen leijona poistui kuvioista niin äkkiä.

Lemmikkileijona alkoi kuitenkin kiinnostaa siinä määrin, ettei iltasatu lopulta pitkästyttänyt ollenkaan.

Akimbo ja krokotiilimies
(Akimbo and the Crocodile Man, 1993)
Otava 2007, 92s.

Kuuluisa krokotiilimies tulee merkitsemään krokotiilipoikueita seurantatutkimusta varten. Akimbon isä on aina pysytellyt mahdollisimman kaukana krokotiileista, mutta Akimbo lähtee innoissaan korkotiilimiehen mukaan tutkimusretkelle. Krokotiilimiehen toista kättä koristaa suuri arpi muistona muinaisesta krokotiilinpuremasta. Tällä reissulla mies saa uuden arven, kun krokotiili käy hänen kimppuunsa pienellä saarella. Kumiveneenkin krokotiili repii käyttökelvottomaksi, mutta jollakin keinolla Akimbon on lähdettävä hakemaan apua.

Tässä tarinassa riitti jälleen sopivasti jännitystä lapsille, eikä kirjan lukemiseen montaa iltaa mennytkään. Minä taas jouduin hiukan nikottelemaan, sillä minusta tuntuu todella epäuskottavalta, että noin 10-vuotias poika osaisi käynnistää auton ilman avainta. Vaikka hän olisikin kerran seurannut vastaavaa toimitusta vierestä, niin onko se oikeasti niin helppoa?

Akimbo ja käärmeet
(Akimbo and the Snakes, 1996)
Otava 2010, 96s.

Akimbo ja käärmeet poikkeaa edeltävistä osista siten, että siinä on kirjailijan alkusanat ja lopussa liki kymmensivuinen tietoliite käärmeistä. Itse tarina on hyvin uskollinen sarjalle: Akimbo pääsee jälleen tutustumaan uuteen eläinlajiin, oppii uusia asioita ja joutuu pelottaviin tilanteisiin.

Akimbon Peter-sedällä on käärmetarha ja Akimbo pääsee sinne lomailemaan ja tekemään erilaisia töitä. Käärmetarha on avoin yleisölle ja vierailijat saavat seurata esimerkiksi myrkkykäärmeiden lypsämistä. Tarhan ylpeys on musta mamba, mutta Peter-sedän toiveissa on hankkia käärmetarhaan myös vielä vaarallisempi vihreä mamba. Kuinka ollakaan, sellaisesta tulee ilmoitus ja Akimbo lähtee Peter-setänsä kanssa käärmejahtiin.

Tässä tarinassa pelottavia hetkiä taisi olla hiukan enemmän kuin muissa osissa. Oli hauska seurata vierestä lasten eläytymistä, kun he jännittivät Akimbon puolesta vihreän mamban kiemurrellessa hänen jaloissaan. (Hauskaa siis siinä mielessä, että oli ihana huomata lasten kykenevän eläytymään tarinaan niin täysin.) Minua jälleen hiukan epäilytti tarinan uskottavuus, koska millainen setä ottaisi myrkkykäärmejahtiin ainoaksi apulaisekseen noin 10-vuotiaan sukulaispojan? No, myönnän kyllä, että kirja olisi ollut varsin tylsä, jos mitään riskejä ei olisi otettu.

Akimbo-sarja oli hyvä löytö, joka takasi leppoisat iltahetket pariksi viikoksi. Tällaisia pitäisi löytää enemmänkin.

Maukan ja Väykän naamakirja

Timo Parvela: Maukan ja Väykän naamakirja

Tammi 2014, 77s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Voi miten ihanan sujuvaa ja elävää kieltä nämä Maukat ja Väykät ovatkaan! Takuttuani Tuukka-Omarin ääneenlukemisen kanssa en olisi malttanut lopettaa Maukan ja Väykän naamakirjan lukemista. Parvelan tekstin poljento on kerta kaikkiaan ihastuttavaa ja eläväistä.

Maukan ja Väykän naamakirja ei ole kokoelma facebook-päivityksiä tai fb-profiilien tutkiskelua, vaan hieno katsaus järven rannalla sijaitsevan kylän asukkaiden taustoihin. Millaisia olivat ennen Kana von Got, Possu Röhkötti ja Vuohi Mäk Käkätin, mistä he tulivat ja mikä sai heidät asettumaan tähän nimenomaiseen kylään? Ja entäpä Maukka ja Väykkä? Oletteko koskaan miettineet, kuinka heidän ystävyytensä sai alkunsa? (Minä en!)

Naamakirja paljastaa kaikista jotakin yllättävää, kaikkein eniten ehkä Maukasta. Sarjan hahmot ovat olleet sympaattisia jo ennestään, mutta kyllä tämä kirja sai välittämään heistä kaikista vielä enemmän.

Ylämummoon, Tuukka-Omar!

Niina Hakalahti: Ylämummoon, Tuukka-Omar

Tammi 2011, 189s.

Tuukka-Omarista kertovan kirjasarjan toisessa osassa, Ylämummoon, Tuukka-Omar, Tuukka-Omar ja Paavo yrittävät selvittää, mitä tarkoittavat oudonkuuloiset sanat, kuten ylämummo ja setäpaisti. Heitä askarruttaa myös se, miksi maitoon alkaa liittyä niin paljon kummallisuuksia ja saatavuusvaikeuksia. Luokkaan saadaan uusi oppilas, jääkiekkoa intohimoisesti harrastava Olavi Virta, jonka jääkiekkoteeman ympärille kietoutuvat syntymäpäivät lähestyvät uhkaavasti.

Lapsille tämä oli mieluinen kirja ja minäkin kyllä pidän kovasti Tuukka-Omarista ja Paavosta. Erityisen paljon ilahduttaa se, kuinka nuo pojat ongelman kohdatessaan eivät epäröi etsiä apua kirjoista internetin sijaan.

Kirjava Kukko -sarjan kirjat on suunnattu lukijauransa vast'ikään aloittaneille alakoululaisille, eli teksti on suurta ja lauserakenteet helppoja. Ääneenluettaessa tämä osoittautui yllättävän haastavaksi. Lyhyet lauseet kuulostivat töksähteleviltä ja lukijana väsähdin hyvin nopeasti siihen pätkivään rytmiin. Pidemmät lauseet antavat paljon enemmän mahdollisuuksia ääneenlukemisen elävöittämiseen ja tarinaan heittäytymiseen.

Ylämummoon, Tuukka-Omar oli lapsille mieluisampi kuin minulle, mutta minustakin ihan kiva.

Tuukka-Omar

Niina Hakalahti: Tuukka-Omar

Tammi 2010, 171s.

Kuvitus: Jukka Lemmetty

Tuukka-Omar on ihan tavallinen poika, vaikka hänellä onkin vähän erikoinen nimi. Ja iso nenä ja yöllä vaippa. Tuukka-Omarin äiti on viherpeukaloton pääsiäismunien yllätysten ideoija ja isä, eli baba, kaunopuheinen taksikuski, joka silloin tällöin tekee lentomatkoja lentävällä matollaan. Tuukka-Omarin paras ystävä on Paavo, jonka isä on äidin katoamisen jälkeen siirtynyt autotallielämään. Yhdessä pojat valmistautuvat kevätlukukauden huipennukseen, eräretkeen. Kumpikaan ei ole tottunut retkeilijä, mutta eniten jännittää se, kastuuko Tuukka-Omarin peti.

Luin Tuukka-Omarin iltasatuna lapsille ja kirjan leppoisa tahti sopikin rauhoittumiseen hyvin. Vaikka kirjassa käsitellään hyvinkin raskaita ja vaikeita aiheita, tarinan sävy on positiivinen ja toiveikas. Pojat eivät märehdi suuriakaan murheitaan, vaan yrittävät yhdessä keksiä ratkaisuja niihin. Baba on ihanan rauhallinen ja ymmärtäväinen isä, joka on aina Tuukka-Omarin tukena.

Pidimme kaikki Tuukka-Omarista, vaikka kirja onkin tavallaan vähäeleinen. Oli kuitenkin mukavaa, miten eksoottisista piirteistään (lentävä matto) huolimatta kertomuksesta oli helppo löytää samastumisen kohteita ja huomata, kuinka suureltakin tuntuviin ongelmiin on olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Ja miten tärkeää ystävyys on.

Kirjan loppu aiheutti pienen vastalauseen lasten osalta, sillä sitä pelättyä eräretkeä ei käsitelty lainkaan vaan kirja päättyy retkipäivän aamuun. Jatko-osa on jo lainattu ja se luettaneen heti seuraavaksi.

Herra Gummi ja piparipohatta

Andy Stanton: Herra Gummi ja piparipohatta

(Mr Gum and the Biscuit Billionaire, 2007)

Schildts & Söderströms 2014, 187s.

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kuvitus: David Tazzyman

Alkuvuodesta nauraa hekottelimme iltaisin lasten kanssa Herra Gummille ensimmäisen kerran. Oli hienoa huomata, että sarjan suomentamista jatketaan näin pian, sillä tällaisia kirjoja ei osu kohdalle tarpeeksi usein. Herra Gummi ja Piparipohatta taisi hivenen kärsiä suurista ennakko-odotuksista, mutta höpsö ja vinkeä se silti on.

Piparipohatta on oikealta nimeltään Allan Raatali, pipariukko, jolla on sähköllä toimivat lihakset. Hän muuttaa Lamonen-Pulin kaupunkiin, hankkii sieltä valtavan suuren ja upean kartanon ja alkaa hankkia ystäviä jakelemalla avokätisesti rahojaan kaikille kohtaamilleen ihmisille. Polly hiukan hämmentyy Piparipohatan ystäväkäsityksestä, mutta iltahtuu Allan Raatalin juhlakutsusta niin paljon, ettei pystynyt kuvailemaan sitä sanoin. Siitä syystä hän lausuikin muutaman numeron. "12! 93! 114!" Koska Allan on peittelemättä esitellyt rahavarojaan, eivät juhlat tietenkään suju suunnitellusti, vaan Herra Gummi ja Ville Viljami ryöstävät Piparipohatan rahat. Onneksi on Polly sekä Perjantai O'vela, jotka eivät jätä uutta ystäväänsä pulaan.

Stantonin tarinointi on virkistävän omaperäistä, eikä Piparipohatta ole juonellisesti kovin erikoinen. Tai sitä se oikeastaan nimenomaan on, sillä juoni ei ole perinteisen suoraviivainen ja siisti. Tarina on kuitenkin niin sekopäinen ja hahmot niin hölmöjä, että naurua riittää.

Sanaleikkejä tässä on paljon, eivätkä kaikki välttämättä ole olleet edes käännettävissä, mutta hyvää työtä on kääntäjä Kapari-Jatta jälleen tehnyt. Tazzymanin kuvitus on ällöttävän ihanaa ja vetoaa meillä lapsiinkin mainiosti, vaikka mustavalkoista onkin.

Ihan ehdottomasti jatkamme Herra Gummin seurassa pärskähtelemistä tulevaisuudessakin, sitä mukaa kun uusia osia ehditään kääntää.

Tatu ja Patu, syömään!

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!

Otava 2014, 120s.

Jostakin omituisesta syystä meillä ei ole erityisemmin perehdytty Tatun ja Patun aivoituksiin, vaikka pari kirjaa löytyy omastakin hyllystä. Lapset ovat näitä kyllä selailleet ja lueskelleet paljonkin, mutta yhdessä ei ole tullut luettua. Tämä syömiskirja oli kuitenkin niin mielettömän hauska, että Tatu ja Patu -kuvakirjoja on haettu kirjastosta (kaikki kaksi paikalla ollutta kirjaa) ja lopuista pistin varauksen. Tatu ja Patu, syömään! on hulvattoman hauska käsikirja siitä, "miten syödään, mitä syödään ja miksi syödään".

Tatu ja Patu, syömään! kertoo tosiaankin seikkaperäisesti melko lailla kaikesta syömiseen liittyvästä. Kirjasta löytyy kuvitetut ohjeet siihen, kuinka ravinto saadaan siirtymään elimistön puolelle, voileivän tekemisestä (helppo voileipä ja vaativampi versio) sekä maistelemisesta. Kirjassa on kolme hauskaa 22 kohdan listaa väärinmuistetuista hedelmien ja vihannesten nimistä, ruokailutilanteissa tehtävistä virheistä sekä hyväksytyistä syistä lykätä ruokapöytään saapumista. Kappaleiden lopuista löytyy myös monivalintakysymyksiä, joilla voi testata onko kirjassa annettu oppi mennyt perille.

Me luimme tämän iltasatuna ja se oli sekä tyhmää, että hirveän hauskaa! Tyhmää lukeminen oli ainoastaan siksi, että meitä kaikkia nauratti aina kauheasti, ettei sitä yöunia edeltävää rauhoittumista liiemmin päässyt tapahtumaan. Kirjassa on parasta ihan kaikki: humoristinen teksti, hauskat hahmot, asiasisältö ja kuvitus, joka on ilmeikkyydessään ja vähäeleisyydessään ihan mielettömän hassua.

Lasten mielestä kirjan paras osio oli Tatu "Tsyrki" Tsukkulan pinaattiletut -sarjakuva, jossa Tatu puhuu stadin slangia, joka taas oli lasten mielestä jotain käsittämättömän hölmön kuuloista murretta. Minä en kykene nimeämään yhtä tiettyä suosikkia, sillä rehellisesti pidin ihan kaikesta.

Hillittömän hauska kirja, jonka jälkeen minun on pakko haalia kaikki aikaisemmatkin Tatut ja Patut omaan hyllyyn.

Maukan ja Väykän satukirja

Timo Parvela: Maukan ja Väykän satukirja

Tammi 2013, 81s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Maukan ja Väykän satukirja poikkeaa aiemmin luetuista sarjan kirjoista siinä, ettei tässä ole yhtä, jatkuvaa juonta. Jokainen luku on itsenäinen satunsa, joten näitä voisi hyvin lukea missä järjestyksessä tahansa. Useimmissa saduissa päähenkilöinä ovat tuttuun tapaan Maukka ja Väykkä, mutta minä ihastuin eniten tarinoihin Oikea prinsessa sekä Hiljaisuutta! Ne tuntuivat tavoittavan perinteisen sadun hengen parhaiten ja sellainen viehättää aina.

Oikea prinsessa kertoo päivästä, jolloin kylän läpi kulkee aito prinssi. Possu Röhkötti on vakuuttunut siitä, että prinssiltä saatu suudelma muuttaisi hänet oikeaksi prinsessaksi. Prinssillä on kuitenkin Possu Röhkötille sellaista kerrottavaa, joka saa Possu Röhkötin ajattelemaan asioita ihan uudelta kannalta.

Hiljaisuutta! taas kertoo Humma Ihalaisen hiljaisuudenkaipuusta. Hän päättää rakentaa veneen, jolla voisi iltaisin soudella järvellä ja nauttia hiljaisuudesta. Vene tuokin mukanaan mahdollisuuden yksinoloon, mutta eri tavalla kuin Humma Ihalainen etukäteen suunnitteli.

Maukan ja Väykän satukirja oli taas mukava ja hassu luettava. Virpi Talvitien kuvitus jaksaa ihastuttaa kirjasta toiseen.

Tämä on Maukka ja Väykkä -faneille pakollista luettavaa, mutta sopii mainiosti myös ensikosketukseksi kaverusten elämään.

Kuninkaantie. Matka historiasta nykyaikaan

Janne Haikari & Carlos da Cruz: Kuninkaantie. Matka historiasta nykyaikaan

Schildts & Söderströms 2014, 33s.

Ahvenanmaalta Viipuriin kulkeva Kuninkaantie on historiallisesti merkittävä. Entisen postireitin varrella on tapahtunut vaikka mitä ja luonnollisesti moni tärkeä paikkakin on sijoittunut hyvien kulkuyhteyksien äärelle.

Kouluikäisille suunnattu tietokirja esittelee Kuninkaantien pätkä kerrallaan. Matkalle lähtee Vertti Historiallisten teiden mielikuvitusmuseosta veneilleen ensin läpi Ahvenanmaan jatkaen sitten matkaa jalkaisin Turusta Viipuriin. Vertille esitellään kunkin taipaleen varrelta lukuisia historiallisia tapahtumia aina keskiajalta nykypäivään.

Kirjan on hauskasti ja monipuolisesti kuvittanut Carlos da Cruz ja teksti on Cruzin ja Janne Huikarin yhteistyön tulosta. Meillä tätä on lueskeltu pätkissä, lähinnä silloin kun olen saanut lapset suostuteltua kuuntelemaan. Sekä tokaluokkalainen että pian eskarin aloittava lapsi molemmat kyllä pitävät Kuninkaantiestä, mutta lyhyiden ja runsaslukuisten faktapätkien kuunteleminen on aika väsyttävää. Näin nuorille kirja voikin olla vielä liian vaativa, kun Suomen historiasta (puhumattakaan muiden maiden historiasta) ei ole vielä kovin selkeää mielikuvaa ja asioiden sijoittaminen suurin piirtein oikealle paikalleen on haastavaa. Myönnän, että minullakin oli ajoittain keskikokoisia vaikeuksia asioiden sisäistämisen kanssa, sillä minulle on aina ollut helpompaa seurata historiaa kronologisesti edeten, kuin hypähdellä ajassa sinne tänne.

Kuninkaantie on täynnä mielenkiintoista tietoa ja kuvien tutkiskelussa vierähtää helposti aikaa. Vaikka meidän perhe ei saanut kirjasta irti ihan niin paljon kuin olin toivonut, vanhemmille lapsille tämä on varmasti mukava tapa kerrata historian tunneilla opittuja asioita.

Evoluutio

Jani Kaaro: Evoluutio

Avain 2011, 64s.

Kuvitus: Väinö Heinonen

Tämän kirjan ostin esikoiselle syntymäpäivälahjaksi pari vuotta sitten. Olemme kirjaa kyllä selailleet yhdessä ja erikseen, mutta vasta nyt luimme sen kannesta kanteen välillä keskustellen kirjan herättämistä ajatuksista.

Minulle evoluutio on itsestäänselvyys. Vaikka kävin lapsena pyhäkoulussa, olen nähnyt maapallon synnyn ja kehityksen evoluutioteorian mukaisena. Olen mielestäni puhunut siitä lapsillekin monesti, mutta nähtävästi lapset ovat kuulleet enemmän (taantuneen) kristillisen näkemyksen mukaisia mielipiteitä. Sinä päivänä, kun pian 8 vuotta täyttävä esikoinen tuli kertomaan, että "X sanoi, ettei ihmiset ole kehittyny apinoista. Ei se ole ollenkaan totta" pistin kesken olleen iltasatukirjan tauolle ja aloitin Evoluution lukemisen.

Tämä kirja evoluutiosta on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään puhumaan evoluutiosta, toisessa osassa tartutaan geeneihin, kolmannessa käydään läpi elämän syntyä maapallolla ja viimeiseksi käsitellään ihmislajin syntyä. Periaatteessa kerronnan taustalla kulkee nuoren Charles Darwinin tarina, mutta käytännössä taustatarinaa ei juurikaan lukiessa huomaa. Evoluutio on aiheena sellainen, että sitä on melko mahdotonta käsitellä ilman erikoissanastoa. Lapset tarttuivat vaativiin sanoihin ja latinankielisiin nimiin yllättävän vähän, mutta ääneen lukeminen kyllä tökkäsi ja takelteli vaativimpien sanojen kohdalla.

Evoluutio on kirjoitettu asiallisen neutraalisti. Ensimmäisessä osassa kerrotaan muutamia myyttejä maailman synnystä, myös kristillinen näkemys Jumalan luomistyöstä. Kaaro ei kuitenkaan takerru uskonnollisiin näkemyksiin missään vaiheessa, vaan sulavasti sivuuttaa ne kipeimmät näkemyserot pienellä huomautuksella. Väinö Heinosen kuvitus on hauskaa ja keventää vaikeaa aihetta. En usko, että lapset olisivat ilman onnistunutta kuvitusta malttaneet edes kuunnella kirjaa näin keskittyneesti. En tiedä, kuinka paljon tästä kirjasta jäi lapsille mieleen esimerkiksi geeneistä, mutta ainakin ihmisen kehityksestä ilmeisesti paljonkin.

Tästä aiheesta olisi kivaa lukea lapsille enemmänkin, mutta ilmeisesti kuvakirjoja ei evoluutiosta tai ihmislajin kehityksestä ole juurikaan tehty. Vinkkejä lapsille sopivista evoluutiokirjoista ilolla vastaanotetaan!

Ella ja kaverit karkaavat koulusta

Timo Parvela: Ella ja kaverit karkaavat koulusta

Tammi 2014, 141s.

Kuvitus: Mervi Lindman

Muistan varmasti pitkään sen päivän, jolloin Ella ja kaverit karkaavat koulusta tipahti postilaatikkoon. Se oli sama päivä, jolloin kuopus päätti hotkaista pienen legon, joka ei ymmärtänyt mennä suosiolla mahaan asti vaan jäi jonnekin välille ärsyttämään nielua. Tutkailin tätä kirjaa jo sairaalassa, missä piti viettää yksi yö, mutta lukemaan päästiin vasta muutaman päivän viiveellä.

Ella ja kaverit ovat jälleen aloittamassa uutta kouluvuotta, tällä kertaa luokassa 2 1/2 A. Heti ensimmäisenä koulupäivänä opettaja sattuu näyttämään lapsille kojoottikoulun mainoksen ja oppilaat päättävät karata koulusta. Seuraavana päivänä koulun jälkeen Ella kavereineen lähtee matkalle kojoottikouluun, vaikka oikeasta suunnasta ei ole kenelläkään tietoa. Monenlaista haastetta tulee vastaan, pahimpana taikuri, joka ihan selvästi huijaa ja varastaa. Mutta kuinka todistaa poliisille tai edes muille aikuisille taikurin ilkeät suunnitelmat? Apuun tulevat lasten superpuolet Batman, Älypattipoika, Kaikkikylläjärjestyytyttö, Kertojatyttö, Prinsessaopettajatyttö, Muurinmurtaja sekä Patemies.

Lasten mielestä Ella ja kaverit karkaavat koulusta oli sopivasti hauska ja jännä iltasatukirjaksi. Pitempiäkin pätkiä olisivat mielellään kerrallaan kuunnelleet, mutta lukija ei tahtonut oikein jaksaa istua kuumuutta hohkavassa kamarissa. Parvelan viljelemä huumori on sopivan päätöntä ja Mervi Lindmanin kuvitus samoin. Kuvia on myös paljon, joten tämäkin Ella-kirja sopii oikein hyvin itsenäistä lukemista harjoittaville lapsille.

Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu

Tammi 2011, 126s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Olemme edenneet iltasaduissamme neljänteen Maukka ja Väykkä -kirjaan. Tämä kirja osoittautuikin jännittäväksi kertomukseksi, minkä toki olisi voinut arvata jo kirjan nimestäkin.

Maukkaa turhauttaa, kun Väykkä istuu päivät pitkät askarrellen Lehmä Muukkoselle pienoismallia kylästä ja sen asukkaista. Maukka tahtoisi seikkailla ja tehdä jotakin jännittävää, sillä hänen elämänsä tuntuu juuri nyt olevan aivan "tasalaakatylppöä, arkitiistaimaisen harmaata". Väykkä ehdottaa Maukalle vaihtokauppaa: kaksikymmentä Maukan pehmeää poskikarvaa siitä hyvästä, että Väykkä lähtee Maukan mukaan pyörällä sateenkaarta pitkin aurinkoon. Kirvelevin poskin Maukka suostuu tähän, mutta sateenkaartapa ei näy mailla eikä halmeilla silloin kuin sellaista tarvitsisi. Itse tehty sateenkaari ei tietenkään toimi toivotulla tavalla. Lopulta Maukka suostuttelee Väykän kaivamaan kuopan keskelle pihatietä, sillä siitä voisi alkaa seikkailu. Ja niinhän siitä alkaa, mutta paljon hurjempi ja pelottavampi, kuin Maukka olisi toivonut.

Koska olimme jo aiemmin lukeneet Maukka, Väykkä ja Karhu Murhisen, tiesimme toki alusta asti, että seikkailulla on onnellinen loppu. Silti meno äityi sopivan jännittäväksi vaativallekin kuulijalle ja kirjan viimeiset viisi lukua piti lukea yhtenä iltana. Jälleen kerran osoittelematta opettava tarina ystävyydestä ja sen tärkeydestä.

1000 erilaista eläintä

Nikki Dyson: 1000 erilaista eläintä

(Usborne 1000 Animals, 2013)

Aurinko Kustannus 2014, 28s.

Suom. Maarit Varpu

Kun meillä leikitään laiva on lastattu -leikkiä, laivaan lastataan jollakin tietyllä kirjaimella alkavia eläimiä. Yksikään kirjain ei ole kantanut kovin kauas, sillä nähtävästi meillä tunnetaan aivan liian suppea määrä eläinlajeja.

1000 erilaista eläintä on mitä mainioin apu, jos haluaa oppia uusia eläinlajeja. Eläimet on jaoteltu erilaisten otsakkeiden alle muun muassa asuinpaikan ja lajin mukaan. On sademetsien, jokien ja järvien sekä vuoriston eläimiä, kaloja, lintuja, siivekkäitä, liskoja ja yöeläimiä. Ulkonäköseikkojenkin mukaan voi eläimiä ryhmitellä, kuten täplikkäät ja juovikkaat sekä mustat ja valkoiset. Erikseen esitellään myös maatilan eläimiä sekä lemmikkejä.

Nikki Dysonin kuvitus on juuri sopivaa lasten tietokirjaan. Eläimet ovat niin realistisia, että lajit kyllä tunnistaa helposti, mutta hassuilla silmillä ja veikeillä ilmeillä on kuviin saatu sopivasti huumoriakin. Kirjaan mahtuu luonnollisesti vain murto-osa kaikista maapallon eläinlajeista, mutta valikoima on ihastuttavan monipuolinen. Minäkin opin tästä monta uutta eläinlajia, kuten antennikrotti, tegu, bongo ja indri. Luultavasti en näihin koskaan tule törmäämään enkä tunnistaisi sittenkään, mutta ainakin olen tietoinen lajien olemassaolosta.

1000 erilaista eläintä on tehty loppuun asti lapsilukijoita ajatellen. Kuten mainitsin aiemmin, kuvitus on erittäin onnistunut, mutta niin on myös kirjan fyysinen olemus. Kirja on A4 kokoinen ja sivut ohutta pahvia, joka kestää myös pienimpien lukijoiden käsittelyä. Kirjan kulmatkin on pyöristetty, joten vaikka kolme lasta tunkisikin naamansa yhtä aikaa kirjan kuvia tutkimaan, kukaan ei saa otsaansa naarmua terävästä kulmasta. Koululaisesta näkyy olevan hauskaa lukea eläinten paikoin mitä erikoisimpia nimiä ja tuleva esikoululainen etsii mielellään kummallisen näköisiä eläimiä. Perheen pienimmälle (1v 8kk) riittävät hyvin värikkäät kuvat ja ison kirjan lukemisesta syntyvät "iso poika" -fiilikset.

Mainio kirja, josta riittää iloa pitkäksi aikaa.

Tuukka-Omar ja minilapset

Niina Hakalahti: Tuukka-Omar ja minilapset

Tammi 2013, 134s.

Kuvitus: Jukka Lemmetty

Liekö joku tuttavista linkittänyt facebookiin uutisen, jossa kerrottiin vuoden 2014 Lasten LukuVarkaus palkinnosta. Lapsiraati oli valinnut voittajaksi Niina Hakalahden kirjan Tuukka-Omar ja minilapset, jota  raatilaiset kehuivat kivana ja hauskasti kuvitettuna. Kun tämä sitten kirjastossa osui silmiini, niin päätin lainata ja lukea lapsille. No, meillä on kuitenkin iltasaturintamalla edelleen Maukkaa ja Väykkää sekä menossa että tulossa, joten luinkin Tuukka-Omarin ihan omaksi ilokseni.

Sen verran ihanat helteet vaativat huomiota, etten saanut luettua tätä ihan yhdeltä istumalta, vaan tämän parissa vierähti ihan pari päivää. Mutta ei se mitään, kirja oli mukava ja kuvat tosiaan hauskoja. Tuukka-Omarin äiti on suomalainen ja isä syyrialainen, ja kotona puhutaankin sekä suomea että arabiaa. Isän kanssa Tuukka-Omar käy toisinaan lentämässä lentävällä matolla. Paras ystävä on Paavo, mutta kun Tuukka-Omarin Kasper serkku tulee ruotsista vierailulle äitinsä ja uuden pikkusiskonsa kanssa, Paavo jotenkin muuttuu. Hän alkaa puhua ihan oudosti ja pukeutua Kasperin ohjeiden mukaan kummallisesti. Tuukka-Omaria harmittaa, että Paavo ja Kasper tulevat niin hyvin juttuun yhdessä. Hän ei myöskään pidä siitä, että äiti innostuu tekemään pintaremonttia, sillä Tuukka-Omar ei kerta kaikkiaan pidä muutoksista.

Näin aikuislukijalle Tuukka-Omar ja minilapset ei ole mitenkään jännittävä tai muutenkaan koukuttava kirja. Siinä kuitenkin käsitellään miellyttävän luontevasti monia lapselle kipeitä tai kiusallisia asioita yökastelusta vanhemman menetyksen aiheuttamaan suruun. Näitä aiheita, kuten Tuukka-Omarin halua välttää kaikkea muutosta, käsitellään todella kivasti. Mitään ei vähätellä, mutta ei myöskään paisutella ja korosteta millään tavalla. Yökastelu voi tietysti tuntua nololta, mutta ei siitä tarvitse meuhkata lasten eikä aikuistenkaan.

Tuukka-Omarista kertovat myös kirjat Tuukka-Omar sekä Ylämummoon, Tuukka-Omar!.

Pikku veikko & Meren erakot

Arvid Lydecken: Pikku veikko, Meren erakot

Otava 1946, 217s.

Kuvitus Emil Cedercreutz

Mistäkähän lienen hankkinut hyllyyni tämän runsailla siluettikuvilla kuvitetun kirjan? En muista, mutta nyt halusin sen lukea satukirjanälkääni. Kirja sisältää kaksi tarinaa, joista ensimmäinen lienee suunnattu nuoremmille lukijoille ja jälkimmäinen koululaisille.

Pikku veikko kertoo Johanneksesta ja koostuu huomattavasti vanhemman isoveljen muistiin kirjaamista tapahtumista. Ikäeroa ei tarkalleen mainita, mutta Johanneksen ollessa noin 9 vuotias isoveli on jo lähes aikuinen. Tarinassa ei ole mitään selkeää juonta, kuten ei elämässä yleensäkään ole, vaan lukija saa seurata Johanneksen elämää välähdyksittäin. Kirjan on kuvittanut Emil Cedercreutz taidokkailla siluettikuvilla, joita on lähes jokaisella sivulla.

Pikku veikko on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1919 ja jotkut seikat tarinassa pistävätkin nykylukijan silmään. Esimerkiksi kun Johannesta harmittaa kesän päättyminen ja palaaminen mökiltä kaupunkiin, hän toteaa "On niin ikävää, että itkisin, jos olisin tyttö." Lapsen pelkoihin ei suhtauduta ymmärtävästi, vaan lasta pyritään karaisemaan: "Häntä [Johannesta] täytyy vähän karaista, sillä onhan naurettavaa, jos poika pelkää pimeässä. Mikä miehenalku se sellainen on!" Ääneen pyrskähdin ja silmiäni muljauttelin kuitenkin vasta seuraavaa keskustelua lukiessa. Johannesta ovat vieraat pojat haukkuneet herraskakaraksi ja lyöneet koko matkan kotiovelle asti ja Johannes kääntyy isoveljensä puoleen:

"Anna minulle rahaa, niin ostan nyrkkiraudan. Täytyyhän voida puolustautua.
Annoin pikku veikolle tarpeelliset rahat ja toivon, että nyrkkirauta häntä edes jonkin verran suojelisi, kun häntä syyttä suotta ahdistetaan."

Onneksi nykyisin ei nyrkkirautoja kovin kätevästi ole saatavilla, sillä olisipa kouluissa varmasti hurja meno jos kaikilla olisi "varmuuden vuoksi" oma nyrkkirauta aina mukana.



Meren erakot on eräänlainen Robinson Crusoe tarina suomalaisissa olosuhteissa. Kymmenen veneellistä väkeä on lähtenyt Hiekkaniemeen kesää viettämään. Seurueeseen kuuluu muun muassa neljätoista isoa ja kymmenen pientä poikaa sekä Tei-Tei, joka on jo tarpeeksi iso kelvatakseen isompien mukaan merirosvoleikkiin. Leikki aloitetaan läheisellä saarella, josta vangit kuljetetaan vielä erilliselle saarelle. Tei-Tei jää tietysti heti leikin alussa vangiksi ja pitkästyy vankisaarellaan. Tei-Tei kipuaa jollaan ja nukahtaa sinne, eikä huomaa jollan kulkeutuvan aaltojen mukana kauas rannasta. Tei-Tein sisko on ensimmäinen, joka huolestuu veljensä katoamisesta. Maija ottaa rannasta yhden veneen ja lähtee etsintäretkelle. Pitkään soudettuaan Maija saakin näkyviinsä kaukaisuudessa kelluvan jollan ja sinnikkyydellään saa viimein jollan kiinni. Ilo on suunnaton, kun pikkuveli löytyy vahingoittumattomana, mutta pian ollaankin taas hätää kärsimässä kun tiheä sumu kätkee rannan näkyvistä ja aallokkokin voimistuu. Lapset päätyvät lopulta pieneen Satula-saareen, jonka pikkuruinen mökki tarjoaa suojan luonnonvoimilta.

Odotin tältä tarinalta enemmän sitä Robinsonin henkeä. Yllättäen lasten ajasta saarella kerrotaan varsin vähän ja keskitytään enemmän vanhempien huoleen ja suruun, epätoivoon siitä kun lapsia ei etsinnöistä huolimatta löydy. Kun etsijät ovat löytäneet sekä veneen että jollan tyhjillään, lapset jopa siunataan lepoon kirkossa, koko kylän surressa vanhempien rinnalla.

Meren erakot oli siinä mielessä pettymys, että odotin siltä tosiaan seikkailullisempaa otetta. Toisaalta tarina oli tavallaan realistinen, sillä on helppo kuvitella lasten pärjäävän päineen saarella, jolla on mökki ja siellä valmiiksi polttopuita, ruokaa ja lämpimiä vilttejä.

Myös Meren erakoissa on Emil Cedercreuzin kuvitus, mutta tässä kuvia on ainoastaan yksi per luku.  Parasta tässä tarinassa oli seuraava lause: "Maija oli tosin vain tyttö, mutta hän kapinoi mielessään."